blogi

Fougalla lentoa ja rikkoontuneita Hawkin renkaita - tunnelmia Tikkakoskelta

Kävin Tikkakoskella pidetyssä ilmavoimien satavuotisnäytöksessä selvittämässä mikä uusista hävittäjistä sopisi Suomelle parhaiten. Näkemykseni FinAF100-lentonäytöksestä, s'il vous plait!

Ehdin Tikkakoskelle FinAF100-näytökseen lauantaina kahdeksi. Näyttelyalueen ulkopuolella vallitsi kaaosmainen tungos, pitkät jonot kiemurtelivat edestakaisin. Kesti kauan selvittää, mistä saan lippuni ja mistä voi puikahtaa alueen sisälle.

Aamun vanhojen koneiden lentoesitykset olivat jo menneet, millä ei oikeastaan ollut väliä. Pääosassa kun oli ilmavoimat, ikiomassa satavuotisnäytöksessään. Olin paikalla katsomassa isoja pyssyjä ja uusinta tekniikkaa.

Suurimmat ennakko-odotukset olivat Hornetit korvaavan HX-hävittäjäkaupan kilpailijoiden lentoesityksissä. Kiinnosti nähdä, erottaisiko maasta käsin selviä eroja koneiden lento-ominaisuuksien välillä. Tai edes niiden ja Hornettien välillä. Tahdoin yksinkertaisesti selvittää, mikä kone meidän kannattaisi ottaa. (Lisää HX-suunnitelmista toisessa jutussa.)

Aikaa illan kohokohtaan oli ruhtinaallisesti, joten kiertelin messualuetta ristiin rastiin.

Virtuaalisia lentoja oli tarjolla monessa kojussa, lähtien passiivisista virtuaalilaseista ja tietokonepeleistä aina heiluviin ohjaamosimulaattoreihin. Oli harrastajia, museoita ja kiltoja, rakentajia ja viranomaisia esittelemässä toimintaansa. Oli kuumailmapalloja ja gyrokoptereita, ja tietysti lentokoneita. Mutta koneähkyä ei tullut kuten muutaman vuoden takaisessa Turku airshowssa. Ehkä paikalla oli nyt vähemmän siviili- ja ulkomaistahoja.

Tai sitten en vain löytänyt kaikkea, sillä opastus oli lähes olematonta. Alueesta ei ollut tarjolla tarkkoja karttoja, eikä näytteilleasettajien sijainnista saanut mistään tietoa. Viitoituksena toimineet satunnaisiin paikkoihin teipatut paperilaput hukkuivat väenpaljouteen, ja henkilökuntakin tarjoili lähinnä arvauksia tai "jossain tuolla"-kädenheilautuksia kun heiltä kysyi suuntia. Vesipisteet ja muut fasiliteetit olivat myös ongelmallisia paikantaa. Pyyhkeitä järjestäjille.

Tarkoitukseni oli lentoja odotellessa käydä jututtamassa HX-kilvan ehdokkaiden edustajia ja kysyä miksi juuri heidän koneensa olisi paras vaihtoehto Suomelle, tai kehumaan muiden koneita. Epävirallisesti tietysti.

Dassault Rafalen ihmiset vastasivat lyhytsanaisesti ja ympäripyöreästi, ja poistuivat lipittämään kuohuviiniä keskenään. Kuinka kliseisen ranskalaista. Ja Boeingin tai Lockheedin edustajia taas ei oikein löytynyt mistään, joten pihalla komeilevista uusista F-koneistakaan en saanut mitään tolkkua.



Dassault Rafalen esittelytila lämpeni sisäänpäin (yllä), Boeingin F-18 E Super Hornet ja Lockheedin F-35 Lightning II värjöttelivät yksinään ulkona.

Eurofighterin edustajat kertoivat koneestaan mielellään. He vakuuttivat puhuen koneen tehoista ja suorituskyvystä. Kansainvälistä yhteensopivuuttakin hehkuttivat. Tähänastisista paras vaihtoehto, ajattelin.

Saabin Gripenin puolestapuhujat taas kertoivat Meteor-ohjuksistaan, huoltovarmuudesta ja käyttöhinnasta. Heidän koneensa tehdään Suomelle juuri sopivaksi.

Tavoitteeni ratkaista HX-kilpa kerralla oli ehkä hieman vaiheessa, mutta kallistuin saman tien Gripenin puolelle. Kyllä tästä selvä tulee, jatkan sitten illemmalla.


Eurofighter Typhoon (yllä ) ja Saabin JAS Gripen.

Palkintolennolla Fougan kyydissä

Törmäsin näytöksessä täysin sattumalta brittiläiseen Tony Strotheriin, joka oli aiemmin päivällä käynyt lentämässä Fougalla.

Koko nimeltään Fouga CM.170 Magister on ranskalaisvalmisteinen koulutuskone. Kuulopuhen mukaan se on käytännössä purjelentokone, johon on isketty kiinni suihkumoottori. Niitä käytettiin Suomessakin vuosina 1958 - 88, ja siviilit oppivat tuntemaan koneet ulisevan äänen perusteella. Fougaa kutsuttiinkin yleisesti "kukkopilliksi". Ne tulivat myös kuuluisiksi useista onnettomuuksista. Heittoistuimettomana kone oli pilotilleen ikävän usein surmanloukku.

Hopeisella Fougalla on suoraan 50-luvulta tuleva fantastisen futuristinen ulkomuoto.

Tonyn palkintolento sujui kuitenkin turvallisesti. Lentonäytöksen liput ostaneiden kesken oli arvottu neljä lentoa, hän oli yksi voittajista. Mies kuvaili kokemusta haltioituneena: "Teimme tynnyrin (engl. barrel roll), kierteitä, ja pyörimme ties miten moneen suuntaan. Usein käytiin kahdessa geessä, maksimi taisi olla neljä. Se oli musertavaa. Maksimikiihtyvyyden aikaan en saanut nostettua käsiä, saati sitten kameraa ylös."

Tony näytti lennolta muutamia huikaisevia kuvia. Ohjaamosta avautuu kaunis järvimaisema. "Tämän otin kun olimme ylösalaisin", Tony selostaa. Joissain otoksissa näkyy auringossa kauniisti kimmeltävä toinen Fouga, jonka kyydissä oli toinen lennon voittanut onnekas. Koneet liikkuivat tiiviisti vierekkäin, mikä lisäsi kokemukseen perspektiiviä. Alla muutama otos Tonyn Facebook-seinältä.

Miltä lennolla sitten fyysisesti tuntui? Mies kertoi ohjaamon olleen yllättävän ahdas. Asiaa ei helpottanut yhtään, että pilotin tehdessä ohjausliikkeitä myös Tonyn edessä oleva ohjaussauva liikkui. Pari kertaa se kuulemma osui ikävästi vatsaan. Sormet itsepäisestä kepakosta täytyi tietenkin pitää erossa.

"Pilotti painotti lentoon lähtiessä, että jos alkaa tuntua pahoinvoivalta, hänelle pitää kertoa välittömästi. Minä kyllä pärjäsin hyvin, mutta naapurikoneen matkustajalla ei ehkä käynyt yhtä hyvä tuuri."

Ahtaan ohjaamon siivoaminen mahtaa olla ikävää puuhaa, pohdin.

Fougan kyytiin pääsee myös rahalla. Arviot huitelevat 500 ja 800 euron välillä tunnilta. Suomessa on kaksi toimintakuntoista kukkopilliä, toinen Porissa ja Kuopiossa.

Tony ja hänen ystävänsä Geoff Spinks harrastavat lentokoneiden kuvausta, ja kiertävät lentonäytöksissä ympäri maailmaa. "Raitista ilmaa tässä ainakin saa", heittää Geoff.

Taitaa kyllä olla ensimmäinen kerta kun joku kutsuu kerosiinin ja pakokaasun katkua raikkaaksi.

Miesten FinAF100:n kuvat ilmaantunevat jossain vaiheessa ainakin osaksi julkisesti nähtäville. Sitä ennen aiempien matkojen kuvia voi ihastella monilla sivuilla (Tony Strother: VixenImages; Geoff Spinks: Airliners , Flickr , Airshows). Miehet eivät myy kuviaan, paitsi erikoistilanteissa.

Illan huipennus

Kiitoradan tuntumassa oli ns. spotteri- eli kuvauspaikka toimittajia ja extralipun maksaneita varten. Odotellessani hävittäjälentoja ihmettelin kameroiden kirjoa ja kokoa. Ruotsalainen ammattikuvaaja Tim Jansson käytti välillä vajaan metrin pituista objektiivia. Oli kuulemma lainassa, ja "pirun painava putki", eikä mies jaksanut montaa kuvaa sillä kerralla räpsäistäkään. Miehen Jugg.se -sivuston instagram-osiossa on jo näkyvissä muutamia otoksia lentonäytöksestä.


