Kemiallisia aseita Itämerellä

Pe, 12/16/2016 - 12:57 By Toimitus

Toisen maailmansodan aikana Itämereen upotetut kemialliset aseet muhivat edelleen meren pohjassa. Monet upotuspaikat on laajan tutkimushankkeen tuloksena merkitty karttaan, mutta niiden suhteen tehtävistä toimista ei ole kuitenkaan päästy yksimielisyyteen.

Helsingin yliopiston Kemian laitoksen yhteydessä toimii Kemiallisen aseen kieltosopimuksen instituutti (VERIFIN), jonka tutkijat kertoivat eilen kaikille avoimessa KumpulaNyt-tilaisuudessa Itämereen upotettujen kemiallisten aseiden vaikutuksista ja riskeistä sekä analyysimenetelmistä.

Erityistä huomiota ja huolta suomalaisittain herättävät saksalaiset kemialliset ammukset, joita toisen maailmansodan päätteeksi Liittoutuneet upottivat noin 50 000 tonnia Itämeren pohjaan. Kemikaaleja liukenee veteen, rannoille huuhtoutuu aseiden jäännöksiä ja troolarit yrittävät väistellä upotuskohtia.

Puolen metrin syvyyteen sedimentin alle hautautunut romu hapettomassa syvänteessä on varsin vaaratonta. Tämä on tilanne esimerkiksi Tanskan Bornholmissa. Gotlannin eteläpuolen kovapohjaisilla alueilla ammukset ovat sen sijaan merivirtojen heiluteltavana. 

Romua ei voi noin vain kerätä pois, koska hauraaksi ruostuneiden säiliöiden liikuttelu levittäisi myrkkyjä entisestään.

"Kaloissa on havaittu muutoksia, mutta mikä on todellinen syy, sen selvittäminen on vielä kesken", sanoo VERIFINin tutkija Martin Söderström.  "Itämereen on upotettu myös tavanomaisia aseita ja räjähteitä eikä näiden vaikutuksia tiedetä." 

Söderström on ollut mukana kehittämässä erilaisia erilaisia kromatografisia ja spektrometrisiä menetelmiä kemiallisten taisteluaineiden analyysiin. Hänen nykyinen tehtävänsä on kehittää analyysistrategioita ja koordinoida VERIFIN tekemiä analyyseja.

Kemiallisten aseiden upotuspaikat
Kartta näyttää tärkeimmät kemiallisten ammusten ja aseiden upotuspaikat Itämerellä. Suomea lähimmät paikat ovat Gotlannin koillispuolella Gotska Sandön luona.

Arseenia ja muita ikäviä kemikaaleja – ongelmavyyhti on sotkuinen

Kemiallisten aseiden vaikutusten kannalta on olennaista tietää miten ne vaikuttavat kalan elimistöön ja mitkä aineet siirtyvät kaloihin tai muihin meren eliöihin. Näitä asioita pyritään selvittämään muun muassa mallintamalla, jotta haittoja ja riskejä pystytään arvioimaan ja toimenpiteitä perustelemaan päättäjille.

Myös kemikaalit muuntuvat aikojen saatossa. Tutkivat löysivät kaksi uutta kemikaalia, jotka ovat syntyneet bakteerien vaikutuksesta. Myös arseeniyhdisteitä tutkitaan.

Itämeren rantavaltioille huoli on yhteinen, ja siksi asiaa on tutkittu jo pitkään. Näin on tehty esimerkiksi laajassa Chemsea-tutkimuksessa, jota jatketaan vast'ikään käynnistyneessä DAIMON-projektissa. Siinä tutkitaan kemiallisten ja tavanomaisten aseiden aiheuttamaa riskiä meriekosysteemille, ihmisen toiminnalle ja ihmisen terveydelle. Mukana on viranomaisia ja tutkimuslaitoksia Suomen lisäksi Puolasta, Liettuasta, Saksasta, Ruotsista, Hollannista ja Norjasta.

Onkin tärkeää, että aivan vieressämme olevien kemiallisten aseiden riskejä tutkitaan edelleen, eikä tieto jää vain pienen piirin salaisuudeksi.

Juttu perustuu Helsingin yliopiston tiedotteeseen.

James Bondin salaisuus – miksi spiraali?

To, 10/29/2015 - 11:45 By Toimitus
James Bond -elokuvien kuuluisa spiraalitunnus

Päivän kuvaUusi James Bond -elokuva on jälleen tullut ja monissa paikoissa näkyy elokuvien klassinen tunnus, missä Bond on spiraalin keskellä.

Kuten kaikki 007-elokuvia katsoneet tietävät, alussa Bond on aseineen ja ampuu tämän spiraalin keskeltä kohti katsojaa. 

Mutta harva tulee ajatelleeksi miksi Bond on spiraalin keskellä; kyseessä ei ole vain graafikon hassu ajatus, vaan spiraalilla on tarkoitus.

