antropologia

Miksi ihmissyöntiä pidetään iljettävänä?

Seuraava juttu ja yllä oleva video on julkaistu AntroBlogissa ja ne julkaistaan myös tiedetuubissa AntroBlogin luvalla. Jutun on kirjoittanut Helsingin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa jatko-opiskelijana oleva Juuso Koponen. Juttua ei ole muutettu alkuperäisestä.

2000-luvun alkuvuosina Saksaa kuohutti kannibalismitapaus, jossa eräs mies oli etsinyt Internetin kautta vapaaehtoista, joka haluaisi tulla surmatuksi ja syödyksi. Lopulta halukas uhri löytyi. Viranomaiset pääsivät kuitenkin pian tapauksen jäljille. Vaikka uhri oli vapaaehtoinen, tuomittiin tekijä lopulta nimenomaan murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Tapaus sai luonnollisesti varsin paljon mediahuomiota, ja onkin epäilty että juuri yleisön moraalinen tuohtumus tapausta kohtaan sai oikeuslaitoksen lopulta koventamaan tuomiota.

Tällaisten tapausten saama mediahuomio osoittaa, että ihmissyönti on voimakkaita tunteita herättävä aihe. Historiasta tiedetään, että ihmissyöntiä on länsimaisen kulttuurin piirissä tapahtunut satunnaisesti esimerkiksi sota-aikoina erityisesti pitkien piiritysten yhteydessä, purjelaivojen aikakaudella haaksirikkojen yhteydessä sekä vakavien nälänhätien aikana. Läpi historian on myös dokumentoitu tapauksia, joissa mieleltään häiriintynyt yksilö on surmannut toisen ihmisen päästäkseen syömään tämän.

Olennaista näissä tapauksissa on, että kyse on poikkeamasta kulttuurin vallitsevista normeista. Vaikka esimerkiksi Leningradin piirityksen aikana osa kaupungin asukkaista turvautui ankaran elintarvikepulan vuoksi ihmislihan syöntiin, ei ihmissyönti ollut hyväksytty osa venäläistä kulttuuria. Asia oli päinvastoin: poliisiviranomaiset vangitsivat ja teloittivat ihmissyönnistä kiinni jääneitä leningradilaisia.

Useimmat vastaavanlaiset ihmissyöntikuvaukset ovat korostaneet olosuhteiden poikkeuksellisuutta ja epäinhimillisyyttä sekä ihmisten hätää sodan keskellä. Sodan ja nälänhädän aikana tapahtuvasta ihmissyönnistä löytyy kuvauksia jo Raamatusta. Mutta myös näissä esimerkeissä korostetaan ihmissyönnin olevan yhteisön perimmäisten normien vastaista.

Ihmissyönti osana kulttuuria?

Antropologisessa kirjallisuudessa on sen sijaan hyvin toisenlaisia kuvauksia ihmissyönnistä. Näissä kuvauksissa ihmissyönti esitetään normaalina osana tietyn kansan, ihmisryhmän tai heimon elämänmuotoa. Kyse ei ole poikkeamasta vaan yhteisön omien normien mukaisesta toiminnasta. Ihmissyöntiin on myös usein kuulunut tarkkoja rituaaleja ja sääntöjä.

Esimerkiksi antropologi Marvin Harris kuvailee kirjassaan Kulttuurien synty eloisaan sävyyn Etelä- ja Pohjois-Amerikan intiaanien harjoittamaa ihmissyöntiä. Harrisin kuvaamissa tapauksissa ihmissyönti oli sosiaalisesti hyväksytty toimitus, johon koko yhteisö otti osaa. Tarkoituksena oli vahvistaa ryhmän koheesiota surmaamalla ja syömällä sodassa vangiksi saatuja vihollisia. Lisäksi ihmislihan syönnillä oli luonnollisesti myös tietty ravitsemuksellinen arvo.

Erityisesti asteekkien kohdalla ihmissyönnin on arveltu olleen keino turvata riittävä proteiininsaanti yhteiskunnan yläluokalle. Tätä ajatusta ovat kannattaneet sekä Harris että antropologi Michael Harner. Toisaalta ajatusta on myös kritisoitu. Esimerkiksi antropologi Barbara Price on väittänyt, että asteekkien kannibalismin taustalle oletettu ajatus proteiininpuutteesta on perusteeton, koska asteekit olisivat saaneet tarpeeksi proteiineja kasvisravinnosta.

Ihmissyönnistä puhuessa voidaan tehdä ero sen välille syödäänkö oman ryhmän jäseniä (endokannibalismi) vai muiden ryhmien jäseniä (eksokannibalismi). Endokannibalismi liittyy usein hautajaisrituaaleihin, kun taas eksokannibalismi liittyy tyypillisesti sodankäyntiin. Endo- ja eksokannibalismi esiintyvät vain harvoin samanaikaisesti. Eräs viime vuosina tutkimuksen kohteena ollut ryhmä, jonka väitetään harjoittaneen aiemmin molempia kannibalismin muotoja, ovat Brasilian wari-intiaanit.

Eksokannibalismiin on usein liittynyt myös kiduttamista. Voitettu vihollinen on haluttu murskata henkisesti ennen kuin tämä on fyysisesti tuhottu tappamalla ja syömällä. Endokannibalismissa taas on usein kyse vainajan kunnioittamisesta. Toisaalta kyse on voinut olla myös siitä, että vainajaa on pelätty. Vainajan elinvoima on saatettu haluta vapauttaa tai saada se pidettyä sukulinjan tai klaanin sisällä. Endokannibalismia harjoittaneiden kansojen parissa ajatus ruumiin hautaamisesta on saattanut olla yhtä vastenmielinen kuin meille on ajatus ruumiin syömisestä.

Eräs hyvin tunnettu esimerkki hautajaisrituaaleissa harjoitetusta kannibalismista tulee Papua-Uusi-Guinean alueelta. Sikäläisen fore-heimon parissa oli 1950-luvulle asti tapana syödä vainajan liha ja aivot osana hautajaismenoja. Tämä tapa johti kuru-taudin nimellä tunnetun prionisairauden leviämiseen heimon keskuudessa. Sairaus levisi hautajaismenoissa vuosikymmenten ajan, kunnes 1960-luvulla jopa satoja fore-kansan jäseniä kuoli vuosittain tähän Creutzfeldt – Jakobin tautia muistuttavaan sairauteen. Taudin pitkän itämisajan vuoksi epidemia jatkui 1990-luvulle asti, vaikka foret luopuivat ihmissyönnistä jo vuosikymmeniä aiemmin.

Fore-kansan parissa raivonnut kuru-epidemia on antropologian soveltamisen kannalta kiinnostava tapaus. Kuru-taudin tartuntamekanismin ymmärtäminen edellytti perusteellista etnografista tutkimusotetta ja poikkitieteellistä lähestymistapaa, jossa eri tieteenalojen tuloksia yhdistellään rakentavalla tavalla. Fore-kansaa tutkineista antropologeista voidaan mainita Shirley Lindenbaum.

Toisinaan antropologisessa kirjallisuudessa esitetään Claude Lévi-Straussin ajatuksiin pohjaava teoria, jonka mukaan endokannibalismiin liittyisi tyypillisesti keittäminen ja eksokannibalismiin paistaminen. Tämä liittyy ajatukseen siitä, että keittäminen edustaisi kulttuuria siinä missä paistaminen luontoa. Näin ollen oman yhteisön jäsenet keitettäisiin ja vieraat paistettaisiin. Teorian tueksi etsitty empiirinen todistusaineisto on jäänyt ristiriitaiseksi.

Onko ihmissyönti myytti?

Toisaalta antropologian piirissä on myös kiistetty ihmissyönnin olemassaolo vakiintuneena kulttuurisena käytäntönä. Aikanaan jonkin verran akateemista huomiota herättäneessä teoksessaan The Man-Eating Myth (1979) antropologi William Arens esittää, että tosiasiallisen ihmissyönnin sijasta yleisempiä ovat nimenomaan kuvitelmat oman kulttuuripiirin ulkopuolelle jäävien ihmisten harjoittamasta ihmissyönnistä. Itse asiassa Arens kiistää sosiaalisesti hyväksytyn ihmissyönnin olemassaolon täysin.

Arens esittää, että antiikin ajoista lähtien länsimaisen kulttuurin reunamille on kuviteltu ihmissyöjiä. Nämä varhaiset kuvaukset eivät perustuneet missään määrin empiiriseen tietoon ihmissyöjiksi väitettyjen ihmisten elintavoista. Pyrkimyksenä oli vain luoda rajaa sivistyneen ja sivistymättömän maailman välille. Arensin mukaan tällainen perusteeton myytti ihmissyönnistä on antiikin aikana liitetty esimerkiksi skyytteihin, keltteihin ja pikteihin.

Yleisemmällä tasolla tämän tapaisissa ihmissyöjämyyteissä on kyse ihmisille tyypillisestä halusta tehdä rajaa ”meidän” ja ”heidän” välille. Arens huomauttaa, että myös monien ei-länsimaisten kansojen parissa elää sitkeä uskomus siitä, että naapuriheimon alueella ihmissyöntiä todella harjoitetaan. Antropologi Margaret Mead sai Uuden-Guinean alueella kenttätyötä tehdessään kuulla arapesh-heimoon kuuluvilta informanteiltaan, että siirtyminen naapuriheimon pariin voisi olla vaarallista, sillä nämä tunnettiin ihmissyöjinä. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa taas monien kansojen parissa on elänyt uskomus, jonka mukaan vaaleaihoiset eurooppalaiset olisivat ihmissyöjiä.