Kuvaajat zoomailevat kohti soihtuja räiskivää helikopteria.

Sitten itse lentonäytöksiin.

Taivaalla lenteli alkuiltapäivästä harjoitushävittäjiä ja ilmavoimien taitolentotiimikin.Midnight Hawksien tiivistä pyörittelyä on aina ilo katsella. Hawk-kaksikon ja Hornetin ilmataistelu taas oli virkistävä idea, mutta lopputulos oli katsojalle varsim mitäänsanomaton. Aivan kuin Audi R8 kisailisi 70-luvun Toyota Corollan kanssa. Kun koneiden iät ja käyttötarkoituksetkin ovat aivan erit, ei "taistelussa" ole mitään mieltä.

Seuraavalla kerralla Gripenin ja Eurofighterin taistelunäytös, kiitos.


Dassault Rafale -kaksikko ja Eurofighter.

Vihdoin päästiin tositoimiin. Yhdysvaltojen EA-18G Growler piti käsittämätöntä melua, muttei sen meno juuri suomalaisten Hornettien lentelystä poikennut.

Dassault Rafale -kaksikon lento oli päivän ehdoton kohokohta. Kahden todella suorituskykyisen koneen rennolta kaartelulta ja kääntyilyltä vaikuttanut kisailu piristi yksinlentojen lomassa. Koneet pysyivät koko ajan tiiviisti katsojien edessä, välillä ajaen toisiaan takaa ja toisinaan tiiviisti vierekkäin.

Kaunis ja elegantti kone. Eipä tuosta ole epäselvyyttä. Kyllä me tuo Rafale otetaan!

Eurofighter Typhoonin lento pisti miettimään asian saman tien uudelleen. Siinä kun oli oikeata suorituskyvyn esittelyä. Noususta suoraan silmukkaan, lentoa lähellä äänen nopeutta, hidaslentoa, kierteitä, silmukoita ja lopuksi nousu hetkessä suoraan ylöspäin ehkä kymmenen kilometrin tietämille. Lähes vatsanpohjasta otti pelkkä katsominen. Kaunista ja komeaa.

Taitaa se sittenkin tuo Eurofighter olla aika ehdoton valinta.

Sitten ilmaan nousivat jälleen Midnight Hawksit, joiden oli tarkoitus käydä jossain kauempana ja pörähtää paikalle illan loppunäytökseen noin puolen tunnin päästä. Viimeisen Hawkin nousukiihdytys meni kuitenkin yllättävän pitkäksi, mutta pääsi sekin lopulta ilmaan.... mutta ehkä se savutti enemmän kuin muut. Ja aivan kuin se olisi lentänyt tiehensä laskutelineet alhaalla...?

Vähän ajan kuluttua kiitoradalle ilmestyi väkeä noukkimaan sieltä mustia palasia. Sitten paikalle ajoi useita sammutusajoneuvoja, jotka jäivät kuin odottamaan jotain. Katsojien joukossa kuului villejä tarinoita maahan syöksyvästä koneesta, loukkaantuneesta pilotista ja muista sepityksistä.

Muutaman kymmenen minuutin päästä kuulutettiin, että neljänneltä Hawkilta oli hajonnut rengas ja että se joutuisi tekemään hätälaskun. Ensimmäiset kolme tulivat alas, ja tämä neljäs kulutti polttoainetta taivaalla vielä 20 minuutin ajan kaarrellen muutaman kilometrin päässä.

Laskussa oli draaman tuntua, kun tiesi mistä oli kyse. Siinä ei kuitenkaan erottanut juuri mitään erikoista - kone laskeutui pehmeästi ja rullasi vain tavallista pidemmälle. Oikea rengas savutti hieman pitkin matkaa, mutta pilotti onnistui pitämään koneen suorassa loppumetreille asti. Siellä rikkoutunut rengas alkoi puoltaa ja lopulta kone käännähtikin väkisin kymmenisen metriä nurmikon puolelle.


Tarkasta kuvasta erottaa kuinka muhkurainen oikea rengas on (Geoff Spinks)

Näytöksen loppuhuipennus oli kuin olikin dramaattinen, mutta aivan eri tavoin kuin järjestäjillä oli aikomus. Yleisölle tämä oli hyvä esitys siitä kuinka lentotouhuissa varaudutaan vaaratilanteisiin.

Saab Gripenin yksinlento jäi sitten lopulta näkemättä. Olisiko se sitten kuitenkin se oikea valinta? Pitäisi kyllä nähdä vielä käytännössä. Ja entä ne amerikkalaiset koneet sitten... himpura kun tämä päättäminen ei olekaan niin helppoa!

Lauantain lentonäytöksen seitsentuntinen lähetys on nähtävillä monipuolisesti selostettuna Yle Areenassa. Esittelyjen ajankohdat: VL Viima 01.00.00, ilmavoimamuseo 01.53.25, VL Viima 02.09.00, F-18E/F Super Hornet, EA-18G Growler 5.04.30, F-35 Lightning II 5.43.20, Saab JAS 39 Gripen E 5.45.20. Lentoesitysten ajankohdat: Lippuhyppy 0.11.20, Hawk 0.20.15, VL Viima kaksitaso 0.32.15, Fokker D.VII kaksitaso 0.34.05, VL Viima kaksitaso 0.49.10, Saab 91D / Woikosken Saririt / Valmet L-70 Vinka osastot 1.07.10, kooste 1.42.45, kooste 2.15.00, Fouga Magister CM.170 2.24.30, AW 119 Ke Koala 2.47.30, Saab J35 Draken 2.48.45, AW 119 Ke Koala 2.59.25, NH90 3.09.30, DC-3 3.17.25, Pilatus PC-12 NG 3.19.45, Vinka 3.20.50, Hughes MD500 3.23.00, Vinka 3.31.20, DC-3 3.36.35, kooste 3.38.30, Pilatus PC-12 NG 3.41.00, Midnight Hawks 3.50.00, kooste 4.40.00, Hornetin ja Hawkin suorituskykyvertailu 4.52.30, F-18G Growler 5.06.45, Dassault Rafale -kaksikko 5.18.30, Eurofighter Typhoon 5.29.15, Midnight Hawksien nousu 5.44.40, ongelmatiedotus 6.02.00, kolmen ensimmäisen lasku 6.06.20, viimeisen Hawkin lasku 6.22.00.

Kuvat: Jarmo Korteniemi, ellei toisin mainita.

Vuoden turhake vetää pehmoista mattoa turhakevalintojen alta

Tämän vuoden "Vuoden turhake"-valinta osui fleece-kankaisiin. Ne ovat valintapaneelin mukaan ympäristölle haitallisia, turhia ja korvattavissa villalla. Tarkemmin tutkittuna vaihtaminen saattaisi kuitenkin johtaa ojasta allikkoon.

Suomen Luonto valitsi joulukuun puolivälissä vuoden 2017 turhakkeeksi fleece-kankaat ja -vaatteet. Luontolehden toimituksen perustelu oli kankaasta ympäristöön leviävä mikromuovi. Fleece kun tehdään polyesterikuiduista, joita nukataan voimakkaasti, jotta kankaaseen saadaan eristävää ilmaa. Pahaksi onneksi pöyhityt kuidut ovat myös alttiita katkeamaan.

Mikromuovien leviämistä ympäristöön (ja niiden vaikutuksia siellä) on tutkittu kunnolla vasta viime vuosikymmeninä, eikä hyvältä näytä. Fleecen tapauksessa haitallisia partikkeleita leviää erityisesti vesiin vaatteiden pesussa, minkä vuoksi turhaa ja vääränlaista pesua tulisikin välttää. Tästä olen täysin samaa mieltä. Kokemukseni mukaan pelkkä tuuletus riittää useimmiten fleecen puhdistamiseen.

(Sivuhuomautus: On koomista, että valintaperusteissa mainitaan tekniset Softshell-vaatteet "vielä pahempana" mikromuovin lähteenä. Niitä ei kuitenkaan turhakkeeksi valittu, ilmeisesti koska materiaali ei ollut lukijoilta tulleiden ehdokkaiden joukossa. Mielestäni toimitus olisi kyllä voinut laventaa valintaansa koskemaan esimerkiksi "mikromuoveja ylenmäärin päästäviin vaatteisiin". Silloin oltaisiin oltu lähempänä asian ydintä, vaikka kaikkein oleellisinta olisikin käsitellä vaatteiden käyttö- ja pesutottumuksia.)

