etelämanner

Kolmas Kapkaupungin museoita esittelevä juttu kertoo lähialueista.

Kaupungista etelään ajettaessa tulee varsin pian eteen Hyväntoivonniemi, joka sinällään on geologisessa ja yksinkertaisesti maisemallisessa mielessä eräs uskomattomimmista paikoista missä kirjoittaja on vieraillut. Alue on myös luonnonpuisto, missä on runsaasti harvinaisia eläimiä ja kasveja.

Niemen nokassa olevan majakan tasanteelta voi katsoa alas merialueelle, missä Atlantti yhdistyy Intian valtamereen. Tarkkaan ottaen Etelä-Afrikan eteläisin kärki on hieman idempänä (Cape Agulhas noin 150 kilometrin päässä), mutta Hyväntoivonniemi on erinomainen paikka katsoa etelään ja ajatella, että Etelämantereen ja jalkojen alla olevan maan välissä on vain yksi meri.

Ei ihme, että monet Etelämantereen huoltolinjat kulkevat Kapkaupungin kautta. Monet Etelämantereelle sen kesäaikaan suuntaavat laivat ja lentokoneet lähtevät matkaan Etelä-Afrikasta, ja niistä näkee välillä vilauksia niin Waterfrontin luona olevassa satamassa kuin lentokentälläkin.

Hyväntoivonniemellä on myös pieni museo (niin pieni, ettei sitä edes mainita Hyväntoivonniemen virallisilla nettisivuilla, mutta museo on siellä), joka kertoo myrskyisän ja etenkin aikanaan hyvin vaarallisen merialueen historiasta.

Museossa voi tutustua silmien edessä olevan meren nielaisemiin laivoihin, joista yksi oli legendaksi noussut Lentävä hollantilainen, eli tarinan mukaan kapteeni Hendrick van der Deckerin alus, joka joutuu kiertämään Kapin eteläpuolella olevia myrskyäviä meriä tuomiopäivään saakka. Nyt alus näyttäytyy merenkulkijoille aavelaivana, joka vie näkijänsä mukanaan.

Toisen tarinan mukaan kyseessä oli toinen hollantilaiskippari Bernard Fokke, joka pystyi purjehtimaan hyvin nopeasti Alankomaista sen Jaavalle, koska hänellä oli sopimus pirun kanssa … hän pystyi purjehtimaan koko ajan sopivassa myötäisessä myrskytuulessa.

Joka tapauksessa hollantilaislaiva oli jäänyt Kapkaupungin edustalle myrskyn suojaan monien muiden laivojen tapaan, mutta sen kapteeni päätti lähteä rohkeasti matkaan ja haaksirikkoutui pian lähtönsä jälkeen huonossa säässä Hyväntoivonniemen luona.

Legendasta on monta eri versiota ja usein Hyväntoivonniemen sijaan paikaksi kerrotaan Etelä-Amerikan eteläkärki Kap Horn

Kuten kerroimme viime lauantaina, on etelänavalla olevan tutkimusaseman 48-henkisen miehistön yksi jäsen sairastunut niin vakavasti, että hänet pitää tuoda asemalta pois keskellä Etelämantereen yötä. Normaalisti lentokoneet eivät liikennöi asemalla maaliskuun ja lokakuun välisenä aikana lainkaan huonojen sääolojen, kaamoksen ja erittäin kylmän lämpötilan vuoksi.

Vastaavia lentoja on tehty aikaisemmin vain kaksi ja muutamia kertoja lentokoneet ovat käyneet pudottamassa tarvikkeita asemalle kesken ankaran talven.

Nyt lennosta vastaa aikaisemmat kaksi pelastuslentoa tehnyt kanadalainen Etelämantereen huoltolentoja normaalisti kesäaikaan hoitava yhtiö, joka kaksi konetta lähti viime viikolla pitkälle matkalleen Kanadasta kohti Etelämannerta pysähtyen matkalla useita kertoja tankkaamaan. Ne saapuivat toissa päivänä Iso-Britannian napatutkimusorganisaation ylläpitämälle Rotheran asemalle Etelämantereen Chilen puoleisessa osassa ja koneista toinen jatkoi eilen aamulla polttoainetäydennyksen jälkeen kohti Amundsen-Scott -asemaa noin 2400 kilometrin päässä.