Toisaalta tunnetaan myös ihmissyöjämyyttejä, joissa ihmissyönti sijoitetaan oman yhteisön piiriin. Esimerkiksi eräiden Kanadan intiaanikansojen myyttiperinteeseen kuuluu ajatus Wendigo-hengestä. Tämän myytin mukaan ihmisen voi tietyissä tilanteissa vallata Wendigo-henki, joka muuttaa ihmisen ihmislihaa himoitsevaksi pedoksi. Eräät tutkijat ovat arvelleet, että Wendigo-myytin varjolla on aikanaan saatettu surmata yhteisön sairaita ja heikkoja jäseniä. Kysymys olisi siis ollut hieman samanlaisesta mekanismista kuin noitavainoissa – joistakin yhteisön jäsenistä on haluttu eroon ja heidät on tämän vuoksi mustamaalattu. Wendigo-psykoosi on edelleen tunnettu oireyhtymä eräiden Kanadan intiaanien parissa. Tämä on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten tietyt psyykkiset sairaudet voivat saada kulttuurisidonnaisen ilmiasun.

Pohjois- ja Etelä-Amerikan intiaanien harjoittamasta ihmissyönnistä on kuvauksia Kristoffer Kolumbuksen tekemien löytöretkien ajoista lähtien. Arens kuitenkin kyseenalaistaa näiden kuvausten uskottavuuden. Hän väittää, että antropologit eivät ole soveltaneet riittävää lähdekritiikkiä hyödyntäessään vuosisatojen takaisia silminnäkijöiden raportteja.

Esimerkiksi Marvin Harris uskoo kertomuksia kritiikittä eikä ymmärrä, että aitojen silminnäkijäkuvausten sijasta kyse on ensisijaisesti tarinoista, joiden yhteys todellisuuteen voi olla hyvin kyseenalainen. Ihmissyöntikuvausten samankaltaisuudessa ei Arensille ole kyse kulttuuristen käytäntöjen samankaltaisuudesta eri intiaaniryhmien välillä. Samat tarinat vain kiersivät vuosisatoja eurooppalaisten merimiesten, oppineiden, uudisasukkaiden ja lähetyssaarnaajien keskuudessa.

1500-luvulta peräisin oleva piirros Brasilian kannibaaleista. Edellisissä kuvissa on Leonhard Kernin Ihmissyöjä-veistos vuodelta 1650, kuvaus atsteekkien uhriritaalista ja Francisco de Goyan teos “Saturnus syö poikansa” 1820-luvulta. Kuvat: Wikimedia Commons.

Kuvitelmat ihmissyöjistä ovat monesti toimineet siirtomaavallan ja kolonialismin oikeuttajina. Kun intiaanit kuvattiin ihmislihalla herkuttelevina raakalaisina, heidän alistamisensa muuttui hyväksyttävämmäksi. Sen sijaan esimerkiksi asteekkien omassa taiteessa varsinaisen ihmissyönnin kuvaukset ovat harvinaisia. Arensin mukaan nämä kuvaukset liittyvät tilanteisiin, joissa asteekkisoturit ovat jääneet toisen intiaanikansan vangeiksi.

Todellisuus myyttien takana

Arens ei kiistä, etteikö esimerkiksi satunnaista ihmissyöntiä poikkeustilanteissa olisi tapahtunut. Sen sijaan hän kiistää sellaiset tulkinnat, joiden mukaan ihmissyönti olisi ollut sosiaalisesti hyväksytty osa minkään kansan kulttuuria. Tämän näkemyksen mukaan ihmissyöjäheimoja ei ole olemassa.

Voi olla, että Arens on oikeassa väittäessään, että antropologit ovat menneinä vuosikymmeninä ottaneet todesta tarinoita ihmissyönnistä liian kevyin perustein. Siinä missä monien muiden kulttuuristen käytäntöjen olemassaolosta on käyty älyllisesti paljon ankarampaa keskustelua, ihmissyönnin olemassaolo kulttuurisena ilmiönä on hyväksytty sangen kevyin perustein. Tällöin on pikemminkin ylläpidetty antiikin ajoilta peräisin olevaa myyttiä kuin tehty vakavaa tutkimusta. Tästä ei toisaalta vielä voida vetää sellaista johtopäätöstä, etteikö sosiaalisesti hyväksyttyä ihmissyöntiä olisi voinut esiintyä. Ihmissyöjämyytti ja ihmissyönti ovat eri asioita, eikä niiden olemassaolo loogisesti riipu toisistaan.

Nykypäivänä suurin osa antropologeista ja arkeologeista ei allekirjoita Arensin väitettä siitä, että sosiaalisesti hyväksytty ihmissyönti ei olisi ollut todellinen ilmiö. Uskottavaa etnografista ja arkeologista todistusaineistoa ihmissyönnistä on yksinkertaisesti liikaa. Arensin esittämän kritiikin ansiona on kuitenkin, että antropologit ovat aiempaa herkempiä sen suhteen, voidaanko kaikkia kuvauksia ihmissyönnistä pitää luotettavina.

Ihmissyöntiä koskeva antropologinen keskustelu muistuttaa myös siitä, että antropologisessa tutkimuksessa lähtökohdaksi ei voida ottaa länsimaisia ennakkoluuloja. Vieraita kulttuurisia käytänteitä on pyrittävä ymmärtämään niiden omilla ehdoilla ja niiden omasta syntykontekstista käsin. Tietyssä mielessä Arens syyllistyy samanlaiseen kulttuuri-imperialismiin kuin kritisoimansa ihmissyöjämyyttiä ylläpitävät antropologit. Arensin ongelmana on se, että länsimaiseen moraaliin vetoamalla hän tulee kiistäneeksi ei-länsimaisten kansojen omien perinteiden olemassaolon niiltä osin kuin nuo eivät ole yhteensopivia länsimaisten arvojen kanssa. Ihmissyöjämyytin lisäksi myös myytti jalosta villistä voi olla tutkimukselle vahingollinen.

Arkeologinen aineisto ja tulkinnan ongelmat

Kannibalismista on runsaasti arkeologista todistusaineistoa. Ongelma on, että sen perusteella tehdyt tulkinnat riippuvat aina tutkijoiden ennakko-oletuksista. Usein arkeologinen aineisto osoittaa varmuudella, että jonkinlaista ihmissyöntiä todella on tapahtunut. Pelkästään tämän pohjalta on kuitenkin kyseenalaista väittää, että ihmissyönti olisi ollut myös vakiintunut ja hyväksytty osa tiettyä kulttuuria. Yhtä hyvin kyse on voinut olla myös kriisitilanteen aikaansaamasta pakkoratkaisusta.

Eräs valaiseva esimerkki ovat Pohjois-Amerikan lounaisosissa noin vuosina 700‑1300 eläneet anasazi-intiaanit. Anasazeja pidettiin pitkään hyvin rauhanomaisena kansana, mutta ihmissyöntiin viittaavat arkeologiset löydöt ovat muuttaneet kuvaa viime vuosikymmeninä. Ajatusta anasazien harjoittamasta ihmissyönnistä on puolustanut erityisesti antropologi Christy G. Turner II.

Kun nykyisten alkuperäiskansojen esi-isiä leimataan ihmissyöjiksi, on sillä aina myös poliittisia seurauksia. Ei olekaan ihme, että kaikki Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen edustajat eivät ole mielissään tutkijoiden yrittäessä selvittää totuutta anasazien ihmissyönnistä.

Anasazien asumusten raunioilla tehdyt arkeologiset löydöt osoittavat varmuudella, että jonkinlaista ihmissyöntiä on tapahtunut. On esimerkiksi löydetty ihmisluita, joita on käsitelty tavalla joka viittaa siihen, että liha on irrotettu syötäväksi. Lisäksi on löydetty kivettynyttä ulostetta, jonka on tutkimuksissa todettu sisältävän erästä proteiinia, joka voi olla peräisin vain ihmislihasta.

Arkeologisen aineiston pohjalta on kuitenkin hyvin vaikea sanoa, onko ihmissyönti ollut hetkellinen ratkaisu johonkin kriisitilanteeseen vai elimellinen osa kulttuuria. Toisinaan populaaritieteellisissä julkaisuissa voidaan arkeologiseen aineistoon perustuen esittää, että ihmissyönti on aikanaan ollut yleinen ja laajalle levinnyt kulttuuripiirre.

Kannibaalit keskuudessamme?

Menneinä vuosisatoina merimiehet kertoivat tarinoita kaukaisten maiden ihmissyöjistä. Purjelaivojen aikakaudella ihmissyönti oli monesti elettyä todellisuutta paradoksaalisesti juuri merimiehille itselleen. Haaksirikkoja tapahtui verrattain usein ja merimatkat olivat pitkiä. Mikäli laiva upposi ja miehistö onnistui pelastautumaan veneeseen, ajelehtiminen avomerellä saattoi kestää jopa kuukausia. Ruoka ja juoma hupenivat nopeasti, joten pelastautuneiden oli henkensä pitimiksi usein surmattava joku keskuudestaan.