Trump haluaa Kuuhun

Yhdysvaltain presidentti on nimittämässä Nasan johtajaksi tiedeskeptikkoa, mutta haluaa Nasan lähtevän nyt takaisin Kuuhun. Onko Space Policy Directive-1 -nimellä kulkeva asiakirja uusi lähtölaukaus kuulennoille, hajoita ja hallitse -temppu Nasassa vai pelkkää bluffia?

Muistatteko syyskuun 2005? Silloin Valkoisessa talossa istui George W. Bush ja Nasan johtajana oli Michael Griffin. Tuolloin takana oli avaruussukkula Columbian onnettomuus ja Nasa päätti siirtää sukkulat eläkkeelle heti kun Kansainvälinen avaruusasema oli saatu valmiiksi.

Sukkuloiden seuraajaksi Griffin esitteli suureellisen suunnitelman, Constellationin, joka veisi Yhdysvallat takaisin Kuun kamaralle. Suunnitelma oli "Apollo steroidella", eli ulkoisesti kuin ammoinen kuuohjelma, mutta siten, että alukset olisivat isompia ja parempia, raketit käyttäisivät avaruussukkuloista perittyä tekniikkaa ja miehistön koko lennoilla voisi olla suurempi kuin Apollo-lennoilla.

Periaatteessa suunnitelma oli hyvä, paitsi että suunnitelma oli mielikuvitukseton, eikä sille annettu koskaan riittävästi rahaa toteuttamista varten. Nyt viimein valmistuva Orion-alus on tuolloin hahmotellun aluksen viivästynyt ja kovasti vaatimaton versio; tulossa oleva superraketti on sekin nysverö suunnitelmiin verrattuna.

Kuuhunlaskeutumisalus on unohdettu kokonaan ja Nasa valmistautuu nyt vain lennättämään astronautteja turvallisesti Kuun ympäri vuonna 2019 (tai todennäköisesti vasta joskus 2020-luvun alussa).

Ykä, uusi yhdeksäs planeetta - jäähattuisia laskelmia

Torstaina uutisoitiin Aurinkokunnasta löydetystä uudesta planeetasta. Siitä kerrottiin uutisissa, iltapäivä- ja sanomalehdissä, televisiokanavien uutistoimitusten verkkosivuilla, ja ties missä.

Ehdin itsekin innostua uutisesta. Sitä tosin kesti vain viitisen sekuntia, kunnes huomasin luotettavasta lähteestä tiedon, että kyse oli mallinnuksesta eikä mistään uutisotsikoissa hehkutetusta "löydöstä".

Mallinnus ei mielestäni oikeasti ole uutisen arvoinen (no, ehkä pienen). Mutta tällaista oikaisubloggausta noiden häröjen uutisten jälkeen kyllä tarvitaan. Monissa uutisjutuissa (sekä suomalaisissa että ulkomaisissa) kun oli nimittäin selkeitä asiavirheitä, lapsuksia, käännöshäröjä, ja muita epätarkkuuksia. Nekin, jotka uutisoivat virheettömästi, saivat asian kuulostamaan paljon paremmalta kuin mitä se todellisuudessa oli.

Lyhyesti: Mitään uutta planeettaa ei ole löydetty. Sellaisen olemassaolo on mahdollista mallin perusteella, kuten on jo kauan ollut. Mahdollisen planeetan paikkaakaan ei ole määritetty muutoin kuin suurin piirtein – sellaiselta seudulta, jossa on jo kauan oletettu olevan jonkinmoisia isoja kappaleita, mutta josta ei ole vielä ikinä löydetty yhtään mitään. Mallinnus ei myöskään ennusta "5 tai 10 kertaa Maata suurempaa" kappaletta, eikä se ole "20 kertaa niin kaukana Auringosta kuin Maa". Jopa "20 kertaa niin kaukana kuin Neptunus" on aikamoista vääristelyä.

Lisäksi uskon, ettei planeettaa – jos sitä edes on – löydetä kovin pian. Sen havaitseminen kun on näh niimmaankauhian vaikeaa, jopa nykyisellä hulppealla tekniikalla. Toivon toki, että olen väärässä.

Mistä tässä siis oikein on kyse?

Kyse on tästä, erittäin vetävällä otsikolla julkaistusta tietokonemallinnuksesta: "Todisteita kaukaisesta jättiläisplaneetasta Aurinkokunnassa" (englanniksi).

Tutkimuksessa perehdyttiin Aurinkokunnan uloimpien tunnettujen kappaleiden outoihin ratoihin. Niitä kun on hyvin vaikea (mahdoton?) selittää syntyneeksi ihan itsestään. (En mene tässä nyt tuon ongelman yksityiskohtiin, vaan kehotan asiasta enemmän kiinnostuneita kehotan pläräämään linkatun tutkimusjulkaisun tuosta yläpuolelta.)

Ongelma kuitenkin on, ja ratkaisuksi ehdotetaan tietokonesimulaation perusteella yhtä suurta planeettaa. Samaa on ennustettu ennenkin, samoilla perusteilla, mutta tuolloin tyyli on ollut "nämä voisi selittää jotenkin silleen". Tämä tutkimus tuo lisää tarkkuutta hajatelmiin.

Minä käytän tässä jutussa planeetasta lempinimeä "Ykä". Se on tasan yhtä epävirallinen kuin jo uutisissa pyörivä tylsä nimitys "Planeetta yhdeksän". Lisäksi kunnioitan sillä Uranuksen alkuperäisen nimen suomalaismuotoa. (Olen tosin sitä mieltä, että jos Ykä joskus löydetään, viralliseksi nimeksi sopisi parhaiten vaikkapa Nemesis tai Somnus, vaikka asteroidikaimat ovat jo olemassa. Sitä odotellessa, olkoon nyt Ykä.)

Ykän koko

Ykän massa (kansanomaisesti ja väärin sanottuna "paino") on mallin mukaan noin 20 kertaa maapallon verran. Tällaisen möhkäleen painovoima olisi riittävä siirtääkseen pienemmät lähikappaleet havaituille oudoille radoilleen. Samalla tavalla Neptunuskin on pistänyt omalla seudullaan Pluton ja muut seudun kääpiöplaneetat kuriin ja järjestykseen.

Ykän halkaisijaa simulaatio ei kerro, sillä siinä vain massalla on väliä. Valistuneella arvauksella Ykä voisi olla läpimitaltaan hieman Neptunusta suurempi (mikäli niiden tiheydet vastaisivat toisiaan), tai todennäköisesti hieman pienempi (Ykä voisi nimittäin hyvinkin olla suureksi osin kiinteä). Arviot planeetan läpimitasta vaihtelevat 2–4 maapallon halkaisijan tienoilla.

Nyt hetki mediakritiikkiä: Monissa uutisissa puhuttiin ainakin aluksi ympäripyöreästi "planeetan koko on niin ja niin monta kertaa suurempi kuin Maa". Miksi tuttu termi "koko" kannattaisi automaattisesti ilmaista tarkemmin? Siksi, koskapa tyypillisimmillään sana tarkoittaa jotain näkyviä mittoja, kuten halkaisijaa: Lukijan assosiaatio voi hyvinkin olla "20 kertaa Maan levyinen". Sellainen planeetta olisi läpimitaltaan 255 000 km, eli siis melkein kaksi kertaa suurin tunnettu planeettamme Jupiter (halkaisija on 140 000 km). Sellaisen körilään massa nousisi vähintäänkin varsin lähelle ruskeaa kääpiötä, tähden ja planeetan välimuotoa. Ehkä 5-20 Jupiterin massaa, riippuen tiheydestä! Maapallon massoja tuohon mahtuisi tuhansia. Sellainen jätti olisi ihan varmasti jo löydetty, jo ihan oman säteilynsäkin vuoksi. Sanamuotojen kokoero on siis valtava, joten toivoisin tarkkuutta tässä asiassa.

Takaisin asiaan. Eli mallinnettuun Ykään.

BLOG

Vähän sinne päin - tai ei sinne päinkään

Ensin Interstellar, sitten Yksin Marsissa. Realistisiksi pyrkivät, tieteellisten neuvonantajien opastuksella toteutetut megaspektaakkelit tarjoavat otollista tykinruokaa tieteeseen äärivakavasti suhtautuville. 

Kumpaakaan elokuvaa en häpeäkseni ole vielä(kään) nähnyt, mutta uskaltaudun silti pohtimaan asiaa yleisellä tasolla. 

