tiedemuseo

Oslossa riittää tutkimusmatkailijoiden laivoja ja muita aluksia katsottavaksi. Siellä on viikinkimuseo ja Thor Heyerdahlin Kon-Tiki, sekä kerrassaan mainio merenkulkumuseo, ja sen vieressä Bygdøyn niemellä kummallinen kirkolta näyttävä Fram-museo, eli norjaksi Frammuseet.

Keväällä 1936 avattu museo on rakennettu Fram-aluksen ympärille siten, että kävijät kiertävät aluksen vieressä joka puolella eri kerroksissa olevaa näyttelyä ja nousevat lopulta aluksen sisälle.

Framin sisustus on esillä hyvin lähelle alkuperäisessä 1800-luvun lopun muodossaan, ja sitä – kuten koko alusta – katsoessa ei voi kuin ihmetellä sata vuotta sitten ja hieman sitä aikaisemmin olleiden naparetkeilijöiden sisua ja rohkeutta.

Näyttely keskittyy puolestaan juuri tähän: esillä on niin Etelämantereen kuin pohjoisten napa-alueiden tutkijoiden välineitä ja varusteita teleskoopeista ja koiravaljakoista aina erikoistilauksesta tehtyihin kekseihin, jotka säilyivät vuosia syömäkelpoisina (ja pelastivat monia ihmishenkiä).

Sankareita näyttelyssä ovat luonnollisesti norjalaiset Fridtjof Nansen, Roald Amundsen ja myös Otto Sverdrup sekä heidän miehistönsä. Mukaan pääsevät myös napaseutujen eläimet ja asukkaat.

Fram-alus puolestaan on suurelta osin skottilainen, sillä sen suunnitteli ja teki skotlantilais-norjalainen laivanrakentaja Colin Archer Nansenin antamien ohjeiden mukaisesti. Nansen myös rahoitti laivan tekemisen Norjan valtiolta ja yksityisiltä saamillaan varoilla.

Framin lisäksi esillä museossa on toinen legendaarinen napatutkimusalus Gjøa, pieni purjelaiva, jolla Amundsen purjehti kuusihenkisen miehistönsä kanssa ensimmäisenä Luoteisväylän läpi. Matka kesti kaikkiaan kolme vuotta ja päättyi vuonna 1906.

Bygdøy ja sen museot ovat erinomainen kohde jokaiselle Oslon-kävijälle, vaikka tiede, tutkimusmatkat tai merenkulku ei kiinnostakaan, koska museoiden luota on kauniit maisemat Oslo-vuonolle. Paikalle pääsee kaupungin keskustasta kätevästi bussilla numero 30 tai kaupungintalon luota lähtevällä laivalla.

Fram-museon nettisivut ovat osoitteessa www.frammuseum.no

Museu do Amanhã tarkoittaa Tulevaisuuden museota, mutta jos kävijä odottaa kohtaavansa siellä tulevaisuuden huikean teknomaailman välkkyvine valoineen ja robotteineen, joutuu hän pettymään: veistosmainen museo keskittyy enemmänkin ideoihin ja ajatuksiin kuin tavaroihin tai esineisiin.

Näyttelyt sekoittavat minimalistista taidetta tieteeseen ja tekniikkaan, ja kaikki on kääritty ehdottomasti wau-arkkitehtuuria edustavaan rakennukseen.

Viime joulukuussa avattu museo piti avata alun perin vuotta aikaisemmin Riossa pidettyjen jalkapallon maailmanmestaruuskisojen kynnyksellä, mutta yllättäen Praça Mauássa, Rion vanhan sataman vieressä olevan museon rakentaminen oli hitaampaa ja kalliimpaa kuin oletettiin. Tuloksena on kuitenkin upea, valkoinen rakennus, joka on toisaalta kuin valaan tai dinosauruksen luuranko, toisaalta suihkumoottori tai kummallinen ilmastointilaite. Tämä vaikutelma tulee museoon saavuttaessa näkyvästä suureta tuulettimelta näyttävästä koristeesta – vai käytetäänkö sitä oikeasti ilman imemiseen museon sisään?