Pikkuhiljaa kehittyi hyväksytty perinne, jonka mukaan surmattava tuli valita arvalla. Joidenkin lähteiden mukaan arpa lankesi epätavallisen usein laivapojalle. Vuonna 1884 erään haaksirikkoutuneen englantilaisen laivan miehistön jäsenet herättivät kohua myöntämällä, ettei arpaa oltu vedetty. Laivapoika oli tapettu muiden ruoaksi arpaa vetämättä. Seurasi oikeudenkäynti ja lopulta vuosisatoja voimassa ollut perinne muuttui laittomaksi.

Toinen esimerkki länsimaisen kulttuurin piirissä harjoitetusta kannibalismista on menneinä vuosisatoina tavanomainen tapa käyttää vanhoja muumioita lääkinnällisiin tarkoituksiin. Muumiot jauhettiin jauheeksi, jolla uskottiin olevan lääkinnällisiä vaikutuksia. Tätä pulveria pidettiin vielä 1700-luvulla lähes yleislääkkeen asemassa.

Eräänlainen symbolinen kannibalismi on läsnä myös kristittyjen ehtoollisella. Erityisesti katolisessa teologiassa painotetaan sitä, että ehtoollisleipä ja ehtoollisviini todella muuttuvat ehtoollisen aikana Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.  Ehtoollisen sakramentti on juuri tässä. Leipä pysyy ulkoisilta ominaisuuksiltaan leipänä, mutta ehtoolliseen osallistuvalle se on samanaikaisesti Kristuksen ruumis.

Yllä esitetyt esimerkit voivat tuntua keinotekoisilta tai kaukaa haetuilta. Niiden voi ajatella osoittavan, ettei kenties voida vetää selvää rajaa ihmissyöntiä harjoittavien ja siitä kategorisesti kieltäytyvien kulttuurien välillä. Ihmissyönti on ihmisenä olemisen rajoja rikkovana toimintana jotain sellaista, mikä uhkaa sosiaalisen järjestyksen perustaa. Jo pelkkä ihmissyönnin mahdollisuus herättää levottomuutta, kuten uskontotieteilijä Matti Kamppinen on todennut. Tämän vuoksi ihmissyönti on ollut tarkkojen rituaalien määrittämää silloin kun sitä sosiaalisesti hyväksyttynä kulttuuripiirteenä on esiintynyt.

Juttu on julkaistu AntroBlogissa ja se julkaistaan myös tiedetuubissa AntroBlogin luvalla. Jutun on kirjoittanut Helsingin yliopiston sosiaali- ja kulttuuriantropologian oppiaineessa jatko-opiskelijana oleva Juuso Koponen. Juttua ei ole muutettu alkuperäisestä.

Lisää luettavaa

Arens, William. 1979. The Man-Eating Myth. Oxford University Press.

Goldman, Lawrence (toim.). 1999. The Anthropology of Cannibalism. Bergin & Garvey.

Harris, Marvin. 1982. Kulttuurien synty. Kirjayhtymä.

Ihmiskunnan historia on taistelua nälkää vastaan

Su, 02/19/2017 - 23:24 By Antroblogi

Antropologia on tiede, jonka tehtävänä on ihmiselämän ymmärtäminen sen kaikissa muodoissa: politiikkaa, taloutta, uskontoa ja sosiaalisia suhteita sekä paljon muuta arkielämän mekanismeista ihmiskunnan globaaleihin teemoihin. Kiinnostava Antroblogi kirjoittaa näistä aiheista ja Tiedetuubi julkaisee joitain sivuston tekstejä blogistien luvalla. Ensimmäisenä aiheena on ruoka.

Antropologiaa on tieteenalana toisinaan kritisoitu siitä, että siitä puuttuu niin sanottu normaalitiede. Ei ole olemassa yhtenäistä teoreettista viitekehystä, jonka kaikki antropologit jakaisivat, vaan kilpailevia lähestymistapoja ja teoreettisia näkökulmia on runsaasti. 

Tämä luo toisaalta erinomaista pohjaa tieteelliselle keskustelulle ja kilpailevien näkökulmien kritisoimiselle. Vaihtoehtoisten näkökulmien runsaus on pikemminkin oppialan vahvuus kuin heikkous. 

'The Bab Ballads, with which are included Songs of a Savoyard 1898

Eräs antropologeja jakanut kysymys koskee sitä, onko antropologia pohjimmiltaan humanistinen tiede vai olisiko kysymyksessä sittenkin yksi luonnontieteistä. Tässä artikkelissa käsittelen Marvin Harrisin(1927−2001) kulttuurimaterialistista lähestymistapaa, jota voisi luonnehtia ainakin jossain määrin luonnontieteelliseksi.

Harris pitää elinympäristöä ja teknologiaa tekijöinä, jotka viime kädessä määrittävät kulttuurin suunnan. Taustalla vaikuttavana ajatuksena on, että ihmiset pyrkivät maksimoimaan ravinnon ja eläinproteiinien riittävän määrän annetuissa olosuhteissa. Tällöin tuotantoteknologian ja elinympäristön muodostama perusta määrittää ylärakenteen, johon kuuluvat myös esimerkiksi uskonnolliset kiellot ja käskyt. 

Harrisin mukaan kaikkien yhteiskuntien ja kulttuurien tärkein haaste on ollut riittävän ravinnon ja erityisesti proteiinien määrän turvaaminen. Tästä näkökulmasta ihmiskunnan historia on ollut taistelua nälkää vastaan. Väestönkasvu on perinteisesti uhannut tuotantojärjestelmien vakautta. 

Kulttuurimaterialismin mukaan esimerkiksi uskonnolliset ruokatabut voidaan selittää ekologisilla tekijöillä. Harrisin mukaan kulttuureilla on taipumus asettaa yliluonnollisia kieltoja jonkin eläimen lihan käytölle silloin, kun sen yhteisölle tuottama hyöty verrattuna kuluihin vähenee. Harrisin ajatus on siis vastakkainen strukturalistien kuten Claude Lévi-Straussin ja Mary Douglasin ajatukselle, jonka mukaan ravinnoksi kelpaavat asiat ovat ruokaa vain, mikäli ne sopivat kulttuurisesti määräytyneeseen luokittelujärjestelmään.

A Treatise on Milk Cows, etc.

Harrisin mukaan ruokatabuissa ei ole kyse luokittelusta. Ne toimivat pikemminkin keinona, jonka avulla pyritään turvaamaan riittävän tehokas ravinnonsaanti. Kulttuuri ei siis kulttuurimaterialismin näkökulmasta ole riippumaton järjestelmä, vaan sitä säätelevät luonnonympäristön asettamat rajoitukset ja mahdollisuudet.

Harris toi antropologiaan kulttuurimaterialismille tärkeän emic/etic –jaottelun. Lyhyesti määriteltynä emic tarkoittaa tutkittavien omaa näkökulmaa ja eticpuolestaan tutkijan näkökulmaa. Harrisin mukaan antropologin olisi pyrittävä etic–tason selityksiin, eikä tyytyä emic–tasolle jääviin kuvauksiin, vaikka myös ne ovat tärkeitä. 

Esimerkiksi Harris ottaa Bronislaw Malinowskin Trobriand-saaria koskevat klassiset etnografiat, erityisesti Malinowskin kuvaaman trobriandilaisten harjoittaman kula-vaihdon. Kula-vaihdossa trobriandilaiset kulkevat pitkiä ja vaarallisia merimatkoja vaihtaakseen kotilonkuorista valmistettuja seremoniallisia arvoesineitä.

Malinowski korostaa, kuinka tärkeä kulttuurinen instituutio kula-vaihto trobriandilaisille on. Harrisin kritiikin mukaan tutkijan tulisi kyetä nousemaan tältä emic–tasolta etic–tasolle ja ymmärtää, että tutkittavien oma käsitys näiden toiminnan taustalla vaikuttavista tekijöistä voi olla puutteellinen. Vaikka kula-vaihto olikin trobriandilaisille tärkeä kulttuurinen instituutio, sen yhteydessä tapahtui myös muuta vaihdantaa, joka materiaalisessa mielessä saattoi olla tärkeämpää kuin varsinainen kula-vaihto.

Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa pyrkii selittämään ympäristötekijöillä myös esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuten ryhmien välinen aggressio ja sodat. Länsimaisessa arkiajattelussa sotaa pidetään usein universaalina ilmiönä, osana ”ihmisluontoa”. Antropologit tietävät, että on myös monia yhteisöjä, joille sodankäynti on ollut lähes tuntematonta. Toisaalta monet alkuperäiskansat ovat tunnettuja hyvin raa’asta sodankäynnistä. Harrisin mukaan erot ihmisryhmien aggressiivisuudessa selittyvät viime kädessä elinympäristöjen eroilla. Sota ei siis ole osa ihmisluontoa vaan kulttuurinen sopeutuma tietynlaisiin olosuhteisiin.

Harris pyrkii ajattelussaan johdonmukaisuuteen ja universaaliuteen, jonka avulla voi selittää eri ilmiöitä eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi asteekkien jumalat olivat Harrisin mukaan verenhimoisia ja ihmislihaan mieltyneitä juuri siksi, että asteekkien elinympäristössä oli kroonista pulaa eläinproteiinista. Koska alueen väestö oli paisunut liian suureksi eikä ruoaksi sopivia ja riittävän suurikokoisia eläimiä ei ollut, uhrattiin ihmisiä.