Jos ja ilmeisesti kun näissäkin rainoissa on tieteelliset puutteensa, se tuskin on tullut kenellekään yllätyksenä. Avaruuslennot ovat todellisuudessa pääosin pitkäpiimäisen tylsiä, jos kaikki menee hyvin. Ja jos ei mene, niin kuolema korjaa. End of story.

Viihteeksi tarkoitetun elokuvan lainalaisuudet ovat erilaisia kuin luonnon- tai fysiikan lait. Ja viihteeksi tarkoitetussa elokuvassa ne menevät tieteellisen tarkkuuden edelle.  

Itse pidän elokuvien tieteellistä eksaktiutta ruotivia pohdintoja samanveroisina kuin niiden tarkastelun kohteena olevia elokuviakin: viihteenä. Eivät ne ole mitään oikeusistuimen langettamia tuomioita, joista elokuvantekijöiden pitäisi saada lain säätämä rangaistus – tai ainakin ottaa opiksi.

Jos joku on menossa katsomaan Hollywood-elokuvaa tavoitteenaan oppia jotain tieteestä tai todellisesta maailmasta, kannattaa lippu jättää ostamatta. 

Paljon suurempi ja yhä akuutimmaksi käyvä ongelma on tiedejournalismin nykyinen alennustila, mutta se ei tunnu vaivaavan juuri ketään. Tiede kiinnostaa ihmisiä yhä enemmän, joten myös valtamedia haluaa olla mukana buumissa – jos sitä nyt buumiksi voi sanoa. 

Joka tapauksessa tieteestä uutisoidaan entistä enemmän. Vaikka likikään aina ei pitäisi. Ihan viime aikoinakin on menty metsään oikein huolella.  

Otetaanpa muutama esimerkki.

Yhdysvallat rekrytoi tuoreen uutisen mukaan uusia astronautteja, koska sen on "tarkoitus aloittaa miehitetyt avaruuslennot uudelleen" – vaikka ei ole niitä missään vaiheessa edes lopettanut. 

Tähdenlentoparvesta kertovassa jutussa on kuvituksena aikavalotuksella otettu viirutähtikuva, mutta kuvatekstissä kerrotaan, että kyse on "leonideista vuodelta 2009". 

Komeettauutisessa väitetään, että "harvinaiset lähikuvat" on otettu avaruusteleskoopilla, joka sijaitsee Havaijilla Mauna Kean tulivuorella, ja toisessa jutussa kerrotaan, kuinka "maailman suurimman avaruusteleskoopin rakentaminen alkoi Chilessä".

Kuvankäsittelyllä yhteen kuvaan kootut Pluton viisi kuuta saavat toimittajan hehkuttamaan ainutlaatuista perhepotrettia: "Vihdoinkin samassa kuvassa!"

Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Moni voi toki kysyä "Entä sitten?"

Jos kerran elokuvien tieteellisillä epätarkkuuksilla ei ole väliä, miksi sitten tiedeuutisten pitäisi olla oikein? Juuri siksi, että ne ovat tiedeuutisia. Ja etenkin siksi, että aina virhettä ei edes huomaa, ellei asia ole jo entuudestaan tuttu.

Mikäli elokuvassa jokin tieteeseen mukamas perustuva yksityiskohta on väärin, se ei ole kokonaisuuden kannalta oleellista (aika usein on pikemminkin oleellista, että se nimenomaan on väärin). Fiktiivisen elokuvan tehtävä ei ole antaa eväitä tieteellisen maailmankuvan muodostamiseen.

Tiedeuutisen pitäisi kuitenkin olla tieteellisesti eksakti, koska sen tehtävä on antaa niitä eväitä. Suurin osa ihmisistä saa kaiken tiedettä koskevan tietämyksensä valtamediasta. Ja nykyisellä tiedetarjonnalla maailmankuvasta muodostuu melkoisen vääristynyt ja virheellinen.

Etenkin iltapäivälehtien epäkuranttia tiedesisältöä kritisoidessani monet ovat kysyneet, miksi ylipäätään luen niitä. Pointti ei ole se, luenko itse niitä. Oleellista on, että aika moni muu lukee – eikä sitten paljon muuta luekaan.

Ja tiedetoimittajana joudun sitten kollegoineni oikomaan kummallisia harhakäsityksiä, joita suurella yleisöllä näiden "tiedeuutisten" ansiosta tuppaa olemaan. 

Kuva: Airbus/ESA

Kohu-uutinen kosmoksesta – katso kuvat!

Viikon alkuun osui kaksi "taivaallista" tapahtumaa, joista kehkeytyi mediassa melkoinen kohu. Maanantaiaamuna Kuu pimeni täydellisesti ja saman päivän illalla (Suomen aikaa) NASA piti tiedotustilaisuuden Marsin vedestä.

Kosmisen naapurimme pimennystä hehkutettiin tiedotusvälineissä "verenpunaisena superkuuna". Lutheria lainaten voi kysyä "mitä se on"? Pimentyvän Kuun punertuminen täydellisen vaiheen aikana ei ole mikään uutinen: niin tapahtuu aina, kun Kuu joutuu Maan täysvarjoon.

Planeettamme ilmakehä taittaa valoa myös keskelle varjoa, mutta valo on väriltään voimakkaan punaista, samaan tapaan ja samasta syystä kuin nouseva tai laskeva Aurinko näyttää suurelta kurpitsalta tai jättiläistomaatilta.

Ilmakehässä valo siroaa, mutta siniset aallonpituudet siroavat enemmän kuin punaiset. Siksi täydellisesti pimentynyt Kuu on veren- tai kuparinpunainen.

Entä sitten superkuu? Jos Kuu on täydenkuun aikaan kiertoradallaan lähimpänä Maata, sitä sanotaan superkuuksi. Kuinka "super" Kuu sitten on?

Kuun keskietäisyys Maasta on 384 400 kilometriä, mutta lähimmän ja etäisimmän pisteen välillä on 42 200 kilometriä. Lähimpänä ollessaan Kuu näyttää läpimitaltaan 14 prosenttia suuremmalta ja 30 prosenttia kirkkaammalta kuin ollessaan kauimpana.

Kuulostaa superilta, mutta onko se sitä? Ensinnäkään taivaalla kumottavaa superkuuta ei voi verrata "normikuuhun" ja muistikuvat Kuun kirkkaudesta jonakin toisena ajankohtana ovat vähintäänkin hataria.

Koon vaihtelusta saa jonkinlaisen käsityksen, jos vaikkapa euron kolikkoa tarkastelee ensin kahden metrin etäisyydeltä ja siirtyy sitten suunnilleen jalkaterän mitan lähemmäs. Näyttääkö "supereuro" oleellisesti suuremmalta?

Turhaa kohkaamista siis koko superkuu.

Entä sitten NASAn masinoima mediakohu? Ennakkoon lupailtiin, että "Marsin mysteeri on ratkennut". Kun "mysteeriksi" paljastui punaisen planeetan vesi, antikliimaksi oli ilmeinen. Montako kertaa Marsista vielä löytyy vettä?

Asia ei tietysti ole näin yksinkertainen. NASAlla oli pointtinsa: tällä kertaa Marsista löytyi nestemäistä, rinteitä alas virtaavaa vettä, kun aiemmin tarjolla on ollut joko jäätä tai välillisiä todisteita miljardeja vuosia sitten jokiuomia ja tulvatasankoja kovertaneista vesimassoista.

Marsin ankarissa olosuhteissa – liki ikipakkasessa ja olemattomassa paineessa – vesi voi olla nestemäisessä muodossa vain äärimmäisen harvoin. Paitsi jos se on suolaista. Silloin vesi pysyy nestemäisenä vielä kymmenien asteiden pakkasessa. Ja nyt oli kyse nimenomaan suolaisen veden esiintymisestä. Pisteet NASAlle.

Mutta yhtä lailla pointtinsa oli pettyneellä medialla ja suurella yleisöllä. Kohujournalismia ei pidä harrastaa, ellei sitä osaa tehdä kunnolla. Eikä NASA tunnu oppivan millään. Vuosien varrella se on järjestänyt useita tiedotustilaisuuksia, joissa on etukäteen hehkutettu paljastuvan käänteentekeviä, vallankumouksellisia tai peräti koko tieteenalan mullistavia asioita.

Ehkä paras esimerkki ylikypsästä uutisankasta on muutaman vuoden takainen löytö, jolla piti NASAn ennakkotiedotteen mukaan olla suurta merkitystä Maan ulkopuolisen elämän etsinnän kannalta.

Kun sitten selvisi, että kalifornialaisesta järvestä on löytynyt bakteereja, joiden biokemia perustuu fosforin sijasta arseeniin, haukotus ja huokaus ei olisi voinut olla juurikaan syvempi. Etenkin, kun löytö osoittautui sittemmin sudeksi: fosfori ei ollutkaan korvautunut arseenilla.

