kyy

Kuinka tunnistaa kyy - ilman sahalaitakuviota?

Ke, 06/21/2017 - 16:22 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jan Sokoly / Mircea Nita / Kjelti Fjellheim / Flickr

Suomessa esiintyy kolmea käärmelajia, jotka on syytä erottaa toisistaan. Tunnistus on aina varsin helppoa, vaikka väritys olisikin muu kuin kirjoista tuttu. Jutussa neuvotaan kuinka homma käy.

Suomen luonnossa luikertelee kolmenlaisia käärmeitä. Jokaisella on oma saalistustapansa.

Hyvin harvinainen kangaskäärme (ent. kanervakäärme, Coronella austriaca) tappaa saaliinsa kuristamalla ja popsii sen vasta tukehtuneena. Kyykäärme (Vipera berus) taas antaa myrkkynsä tehdä likaisen työn ja syö ateriansa kuolleena tai vähintään lamautuneena. Kyy on maamme ainoa todella myrkyllinen eläin ja maailman pohjoisimmas levinnyt käärmelaji. Rantakäärme (ent. tarhakäärme, Natrix natrix) on kangaskäärmeen lailla myrkytön. Se nielee ruokansa yleensä saman tien kiinni saatuaan – elävänä ja sätkivänä.

Lisäksi joku saattaa joskus epähuomiossa luulla jalatonta vaskitsa-liskoammekin (Anguis fragilis) käärmeeksi. Sen vanha nimitys "vaskikäärme" viittaa samankaltaisuuteen käärmeiden kanssa. Englanninkielinen nimi slow worm eli "hidas mato" tosin on paljon kuvaavampi, otuksen liikkumisnopeuden ja kaivautuvan käytöksen vuoksi.

Lähes jokainen oppii tunnistamaan kyyn sahalaitakuvion viimeistään koulussa. Mutta mitä jos sellaista ei näy?

Kuinka kokonaan mustan kyyn voi erottaa täysmustasta rantakäärmeestä? Tai mitä jos otus luikertelee piiloon niin vikkelään että siitä ehtii erottaa vain hännänpään? Tai jos kiven kolosta näkyvät ainoastaan kuononpää ja ihmistä tarkkailevat silmät?

Väritystäkin varmempia ja yllättävän helppoja tunnistuskikkoja löytyy muutamia, mutta niitä harva tuntee. Täytyy vain malttaa katsoa eläintä rauhassa tai osata katsoa pikaisesti näpsäistyä valokuvaa jälkikäteen. Tieto vähentää tuskaa: kyykäärmettäkään ei kannata pelätä, sillä ne eivät ikinä hyökkää turhan päiten.

Päätimme tehdä infografiikan, joka helpottaa lajien erottelua toisistaan:

(Klikkaa halutessasi kuvaa nähdäksesi sen suurempana.)

Kuva: Jarmo Korteniemi 2017

Kuva: Jarmo Korteniemi

Otsikkokuvassa Suomen jalattomat matelijoiden kylkiä oikealta lukien: rantakäärme, kangaskäärme. vaskitsa, ja kyy. Kuva: Jan Sokoly / Mircea Nita / Kjelti Fjellheim / Flickr.

Päivitys klo 19.00: Korjattu kappaletta eläinten ruokailutottumuksista. Aiemmasta lauserakenteesta saattoi saada sen kuvan, että rantakäärmekin pääsääntöisesti kuristaisi ruokansa.

Reportaasi Saaristomereltä 4/4: Pieniä ja suuria luontokokemuksia

Ti, 05/10/2016 - 22:28 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Jungfruskärin saarella ei voi ottaa askeltakaan ilman yllättäviä luontokokemuksia, jos vain pitää silmänsä ja korvansa auki. Luonto tunkee jopa öisin telttaan. Neliosainen reportaasi Saaristomeren kansallispuiston helmestä.

Aamupuurolle lompsiessani kuulen ukkoteerien soidinpulputusta jostain lahden takaa. Ääni kantautuu tuulen mukana vastarannan kalliolta. Onneksi. Tällä kertaa sain nukkua rauhassa.