Ideologisesti ihmisuhreilla pyrittiin saamaan esimerkiksi sadetta aikaan, mutta käytännössä kyse oli siitä, että ihmisuhrien avulla pyrittiin turvaamaan yhteiskunnan eliitin riittävä proteiininsaanti. Kun uhripappi kaivaa sydämen temppelin laelle tuodun sotavangin rinnasta ja avustajat vierittävät ruumiin alas temppelin portaita, on Harrisin poleemisen näkemyksen mukaan selvää, mitä uhrille tapahtuu: hänet syödään eliitin pidoissa.

Ihmissyönti on antropologisesti mielenkiintoinen ilmiö. Modernissa länsimaisessa kulttuurissa se on ehdoton tabu, mutta monien kulttuurien piirissä ihmissyöntiä on harjoitettu joko säännöllisesti tai tietyissä poikkeustilanteissa. On epäselvää, kuinka hyvin kulttuurimaterialismi lopulta onnistuu selittämään sitä, miksi kannibalismia on historiallisesti esiintynyt. Mikäli asteekit todella söivät uhraamansa ihmiset, on tällä jo uhrien suuren määrän vuoksi ollut ravitsemuksellista merkitystä. Ihmissyönti on kuitenkin monissa muissa kulttuurisissa konteksteissa ollut paljon satunnaisempaa. 

Kulttuurimaterialistinen näkökulma historiaan

Kulttuurimaterialistisen käsityksen mukaan historiaa ohjaa väestönkasvun asettama paine tehostaa tuotantojärjestelmää. Harrisin mielenkiinto kohdistuu siis yhteiskunnan kykyyn sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Tällainen systeeminen lähestymistapa on kriittinen sellaista kulttuurievolutionistista käsitystä kohtaan, joka näkee historian “menestystarinana”. Pikemminkin tehostamisen hintana on usein ollut elintason lasku ja elämänlaadun heikkeneminen. 

Kehitys ei siis kulje automaattisesti kohti parempaa, inhimillisempää maailmaa, vaan usein pikemminkin kohti lisääntyvää kurjuutta ja puutetta. Toisaalta monet kehitysaskeleet, joita pidämme järjen ja inhimillisyyden voittoina, ovat mukautumista tuotantojärjestelmän nykyiseen tilaan.

Esimerkiksi länsimainen lapsityövoiman käytön kielto on seurausta koulutetumman työvoiman tarpeesta ja siitä, että nykyaikana lasten työtä hyödyntävä teollisuus sijoittuu kapitalistisen maailmanjärjestelmän periferiaan.

Slaves planting and tilling.

Hyvä esimerkki siitä, että teknologinen kehitys ei johda välttämättä parempaan lopputulokseen, on maanviljelyn ”keksiminen” — niin sanottu neoliittinen vallankumous. Nykyisen antropologisen käsityksen mukaan metsästäjä-keräilijöiden elämäntapa oli melko vaivatonta. Riittävä ravinto hankittiin melko vähällä vaivalla. Ongelmana oli väestönkasvu ja sen ehkäiseminen. Luonnon antimilla elämisen haasteena kun on se, että tuotantoa ei oikeastaan voi tehostaa. Jos alueen riista on pyydetty ja syötäviksi sopivat kasvit keräilty, ei työmäärän lisääminen enää auta. 

Boschman living in the Roggeveld [Rogefeldt], at the Cape of Good HopeTietty alue pystyy elättämään vain tietyn määrän keräilytaloutta harjoittavia ihmisiä. Harrisin mukaan metsästäjä-keräilijöille oli tämän vuoksi tärkeää pitää väestönkasvu mahdollisimman matalana. Väestönkasvua yritettiin ehkäistä muun muassa surmaamalla vastasyntyneitä.

Lopulta väestönkasvu kuitenkin pakotti ihmiset maanviljelijöiksi. Maanviljely ei siis ollut myöhäisen kivikauden ihmisille uutta hyvinvointia tuottava innovaatio, vaan pakkoratkaisu tilanteessa, jossa aiemman tuotantotavan tehostaminen ei enää ollut mahdollista.

Arkeologinen todistusaineisto osoittaa, että maanviljelyyn siirtyminen heikensi ihmisten elintasoa tuntuvasti. Maanviljely kykenee kuitenkin elättämään suuremman joukon ihmisiä kuin metsästys ja keräily. Tämän vuoksi maanviljelyä harjoittaneet ihmisryhmät syrjäyttivät metsästäjä-keräilijät lähes kaikkialla, missä maanviljely ylipäänsä on mahdollista. Maanviljelyn omaksuminen ei johtanut aiempaa korkeampaan elintasoon, vaan työmäärän lisääntymiseen ja elintason laskuun.

Maanviljelyyn siirtyminen myös muutti ihmisryhmien välisiä konflikteja aiempaa raaempaan suuntaan. Ryhmätason konfliktit, joissa kuoli verrattain vähän ihmisiä, muuttuivat maanviljelyyn siirtymisen myötä laajamittaisiksi sodiksi. Maanviljelyn omaksumisen myötä ihmisyhteisöt myös muuttuivat aiempaa kerrostuneemmiksi. Lopulta syntyivät ensimmäiset keskittyneet valtiot. Tämä tarkoitti ihmisten valtaosalle vapauden kaventumista ja työmäärän lisääntymistä entisestään. 

Harrisin mukaan muinaisajan valtiot kuten Egypti, Babylonia ja Kiina, joissa väestön valtaosa raatoi raskaissa maataloustöissä köyhyysrajan tuntumassa, todistavat vastaansanomattomasti, ettei ihmiselämässä ole mitään, mikä luonnostaan varmistaisi aineellisen tai moraalisen kehityksen.

Slaves cutting the sugar cane

Teollinen vallankumous ja modernisaatio ei ole muuttanut perusasetelmaa. Edelleenkin monin paikoin maailmaa tehdään raskasta työtä oloissa, joihin yksikään itseään kunnioittava cherokee tai trobriandilainen ei olisi suostunut. Suomessakaan teknologinen kehitys ei ole viime vuosikymmeninä johtanut työajan lyhentymiseen. Sen sijaan keskustellaan siitä, kuinka työaikaa voitaisiin pidentää. 

Toisaalta teollistumisen myötä elintaso on noussut ainutlaatuisen korkealle tasolle. Harris kuitenkin puhuu teollisuuden saippuakuplasta. Teollistuneissa maissa tapahtunut elintason nousu perustuu uusiutumattomien fossiilisten luonnonvarojen laajamittaiselle käytölle. Tuotantotapa ei ole kestävällä pohjalla, koska sen edellyttämät resurssit eivät uusiudu samaa tahtia kuin niitä kulutetaan. Näin myös teollinen tuotantotapa kohtaa saman perusongelman kuin aiemmat tuotantotavat ihmiskunnan historiassa. Lopulta oma toimintamme johtaa siihen, että tuotantotavan jatkumisen edellytykset katoavat. Resurssit loppuvat.

Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa on hyödyllinen myös nykypäivän ilmiöitä tarkasteltaessa. Esimerkiksi suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttaneen Syyrian sisällissodan taustalla on paitsi suurvaltojen politiikka ja ihmisten tietoiset päätökset, myös ilmastonmuutoksen vaikutukset Lähi-Idän alueella. Aavikoituminen ja viljelysmaan turmeltuminen ovat ajaneet ihmisiä kaupunkeihin etsimään toimeentuloaan. Kun toimeentulon mahdollisuuksia ei kaupungeissakaan ole riittävästi, yhteiskunnan vakaus heikkenee ja syntyy kasvupohjaa konflikteille.

Ruokamellakka Dungarvanissa 1846 nälänhädän aikaan.

Mistä ruokatabut johtuvat?

Eräs kulttuurimaterialismin mielenkiintoisimmista väitteistä on se, että pitkään antropologisen kiinnostuksen kohteena olleet ruokatabut voidaan selittää viime kädessä luonnonympäristön ja ihmisyhteisön materiaalisen tuotannon välisellä dynamiikalla. 

Klassinen esimerkki ruokatabuista on sianlihan syöntikielto sekä juutalaisuudessa että islamissa. Sika on sekä juutalaisten että muslimien mielestä saastainen eläin. Sika ei yksinkertaisesti ole ruokaa, eivätkä edes maallistuneet juutalaiset tai muslimit välttämättä suostu syömään sitä. 

eating piggy

Kulttuurimaterialismin mukaan sianlihansyöntikielto syntyi alkujaan siksi, että muinaisen Lähi-Idän alueella sikojen kasvattaminen muuttui tietyssä historian vaiheessa ympäristön kannalta tuhoisaksi. Pronssikaudelle tultaessa mahdollisuudet sikojen kasvattamiseen luonnonrehulla heikkenivät, ja niille täytyi syöttää yhä enemmän viljaa. Sika kilpaili yhtäkkiä samasta ravinnosta ihmisen kanssa. Sikatabun taustalla on juuri se, että lyhyellä tähtäimellä sikojen kasvattaminen voi olla houkuttelevaa, vaikka suuressa mittakaavassa se olisi erittäin kallista ja sopeutumisen vastaista. Tämän vuoksi tarvitaan ehdoton kielto.