Mitä tästä opimme? Tuskin mitään. Sekä NASAlla että medialla on vielä paljon opeteltavaa tieteen popularisoinnin saralla. Ja suuren yleisön olisi puolestaan hyvä muistaa, että kaikki merkittävä ei ole aina kohun arvoista – eikä etenkään päinvastoin.

Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.

Kuva: NASA/JPL-Caltech/Arizona State University

 

Mars räjäyttelemällä asuinkelpoiseksi

Sanotaan heti aluksi: Minusta Marsin kuut voisi ihan hyvin tiputtaa planeetan pinnalle.

Naapuriplaneettamme on ihastuttanut mahdollisena ihmiskunnan kakkoskotina jo kauan. Vaikka Mars on nyt kylmä, karu ja asumaton, se voitaisiin kuitenkin saattaa asumiskelpoiseksi. Tai ainakin sitä voitaisiin kokeilla, jo ihan nykytekniikalla.

Maankaltaistamiseksi kutsuttu prosessi eittämättä sisältää monia ongelmia: Kuka maksaa, miksi sinne pitäisi mennä, kannattaako se, onko meillä oikeutta sotkea toistakin planeettaa, mitä jos tuhoamme samalla sikäläisen alkeellisen elämän, ja niin edelleen. En kuitenkaan halua keskittyä noihin asioihin.

Tässä tekstissä käsittellään vain yhtä käytännön ongelmaa: Räjähdyksiä.

Mistä nyt on siis kysymys?

Suurin este eläkepäiviemme auvoisalle vietolle Marsissa on sen nykyinen kaasukehä. Paine pinnalla on vain sadasosa täkäläisestä, eikä myrkyllistä kaasua voisi muutoinkaan hengittää. Planeetalla vallitsee lisäksi ikävä pakkanen, eikä kaasuista ole törmäys- tai säteilysuojaksikaan kuin vain nimeksi.

Marsiin lähitulevaisuudessa asumaan halajavat joutuvatkin suunnittelemaan asumuksensa ja pukunsa aivan yhtä tiiviiksi kuin Kuuhun tai asteroideille muuttavat.

Ratkaisu ongelmaan on keksitty. Buustataan kasvihuoneilmiötä.

Kasvihuonekaasut nostavat jo nyt Marsin pintalämpötilaa viidellä asteella, mutta se ei riitä. Ilman tuota samaa ilmiötä Maassakin olisi hulppeat 30°C kylmempää. Mutta, koska Mars on kauempana Auringosta, naapurissamme lämmitysvaikutus pitäisi nostaa 50–80 asteeseen. Jotta se siis olisi meille miellyttävä paikka.

Ratkaisun avain löytyy vedestä ja hiilidioksidista. Kumpaakin on aimo kasa jäätyneenä napajäätiköissä, ja ainakin vesijäätä löytyy pinnan alta lähempänä päiväntasaajaakin. Aineet ovat merkittäviä kasvihuonekaasuja. Jos ne vain saataisiin jotenkin kaasuuntumaan, paine ja lämpötila pinnalla nousisivat pian siedettävälle tasolle. Mutta kuinka se tapahtuisi?

Tarvitaan paljon energiaa. Räjäytyksiä. Ja kuka nyt räjäytyksiä voisi vastustaa?

Ydinpommeja, asteroideja ja komeettoja

Yrittäjä-sijoittaja-keksijä-ja-ties-mitä-muuta Elon Musk kohautti viikko sitten ehdottamalla, että Marsin napajäätiköitä voitaisin pommittaa ydinpommeilla. Idea sinällään on jo vanha, ja oletan että myös Musk on puhunut siitä julkisesti. Hän vain on sen sortin merkkihenkilö, että saattaa joskus jopa toteuttaa idean. Kannattaa siis suhtautua semivakavasti.

Projekti on jopa toteutettavissa. Yhden suuren ydinlatingin massa on muutamia tonneja. Sellaisen kuskaamiseksi riittää saman kokoinen raketti kuin se, joka vei MSL-mönkijänkin perille. Eikun siis posauttelemaan.

Hetkinen. Yhden pommin – jättimäisenkään – räjäyttäminen ei riitä. Valistunut arvaukseni on, että niitä tarvittaisiin tuhansia, ehkä enemmän, jotta saadaan aikaan mitään pitkällä aikavälillä merkittävää. Mutta jo muutama ydinräjäytys ja alueelta leviävät kaasut riittävät aikaansaamaan ikävän radioaktiivisen ongelman koko pallolle. Ja, koska rakettilaukaisut eivät aina onnistu nappiin, saastumisen vaara lymyää myös kotona Maassa. Puhumattakaan poliittisesta vastustuksesta. Ei siis kovin optimoitu ratkaisu.

Business Insider tarjosi kätevämpää vaihtoehtoa. Miten olisi asteroidin törmäyttäminen napajäätikköön? Sopivan isolla murikalla jäätä saadaan höyrystettyä kerralla kokonaisen ydinpommiarsenaalin voimalla. Ilman radioaktiivisuutta. Vielä parempi idea olisi ohjata jokin pitkulaisemmalla radalla oleva komeetta törmäyskurssille. Sellainen mäjähtäisi pintaan vielä suuremmalla voimalla, ja toisi itsekin kivasti kasvihuonekaasuja mukanaan. Avaruusmurikoiden ohjailuun on keinoja – teoreettisia sellaisia.

Tuossakin on ongelmansa.

Sopivan asteroidin löytäminen riittävän ajoissa on neulan etsimistä heinäladosta. Komeetat ovat vieläkin harvemmassa. "Sopiva" olisi sellainen, joka ohittaa Marsin muutoinkin läheltä, jolloin pelkkä radan pieni tuunaus riittäisi. Mitä enemmän rataa pitää nimittäin muuttaa, sitä suuremmaksi nousee myös ongelmien todennäköisyys. Jo pieni asteroidi olisi massaltaan niin suuri, että projektiin täytyy kaikesta huolimatta varata kymmeniä, ehkä satoja vuosia. Ja lopputuloksen kanssa täytyy olla erittäin tarkkana, sillä napajäätiköt ovat kuitenkin varsin pieniä maaleja (läpimitat 350 ja 1000 km), jotka vieläpä liikkuvat planeetan mukana 24 km/s. Mikä tahansa törmääjän sisäisestä rasituksesta johtuva halkeama, nitkahdus, kaasupurkaus, tai vaikkapa lähiohitus toisen kappaleen kanssa voi siirtää törmäyspaikkaa ratkaisevasti. Eikä hutiosumasta ole mitään hyötyä.

Entäpä kuut?

Itse pitäytyisin tutussa ja turvallisessa. Marsin kuut Phobos ja Deimos ovat jo valmiiksi paikalla. Miksei niitä voisi tiputtaa alas?

Kummallakin on massaa kuin verrattain suurella asteroidilla: isompi on 20-kilometrinen mötikkä, toinen puolet pienempi. Mikä parasta, niiden ratoja voi seurata paikan päältä paljon asteroideja tarkemmin. Niitä voi töniä hiljakseen, ihan samoilla keinoilla kuin asteroidejakin.

Eikä hommassa edes tuhottaisi mitään pysyvää, sillä Phobos on ihan muutoinkin törmäämässä Marsiin – vaikkakin aikaisintaan vasta miljoonien vuosien päästä. Deimos taas selviää, jos sen rataa ei aleta muuttamaan.

Reippaasti yksinkertaistettuna tapahtuma näyttäisi siis jotakuinkin tältä:

Tunnustan: Tässäkin ideassa toki piilee ongelman siemen. Tietenkin. Huokaus.

Ensinnäkin, Marsin kuut kiertävät planeettaa lähes päiväntasaajan yläpuolella. Radan muuttaminen napajäätiköiden yli meneväksi vaatii ylettömän paljon energiaa (ja kestänee kauan). Kiertokeinokin on: Jos jäätä on merkittäviä määriä myös muualla kuin napa-alueilla, kuten viimeaikaisten tutkimusten perusteella vaikuttaa todella olevan, jo pieni muutos kuun inklinaatiossa voisi riittää sopivalle alueelle pääsemiseen ennen varsinaista törmäyttämistä.

Toiseksi, kiertoradalla ei tehdä äkkijarrutuksia. Etenkään yli 10-kilometrisillä kivenmurikoilla.