Sää oli suotuisa koko lennon ajan, joten kaikki sujui parhaalla mahdollisella tavalla. Kone viipyi etelänapa-asemalla kymmenen tunnin ajan, jotta lentäjät ehtivät levätä hieman ja kone voitiin tankata uudelleen. Sään tarkistamisen ja potilaiden kyytiin ottamisen jälkeen kone lähti takaisin kohti Rotheraa, minne se saapui tänään illansuussa Suomen aikaa.

Koneista toinen oli Rotheran asemalla valmiina lähemään apuun, mikäli toiselle koneelle olisi tullut vaikeuksia etelänavalla.

Lennolla oli siis mukana kaksi potilasta: yksi vakavasti sairastunut työntekijän ja toinen henkilön, joka oli loukkaantunut jo aiemmin vain lievästi. Jälkimmäisen tila ei olisi vaatinut välitöntä siirtoa parempien hoitopaikkojen ääreen, mutta sellaisen ollessa tarjolla, hänetkin päätettiin lennättää pois asemalta.

Etelänavan tutkimusasemaa ylläpitävä Yhdysvaltain tiedesäätiö NSF ei ole kertonut potilaista ja heidän tilanteestaan muuta kuin sen, että he ovat asemaa ylläpitävän Lockheed Martin -yhtiön työntekijöitä ja että heidät kuljetetaan nyt saamaan sairaalahoitoa. Todennäköisesti he jäävät hoitoon Chileen, missä on lähimmät normaalisti varustetut sairaalat.

Aiemmilla evakuointilennoilla vuosina 2001 ja 2003 syinä ovat olleet sappirakon tulehdus ja sappikivet.

Etelämantereen talvi on nyt syvimmillään. Paitsi että etelänavalla on päivätön päivä, eli jatkuva pimeys, ovat sääolosuhteet varsin haastavat: tuulista ja erittäin kylmää. Lentäminen näissä olosuhteissa on erittäin vaarallista ja haastavaa. Mutta kuten muutaman kerran aikaisemminkin, on lento tutkimusasemalle ainoa mahdollisuus pelastaa sairastuneen työntekijän henki.

Asemaa hallinnoiva Yhdysvaltain tiedesäätiö (National Science Foundation, NSF) ei ole täsmentänyt millaisesta sairastapauksesta on kyse, mutta kyseessä on jokin varsin vakava tapaus, koska asemalla lääkäreitä paikalla ja sen sairasosastolla pystytään tekemään jopa yksinkertaisia leikkauksia. Aikaisemmin esimerkiksi aggressiivinen syöpä on ollut syynä pikaiseen pelastuslentoon, koska aseman laitteistoilla ja lääkkeillä ei pystytä sellaista hoitamaan – ja aikaa normaaliin paluuseen asemalta ihmisten ilmoille on vielä lähes puoli vuotta.

Kyseinen työntekijä on aseman ylläpitoon osallistuvan alihankkijan, Lockheed Martin -yhtiön palveluksessa. Jos torstaina käynnistynyt pelastusoperaatio etenee suunnitelman mukaan, saapuu lentoon osallistuva kone asemalle huomenna sunnuntaina.

Koneita lähtee matkaan itse asiassa kaksi. Lentokoneet ovat Twin Ottereita, vaikeissa olosuhteissa käytettäväksi suunniteltuja kaksimoottorisia potkuriturbiinikoneita, jotka lähtivät matkaan Kanadasta, Calgarystä. Operaatiosta vastaa kanadalainen Kenn Borek Air, Ltd. -yhtiö, joka lentää koneilla normaalisti Etelämantereen kesän aikana huoltolentoja mantereen tutkimusasemille. Etelän talven aikana koneita huolletaan, joten ne ovat olleet Kanadassa. Lentokausi kestää normaalisti Etelämantereella lokakuusta helmikuuhun.