Museo on esitteiden mukaan hyvin ympäristöystävällinen, sillä rakennuksen sanotaan olevan jopa 40% energiatehokkaampi kuin samankokoiset, normaalit museot.

Tärkeintä on kuitenkin luonnollisesti näyttely itse. Sen tarkoituksena on herättää ajatuksia, innostaa tutkimaan ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Ja jotta tulevaisuutta voisi rakentaa, pitää tuntea historiaa: siksi näyttely katsoo taaksepäin, esittelee nykymaailman suuntauksia ja hahmottelee maailmaa seuraavien 50 vuoden kuluessa. 

Aivan aluksi kävijöitä pommitetaankin noin 200 metriä pitkässä hallissa kysymyksillä. Mistä me tulemme, mitä me olemme, missä me olemme, minne olemme menossa ja kuinka voisimme siihen vaikuttaa?

Sen jälkeen museon keskellä on Stonehengeltä näyttävä kymmenmetristen digitaalisten toteemien rinki, jonka teemana on antroposeeni, eli nykyinen ihmisen aikakausi. Sitä voi pitää eräällä tapaa tuoreimpana geologisena aikakautena, jota määrittävät ihmisen tekemiset.

Suuri videopallo kertoo maapallon tarinasta ja tulevaisuudenkuvista, jännät kuutiot puolestaan selittävät biologiaa sekä elämää laajemmin.

Digitaalisessa näyttelyssä on näyttävyyden ja visuaalisuuden lisäksi se hyvä puoli, että sitä voi päivittää jatkuvasti. Ja näin nähtävästi tapahtuukin. Kaikki näyttelymateriaalit ovat portugalin lisäksi espanjaksi ja englanniksi – kieliversiotkin on helppo toteuttaa sähköisesti.

Tällä haavaa museossa on erikoisnäyttely brasilialaisesta ilmailupioneerista Alberto Santos-Dumontista, joka (kuten selviää eilisestä jutustamme) teki ensimmäisen moottorivoimin tehdyn lentokonelennon Euroopassa 110 vuotta sitten. Brasilialaiset ovat syystäkin ylpeitä maanmiehestään, vaikka hän elikin lähes koko elämänsä Ranskassa.

Museu do Amanhãan nettisivut ovat osoitteessa museudoamanha.org.br ja siellä selviää myös se, että nyt olympialaisten aikaan sisälle pääsee vain ostamalla lipun ennakkoon.

Fukui on Japanin keskiosassa Japaninmeren rannalla (siis maan länsipuolella) oleva yliopistokaupunki, joka on noussut kahdesti tuhkasta: ensin toisen maailmansodan lopussa vuonna 1945 ja sitten vuonna 1948 juuri jälleenrakennuksen jälkeen. 

Siellä sijaitseva dinosaurusmuseo katsoo kuitenkin aikaan hieman kauempana historiassa. Japanissa(kin) oli aikanaan, karkeasti ottaen aikavälillä 200-50 miljoonaa vuotta sitten, dinosauruksia ja niiden fossiileita on löydetty ennen kaikkea siellä Fukuin alueelta. 

Tuorein tapaus julkistettiin tämän vuoden helmikuussa, jolloin sikäläiset tutkijat kertoivat tunnistaneensa vuonna 2007 esiin kaivetuista noin 160 fossiilinpalasta uudenlaisen dinosauruksen, noin 120 miljoonaa vuotta sitten eläneen 25-kiloisen ja 2,5 metriä pitkän lentoliskon. Fukuivenatoriksi nimetty eläin oli ajalta, jolloin dinosauruksista alkoi kehittyä lintuja. Voisi sanoa, että Fukuivenator oli epäonnistunut lintu, mutta samalla se oli kohtalaisen näppärä peto. Siksipä sen koko nimi on Fukuivenator paradoxus, eli “Fukuin ristiriitainen metsästäjä."

Ei ole mikään ihme, että Fukuin dinosaurusmuseokin esittelee tätä oman alueensa omituista dinoakin, mutta museo ei suinkaan keskity vain omiin nurkkiinsa. 