Vuorovesivoimat alkavat repiä kuita kappaleiksi jo hyvän aikaa ennen pintaan osumista, ehkä 2000–4000 km pinnan yläpuolella. Koska kuiden tarkkaa rakennetta ei tunneta, hajoamiskorkeuden tarkka määrittäminen ei onnistu. Kuut kuitenkin hajoavat jossain vaiheessa kivirykelmäksi tai -nauhaksi, joka ei sitten enää ole ohjailtavissa. Pinnalle ei siis synny mitään yksittäistä monttua, vaan pitkä kraattereiden sarja. Tämä voisi toisaalta olla hyväkin: Osaset voivat rei’ittää napajäätikön tehokkaammin, laajemmalta alueelta, aivan kuin konekiväärin luodit. Jos ne vain osuvat kohdalle.

Kolmanneksi, tippuvankin kuun törmäys tapahtuu loivassa kulmassa ja varsin hitaalla nopeudella (kuitenkin useita kilometrejä sekunnissa). Kuun tipahtaminen ei siis vastaa ollenkaan samankokoisen asteroidin törmäystä (vauhti yli 10 km/s). Tällä ei kuitenkaan liene paljoa väliä, sillä Marsin kaikki tunnetut jäävarannot ovat pinnan tuntumassa. Jos niiden lähelle osutaan, ne kaasuuntuvat varmasti.

Paluu todellisuuteen

Ja mitä hyötyä tästä kaikesta sitten on? En oikeastaan tiedä.

Kukaan ei ole ikinä maankaltaistanut Marsia, tai mitään muutakaan. Tai oikeastaan se on kyllä tehty kymmeniä, ehkä satojakin kertoja, mutta vain tieteiskirjallisuudessa, toiveajattelussa ja tätä tekstiä vastaavissa mitäjossitteluissa. Veikkaan, että teoretisoinnin määrä ehtii monikertaistua kauan ennen kuin ihmiskunta ryhtyy asiassa tositoimiin.

Toivon, että Musk tai joku muu rahapohatta-innovaattori innostuu oikeasti yrittämään, sitten kun on kokeillut kaikkea muuta. Mielummin jollain muulla kuin ydinpommeilla.

Olisi nimittäin kiva nähdä tuollainen törmäys. Enkä millään viitsisi odottaa miljoonia vuosia Phoboksen omatoimista tippumista.

 

Seikkaperäisempi versio tekstistä löytyy Kraatterisivustoltamme. Sieltä löytyy myös paremmin linkkejä ja lisätietoja asiaa avaaviin taustamateriaaleihin.

Kirjoittaja on planetologi, joka harrastaa tällaisia pohdintoja puoliammattimaisesti.

 

Päivitys 25.9. klo 20.50: Lisätty video tapahtumasta.

Otsikkokuva: Mars-juliste Space-X:n toimiston aulassa. Kuva: Steve Jurvetson / Flickr

BLOG

Professori vetelee ympäristön ongelmamutkat turhan suoriksi

Tämä juttu käsittelee vieraslajien ympärillä pyöriviä järjettömyyksiä.

Käsittelen aihetta kommentoimalla Ylen Aamu-tv:ssä ollutta farssin kaltaista haastattelua. Video löytyy haastattelun perusteella tehdyn uutisartikkelin ohesta: "Tutkija: Lupiini ei uhkaa luontoa, hävittämispakko on turha".

Haastateltavana on emeritusprofessori ja Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja Seppo Turunen. Hän on vasta julkaissut kirjan "Valloittavat lajit". Artikkelin otsikko jo kertoo haastattelun teeman: haitalliset vieraslajit eivät Turusen mukaan olekaan haitallisia. Ainakaan niin paljoa, että asialle kannattaisi tehdä juuri mitään.

Farssi tulee siitä, että toisaalta toimittaja ei kai ole tehnyt taustatöitään kunnolla, ja toisaalta professori vetelee mutkia suoraksi minkä ehti. Teema kannattelee koko keskustelua (ja paistaa tekstiartikkelistakin läpi). Katselijalle (tai lukijalle) välittyy kuva, että Arkadianmäellä suunnitellaan taas jotain turhia typeryyksiä, mutta rofessori tietää ja televisiossa kerrotaan totuus.

Teksti on pitkä, pahoittelen. Toisin kuin Turunen, ajattelin perustella esittämäni asiat.

Image

Taustatiedon puutetta?

Haastattelija vääristelee asiaa heti aluksi muutamalla huonosti (tai tarkoituksella?) valitulla sanalla. Luodaan väärinkäsitys, joka säilyy katsojan mielessä läpi keskustelun.

Alustus alkaa: "Valtioneuvosto teki pari vuotta sitten periaatepäätöksen siitä, että vieraslajit pitäisi Suomesta hävittää. Tästä asiasta on nyt lausuntokierroksella lakiesitys, ja varsinaisen lain pitäisi astua voimaan..."

Turunen vastaa, että "kuulostaa perin, perin vaikealta toteuttaa." "Minusta tuo kuulostaa aikamoiselta hätiköinniltä." "En usko, että tuossa muodossa se tulee koskaan toteutumaan."

Totta kai kuulostaa, eikä varmasti toteudu. Ajatus on absurdi. Mutta ei toimittajan väite ole tottakaan.

Asia selviää, jos lukee lakiesityksen tai sen pohjana olevan vieraslajistrategian, jommankumman tiivistelmän, tai edes strategian ensimmäisen sivun, jossa on yli viisi lausetta. (Turusen kirjan alussakin asia lukee.) Strategiassa kerrotaan:

  • "Vieraslajit ovat lajeja, jotka ovat levinneet luontaiselta levinneisyysalueeltaan uudelle alueelle ihmisen mukana joko tahattomasti tai tarkoituksella."
  • "Yleensä vieraslajit sopeutuvat huonosti [...] ja tuhoutuvat nopeasti. Joissakin tapauksissa [ne] kuitenkin menestyvät [...] ja vakiintuvat osaksi uutta elinympäristöään."
  • "Jotkin vieraslajeista menestyvät erityisen hyvin ja ovat huomattava uhka aiheuttaessaan vakavaa vahinkoa alkuperäislajeille, ekosysteemeille, viljelykasveille, metsätaloudelle tai muille elinkeinoille. Ne voivat myös aiheuttaa huomattavaa taloudellista haittaa vaikuttamalla ihmisten, eläinten tai kasvien terveyteen tai kiinteistöjen arvoon. Haitat voivat myös olla sosiaalisia tai esteettisiä. Tällaisia selkeitä haittoja aiheuttavia vierasperäisiä lajeja kutsutaan haitallisiksi vieraslajeiksi."

Rautalankaa: Haitallisuus ei ole vieraslajien yleinen ominaisuus. Haitallinen vieraslaji ei siis ole synonyymi vieraslajille. Useimmiten vieraslajit jopa häviävät alkuperäisille lajeille 10–0. Mutta osa vieraslajeista kuitenkin on haitallisia. Suomen vieraslajeista n. 19 %. (eli 157 kpl) on luokiteltu haitallisiksi, Euroopan tasolla määrä on alle 15 % (max n. 1650 kpl).

Asiaa voi verrata ihmisiin: suurin osa ei varastele, mutta jotkut varastavat. Jälkimmäiset, pieni osajoukko, pitäisi saada kuriin. Tätä Turunenkin yrittää toimittajalle selostaa – mutta painaa pian itse villasella haitallisten lajien aiheuttamia ongelmia niin, että päätyy tulokseen etteivät edes ne haitalliset ole haitallisia.

Ero haitallisen ja 'normaalin' vieraslajin välillä pitäisi tehdä jutussa selväksi. Mutta kun pahimmillaan kumpikin keskustelija käyttää niitä ristiin, niin minkäs teet.

Proffan ontuvat faktat

Kirjaansa puffaava Turunen kertoo näkemyksensä selvästi. Hänestä vieraslajit ovat normaaleja luonnon kiertokulussa. Lajit siirtyvät ja leviävät syystä tai toisesta, sopeutuvat, syrjäyttävät, syrjäytyvät ja niin edelleen. Elä ja anna toisten elää, tai kuolla, luonnonvalinnan ja sensellaisen mukaan. Kyllä luonto sen kestää, turha meidän on siihen puuttua. Menisi rahaakin.

Ja haitallisten vieraslajien vastainen työkin on turhaa ideologista fanatismia. Sekä ajan että rahan haaskausta.

Turusen kanta on, että ainoastaan tuotantokasvien ja -eläinten tauteja ja jättiputkia vastaan kannattaisi taistella.