Twin Otterit (otsikkokuvassa) on jo lennetty Etelä-Amerikkaan, mistä matka on jatkunut brittiläiselle Rotheran tutkimusasemalle Etelämantereen Amerikan puoleisessa osassa. Koneista toinen jatkaa sieltä 2400 kilometrin päähän etelänavalle, kun toinen kone jää odottamaan lähtövalmiina Rotheralle. Jos Amundsen-Scott -asemalle lentävä kone joutuu pulaan, on voi toinen kone lähteä nopeasti apuun.

Suurin osa lentokoneista ei kykene lentämään Etelämantereella parhaillaan olevissa erittäin kylmissä olosuhteissa, mutta Twin Otterit voivat toimia lähes normaalisti. Niiden polttoainetankkeja tosin pitää lämmittää koko ajan, ettei polttoaine jähmety noin -70°C:n pakkasessa hyytelöksi. Koneissa on sukset ja nykyaikaiset suunnistuslaitteet, joilla se pystyy laskeutumaan täydessä pimeydessä aseman talven aikana hoitamattomalle jääkiitoradalle.

Vaikka kyseessä on harvinainen ja vaarallinen pelastuslento, ei se ole suinkaan ensimmäinen sellainen. Esimerkiksi Kenn Borek -yhtiö on tehnyt kaksi vastaavanlaista lentoa jo vuosina 2001 ja 2003.

Amundsen-Scott -tutkimusasemalla on parhaillaan 48 henkilöä, jotka pitävät asemaa ja sen tutkimushankkeita toiminnassa koko pitkän Etelämantereen talven ajan. Normaalisti ensimmäinen lento asemalle saapuu lokakuussa.

Itäisen Antarktiksen alue tunnetaan huonosti, eikä esimerkiksi jääpeitteen tarkkaa paksuutta tiedetä kuin vain paikoin.

Kansainvälinen tutkijaryhmä korjaa tilannetta satelliittikuvia käyttäen: He laskevat, kuinka jäätikön pinnanmuodot heijastelevat pohjan piirteitä, neljän kilometrin jääkerroksen läpi. Vastikään he tekivät yllättävän löydön: Jään alta löytyi tuntematon suuri järvi.

Järvestä ei tiedetä vielä paljoa. Jopa sen tarkka koko on vielä hakusessa. Arvioiden mukaan se on pyöreästi Päijänteen kokoluokkaa ja lähes saman muotoinenkin: Järven pituus on 100–140 kilometriä ja leveys 10–20 kilometriä. Järvestä lähtee lisäksi muutamia lonkeromaisia kapeita kanjonilahtia, jotka kurottavat kiemurrellen yli tuhannen kilometrin päähän.

Olemme seuranneet suomalaisten Etelämanner-retkikuntien lisäksi Tiedetuubissa varsin paljon ranskalais-italialaisen Concordia-aseman tapahtumia, koska siellä tehdään varsin paljon yleiseurooppalaisia tutkimuksia ja mukana siellä on aina Euroopan avaruusjärjestön lääkäri.

Hänen tehtävänään on paitsi pitää huolta 12-henkisen ylitse pimeän talven asemalla olevan miehistön terveydestä, niin myös tehdä tutkimusta, joka liittyy avaruuslentoihin sekä olemiseen suljetuissa, hyvin avaruuslentoja vastaavissa olosuhteissa.

Asuminen, oleminen ja työn tekeminen Etelämantereen tutkimusasemalla on monessa mielessä jopa vaativampaa kuin avaruuslento, vaikka olosuhteen aseman ulkopuolella eivät ole yhtä vaikeat.

Nytkin Concordia-asemalla on "vain"-43,2°C, joka tosin tuulen tuiverruksessa tuntuu samalta kuin -57,9°C.

Kaamokseen on Concordialla vielä aikaa pari kuukautta, mutta nyt miehistö on jo yksin. Ja pysyy eristyksissä muusta maailmasta yhdeksän kuukauden ajan.

Päivän kuvana olevan tunnelmakuvan viimeisen koneen lähtemisestä otti tänä vuonna ESAn lääkärinä toimiva Floris van den Berg, joka kertoo seikkailustaan paitsi ESAn Concordia-blogissa, niin myös omassa blogissaan.