Tasan vuosi sitten havahduin aamuneljältä outoon kahahdukseen. Saaristolaisteeri kai kosketti teltan ulkokangasta laskeutuessaan. Ja sitten se aloitti soitimensa vain muutaman metrin päässä oviaukostani. Näkemiseen riitti, kun vain könysi makuupussiin kääriytyneenä istumaan ja tiiraili otusta teltan päätyverkon läpi. Varsinainen piilokoju, muistan ajatelleeni. Tilanne oli toki mielenkiintoinen ja kutkuttava, mutta vähensi ikävästi yöunia. Pulina on muuten yllättävän kovaäänistä niin läheltä kuultuna.

Aamupala aodottaa meitä talkoolaisia ruokakatoksessa. Vaikka vanha venevaja pitääkin tuulta, meren äänet tunkevat seinänraoista sisälle. Puuronsyöntiä säestääkin haahkaurosten alituinen utelu naarailta, että alettaisko.

Työpäivän aikana ääntään avaavat kahlaajat, kottaraiset, mustarastaat ja peukaloinenkin. Lukematon määrä lintuja lentää ylitse. On kurkia, merihanhia ja korppien hätyyttelemiä merikotkia. Kaikki tulossa jostain, matkalla jonnekin.

Rantalehdossa risuja kantaessani äkkään tutun näyn Lapista: tuossahan pörähti järripeippoparvi! Varmaankin muuttomatkalla pohjoiseen, kuten monet muutkin lajit. Mutta käy siellä harvinaisuuksiakin, kuten vaikkapa harjalintu. Ja vuosi sitten katselimme matalassa merenpoukamassa aivan muina lintuina seisoskellutta silkkihaikaraa.

Jungfruskär tunnetaan lintuharrastajien keskuudessa. Luvassa on aika varmoja elispinnoja, jos vain sattuu eksymään saarelle sopivaan aikaan.

Keskelle saarta pystytetystä lintutornista näkee oivasti suojaisalle lahdelle, jossa uiskentelee lapa- ja ristisorsia, koskeloita ja ties mitä muita. Ranta kuhisee kahlaajia. Tiirojen määrä kasvaa monipäiväisten talkoiden aikana roimasti.

Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Töiden lomassa risujen ja lehtikasojen alta vipeltää pakoon myyriä, käärmeitä ja kaikennäköisiä outoja ötököitä.

Onneksi talkoissa on aina luontoharrastajia. Lajintunnistus hoituu yleensä nopeasti.

Biologikokkimme tietää hakamaalla mönkivän yli viisisenttisen otuksen saman tien heinähukan toukaksi (Macrothylacia rubi). Alla komeilevan hämähäkin tunnistus taas kestää hieman pidempään. Iloisesti kipitellyt kahdeksanjalkainen näytti sen ensimmäisenä huomanneista lähinnä mustaleskeltä. Ei sellaisenkaan löytäminen Suomesta periaatteessa mahdotonta olisi, sillä näitä pahamaineisia hämähäkkejä on kuuleman mukaan löydetty muutamia jo Ruotsistakin. Onneksi otus kuitenkin paljastuu varjokaarnakiksi (Nuctenea umbratica). Yleinen, mutta vain lounaisessa Suomessa, tietävät Turun yliopiston eläinmuseon ammattilaiset.

Päivän haravoinnin ja risunkantamisen mittaan astuu melko varmasti ainakin yhden liukumiinan päälle. Ne tosin ovat viimevuotisia, joten ei haittaa. Läjiä ei korjata pois, sillä niissä elävät kuoriaiset sun muut lisäävät monimuotoisuutta. Lannoitusvaikutuskin on erilainen kuin pelkällä kasvijätteellä.

Saarella kävijä saattaa kesäisin törmätä luontopolulla säyseästi käysjentelevään lehmälaumaan. Ihka elävää lammastakin voi päästä rapsuttelemaan. Karja tekee osansa hoitotöistä oikein mielellään.

Elämän ja kuoleman arkea

Keskellä saarta olevan puun juurelta löytyy tyhjäksi popsittu hanhenmunan kuori. Sen kyljissä on reiät, joista voi hyvällä tahdolla erottaa jonkin pienhkön petonisäkkään kulmahampaiden jäljetkin.

Toisaalla on puhtaaksi kaluttu jäniksen luuranko ja muutamia karvatuppoja. Pääkallon puolikas löytyy hieman myöhemmin kärrypolun toiselta puolen. Mahtoiko jäniksen ottaa kiinni jokin suuri pöllö, sillä sellainen oli vast'ikään tiputtanut oksennuspallonsa läheisen lohkareen viereen.