Kulttuurimaterialistinen selitys sianlihan syöntikiellolle on siis hyvin erilainen kuin esimerkiksi strukturalistisesta ajattelusta ammentavat selitykset. Esimerkiksi Claude Lévi-Straussin strukturalismista vaikutteita saanut antropologi Mary Douglas on esittänyt, että sika on juutalaisuudessa saastainen siksi, että se on eläimenä yhteensopimaton muinaisisraelilaisten luokittelujärjestelmän sisäisen logiikan kanssa. Sama koskisi myös muita Toorassa kiellettyjä eläimiä. Kyse ei siis olisi siankasvatuksen ekologisista kustannuksista tai esimerkiksi sianlihassa toisinaan esiintyvään trikiinimadon välttämisestä, vaan siitä, että tietyt eläimet loukkaavat luokittelujärjestelmän logiikkaa.

piggy digging

Jos haluaisi etsiä välittävää kantaa Douglasin ja Harrisin esittämien näkemysten väliltä, voisi ajatella, että ekologiset tekijät vaikuttavat siihen, mitkä eläinlajit ensisijaisesti julistetaan saastaisiksi, ja tämän jälkeen luokittelusymmetrian avulla kiellettyjen eläinten joukko ikään kuin viimeistellään. Myös Harris myöntää, että osa Toorassa kielletyistä eläimistä on voitu kieltää yksinomaan luokittelusymmetrian vuoksi.

Joillakin seuduilla sianlihan tuottaminen on perinteisesti ollut yhdyskuntataloudellisesti edullisempaa. Kulttuurimaterialistille luonnonympäristö voi näin selittää jopa sitä, mikä uskonto missäkin omaksutaan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna islamin laajentuminen ensimmäisellä vuosituhannella pysähtyi Kiinan ja Euroopan rajoille siksi, että näillä alueilla sikojen kasvatus oli liian kannattavaa. 

Vakiintunut tabu voi myös muokata ympäristöä tiettyyn suuntaan. Kun sianlihan kasvatus on muslimeilta poissuljettu vaihtoehto, he ovat kasvattaneet vuohia, jotka pahentavat eroosiota ja tekevät sikataloudesta entistä kannattamattomampaa. Albaniassa metsäiset, siankasvatukselle otolliset seudut ovat pääsääntöisesti olleet kristittyjen asuttamia, kun taas muslimit ovat asuttaneet alueita, missä metsiä on vähemmän ja sikatalous ei kannattaisi.

hindu and cowthe world.Harrisin mukaan Intian hindulaisuuteen liittyvä lehmän asema pyhänä eläimenä, jota ei saa tappaa, voidaan selittää kulttuurimaterialistisesti. Lehmän pyhä asema voi vaikuttaa ensi silmäykseltä epärationaaliselta. Tuntuu resurssien haaskaukselta, että lehmiä ei teurasteta, kun niiden maidontuotanto heikkenee, vaan niiden annetaan mieluummin käyskennellä vapaina. 

Harrisin mukaan tämä selittyy sillä, että nautakarjan rooli esiteollisen Intian maataloudessa oli korvaamaton. Lehmiä tarvittiin maidontuotannossa ja härkiä kyntöjuhtina. Intian olosuhteissa härät ovat perinteisesti olleet välttämättömiä maanviljelylle. Nautakarjan teurastaminen olisi siis ollut vastoin maanviljelijöiden pitkän tähtäimen etuja. 

Harrisin mukaan tabun on oltava ehdoton, jotta tiukan paikan tullen — esimerkiksi ankarina katovuosina — maanviljelijät eivät teurasta eläimiään. Kulttuurimaterialismin näkökulmasta Intian uskontojen kielteinen asenne lihansyöntiä kohtaan ei ole hengen voitto aineesta, vaan suoraa seurausta tuotannon tehostamisesta, luonnonvarojen ehtymisestä ja asukastiheyden kasvusta. 

Jat, a numerous tribe spread over much of north-west India. Once warriors, now mostly agriculturists. Represented by a man ploughing with oxen.

Yksinkertaistaminen kulttuurimaterialismin ongelmana?

Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa voi suoraviivaisuudessaan herättää vastustusta. Monet tutkijat ovatkin esittäneet, että kulttuurimaterialismi yksinkertaistaa asioita liikaa. Väestönkasvu, teknologia, ympäristö ja kulttuuri ovat monimutkaisemmassa vuorovaikutussuhteessa kuin kulttuurimaterialismi esittää. Vaikkapa se, onko jokin ravinnoksi kelpaava asia ruokaa vai ei, ei välttämättä ole niin yksinkertaista kuin kulttuurimaterialistit esittävät. 

Antropologi Maurice Godelierin mukaan metsästäjä-keräilijät hyödyntävät vain pientä osaa mahdollisista ravinnon lähteistä. Myös länsimaissa ruoaksi kelpaavia tuotteita valikoidaan, eikä vain luonnonsuojelullisin tai tuotantotaloudellisin perustein. Muun muassa hyönteiset olisivat tuotantokustannuksiltaan melko edullista ravintoa, mutta hyönteisten myynti ihmisravinnoksi on Euroopan Unionin alueella kielletty.

Marvin Harris on kuitenkin oikeassa siinä, että ihmisen kulttuurisella käyttäytymisellä on aina tietyt luonnon asettamat reunaehdot. Ihmiset eivät voi täysin vapaasti elää haluamallaan tavalla, vaan joutuvat aina ottamaan luonnon asettamat rajoitukset huomioon. Jos muinaisen Lähi-Idän asukkaat joutuivat kieltämään itseltään herkullisen sianlihan, voi olla, että nykyajan ihmiset joutuvat tulevaisuudessa tekemään uhrauksia oman ”yhteiskunnallisen tuotantojärjestelmänsä” olemassaolon turvaamisen vuoksi. Tämä voi tarkoittaa myös esimerkiksi lihansyönnistä tinkimistä. Tai hyönteisten ottamista mukaan ruokalistalle.

agriculture

Kirjoittanut: Juuso Koponen / Antroblogi

Lisää luettavaa:

Douglas, Mary. 2000. Puhtaus ja vaara. Vastapaino.
Harris, Marvin. 1968. The Rise of Anthropological Theory. Columbia University.
Harris, Marvin. 1982. Kulttuurien synty. Kirjayhtymä.
Harris, Marvin. 1985. Good to Eat — Riddles of Food and Culture. Allen & Unwin.

Väkiluvun huima kehitys viimeisen 100 000 vuoden aikana (video)

Sodat ja taudit eivät ole onnistuneet hidastamaan ihmiskunnan kasvutahtia juuri ollenkaan. Tämä käy ilmi animaatiosta, joka kuvaa väkiluvun kehitystä läpi aikakausien.

Amerikan luonnonhistoriallinen museo on tuottanut videon, joka näyttää oivasti kuinka ihmiskunnan väkiluku on muuttunut sitten Afrikasta lähtömme jälkeen.

Väestönkasvun merkittävin vaihe on kestänyt vain viimeiset 200 vuotta. 1800-luvun taitteeseen asti kasvu oli nykyvauhtiin verrattuna tasaista. Suurimpia syitä muutokseen ovat teollistumisen ohella tieteen ja teknologian tuoma hyvinvointi ja terveydenhuolto.

Edes maailmansodat tai pandemiat eivät onnistuneet tekemään merkittäviä lommoa kasvukäyrään. Syntyvyys nimittäin lähtee kasvuun pian tragedioiden jälkeen.

Nyt väestönkasvu alkaa olla jo taittumassa, vaikka jatkuukin yhä voimakkaana. Syntyvyys on jo laskussa lähes kaikkialla, mutta kuolleisuuden pieneneminen ja pitenevä elinikä kompensoivat muutosta.

Jos kehitys jatkuu nykytahtia, maailman väkiluku jatkaa kasvuaan vielä kymmeniä vuosia, ja tasaantunee lopulta noin 11 miljardin tienoille.

Videon tuottanut American Museum of Natural History⇒ on eräs maailman suurimmista luonnonhistoriallisista museoista, ja sijaitsee New Yorkin Manhattanilla. Se tarjoaa myös paljon mielenkiintoista tietoa nettiinkin.

Hobittien historia alkaa viimein hahmottua

Ma, 09/26/2016 - 14:39 By Jarmo Korteniemi
Kuva: Tim Evanson / Flickr

Kääpiökasvuiset floresinihmiset asuttivat saarta Indonesiassa jo vajaat miljoona vuotta sitten. Niiden häviäminen taas osuu yksiin nykyihmisen saapumisen kanssa.

Sarja tutkimuksia avaa floresinihmisen alkuperää ja kohtaloa. Hobiteiksikin kutsutut pikkuihmiset asuivat satojentuhansien vuosien ajan Floresin saarella eteläisessä Indonesiassa.

Tutkimukset on julkaistu Naturessa, Plos Onessa, sekä arkeologian alan tiedesarjoissa (linkit jutun lopussa). Ne asettelevat floresinihmisten kehityshistoriaa paikoilleen ja tarkentavat hobittien katoamisaikaa. Uusin, vielä vertaisarvioimaton tutkimus kertoo nykyihmisen saapuneen saarelle katoamisen aikoihin.

Alkuperää etsimässä

Vanhimpien löydettyjen hobittifossiilien iäksi arvioidaan noin 700 000 vuotta. Ne kuuluvat varsinaisia floresinihmisiä vieläkin pienemmille ihmisille. Jo aiemmin saarelta on löytynyt arkeologisia todisteita kivityökalujen käytöstä jopa miljoona vuotta sitten. Muista ihmisen sukuisista olioista ei ole löytynyt saarelta merkkiäkään - ennen nykyihmistä siis.