Kuvan kone on myös kiinnostava: se on vuonna 1942 valmistunut Douglas DC-3, joka toimi toisessa maailmansodassa huoltokoneena ja sen jälkeen eri puolilla maailmaa mitä erilaisimmissa tehtävissä, ennen kuin Basler-niminen yhtiö asensi 1990-luvulla sen mäntämoottorien tilalle potkuriturbiinit ja muutti koneen Etelämantereen olosuhteisiin sopivaksi. Nyt kone tunnetaan nimellä Basler BT-67.

Suomesta on lähtenyt "virallinen" tutkimusretkikunta Etelämantereelle lähes joka vuosi sitten 1980-luvun lopun. Ensimmäinen retkikunta, Finnarp 1988, aloitti Aboa-tutkimusaseman rakentamisen Kuningatar Maudin maalle sisämaahan noin 130 kilometrin päähän rannikosta. 

Kartalla paikka on Etelämantereen reunalla jotakuinkin Etelä-Afrikan ja Etelä-Amerikan kohtien keskellä.

Aboa-asemaa on paranneltu ja laajennettu useaan otteeseen. Vaikka Etelämantereen kesän – siis meikäläisen talven – aikaan osuvien matkojen miehistöt koostuvat pääasiassa tutkijoista, on mukana aina teknistä henkilökuntaakin, ja toisinaan matkalle on lähdetty enemmän remontti- kuin tutkimusmielellä. 

Tänä vuonna matkassa oli jälleen remppareiskoja: Ilmatieteen laitoksen Etelämanner-ryhmän vakinaisesta henkilökunnasta mukana olivat päällikkönä toiminut Mika Kalakoski ja Petri Heinonen, sekä tavallista omituisemman keikan heittäneitä ammattilaisia Lara Harrison (lääkäri), Esa Vimpari (mekaanikko), Arto Talja (rakentaja), Lauri Hämäläinen (kokki) ja Vesa Marttila (sähkömies).

Ryhmä lähti matkaan viime marraskuun lopussa ja sai työnsä päätökseen viime viikolla. Matka Aboalta takaisin ihmisten ilmoille alkoi viime keskiviikkona 10. helmikuuta, kun Basler BT 67 -suksikone kävi hakemassa ryhmän laskeutuen sen luokse jään päälle. Kone vei suomalaiset 1000 km päässä sijaitsevalle Novo Runway -jääkiitotielle, mistä matka jatkui torstaina useiden Kuningatar Maudin maalla sijaitsevien tutkimusasemien työntekijöiden kanssa Iljushin TD 76 -rahtikoneella Kapkaupunkiin. Sieltä retkikunta kotiutui viime lauantaina 13. helmikuuta.

Tarkalleen ottaen pakkasennätys on maailman kylmin pinnalla mitattu lämpötila. Paikka, missä tämä ennätyspakkanen mitattiin, oli Neuvostoliiton Vostok-tutkimusasema Etelämantereella, joka komeilee tänään päivän kuvassa.

Vostok-asema sijaitsee noin 1300 kilometrin päässä etelänavalta Australian suuntaan, missä se on lähes 3500 metriä paksun jäätikön päällä – eli vaikka lämpötilamittaus siellä on tehty "maanpinnalla", on se käytännössä kuin korkean vuoren huipulla.

Ilmanpaine paikalla onkin matala, mikä yhdistettynä Etelämantereen talven (meidän kesämme) kaamokseen sekä pakkaseen tekee elämisestä ja työskentelystä siellä varsin vaativaa. Noin 12-henkinen miehistö pitää aseman asuttuna myös talviaikaan.

Vostok-asema on tullut tunnetuksi siitä, että se sijaitsee jäänalaisen Vostok-järven luona ja asemalta on porattu reikää järveen, jonka veden oletetaan olevan peräisin 25 miljoonan vuoden takaa; siellä saattaa olla siten mikrobielämää ja muita kiinnostavia muistoja kaukaa historiasta. Vuonna 2012 venäläiset porasivat pienen reiän järveen ja ottivat sieltä näytteitä, mutta todennäköisesti hieman hosuen ja laitteilla, jotka eivät olleet puhtaita. Näin näyte ei välttämättä ollut kunnollinen, ja mahdollisesti järvi pääsi "saastumaan" ainakin paikallisesti. Järvi on kooltaan 250 kilometriä pitkä ja noin 50 kilometriä leveä.