Saarelta löytyy merkkejä myös supikoirista jätöskasojen muodossa. Syystalvella näitä haitallisiksi laskettavia pörröturkkeja pyydettiin useampia, mutta tähän asti yksi on onnistunut välttelemään loukkuja.

Kun suuntaan kohti iltaruokaa, huomioni kiinnittyy läheiseen lehdestettyyn koivuun. Sen runkoon köytetystä pöntöstä kuuluu vaimeaa piipitystä. Sisustetaanko siellä ehkä lastenhuonetta, vai mahtaako nälkäinen jälkikasvu olla jo kuoriutunut?

Työkaluvajan nurkaltakin kuuluu hätäistä rapinaa, ehkä vinkaisukin, kun käyn jättämässä haravan sinne yöksi. Hiiri varmaan, päätän, enkä tongi asiaa enempää.

Ruokapaikan lähikallioilla kuulen taas rahinaa. Tällä kertaa lähikatajikosta. Eilen samaisessa puskassa otti toisistaan mittaa kaksi kirkkaan mustavalkoista kyyurosta. Nyt katajien juurella pyörii jälleen kaksi käärmettä, mutta yllätyksekseni toinen on vaihtunut selvästi suurempaan ja ruskeankirjavaan. Naaras. Luikerot ovat parittelemassa!

Pariin otteeseen uros erehtyy yrittämään muualle luikertelua, mutta kiepsahtaa nopeasti takaisin lemmen pyörteisiin. Näyttää kivuliaalta -- voivatko käärmeetkin olla nalkissa?

Toiset talkoolaiset istuvat viereisellä kalliolla uppoutuneena syväluotaavaan keskusteluun kirjallisuudesta.

Kyitä tuntuu tänä vuonna olevan paljon, mutta yksikään ei ole ollut millään tavoin vaaraksi. Mielenkiintoisiahan nuo ovat.

Mutta niiden seuraaminen vaatii rauhallisuutta. Eräs kanssatalkoilija lompsii kameroineen jo toistamiseen suoraan päivää paistattelevan kyyn ja Auringon väliin. Ja sitten hän ihmettelee kovaan ääneen, että miksi ne juuri häntä pelkäävät.

Eräs talkoolainen aikoo kerätä koko konkkaronkan punkit ja toimittaa ne Turun yliopistolle tutkittavaksi. Huhujen mukaan kun saaristosta näitä hengenvaarallisia otuksia pitäisi löytyä pilvin pimein. Näytteitä kertyy kuitenkin nyt vain vaivaiset kolme, eikä yksikään niistä ollut edes ehtinyt imeä verta. Aika hyvin, kun muistaa mitä työtä teemme ja kuinka monta ihmistä hommissa on. Pitämällä lahkeet saappaissa ötököitä tai niiden levittämiä tauteja ei tarvitse pelätä.

Joskus punkeista kyllä on ihan todellista riesaa. Viime kesänä pystytin telttani nätiksi katsomalleni nurmikonpläntille. Paikka oli ilmeisesti viehättänyt myös jotain punkkinaarasta, sillä telttakankaassa kuhisi iltaisin kymmenittäin, ehkä sadoittain pienenpieniä punkinpoikasia. Osa niistä jopa tupsahteli sisällekin teltan päätyharson läpi. Parin yön jälkeen siirryin häntä koipien välissä sisämajoitukseen. Vastaavaa en ole kuullut tapahtuneen muille, edes pitkän linjan talkootelttailijoille.

Tuota muistellessani päätän pistää telttani ensi heinäkuussakin siihen samaan paikkaan. Paitsi jos jostain löytyy vaikkapa parempi merinäköala.

Istumme iltaa nuotiolla pitkään yöhön asti. Horisontissa muutama tuhat ihmistä lipuu kirkkaiden valojen viemänä kohti Maarianhaminaa ja Tukholmaa.

Täällä on jo lähes pimeää ja lämpötila vähintään vilpoisa. Joku näkee lepakon vilahtavan ohi. Mietin itsekseni, että olikohan se sittenkin pesälle palaava räystäspäsky, sellainenkin pyöri aiemmin aivan tuossa torpan nurkalla.

Kesä on tullut saaristoon.

***

Reportaasin kaikki osat:

  1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
  2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
  3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
  4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989

Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.

Kaikki kuvat: Jarmo Korteniemi.