meteori

Japanilainen sääsatelliitti kuvasi joulukuisen jättimeteorin

Ma, 03/18/2019 - 17:34 admin
Kamtšatkan meteori Himawarin kuvaamana

Juuri nyt Teksasissa meneillään olevassa planeettatutkijakokouksessa kerrottiin viime joulukuussa Maahan törmänneestä suuresta kappaleesta. Nyt sen törmäyksestä on löytynyt kuva: japanilainen sääsatelliitti Himawari sattui ottamaan kuvansa juuri oikeaan aikaan.

18. joulukuuta 2018, siis noin kolme kuukautta sitten, iskeytyi suurehko avaruudesta tullut kappale Maan ilmakehään. Sen suhteellinen nopeus maapallon suhteen oli 32 km/s,eli huimat 115 200 km/h, ja se osui noin seitsemän asteen kaltevuuskulmassa Beringin meren kohdalle.

Tapauksesta kertoi Nasan mahdollisesti Maata uhkaavia pienkappaleita tutkivan ohjelman johtaja Kelly Fast sunnuntaina pidetyssä lehdistötilaisuudessa.

Kappale räjähti Fastin mukaan noin 25,6 kilometrin korkeudessa Kamtšatkan niemimaan päällä noin kymmenen Hiroshiman ydinpommin voimalla.

Se havaittiin kyllä saman tien ohjuksia ja ydinräjäytyksiä valvovilla laitteilla, mutta koska räjähdys tapahtui korkealla ja hyvin harvaan asutulla alueella, ei siitä tullut suurta uutistapausta.

Tilanne oli siis päinvastainen kuin kuusi vuotta sitten, jolloin Tšeljabinskin päällä räjähti samankaltainen kappale. Se näkyi, tuntui ja kuului laajalti suurkaupungin alueella, ja siitä kiertää netissäkin paljon huimia kuvia ja videoita (niistä on hyvä kooste tässä).

Vaikka Maan päältä ei joulukuun törmäystä tiettävästi havaittu, löytyi meteorin aiheuttama kaasuvana juuri sopivaan aikaan kuvansa ottaneen japanilaisen Hinawari-sääsatelliitin kuvasta – kun sitä osattiin oikein etsiä. Kuvassa meteorin ilmakehän läpi syöksyessään synnyttämä pilvi näkyy oranssina viiruna. Isokokoinen versio kuvasta on täällä.

Tämä törmäys oli todennäköisesti toiseksi suurin kosminen törmäys 30 vuoteen. Vain Tšeljabinskin tapaus oli tätä suurempi. Arvion mukaan tässä joulukuisessa räjähdyksessä vapautui "vain" noin 40% energiasta, jonka Tšeljabinskin törmääjä sai aikaan räjähtäessään palasiksi.

Tällaisia törmäyksiä tapahtuu vain pari kertaa vuosisadassa. Suurempia kappaleita pystytään nykyisin havaitsemaan varsin hyvin, mutta näiden viimeaikaisten törmääjien kaltaisia kappaleita on vaikea löytää ennalta.

Joka tapauksessa niiden törmäysten estämiseksi on käytännössä mahdotonta tehdä mitään nykytekniikalla – eikä helposti kuviteltavissa olevallakaan. Niinpä avaruusjärjestöt keskittyvät parantamaan laitteistojaan, joilla pyritään löytämään ennalta kohti Maata tulevia kappaleita.

Jos esimerkiksi Tšeljabinskissa olisi tiedetty tulevasta törmäyksestä vähänkin etukäteen, olisi asukkaita ennätetty evakuoimaan tai ainakin kehottaa pysymään poissa ikkunoiden äärestä törmäyksen tapahtuessa. Suurin osa henkilövahingoista syntyi siitä, kun kummallisen äänen alettua ja etenkin väläyksen jälkeen ihmiset menivät ikkunan ääreen: pienellä viiveellä saapunut paineaalto rikkoi silloin ikkunan ja sinkosi lasinpalat päin ihmisiä.

Kuuntele avaruuden uhkia käsittelevä Tiedeykkönen

 

Tämän jutun kirjoittaja teki 8.2.2019 lähetetyn Tiedeykkösen ohjelman Avaruusturvallisuudesta, eli erilaisista avaruudesta Maahan kohdistuvista uhista sekä siitä, miten niitä vastaan voidaan varautua.

Haastateltavana ohjelmassa on Euroopan avaruusjärjestön Space Safety -osastossa työssä oleva Juha-Pekka Luntama. Jutussa kerrotaan myös kosmisista törmäyksistä; Nasan ohella myös ESA tutkii niitä.

Kuuntele ohjelma Yle Areenassa.