Muita ennätyspakkasia

Todennäköisesti kaikkein kylmin luontainen pintalämpötila maapallolla on ollut −93,2 °C elokuun 10. päivänä vuonna 2010.

Se mitattiin satelliitin avulla Etelämantereelta doomien* Argus ja Fuji välisellä harjanteella, ei kovinkaan kaukana etelänavasta. Teoreettisesti doomi A:n (ali Arguksen) tasankoalueella lämpötila voi laskea vieläkin alemmaksi, ainakin −95 °C:n tienoille.

Matalin normaalisti asutulla alueella mitattu lämpötila on −67,7 °C, joka saavutettiin helmikuussa 1933 Oimjakonissa, Siperiassa.

Alin Suomessa mitattu lämpötila on Kittilän Pokassa 28. tammikuuta 1999 rekisteröity -51,5 °C.

Tänään aamulla Kittilässä oli "vain" -34°C ja Suomen kylmin paikka oli Muonio, missä mittarissa komeili luku -38,9 °C.

Terveisiä Oimjakonista!

Kolme suomalaista harvinaisia haloilmiöitä etsinyttä harrastajaa Marko Riikonen, Jukka Ruoskanen ja Jarmo Moilanen viettivät kuukauden päivät helmikuussa 1997 itäisessä Siperiassa, Verhojanskin ja Tsherskin vuorijonojen saartamassa Oimjakonissa, mikä on kylmyytensä ansiosta eräs pahaita paikkoja maailmassa halojen kannalta.

He kertoivat matkastaan "Halot – taivaan arkkitehtuuria" -TV-dokumentissa aikanaan näin:

"No, se Oimjakon tuli loppujen lopuksi aika luonnollisesti matkakohteeksi", kertoo Marko Riikonen.

"Meillä oli kartalla aluksi Grönlanti ja Kanada, koska halusimme mennä mahdollisimman kylmään paikkaan. Ajatelimme sitten, että miksi emme sitten menisi kaikkein kylmimpään paikkaan, mihin meillä on resurssit mennä, eli Oimjakoniin, pohjoisen pallonpuoliskon kylmyyspisteeseen."

"Se on erittäin kylmä paikka", jatkaa Jukka Ruoskanen. "Siellä lämpötila voi laskea jopa -70 °C:n tuntumaan, koska kylä on laajassa vuorilaaksossa. Laakso on yli 20 km laaja, ja kun talvella sinne pakkautuu kylmä ilmamassa, joka ei pääse sieltä pois kun ei ole tuulta, niin kylmä pysyy siellä pitkään paikallaan."

Kolmikon tutkimusretki maailman kylmimpään asuttuun kylään toi mukanaan unohtumattomia elämyksiä. Esimerkiksi kovan pakkasen vuoksi vesiputket ovat jäässä, minkä vuoksi vesi tuodaan taloon säiliöautolla.

Muutekin elämä siperialaiskylässä – ja etenkin suomalaisten vuokraamassa mökissä – oli yksinkertaista, mutta kylmyys toi mukanaan myös haloja: komein oli eräänä yönä retkikunnan voimakkaan valonheittimen ylle kahtena himmeänä kaarena noussut harvinainen superparhelia, sivuaurinkojen kolmiulotteinen muunnos, josta tunnettiin aiemmin vain yksi havainto Etelämantereelta.

Suomalainen Jetflite-yhtiö suoritti viime viikolla hieman erikoislaatuisemman asiakaslennon: yhtiön Falcon 7X –liikesuihkukone lensi ensin Kapkaupunkiin, ja sieltä kahdesti edestakaisin Etelämantereelle. 

Lento Kapkaupunkiin kesti 13,5 tuntia, ja edestakaisin Kapkaupungista Antarktikselle noin 12 tuntia. Lennolla oli mukana suomalainen miehistö, kolme lentäjää ja lentomekaanikko; lennon tilannus asiakas oli ulkomainen.