Näyttelyssä ensin johdatellaan aiheeseen "Dinokatua" pitkin, eli kävijät kulkevat pitkää, eri puolilta maapalloa löydetyistä dinosauruksista kertovaa näyttelyhallia pitkin kohti varsinaista museon ydintä, suurta pyöreää tilaa, missä on koko joukko luonnollisen kokoisia dinosaurusten luurankoja ja malleja. 

Suurin osa luurangoista on kopioita, mutta mukana on myös aitoja ja oikeita. Ja kun japanissa ollaan, on hallissa myös luonnollisen näköisiä robottidinosauruksia, jotka elehtivät ja ärjyvät.

focusTerra on virallisesti sanottuna Sveitsin kuuluisan kansallisen teknillisen yliopiston ETH Zürichin (Eidgenössische Technische Hochschule Zürich) geotieteiden tutkimus- ja informaatiokeskus, joka tehtävänä on kertoa yleisölle – ja ennen kaikkea paikalla vieraileville koululaisryhmille – maapallosta ja muista planeetoista, niiden kehityksestä ja olemuksesta, sekä luonnonvarojen merkityksestä arkisessa elämässämme.

Sen museo tekeekin pieteetillä ja paikoitellen hieman kuivan tarkasti sekä syvällisesti, mutta siitä huolimatta epävirallisemmin sanottuna paikka on taivaallisen hieno paikka jokaiselle maapallosta ja/tai geologiasta kiinnostuneille.

Sisäänkäynti paikkaan on vaatimaton, sillä ulkopuolelta katsottuna kyseessä on vain yksi yliopiston rakennuksista. 1900-luvun alussa vanhatyylisesti tehtyä, vuonna 2009 täysin remontoitua rakennusta ulkopuolelta katsellessa ei usko mitä sisältä löytyy.

Pitkän, ikään kuin kallioperän läpi kulkevan käytävän jälkeen edessä avautuu suuri moderni halli, jonka keskellä on omituisen laajalta portaikolta näyttävä mineraalinäyttely. Mineraalit ovat kauniita, ne on laitettu esille nätisti, ja vaikka niistä ei sinällään olisi kiinnostunut, on näyttely (sekä "portaikko") sinällään erittäin hieno. 

Suurin osa vanhimmista näytteistä on peräisin Conrad Gessnerin (1516-1575) ja Johann Jakob Scheuchzerin (1672-1733) kokoelmista, jotka yhdistettiin vuonna 1859 Sveitsin valtion synnyn yhteydessä kansalliseksi mineraalikokoelmaksi. Sitä on luonnollisesti täydennetty koko ajan.

Osana näyttelyä on erilaisia maanperän tutkimuksessa käytettäviä laitteita sekä esimerkiksi porausnäytteitä ja seismometrejä, joita on myös alakerrassa portaikon luona. 

Koska kyseessä on myös toimiva yliopisto, on aulan ympärillä kerroksissa luentosaleja ja lukunurkkauksia opiskelijoille – sekä paljon kiinnostavia eri geologisten muodostelmien kolmiulotteisia mallikappaleita sekä karttoja. Nämä ovat toki aika friikkikamaa, ja osa niistä on tehty opetusvälineiksi aikana, jolloin nykyisistä virtuaalitodellisuuslaitteista ei osattu edes haaveilla.

Otsikkokuvassa on petrimaljoja Micropian seinältä. Kauniisti valaistut ja hyvin valitut bakteerikasvustot ovat erinomaisen jännittäviä katsottavia, mikä lisäksi ne kertovat hyvin kuinka suurta osaa bakteereista ja muista pieneliöistä tutkitaan: niitä laitetaan litteään lasiastiaan kasvatusliuoksen päälle ja odotetaan. Tuloksena on kasvusto, jonka väristä ja muodosta voi päätellä millaiset mikrobit ovat olleet kyseessä.

Kasvustoja on käytetty usein myös taiteen tekemiseen, mikä ei olekaan ihme, sillä kasvustot ovat usein erittäin näyttäviä.