Spiraali on aseen piipun sisällä oleva spiraalimainen rihla, sen sisäpintaan koverrettu ura, joka saa luodin pyörimään pituusakselinsa ympäri ja pitämään siksi gyroskoopin tapaan asentonsa ilman halki kiitäessään. Bond on siis tähtäimessä – aseen piippu osoittaa kohti häntä.

Rihloja on nykyisten käsiaseiden piipuissa yleensä neljästä kahdeksaan. Alla on kuvattuna Remington-kiväärin rihlaus.

Wikipedia kertoo, että alun perin rihlat otettiin käyttöön suustaladattavissa aseissa uudelleenlatauksen helpottamiseksi, sillä muutaman laukauksen jälkeen mustan ruudin palojätteet tekevät piipun seinämiin kertyessään uuden luodin työntämisen piipun perälle raskaaksi ja lopulta käsivoimin mahdottomaksi. Erityisesti sotilaskäytössä tämä oli vakava ongelma ja sitä yritettiin kiertää mm. käyttämällä karkeasti alimittaisia luoteja, mikä kuitenkin heikensi sekä tehoa että etenkin tarkkuutta dramaattisesti. 

Aluksi rihlauksesta tehtiin suora, jolloin rihlakuurnat tarjosivat ruudin palojätteille tilaa jonne puristua uuden luodin tieltä, helpottaen siten latausta. Vasta myöhemmin rihlaus alettiin vetää loivasti kiertyväksi spiraalimaiseksi, jotta luoti alkaisi pyöriä. 

Rotaatiovakavointi oli tuttu asia nuolissa: niissä sulat on kiinnitetty nuolivarteen useimmiten hieman vinoon, jolloin se saa ilmavirran vaikutuksesta nuolen pyörimään lennon aikana ja parantaa siten osumatarkkuutta.

Rihlattuja piippuja käytetään nykyään lähes kaikissa kivääreissä, pistooleissa ja tykeissä. Rihlaamattomia eli sileitä piippuja käytetään nykyään haulikoissa, kraanaatinheittimissä, raketinheittimissä, panssarivaunukanuunoissa sekä joissakin tykeissä.

Tuliaseiden rihlaus keksittiin Saksassa vuonna 1520, mutta se yleistyi vasta 1800-luvulla Minie-musketin ja patruunalaukauksen myötä. Rihlat voidaan valmistaa takomalla nk. tuurnaa vasten tai jyrsimällä. Rihloja tiedetään valmistetun lastuamatta puristamalla rihlat pakottava metallikappale piippuaihion reiän läpi. Tämä menetelmä ei ole tiettävästi yleistynyt.

Alkujaan rihlat valmistettiin nk. rihlauspenkissä vetämällä vintturilla rihlasakset piippuaihion läpi riittävän monta kertaa soveliasta rasvaa leikkuun apuna käyttäen. Rihlasaksissa on tavallisesti kaksi vastakkaista leikkaavaa terää ja syöttöä vetojen välillä lisätään vähän kerrallaan naputtamalla pientä kiilaa syvemmälle rihlasaksien terävarsien väliin. Näin saadaan aikaan kaksi vastakkaista rihlakuurnaa kerrallaan ja näiden valmistuttua rihlasaksia käännetään 90 astetta ja toistetaan menettely, jotta piippuaihioon saadaan yleisimmin kaikkiaan neljä rihlakuurnaa. Tämä lastuava menetelmä on otettu jälleen käyttöön perinneaseita rakentavien harrastajien parissa.

Rikostutkinnan yhteydessä esimerkiksi henkirikoksissa luodista tutkitaan rihlojen jättämät urat mikroskooppisesti, sillä ne ovat teollisesta valmistuksesta huolimatta aseen kulumisen seurauksena aina jonkin verran yksilöllisiä. Näissä nk. ballistisissa tutkimuksissa pyritään siis löytämään luotia vastaava ase rihlojen perusteella tai joskus jäljittämään ostaja patruunaerän perusteella.

Vaikka kiväärikaliiperin aseet parantuivat tarkkuudeltaan huomattavasti rihlauksen käyttöönoton jälkeen, on tapahtunut myös päinvastaista kehitystä. Muun muassa panssarivaunuissa on käytössä sileäputkisia tykkejä, joista ammutaan pyrstövakavoituja ammuksia. Tarkkuus ja läpäisy ovat hyviä ja ensimmäinen laukaus esimerkiksi vihollisvaunua kohtaan voidaan ampua noin 3 000 metrin päästä tai jopa kauempaa. Sileällä putkella voidaan saavuttaa rihlattua putkea suurempia lähtönopeuksia, mikä tässä yhteydessä merkitsee pidempää pyyhkäisyalaa ja parempaa panssarinläpäisykykyä erityisesti alikaliiperi- ja nuoliammuksilla sekä panssarikranaateilla.

Myös luodissa voi olla rihloiksi kutsuttu uritus. Näin on esimerkiksi joissakin haulikon täyteisluodeissa. Tällöin puhutaan ilmarihloista, ja niiden tarkoitus on sama kuin piipussa olevien rihlojen: saada luoti pyörivään liikkeeseen, tässä tapauksessa ilmanvastuksen avulla.