Vaikka Etelämantereelle lennetään nykyisin "tavallisilla" liikennelentokoneilla ja pienemmillä, Falconin kaltaisilla suihkukoneilla, ei lento yli Eteläisen jäämeren ole vielä rutiinia. Se vaatii huolellisen suunnittelun lisäksi lupia ja erikoiskoulutusta, sekä varmasti hyvän sään, koska merialueella Etelämantereen ja Etelä-Afrikan välillä ei ole varalaskupaikkoja. 

Falcon 7X:n kaltainen pitkänmatkankone onkin juuri omiaan tällaiselle lennolle, etenkin kun siinä on kolme moottoria. Ensimmäisen kerran Etelämantereelle lennettiin tämäntyyppisellä koneella vuonna 2012.

Kun kaikki sujuu hyvin ja sää on suotuisa, ei lento Etelä-Afrikasta Kuningatar Maudin niemimaalle ole erityisen vaarallinen tai haastava, ellei laskeutumista ja nousua jääkiitorataa käyttäen oteta huomioon. Olosuhteet esimerkiksi Lapissa helmikuussa voivat sään suhteen olla paljon huonommat kuin Etelämantereella nyt sikäläisen kesän aikaan.

"Aloitimme valmistelut Etelämantereelle suuntautuvia evakuointilentoja – ja muita sellaisia lentoja – varten jo vuosi sitten", kertoo Jetfliten toimitusjohtaja Elina Karjalainen.

"Minkäänlaisia ongelmia ei tällä neitsytmatkalla ilmennyt, pientä sääolosuhteista johtuvaa viivettä lukuun ottamatta. Lento osoitti jälleen kerran Falcon 7X -koneemme erinomaisen suorituskyvyn, ja matka itsessään oli mukana olleelle miehistöllemme ainutlaatuinen kokemus. "

OH-WIX:in lento tekee myös historiaa: kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Suomeen rekisteröity lentokone on ollut Etelämantereella.

Tarkemmin lennon yksityiskohdista voi lukea Lentopostin artikkelista.

Suomen tämänvuotinen retkikunta Etelämantereelle, Finnarp 2015, lähtee matkaan huomenna perjantaina 20. marraskuuta ja viipyy matkallaan jopa kolme kuukautta. Seitsenhenkinen retkue palaa Suomeen vasta helmikuun 2016 puolivälissä.

Matkan kohteena on tuttuun tapaan Suomen tutkimusasema Aboa, mutta nyt mukana ei ole lainkaan tutkijoita: vuorossa on huolto- ja korjausmatka, jotta vastaisuudessa tutkimuksen tekeminen onnistuu entistä paremmin. Tosin tärkeä osa matkaa on edellisillä tutkimuskausilla asennettujen tutkimuslaitteiden huolto ja datan keruu sekä pitkäaikaisten mittausten ylläpito.

Ryhmä huoltaa sääasemia, mittaa lumen kertymää, kerää biologisia näytteitä ja lähettää kauko-ohjattavia meteorologisia havaintopalloja. Retkikunnalla on työlistalla myös mittava tutkimusaseman ja kaluston huolto.

Viime yönä revontulia näkyi jo eteläisenkin Suomen taivaalla, kun valoisat kesäyöt muuttuvat vähitellen vähemmän valoisiksi.

Vaikka reposia ei olekaan meilläpäin näkynyt sitten toukokuun, ei Auringon aktiivisuus ja aurinkotuolien leikki Maan magneettikentän kanssa ole suinkaan keskeytynyt kesän ajaksi. Eteläisellä pallonpuolella on nähty upeita taivaan tulia, ja viime päivinä - tai öinä - revontulet ovat olleet erinomaisen kauniita Etelämantereella.

Päivän kuva tuleekin Antarktikselta: lääkäri Betty Haley otti kuvan italialais-ranskalaisella Concordia-asemalla, mikä näkyykin kuvassa hyvin. Kaamoskausi on pian päättymässä Concordialla ja sen miehistö näkee pian ensimmäisen auringonnousunsa pariin kuukauteen.