Micropiassa on toki esillä paljon muutakin, ja itse asiassa suurin osa on kaikkea muuta.

Kyseessä on tietyssä mielessä tiedemuseo, koska näyttelykohteet kertovat mikrobiologiasta minkä tahansa tiedemuseon tapaan, mutta samalla näyttelykohteet on järjestelty hieman samaan tapaan kuin eläintarhassa. Siinä missä eläintarhan isojen eliöiden puolella on esimerkiksi kirahvi karsinassaan, on Micropiassa leviä sammiossa tai hiivaa mikroskoopin alla, ja niitä voi ihastella hieman samaan tapaan. 

Samalla Micropia on kuin näyttely, joka on rakennettu kertomaan seikkaperäisesti eliökunnan siitä osasta, joka usein unohdetaan, mutta joka on itse asiassa – ainakin eliöiden määrällä mitattuna – kaikkein suurin. 

Eikä kyse ole mistään pienestä tai huomaamattomasta osasta ihmisen näkökulmastakaan, sillä meidän jokaisen sisällämme, päällämme ja joka puolella kehoamme on keskimäärin 1,5 kiloa erilaisia mikrobeja!

Osoite on yksinkertaisesti Berggasse 19, missä Freud asui ja työskenteli vuodesta 1891 toisen maailmansodan melskeisiin saakka. Kansallissosialistit pakottivat hänet pakenemaan perheineen Itävallasta kesäkuun 4. päivänä 1938 Lontooseen, missä Freud vietti loppuelämänsä. Muuton aikaan Freud oli jo yli 80-vuotias, ja hän kuoli seuraavana vuonna, syyskuussa 1939.

Freud oli Berggassen aikaan jo kuuluisa. Psykoanalyysin "kantatapaus", eli ns. Anna O:n tapaus oli jo vuonna 1880-luvun alussa ja Freud oli hoitanut hyvin tuloksin "hermotautipotilaita" uudella, keskustelevalla tavallaan (potilaitaan myös sisätautilääkärien tapaan koputellen ja kuunnellen) 1880-luvun puolivälistä alkaen.

Hoitokeinoina olivat myös hypnoosi ja sähkösokit, mutta Freud käytti yhtä enemmän ja enemmän psykoanalyysiä, johon kuului muun muassa unien tulkinta ja seksuaalisuus. 

Freud järjesti Berggassella myös vuodesta 1902 alkaen nuorten wieniläislääkärien "keskiviikkotapaamisia", jotka veivät psykoanalyysiä pitemmälle ja tekivät siitä tunnetumpaa. Vuodesta 1907 alkaen Freud alkoi saada myös maailmanmainetta, ja lopulta hänestä tuli alansa kenties tunnetein henkilö – Freud-nimen tuntevat oikeastaan kaikki.

Me Tiedetuubissa pidämme museoista. Niissä voi katsoa taaksepäin historiaan, ihmetellä menneiden aikojen asioita ja esineitä, mutta myös tähytä tulevaisuuteen ja miettiä, miten oikeastaan elämme nytkin historian keskellä. Kuinka antiikkisilta nyt modernit laitteet tuntuvatkaan varmasti muutaman vuosikymmenen kuluttua.

Eipä siis aikaakaan, kun nauramme esimerkiksi autoissa oleville polttomoottoreille, jotka toimivat sylinterien sisälle kahlituilla räjähdyksillä! Ainakin itse en voi olla enää käynnistämättä autoa ilman mielikuvaa ammoisista höyrykoneista.

Monissa museoissa katsotaankin suoraan tulevaisuuteen. 

Vuoden 2018 Kansainvälisen museopäivän teema on Hyperconnected museums: New approaches, new publics.

Kansainvälinen teema on myös Suomen Museoviikon pääteema tiivistettynä ytimekkäästi kahteen sanaan: Verkostot esille. Tämä näkyykin museoviikolla ja sen tapahtumissa. 