Hobiteilla (Homo floresiensis) on yhtäläisyyksiä pystyihmiseen (Homo erectus) niin rakenteellisesti, kulttuuriĺlisesti kuin ajallisestikin. Pystyihminen on tiettävästi ensimmäinen ihmislaji, joka levittäytyi Afrikasta Aasian perukoille asti, vajaat kaksi miljoonaa vuotta sitten.

Kuva: Rosino / Wikimedia Commons
Hobittilöytöjen valtaosa on tehty tästä kalkkikiviluolasta. (Rosino/Wikimedia Commons)

Hobitit olivat todennäköisesti juuri pystyihmisten jälkeläisiä. Saarelle tulo rajoitti resursseja ja aikaa myöten pienensi kokoa. Näin on todistettavasti käynyt monille muillekin saarieläinlajeille (joskaan ei kaikille), eikä ole mitään syytä miksei ihmisellekin voisi käydä samoin.

Sukupuutto uumoiltua aiemmin

Toisesta tutkimuksesta taas käy ilmi, että floresinihmiset kuolivat sukupuuttoon paljon aiemmin kuin aluksi luultiin. Aiemmin raportoidut ällistyttävän nuoret iät perustuivat virheellisille päätelmille.

Nuorimmat varsinaisten floresinihmisten fossiilit ovat tarkistuksen jälkeen 50 000 vuoden ikäisiä. Niitä löytyy kuitenkin aina peräti 190 000 vuoden takaakin.

Muualta Indonesiasta on löytynyt fossiileja, joiden mukaan myös pystyihminen saattoi selvitä samoihin aikoihin asti ennen häviämistään.

Miksi he katosivat?

Viimeinen niitti hobittien ja pystyihmistenkin arkkuihin saattoi hyvin tulla oman Homo sapiens -lajimme muodossa. Kolmas ja kaikkein tuorein tutkimus antaa tästä ainakin viitteellisiä todisteita.

Tutkijat ovat vastikään löytäneet hampaita, jotka ajoitettiin vain 46 000 vuoden ikäisiksi. Ne eivät missään nimessä kuulu hobiteille, vaan muistuttavat nykyihmisen normaalia purukalustoa.

Vain hieman hobittifossiileja tuoreemmat hampaat vieläpä löytyivät samasta luolasta kuin floresinihmisten nuorimmat fossiilit. Sellaisista maakerroksista, joissa hobiteista ei enää ole jälkeäkään.

Viimeisintä tutkimusta ei tiettävästi ole vielä vertaisarvioitu. Löytö esiteltiin tiedeyhteisölle Madridissa pidetyssä kokouksessa syyskuun puolivälissä. Vertailu muiden ihmislajien hampaiden kanssa on vielä kesken.Hammaslöydöstä kertoi Suomessa ensimmäisenä Verkkouutiset.

Hobittihistoria hahmottuu siis hyvää vauhtia. Floresinihmiset muuttuivat kääpiökasvuisiksi hyvin pian saarelle tulon jälkeen. Häviäminen taas osuu yksiin nykyihmisen saapumisen kanssa.

Täydellisin löydetty hobittiluuranko. (Marmoritai / Flickr)

Täyttä selvyyttä ei vielä ole

Tutkimukset eivät kuitenkaan kerro aivan kaikkea. Lajien yhteyksiä on vaikea osoittaa täysin aukottomasti. Elivätkö nyky- ja floresinihminen saarella samaan aikaan? Sekoittuivatko lajit? Tuhosiko nykyihminen hobitit, suoraan tai välillisesti? Entä kehittyikö hobittilaji alkujaan vielä pienemmistä ihmisistä, ja olivatko he pystyihmisen jälkeläisiä?

Fossiiliaineisto on niukkaa, sillä luut häviävät trooppisessa maaperässä nopeasti. Löytöjä onkin tehty vain luolista, joita on käytetty suojaisina asuntoina pitkään. Lisäksi useat päätelmät perustuvat luunpalasiin ja osittaisiin luurankoihin. Tuoreita Homo sapiensin hampaita on esimerkiksi löytynyt vain kaksi kappaletta.

Arkeologia, paleontologia ja antropologia ovat salapoliisityötä parhaimmillaan.

Joidenkin tutkimusten ja epäilyjen mukaan hobitit eivät olisi oma lajinsa, vaan tavalla tai toisella vajaakehittyneitä pysty- tai nykyihmisiä. Useat sairasepäilyt on kuitenkin pystytty osoittamaan kategorisen vääriksi. On myös hyvin epäuskottavaa, että jostain syystä ainoastaan kehityshäiriöisten yksilöiden luut olisivat sattumalta säilyneet kymmenien- tai satojentuhansien vuosien ajan.

Lähdeartikkelit: hobittien esi-isien kuvaus - hobittien esi-isien ajoitus - hobittius kehityshäiriön tuotosta? (1) - hobittius kehityshäiriön tuotosta? (2) - tuoreimpien hobittifossiilien ajoitus - epäily nykyihmisten vaikutuksesta - nykyihmisten hammaslöydöt ja niiden ajoitus

Otsikkokuva: Tim Evans / Flickr

Mitä ruokaa pitäisi syödä ja millainen liikunta olisi juuri sitä oikeaa?

Otsikkokuva
Ingressi
Marlene Zuk:
Paleofantasy
Body D8

Mikä on ihmiselle luontaista? Oikeanlaista ruokaa? Kuinka lapsia pitäisi hoitaa? Paljonko ja kuinka kannattaisi urheilla? Kuinka ihmisen kannattaisi (ehkä jopa kuuluisi) elää?

Olisiko parempi pitäytyä hyväksi todetussa, sellaisessa mihin olemme kehittyneet? Tiedättehän, silloin luolaihmisten aikaan, savannilla. Miehet juoksivat riistan perässä ja toivat kotiin lihaa, naiset keräsivät marjoja ja kasvattivat lapsia. Illalla sitten istuttiin värjöttelemässä ja murahtelemassa luolan perällä, ennen kuin se nuotio keksittiin.

Minnesotan yliopiston ekologian, evoluution ja käyttäytymistieteen professori Marelene Zuk ottaa kirjassaan kärkevästi ja perustellusti kantaa asiaan. Paleofantasy repii auki mielikuvia, joita meillä on paleoliittisen kauden ihmisestä. Se käsittelee ihmisen kehitystä nykyisenlaiseksi otukseksi, ja myös yhä jatkuvaa muuttumista.

Paleofantasy on opus ihmisen kehityksestä ja samalla ihmisen kehittymättömyydestä.

Kirjalla on neljä peruspilaria:

  1. Kivikauden käytännön elämä on nykyitedon valossa vielä suurelta osin hämärän peitossa. Fossiiliaineistosta ei tietoa juuri löydy. Osa mielikuvistamme on valistuneempia, aihetodisteiden pohjalta tehtyjä johtopäätösharppauksia, osa taas pinttyneitä mielikuvitelmia jotka heijastelevat vain nykyistä kulttuuriamme.
  2. Ei ole olemassa "entistä aikaa", jotain yhtä ja oikeata, johon me olisimme sopeutuneet. Ihminen on hyvin monipuolinen eläin. Joskus olemme syöneet kasveja, toisinaan lihaa, joskus on juostu ja toisinaan sitten taas ei. Ja niin on ollut koko miljardien vuosien kehityshistoriamme ajan. Paikasta ja ajasta riippuen ihmisillä on ollut hyvinkin erilaisia sopeumia. Osa niistä on peräisin ajalta jolloin esi-isillämme oli vielä evät, osa vieläkin kauempaa.
  3. Emme ole ikinä olleet täydellisesti sopeutuneita ympäristöömme. Mikään eliö ei ole ollut, ikinä. Ei edes nykyihminen, eikä edes teknologian avulla.
  4. Evoluutiomme jatkuu yhä. Se ei ole pysähtynyt, vaan vaikuttaa meihin yhä varsin voimakkaasti -- halusimme sitä tai emme. Ihminen ei ole millään tavalla "valmis", eikä evoluutio ole tarkoitushakuisesti tähdännyt ihmiseen. Kulttuuri, terveydenhuolto ja tiede eivät ole lopettaneet evoluution vaikutusta. Ne luovat ainoastaan erilaisia valintapaineita kuin aiempi ympäristömme.

Zuk ei taistele kirjassaan erilaisia elintapoja vastaan, ainoastaan niiden epätieteellisiä perusteluita vastaan. "Yksinkertaisempi elämä varmaankin olisi meille parempi - sellainen elämä, johon kuuluu enemmän liikuntaa, vähemmän prosessoitua ruokaa ja läheisempää kanssakäyntiä lastemme kanssa. Mutta meidän ei pitäisi tavoitella sellaista elämää siksi, että luulemme sen mukailevan esi-isiemme elintapoja." (Pätkä suomennettu tätä arvostelua varten.)

Kirja on vetävä ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Siitä löytyy paljon anekdootteja ja hauskoja huomioita. Toistaiseksi kai suomentamattoman kirjan englanti on yleensä helppolukuista. Paikoin Zuk tosin sortuu tieteentekijälle tyypilliseen monipolveiluun, jossa useat sivulauseet sekä seuraavat että täydentävät, joskus ihan tarpeellisesti, mutta toisinaan täysin turhaan, toisiaan, tehden kuitenkin virkkeistä hieman vaikealukuisia. Paleofantasyä on silti hyvin mukava lukea, sillä asiat esitellään loogisesti ja pointit tuodaan esille useiden esimerkkien kautta.