Turunen toistelee, että vain osa vieraslajeista on haitallisia – mikä toki on totta. Tällä hän perustelee, että vieraslajien kokonaishaitta on pientä. Tämä taas ei ole aivan totta. Vaikka vain yksi laji olisi haitallinen, miljoonankaan muun haitattomuus ei sen haittaa vähennä. Ja, vaikka Suomessa ei vaikutusarvioita vielä ole tehty, Euroopan tasolla on: Taloudellista tai ekologista haittaa tekevät vieraslajit laihduttavat Euroopan kukkaroa vähintäänkin 12,5 miljardia euroa vuodessa. Haittaa löytyy.

Turunen myös painottaa, etteivät ihmiset tunnista suurinta osaa vieraslajeita. Hän ei käytä tätä suoraan perusteluna haitallisten lajien torjumisen toivottomuudelle, mutta heittää sen kohtiin, joissa se kuulostaa perustelulta. Samaa taktiikkaa hän käyttää myös kirjassaan. Hän ei ilmeisesti koe vaikkapa lajituntemuksen parantamista tarpeellisena ongelman korjaamiseksi.

Sivuhuomautus: Jo nyt ihmisten pitäisi tuntea iso liuta rauhoitettuja eliöitä ja muistaa paljon säädöksiä jotta voisi elää lakien mukaisesti. Pitäisikö rauhoitukset ja säädökset poistaa, kun vaatimus on noinkin kova?

Turunen nostaa esille haitallisista vieraslajeista kuuluisimpia: "Lupiinista tai jättipalsamista, niiden hävittämisestä ei ole mitään toivoa enää." Jälkimmäisestä hän kertoo, että siitä "ei ole todettu mitään haittaa alkuperäiselle lajistolle." Hän tarkoittanee tsekkiläistä tutkimuksta, johon viittasi kirjassaankin. Sen mukaan jättipalsamit eivät vähennä luonnon monimuotoisuutta, vaikka kasvi leviääkin räjähdysmäisesti ja valtaa alaa muilta lajeilta. Se ei nimittäin yleensä tapa alkuperäislajeja, vaan vain työntää ne johonkin syrjemmälle. Lajimäärä pysyy siis ennallaan, tai oikeastaan kasvaa yhdellä, jättipalsamilla. Vain yksilömäärät muuttuvat. Lieneekö keskieurooppalainen tutkimus yleistettävissä suomalaispurojen varsille, eliöstö kun on varsin erilainen? Oli miten oli, kyse on vain osatotuudesta. Vaikka lajimäärä säilyy, ei ekosysteemi välttämättä ole entisensä. Miljoona rottaa ja yksi hirvi ei ole sama kuin tuhat rottaa ja sata hirveä.

Varsin pienellä tutkimusten pläräyksellä selviää, että pääosin vesistöjä pitkin leviävä jättipalsami muuttaa valtaamansa alueen selkärangattomien populaatoita ja pienentää biodiversiteettiä. Se myös muuttaa pölyttäjähyönteisten käyttäytymistä radikaalisti. Jättipalsami voi, yllätys yllätys, laskea monimuotoisuutta valtaamallaan alueella jopa 25 prosentilla. Kasvit vaikuttavat voimistavan eroosiota, minkä vuoksi niiden reunustamien jokien ja purojen kuljettama sedimenttimäärä voi tulla ongelmaksi, virtaukset voivat muuttua, ja niin edelleen. Kerrannaisvaikutuksissa löytyy. Jättipalsamien vaikutuksia on tutkittu varsin paljon (en tosin tiedä, onko juuri Suomessa tai lähialueilla). Yleisesti niiden on todettu tuottavan ongelmia, ja juuri siksi ne ovat haitallisia vieraslajeja. Ne muuttavat elinympäristöä enemmän, nopeammin ja yksipuolisemmin kuin kotoperäiset lajit.

Mikäli kannatetaan Turusen välinpitämätöntä mallia ja annetaan jättipalsamien rehottaa, kotoperäisten lajien ja ekosysteemien on vain sopeuduttava paineen alla.

Turunen on eläinten ravitsemusfysiologiaan erikoistunut biologi. Voinee olettaa, että hän tuntee eläimet kasveja paremmin.

Kannattaisikin hoksata kasvien ja eläinten dynamiikan ja leviämisen erilaisuudet eikä niputtaa niitä suoriltaan yhteen. Eroja löytyy niin eliöryhmien, lajien, kuin elinympäristöjenkin väliltä. Jos yksi kasvi ei ole ongelma, se ei tarkoita että toinen ei ole. Jos eläin ei ongelma yhdessä paikassa, se voi olla sitä toisessa.

Yleistykset ovat ongelmallisia. Samoin huonot vertaukset.

Turunen vertaa Suomen ongelmalajeja siihen, kuinka vieraslajien kanssa pärjätään USA:ssa. Kuulemma hyvin. Aluevertaus tosin ontuu: Pinta-ala on aivan eri luokkaa ja paikalliset ongelmat jäävät tuolla skaalalla siellä huomiotta. Silläkään, että vieraslajit ovat aiheuttaneet suurimpia tuhojaan erityisesti saarilla, ei ole mitään tekemistä meillä havaittavien ongelmien kanssa.

BLOG

Pluton ja Kharonin alustavat kartat

Planeettatutkimuksessa eletään harvoin näin historiallisia aikoja. Aiemmin täysin tutkimaton kohde suurenee silmissä - tai ainakin luotaimen kamerallaan ottamissa kuvissa. Uudet Mars-luotaimet, komeettojen tai asteroidien lähemmät kartoitukset... ne eivät ole mitään tähän verrattuna. Nyt päästään täysin uuden kohdetyypin kimppuun.

Päätin kaivaa planetologi-minäni naftaliinista ja kartoittaa kääpiöplaneetan. Ja tietysti sen kuun, kun sellainen on nyt noinkin kivasti hollilla. Näin siitä huolimatta, että New Horizonsin tutkijat luultavasti julkaisevat vielä tänä iltana uusia, entistä tarkempia kuvia. Ja jokainen uusi kuva voi tietää tulkinnan muuttumista kertaheitolla. Ainakin, kun tarkkuus paranee tätä vauhtia. Kärjistetysti sanoen pikselimäärän merkittävä lisäys voisi vaikkapa osoittaa, että aiemmin lehmäksi luultu otus olikin hevonen, tai sitten leikkimökki.

Mutta minua kiinnostikin tietää juuri tuosta asiasta. Kuinka paljon se tulkinta sitten oikein muuttuu kuvien välillä?

Pluto-kuvissa on toki yksi perustavanlaatuinen ongelma: kuvassa näkyvä alue ei pysy samana. Pallojen pyöriessä vanhat piirteet siirtyvät pois näkyvistä ja horisontin takaa paljastuu uusia tilalle. Mutta se ei haittaa. Paljoa. Oletukseni on, että joka puolelta palloa löytyy yksityiskohtia.

BLOG

Itsetehty käsilaukku - mäyrännahasta

Jutussa esiintyy kuolleita eläimiä, eikä se siksi välttämättä sovi kaikkein herkimmille. Suosittelen kuitenkin lukemaan sen kokonaan. Mielestäni mukana on tärkeähkö pointti.

Äiti kävelee tyttärensä kanssa Turun Keskiajan markkinoiden ihmisvilinässä. "Mennään tuonne", tyttö nykäisee kädestä. Ohikulkijat saavat väistellä. "Kettu, katso äiti kettu", huutaa lapsi. Äitikin ihastelee esittelypöydällä lepäävää punaturkkia. Tyttö koskettelee monia muitakin nahkoja, ja luita, ja... äkkää sitten teltan vieressä naisen, joka nylkee jotain puusta riippuvaa eläintä. Äiti raahaa kiinnostuneen lapsen saman tien pois. Toisessa perheessä tapahtuu lähes sama -- mutta siellä lapsi huutaa heti raadon huomattuaan "ällö!" ja kääntyy itse pois.

Puusta riippuu mäyrä, ja sitä nylkee Emmi-Lotta Himmanen. Hän opiskelee Mynämäen käsi- ja taideteollisuusopistossa muinaistekniikan artesaaniksi. Nyt hän esittelee taitojaan Suurtorilla, tehden mäyrästä käsilaukkua. "Tai ehkä siitä tulee nuoliviini", hän aprikoi. "Aloitan ompelun vasta viikon päästä Karhujuhlilla, tässä on aikaa miettiä."

Mäyrännahan valmistuksen abc

Kysyn, kuinka koko homma oikein käy. Vastaus yllättää: perinteitä vaaliva työ sujuu nopeasti. "Nahan irroittamiseen menee 20 - 60 minuuttia, kaapimiseen saman verran, sitten vartti parkitsemiseen ja avaamiseen ehkä puolisen tuntia", hän kertoo. Odotteluajat vielä mukaan, ja ahkeralla on käyttökelpoinen nahka kädessään jo vuorokaudessa.