Yli 60 museota Ainolasta Ilmatorjuntamuseon kautta Lenin-museoon sekä merimuseoihin ovat mukana viettämässä museoviikkoa ja järjestävät sen tiimoilta näyttelyitä, opastuksia, kesänäyttelyiden avautumisia, luentotilaisuuksia, esitelmiä ja työpajoja.

Lista museoista ja kalenteri eri tapahtumista on osoitteessa museoviikko.fi.

Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan historia kurottuu yli 250 vuoden päähän historian hämyssä.

Wikipedia kertoo, että maaherra Hans Henrik Böje vuokrasi vuonna 1763 kaupungilta tontin Hämeen maantien (nykyisin tällä kohdalla on Unioninkatu) varrelta ja perusti sille puutarhan.

Vuonna 1773 se siirtyi puutarhuri Erik Edbomin hallintaan ja kun Helsingistä tuli pääkaupunki vuonna 1812, merkittiin puutarha kaupungin yleiseksi puutarhaksi.

Helsingin keskustaa suunnitellut Carl Ludvig Engel alkoi muuttaa vuonna 1827 puutarhaa yleiseksi kävelypaikaksi. Hänen suunnitelmissaan paikalle tehtiin symmetrinen, puurivien halkoma puisto sekä kiemurtelevien polkujen muodostama maisemapuutarha. Puutarhan keskelle valmistui 1831 Engelin piirtämä puinen, yksikerroksinen päärakennus.

Sitä ennen, vuonna 1829 Engelin suunnitelmiin kuitenkin tuli pieni muutos, kun Akatemian siirtyessä Helsinkiin Turun palon vuoksi tuli mukana myös yliopiston kasvitieteellinen puutarha.

Eläin- ja kasvitieteen professori Carl Reinhold Sahlberg alkoi rakentaa uutta puutarhaa, tukeutuen palolta säästyneeseen laajaan yksityiskokoelmaansa. Suunnittelijaksi tilattiin Pietarin kasvitieteellisen puutarhan ylipuutarhuri Franz Faldermann.

Hänen suunnittelemansa puutarha jakautui kahteen osaan, säännöllisiin viljelypalstoihin ja puistomaiseen arboretum-alueeseen. Hän suunnitteli myös kasvihuonerakennukset, joista ensimmäinen valmistui 1832. Kasvitieteellisen puutarhan ensimmäisenä johtajana ja puuhamiehenä toimi Sahlberg, joka piti kunnianhimoisena tavoitteenaan kerätä sinne kaikki kotimaiset kasvit ja mahdollisimman paljon Suomen olosuhteissa viihtyviä ulkomaisia kasveja.

Kasvitieteellisen puutarhan nykyiset rakennukset ovat arkkitehti Gustaf Nyströmin käsialaa. Alkuperäiset kasvihuoneet korvattiin 1800-luvun lopulla Nyströmin piirtämillä uusilla kasvihuoneilla, jotka olivat puisista edeltäjistään poiketen takorautaiset: vuonna 1889 valmistui suuri trooppinen, lasikattoinen palmuhuone ja vuonna 1896 muut kasvihuoneet.

Samaan aikaan 1800-luvun jälkipuoliskolla perustettiin Kaisaniemen puutarhan systemaattinen, eli kasviheimoittain järjestetty osasto. 

Vuosikymmenien kuluessa kuitenkin rikkaruohot olivat vallanneet alaa, eikä kastelujärjestelmäkään enää vastannut nykypäivän vaatimuksia. 

Nykyaika toi mukanaan muitakin "harmeja":  kasvien ryhmittely oli vanhentunut 1990-luvulla käyttöön otettujen DNA-menetelmien myötä. 

Kun kasvihuoneita oli uudistettu useampaan otteeseen, viimeksi vuosina 1996-1998, oli ulkona oleva puutarha ja siellä oleva systemaattinen järjestely korkea aika laittaa nyt kuntoon.

Tuloksena on evoluutiopuu, joka avataan yleisölle nyt lauantaina 17. kesäkuuta. 

"Puun avulla evoluutio on helppo ymmärtää", sanoo Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen intendentti Mikko Piirainen. 

"Haarat johtavat eri suuntiin, eivätkä enää kohtaa."