Kirjan tiedot:
Marlene Zuk
Paleofantasy - What Evolution Really Tells Us about Sex, Diet, and How We Live
2013, W. W. Norton & Company, Lontoo / New York
328 sivua (josta 57 sivua hakemistoa tms epäoleellista)
ISBN 978-0-393-08137-4

Kirjailijan nimi
Marlene Zuk
Kirjan nimi

Paleofantasy - What Evolution Really Tells Us about Sex, Diet, and How We Live

Kategoria

Olemme plösömpiä kuin lähisukulaisemme

Su, 06/07/2015 - 12:08 By Jarmo Korteniemi

Kääpiösimpanssit ovat luontaisesti ihmistä timmimmässä kunnossa.

Bonobot eli kääpiösimpanssit ovat simpanssien ohella ihmisen lähimpiä elossa olevia sukulaisia. Siksipä nämä uhanalaiset ihmisapinat ovatkin tutkijoille kullanarvoisia tutkimuskohteita. Niiden kulttuureja ja kehon rakennetta tutkimalla voidaan päätellä, millaisia omat esivanhempamme olivat. Fossiloituneet luut kun eivät juuri kerro pehmeistä kudoksista tai käyttäytymisestä. Kaikki erot ja yhtäläisyydet lajien välillä ovat siis tärkeitä tutkimuksen kannalta.

Nyt tutkijat ovat selvittäneet bonobojen kehon eri osien suhteellisia massoja ja verranneet niitä ihmisten vastaaviin. Tulokset olivat systemaattisia, riippumatta sukupuolesta tai siitä oliko bonobo elänyt luonnossa tai vankeudessa. Tutkimuksessa tehtiin ruumiinavaus 13 luonnollisesti kuolleelle apinalle.

Kävi ilmi, että bonobot poikkeavat ihmisestä merkittävästi. Niiden kehossa on paljon enemmän lihasta ja merkittävästi vähemmän rasvaa. Odotetusti meillä on jaloissamme on paljon enemmän lihasta, bonoboilla taas käsivarsissa. Lisäksi ihon määrä - etenkin paksuus - on niillä merkittävästi suurempi kuin ihmisillä. Samankaltaisia tuloksia on saatu aiemmin muiltakin ihmisapinoilta.

Tutkijoiden mukaan syynä on ihmisen kehitys, joka johti sekä urosten että naaraiden rasvaprosentin selvään kasvuun. Vaeltava elämäntapa vaati suurempaa energiavarastoa hengissäpysyttelemiseksi, etenkin lapsia kasvattavilla naarailla. Myös ihon määrä johtunee samasta syystä. Pystykävelyn myötä kuljetut matkat pidentyivät ja nopeutemme kasvoi. Jäähdytysjärjestelmän - hikoilun - kehittyessä ihokin oheni.

Yllä: Lihasmassan prosenttiosuus ala- ja yläraajoissa eri ihmisapinalajeilla (vasemmalta lähtien: oranki, gorilla, bonobo, ihminen). Lähde: Adrienne L. Zihlman / PNAS

Bonobot ovat tulleet viimeisten vuosikymmenten aikana varsin kuuluisiksi. Niiden yhteisöissä sosiaalista rakennetta pidetään yllä paljolti seksillä, jota harrastetaan ihan vapaasti ja aivan kaikkien kanssa. Tutkijoita askarruttaa edelleen, olivatko esi-isämme enemmän bonobojen vai "sotaisten" simpanssien kaltaisia - vaiko jotain aivan muuta.

Kehityslinjamme erosi simpanssilajien esi-isästä 4-7 miljoonaa vuotta sitten. Bonobo (Pan paniscus) ja simpanssi (P. troglodytes) kehittyivät erilleen alle miljoona vuotta sitten. samoihin aikoihin pallolla tallusteli vielä useita ihmislajeja ja ikiomat esivanhempamme lymysivät vielä visusti Afrikassa.

Lopuksi mielenkiintoinen nippelitieto: ensimmäinen simpanssifossiili löydettiin vasta vuonna 2005. Niitä ei ole liiemmin etsitty, ja lisäksi otukset asustelevat ainakin nykyisin seudulla, jossa luut eivät juuri ehdi fossilisoitua ennen tuhoutumistaan.

Lähteenä käytetty PNAS-artikkelia ja Phys.orgin juttua aiheesta.

Otsikkokuva: Paulo de Tarso Meneghel / Christina Bergey / Wikimedia Commons

Mikä tekee meistä ihmisiä?

Su, 02/08/2015 - 02:56 By Jarmo Korteniemi
Kuva: Vector Open Stock / Flickr

Otsikon kysymys on rassannut meitä luultavasti siitä lähtien, kun olemme olleet jollain tasolla tietoisia olemassaolostamme. Olemme päivänselvästi erilaisia kuin mammutit, hirvet, leijonat, haikarat tai rupikonnat.. mutta kuinka se "ihmisyys" määritellään? Mikä erottaa meidät kaikista muista - ja kuinka olemme kehittyneet niin ylivoimaisesti muita dominoivaksi lajiksi?

Seuraavassa lista ihmisille usein erityisen ominaisina pidettyjä asioita. Tarkastellaanpa niitä lähemmin.