Himmanen opastaa vaihe vaiheelta, kuinka nahka vaihtaa käyttäjäänsä:

  • "Eläin on tietenkin se kaikkein tärkein. Tämä mäyrä löytyi yliajettuna tienlaidasta."
  • "Aluksi tehdään viillot takajalkojen kantapäistä peppuun. Mutta nuo komeat polkuanturat kannattaa jättää ehjiksi. Varpaat katkotaan viimeisen nivelen tienoilta. Ja ruho ripustetaan akillesjänteen takaa riippumaan johonkin sopivaan paikkaan. Ei tätä ihan missä tahansa voi tehdä." Viimeisen lauseen kohdalla hän naurahtaa -- olemmehan kuitenkin Turun keskustassa.
  • Nylkeminen onnistuu tuoreen ruhon kanssa helposti, sillä "nahka irtoaa kuin sukka". Kylmenneen eläimen kanssa joutuu taistelemaan pidempään -- mutta sekin onnistuu, kun apuna on terävä puukko tai partaterä. Etujalat hoidetaan kuin takajalatkin, viilto tulee kainaloihin asti. Pää vaatii tarkkaa työtä, ettei mitään repeä korvien, silmien, kuonon tai ikenien kohdalta. "Korvien rustot jätetään mahdollisimman pitkiksi", muistuttaa Himmanen.
  • Kaapimalla poistetaan ylimääräiset rasvat ja kalvot. "Nahan voi levittää vaikka taanalaudalle karvapuoli alaspäin, mutta mikä vain tasainen pinta tietty käy. Kaapimisessa voi käyttää vaikkapa tylsää puukkoa." Sitten nahan annetaan kuivahtaa, mutta vain hetken.
  • Parkitsemisen voi aloittaa kun nahka on "makkarannihkeä". Parkkiaine hierotaan huokoisen nahan rakosiin, jotta se pysyy tuoreen oloisena, liikkuvana ja käyttökelpoisena. "Helpon perusparkin saa munankeltuaisesta, puolestatoista desistä öljyä ja ruokalusikallisesta tai parista mäntysuopaa. Tuo määrä riittää lampaantaljalle. Sitä hierotaan nahan lihapuolelle vartin verran. Valmista on, kun pinta helmeilee... vaikea selittää, mutta kyllä sen helmeilyn tietää, kun näkee." Aineen annetaan vaikuttaa tunnin.
  • Avaamisessa nahkaa venytellään jollain terävällä - muttei yhtä kovakouraisesti kuin kaavinnassa. Lopuksi sen annetaan imeä happea vuorokauden verran. "Samalla se kuivahtaa suht tanakaksi ja kovaksikin. Eli nahka on periaatteessa valmis vuorokaudessa, mutta pehmeä nahka vaatii kaksi. Kovempi olisi hyvä vaikka kirjan kansiin, laukkujen pohjiin, kenkiin, makuualustaksi tai muuhun, mutta mäyrälaukkuun se ei sovi," Himmanen painottaa.
  • Pehmitys on viimeinen vaihe. Lihapuoli sumutetaan vedellä, jossa on tippa mäntysuopaa. "Siitä pitää saada uudelleen löysä. Vaatii vähän hieromista, että vesi löytää huokosiin. Nahkaa pitää vatvoa ja nitkutella vaikka lusikalla moneen kertaan, välissä annetaan nahan rentoutua ja taas uudestaan. Siihen asti, että nahka on kuiva."

Vieressä Riina Pernu tekee valkohäntäkauriin päänahasta lakkia ja antaa lisävinkkejä: "Nahka on hyvä materiaali, se muistaa aina valmistusmenetelmänsä. Teollista nahkaa ei juuri saa enää uudelleen pehmitettyä, mutta käsintehdyn saa. Pieni kostutus sumutepullolla, ja nahka on kohta kuin uusi. No, melkein." Pernu on juuri valmistunut ja aikoo käsityöläisyrittäjäksi. Nyt hän vielä toimii osuuskunnassa Mynämäellä.

Periaatteessa helppoa, mutta...

Onko erilaisten nahkojen käsittelyssä sitten selviä eroja?

Pernu miettii: "Hirven nahka on paksu, mutta ei läheskään niin kestävä kuin lehmän. Ja hirvieläimistä lähtee aina karvoja, teki niille mitä vain. Vuohen nahka on sitten aivan käsittämättömän sitkeää, joten sen kanssa pitää käyttää paljon voimaa. Mutta samalla pitää varoa ettei tule revittyä siihen reikiä."

"Oravan kanssa on sellaista nykertämistä, ja siitä irtoavat karvat helposti. Jäniseläimet, varsinkin rusakko on tosi vaikea, siihen tulee reikiä jos vain puhaltaa", Himmanen lisää naurahtaen.

Eri tarkoituksiin tulevat nahat tietysti käsitellään eri tavoin. Vuotaa saatetaan keittää ja värjätä, ja siihen joutuu joskus levittämään monia aineita useissa vaiheissa. Riskinsäkin hommassa on. Kuumentamisen tuloksena voi tulla liisterimäistä nahkasoppaa, nahka voi huonosti käsiteltynä haurastua ja repeillä, ja vääriin oloihin unohtunut nahka voi helposti mädäntyä.

"Mädättäminen kyllä on myös käyttökelpoinen juttu", kertoo Pernu. "Kun sen tekee hallitusti niin nahasta voi poistaa karvat tosi helposti. Nivotuksessa levitetään paljon mäntysuopaa nahan lihapuolelle, karvapuolelle ei. Sitten käännetään talja kaksinkerroin lihapuolet vastakkain, kääritään se tiukalle rullalle ja suljetaan tiiviiseen muovisäkkiin. Pussia käytetään päivän kuluttua auki ja suljetaan taas uudelleen. Kolmantena päivänä säkki käännetään ylösalaisin, ja kuudentena homma on valmis. Karvat lähtevät tuosta vain, pyyhkäisemällä." Pernu tosin vielä varoittaa, ettei nivotusta voi suositella herkkämahaisimmille. Pussista kun lehahtaa ilmoille varsin töpäkkä löyhkä. Nahan loppupesu kannattaakin hoitaa huolella, runsaalla mäntysuovalla. "Ulkona ja juoksevan veden alla."

Keskustelun lomassa juttelua jää hetkeksi seuraamaan muutama ohikulkija. Yhdellä on sylissään kaunis ja eläväinen fretti. Kaikki ihastelevat söpöä kesyhilleriä, joka nuolee Himmasen hieman veristä kättä. Eläin on todella kiinnostunut mäyrän ruhosta, muttei kurottelusta huolimatta yllä lihoihin. Mutta ei huolta, ei kanssanäätäeläin hukkaan mene -- se päätyy Himmasen kotona pataan. Riittävä kuumennus tappaa siitä mahdolliset trikiinitkin.

Aina voi oppia jotain uutta. Tai, paremmalla tuurilla, jotain vanhaa.

Kauhistelua kerrakseen

Joku voi kauhistua siitä, että eläimistä tehdään yhtään mitään tuotteita tai ruokaa. Toisille se on se tekemisen näkeminen joka on liikaa. Itse kuulun niihin, joiden mielestä näkeminen on jopa virkistävää -- ja joista se näkeminen olisi erittäin tarpeellista, ihan kaikille.

Minusta on mittaamattoman paljon karmaisevampaa nähdä nahkakengissä kulkevia ihmisiä, jotka sulkevat silmänsä todellisuudelta. He eivät halua tiedostaa, eivät oikeasti, että aikoinaan ne popot oikeasti ammuivat jossain navetassa, tai hyvällä tuurilla laitumella. He eivät halua oikeasti tietää, että lautasella oleva kyljyskin oli joskus jonkun kyljessä. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Vanhoina hyvinä aikoina ihmiset joutuivat itse käsittelemään ja kasvattamaan eläimiään. Ja teurastamaan sekä jalostamaan niitä käyttötuotteiksi. Tai ainakin ihmiset olivat edes piirun verran lähempänä noita asioita. Silloin asiat todella olivat paremmin. Ainakin minusta.

Toivon myös sydämestäni, ettei joku äkämystynyt eläinsuojelija spreiaa Emmi-Lotan käsilaukkua. Se käsilaukku kun ehti aikanaan elää aivan luonnollisen elämän. Luonnollinen ei tosin mäyrälle tarkoita söpöä ja kivaa kukkasilla tanssimista. Luonnollinen tarkoittaa tuollaista vain umpihipeille.

BLOG