  1. Elämme varsin pitkään. Monet eläimet tosin elävät paljon pidempään.
  2. Olemme suureksi osaksi karvattomia, mutta paksu rasvakerros kyllä löytyy. Muitakin karvattomia nisäkkäitä toki on, eikä rasvan jakautuminen kehossamme juurikaan eroa lähisukulaisistamme. Rasvaa meillä toki on roimasti enemmän.
  3. Kuljemme kahdella jalalla (kävellessä itse asiassa suurimman osan ajasta yhdellä!). Nousimme pystyyn seitsemisen miljoonaa vuotta sitten. Kenguruiden ja jättiläismuurahaiskävin ohella olemme ainoita pysyvästi pystyasennossa kulkevia nisäkkäitä. Aikoinaan ilmeisen tehokkaasti metsästäneet teropodit, esimerkiksi tyrannosaurus, kulkivat myös samalla tavoin, hännällään menoaan tasapainottaen. Niiden jälkeläiset, linnut, käyttävät tätä taitoa vieläkin, kuten muutamat muutkin lajit. Ja useat kädelliset liikkuvat hetkittäin kahdella jalalla.
  4. Meillä on näppärät kädet. Vastakkaisia peukaloita tosin löytyy monilta eläimiltä, esimerkiksi pandoilta. Ja vaikka ihmisellä onkin ylivoimaisen tarkka pinsettiote, se on myös useilla apinoilla varsin pitkälle kehittynyt. Ja onhan niitä muunlaisiakin tarkkaan toimintaan kykeneviä tarttumaelimiä - esimerkiksi norsuilla ja mustekaloilla.
  5. Käytämme työkaluja. Ratkaisemme niiden avulla oman kehomme vajavaisuudesta johtuvia ongelmia, kuten kuinka liikkua nopeammin tai yltää pidemmälle. Työkaluja tosin käyttävät myös simpanssit, krokotiilit, korpit, papukaijat - eläinlista on varsin pitkä. Osa valmistaa työkalunsa huolella, osa taas käyttää ympäristöstä löytyviä valmiita tavaroita "vähän sinnepäin".
  6. Olemme kaikkiruokaisia. Esi-isiemme hampaat muuttuivat sitä tasapaksummiksi, mitä lähemmäs Homo sapiensia kehityksessä päästiin. Mitkään hampaat eivät ole erityisen kehittyneet, mutta silti riittävän erikoistuneet että ne sopivat niin lihan kuin kasvistenkin syömiseen. Ja kaikkiruokaisia eläimiä löytyy toki monia muitakin.
  7. Kypsennämme ruokaamme lämmittämällä ja saamme siten suhteellisen vähällä vaivalla ravinnosta enemmän irti. Ainoastaan erityisen hyvin opetetut eläimet osaavat kokata samalla tavoin. Siltikin niistä monille maistuu tavalla tai toisella kypsentynyt ruoka, jossa ravintoaineet ovat jo valmiiksi pilkkoutuneet. Monet pedot syövät esimerkiksi mädäntynyttä lihaa, linnut syöttävät poikasilleen osaksi sulanutta ruokaa, ja vaikkapa norsut ja tilhet popsivat mielellään käyneitä marjoja ja hedelmiä.
  8. Meillä on erityisen iso pää, johtuen kopan sisällä olevista suurista aivoista. Aivomme ovat energiasyöppöjä, joten ruuan valmistustehokkuus ja ravintopitoisuus kulkevat käsi kädessä pään koon kanssa. Ihmissuvun kuupan suurentuminen huipentui neandertalinihmiseen, jonka aivot olivat neljänneksen isommat kuin meillä, noin 1600 cm3. Aivomme ovat eläinlajien vertailussa hyvin isot, mutta eivät täysin ylivoimaiset vaikkapa delfiineihin verrattuna. Toisaalta mustekalat ja jopa mikkiriikkiset hyppyhämähäkitkin ovat suuriaivoisia, mutta niiden hermosto on rakentunut tyystin eri tavalla. Kaskelottien aivot taas ovat eläinkunnan historian suurimmat, ja niiden pää on kattaa kehosta jopa kolmanneksen. Kannattaa muistaa, ettei aivojen koko kerro suoraan älykkyydestä - eikä älykkyyden tarvitse välttämättä olla ihmisen kaltaista.
  9. Olemme tietoisia, ajattelemme. Joku voisi kutsua tätä sieluksi, minäksi, tai itseksi. Mutta jälleen: Vaikkemme tiedä mitä tuo todella tarkoittaa edes meissä itsessämme, voimme varsin helposti huomata muidenkin eläinten osoittavan selkeätä itsetietoisuutta.
  10. Kommunikoimme. Käytämme symboliikkaa ja abstraktia ajattelua. Piirrämme, puhumme ja kirjoitamme. Mutta sekään ei ole kovin ihmeellistä, kun ottaa huomioon sen kuinka vähän vielä ymmärrämme erilaisten lajien viestintää. Monilla lajeilla esiintyy kielellisiä symboleja. Sellaisia tarvitaan jo niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin mehiläisten "kertoessa" toisilleen ruokapaikasta tai mangustien viestiessä vaaran suunnasta. Abstrakti ajattelu on tarpeen vaikkapa työkalun tekemisessä tai johtopäätelmiä ja suunnittelua vaativassa ongelmanratkaisussa. Koko ja muut viittomaan opetetut apinat ovat osoittaneet yllättävää kielellistä lahjakkuutta. Jopa huumoria.
  11. Meillä on kulttuuria. Olemme tehneet jo kymmenien vuosituhansien ajan symbolisia tuotteita, kuten luolamaalauksia, Venus-patsaita, kaulakoruja. Kulttuurin avulla opetamme toisiamme, huolehdimme ja välitämme toisistamme. Samaa esiintyy myös eläimillä: Miekkavalailla, delfiineillä ja simpansseilla on selkeitä alueellisia käytös- ja kielieroja, ja ne osaavat eri asioita. Eläimet myös vaikuttavat tuntevan estetiikkaakin: muutamien lajien linnut keräilevät nättejä(?) tavaroita seremoniallisiin kasoihin, ja viittomaan opetetut apinat kertovat suoraan maalaavansa asioita ja tunteita.
  12. Harrastamme seksiä ympäri vuoden, eivätkä hedelmällisyysjaksot erotu tänä aikana ulkoisesti mitenkään. Biologisesti ajateltuna tämä tiivistää parisuhdetta ja helpottaa jälkeläisten hoitoa. Ja, aivan kuten ihmiset, myös muut eläimet harjoittavat seksuaalisuuttaan paljon laajemminkin kuin vain suvunjatkamistarkoituksessa. Esimerkkinä vaikkapa bonobot, joille seksi on jatkuvaa ja yhteisön koossapysymistä tukevaa stressinhallintaa.
  13. Hyödynnämme muita lajeja. Koirat, kissat, lehmät, hevoset, lampaat - emme tulisi toimeen ilman niitä. Emme kuitenkaan ole yksin, sillä symbioottisista suhteista löytyy pilvin pimein esimerkkejä luonnosta. Muurahaiset lypsävät kirvoja ja kasvattavat sieniä, kalat ja linnut puhdistavat toisten eläinten ihoa ja haavoja, ja linnut näyttävät ihmiselle mehiläispesän paikkoja. Mitä tulee lemmikkieläimiin, niin.. Koko-gorillalla oli kissanpentuja, ja netti on pullollaan videoita oudoista mutta niin söpöistä eläinystävistä. Koira ja oranki, koira ja elefantti, ja villien petokissojen on huomattu joskus (tosin hyvin harvoin) huolehtivan saaliidensa pennuista. Lajienvälistä empatiaa siis esiintyy aivan luonnostaan.
  14. Muokkaamme ympäristöämme, luomme omat ekosysteemimme emmekä vain tyydy sopeutumaan olemassaolevaan. Olemme kansoittaneet kaikki mantereet, pystymme piipahtamaan avaruudessa ja valtamerten syvänteissäkin. Tässäkään emme ole ainoita. Myös vaikkapa patoja rakentavat majavat, tai mitkä tahansa pesiä rakentavat eläimet muokkaavat ympäristöään.
  15. Olemme tämän planeetan valtalaji, se lienee selvää. Vai onko sittenkään - tarvitsemmehan kuitenkin helposti rikkoontuvaa teknologiaa olemassaolomme ylläpitämiseen. Torakoita, rottia ja muita tuhoeläimiä pidetään usein meitä kestävämpinä tai opportunistisempina. Ja eri lajien mikrobit täyttävät koko planeetan kalliot kilometrien syvyyteen.
Lähde: xkcd.com/1338

Kuva: Maapallolla elävien suurten nisäkkäiden massat toisiinsa vertailtuna. http://xkcd.com/1338/

Tarkemmin katsottuna ainoastaan listattujen piirteiden yhdistelmä on meille erityinen.

Lista on myös tehty ihmiskeskeiseksi. Sen lähtökohta on, että ihmiset pitää erottaa muista. Kaksijalkaiset useampijalkaisista, kaikkiruokaisuus pelkästä lihan- tai kasvinsyönnistä. Ja listalla on myös tulkinnanvaraisia asioita: mitä todella on "kulttuuri" tai "kommunikaatio", tai "näppäryys" (ja miksi juuri "käsien")? Listassa ei mainita turhaa energianhukkaa, ympäristön kanssa tasapainossa elämistä, tai luonnonvalinnan toteutumista. Muut lajit päihittäisivät meidät nykyisin sellaisissa kategorioissa, mennen tullen.

Asiaa kannattaakin miettiä kunnolla toiselta kannalta. Miksi meidän tarvitsisi olla erilaisia kuin kaikki muut? Piileekö pohjalla jokin narsistinen tarve vetää tarkoitushakuinen raja 'meidän' ja 'niiden' välille?

 

Kehityksemme suunta

Vielä muutama kymmenen tuhatta vuotta sitten hmissuvun eri muotoja oli elossa useita. Pystyihmisen (Homo erectus) viimeiset rippeet elelivät ilmeisesti Jaavan saarella. Nykyihminen (H. sapiens) oli jo hyvää vauhtia levittäytymässä ympäri palloa, mutta ei ollut vielä syrjäyttänyt neanderthalin-, floresin- ja denisovanihmisiä.

Mikä sai meidät menestymään muita paremmin? Kukaan ei tiedä.

Ehkä olimme tehokkaampia metsästäjiä tai sopeuduimme paremmin ympäristön muutoksiin. Toisaalta, ainakin denisovan- ja neanderthalinihmiset elävät yhä. Lajimme sekoittuivat, ja me itse kannamme yhä heidän geenejään. Me olemme eri lajien hybridejä.

Ja me myös kehitymme yhä. Evoluutio on antanut meille (joillekuille ainakin) laktoosinsietokyvyn, mahdollistaen ravinteikkaan maidon käytön läpi elämän. Muutos on tapahtunut viimeisen 10 000 vuoden aikana useaan kertaan eri puolilla planeettaa. Ja olemme saaneet monia muitakin pieniä perinnöllisiä lahjoja ja 'kirouksia'. Evoluutiomme ei ole loppunut.

Nykyisin kuitenkin vaikutamme itse luonnon valintapaineisiin huomattavasti: Ehkäisykeinot, hedelmöityshoidot, terveyden keinotekoinen parantaminen, niilllä on merkitystä. Se, millaisiksi evoluutio lajimme vielä muokkaa, jää nähtäväksi.

 

Juttu pohjautuu rungoltaan ympäristötieteen lehtori Timo Vuorisalon esitelmään, joka pidettiin Turussa lauantaina 7.2.2015. Luento oli osa Turku Science Cafen yleisöluentotarjontaa. Tilaisuuksia järjestetään muutaman viikon välein.

Tässä jutussa on esitelty ominaisuuksien moninaisuutta Wikipedian artikkeleiden avulla. Vaikka se ei missään nimessä olekaan virheetön tietolähde, etenkin lähteistetyt Wikipedia-artikkelit antavat nopeasti hyvän ja helposti ymmärrettävän käsityksen ilmiöiden laajuudesta.

Päivän kuva 28.4.2013: Kon Tiki lähti matkaan 66 vuotta sitten

Su, 04/28/2013 - 12:35 By admin

28. huhtikuuta 1947, norjalainen Thor Heyerdahl lähti uskaliaalle matkalleen Tyynen valtameren yli balsapuusta tehdyllä lautallaan. Antropologi Heyerdahl oli vakuuttunut siitä, että Polynesian asukkaat olivat alun perin kotoisin Etelä-Amerikasta ja päätti todistaa teoriansa tekemällä matkan ammoiseen tapaan tehdyllä lautalla. Hän ja viisi muuta miestä lähtivät Perusta kohti Polynesiaa tänään 66 vuotta sitten ja savuttivat Pukapukan saaren Tuamotasissa, Polynesiassa, Tyynen valtameren keskellä 101 päivää kestäneen matkan jälkeen 30. heinäkuuta 1947. Lautta sai nimensä Kon Tiki Inka-kansojen Auringon kuninkaan Viracochan vanhan nimen mukaan.

Lautta on näytteillä nykyisin Oslossa sijaitsevassa Kon Tiki -museossa.