Nyt on aika bongata kevään viimeiset tähdenlennot

La, 04/21/2018 - 09:18 Markus Hotakainen

Yöt ovat jo kovin valoisia ja pilkkopimeyttä on hädin tuskin enää etelärannikollakaan. Jos sää sallii, kannattaa silti tähyillä tovi keväiselle yötaivaalle.

Lyyran tähdistön suunnasta sinkoilee näinä päivinä – tai öinä – tähdenlentoja eli meteoreja. Niitä on näkynyt harvakseltaan jo huhtikuun puolivälistä, mutta eniten niitä voi nähdä parina seuraavana yönä.

Kovin mahtavaa näytelmää lyridien meteoriparvi ei tarjoa, sillä maksimissaankin tähdenlentoja sujahtelee vain kymmenkunta tunnissa. Toisinaan aktiivisuus voi kuitenkin yllättäen kasvaa, mutta sitä on mahdoton tietää etukäteen.

Parven meteoreja aiheuttavat pölyhiukkaset ja kivensirut ovat peräisin jaksollisesta Thatcherin komeetasta, joka kiertää Auringon soikealla radallaan kerran 415 vuodessa.

Lyridien vaatimattomaan aktiivisuuteen vaikuttaa parven ikä, sillä ensimmäiset merkinnät lyrideistä ovat Kiinasta jo 600-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Komeetasta irronnutta ainesta on avaruudessa vain hyvin harvakseltaan.

Aika ajoin Maa kulkee kuitenkin pölyvanan tiheämmän kohdan läpi ja silloin tähdenlentoja näkyy huomattavasti tavallista enemmän. Esimerkiksi 1800-luvun alussa lyridien maksimissa meteoreja suihki taivaalla noin 700 tunnissa eli toistakymmentä minuutissa.

Jos uni ei maita ja taivas on pilvetön, parhaat mahdollisuudet lyridien näkemiseen ovat aamuyön tunteina. Silloin Lyyran tähdistö on korkealla ja kasvava Kuu on laskenut häiritsemästä loistollaan.

Kuva: ESO/S. Guisard

Maa kulkee lähipäivinä komeetan pölyvanan läpi

Ke, 08/10/2016 - 15:29 Jari Mäkinen

Perseidien tähdenlentoparvi on taas tulossa! Vaikka monissa otsikoissa on tänään povattu järistyttävän upeaa taivaallista näytelmää, sellaista ei kuitenkaan ole tulossa – todennäköisesti. Sen sijaan kaunista katsottavaa saattaa elokuinen ilta ja yö tarjota huomenna ja ylihuomenna.

Tähdenlentoja näkee taivaalla joka yö, sillä Maahan törmää koko ajan kaikenlaisia planeettainvälisessä avaruudessa olevia hitusia.

Toisinaan tähdenlentoja näkyy selvästi enemmän, ja silloin puhutaan tähdenlentoparvista. Ne johtuvat siitä, että tuolloin maapallo kulkee radallaan jonkun komeetan aikanaan taakse jättämän pölyvanan läpi.

Nimet tähdenlentoparville on annettu niiden tähtikuvioiden mukaan, mistä suurin osa tähdenlennoista näyttää tulevan. Oikeasti tähdenlennot tulevat kaikki jotakuinkin samasta suunnasta, mutta perspektiivin vuoksi ne näyttävät sinkoilevan yhdestä paikasta taivaalla: samaan tapaan rautatiekiskot näyttävät yhtyvän horisontissa, vaikka ne kulkevat oikeasti rinnakkain.

Näin elokuussa iltataivaalla korkealla olevasta Perseuksen tähdistöstä tuleva Perseidien tähdenlentoparvi on yksi vuoden näyttävimmistä. Tähdenlentoja näkyy joka puolella taivasta, ja sen, että ne tulevat Perseuksesta, voi havaita vain tarkasti havaitsemalla tai valokuvista.

Perseidien aiheuttaja on komeetta Swift-Tuttle, josta irtoaa sen radalle jokaisella kierroksella Auringon ympäri pieniä kiviä, jäähitusia ja pölyä. Yleensäkin Perseidit ovat varsin aktiivinen tähdenlentoparvi, sillä tunnissa tähdenlentoja saattaa näkyä viitisenkymmentä. Siis lähes minuutin välein.

Toiset tähdenlennoista ovat vain pieniä valoväläyksiä, kun taas jotkut saattavat olla komeita ja kirkkaita valopalloja, bolideita, joiden hehku jää hetkeksi näkyviin taivaalle. Nämäkin kappaleet tuhoutuvat kokonaan yläilmakehässä ilmanvastuksen aikaan saaman kitkakuumennuksen vuoksi.

Tänä vuonna Perseidestä odotetaan hieman hienompia, koska Jupiter on hämmentänyt komeetan radalla olevaa materiaalia suurella vetovoimallaan, jolloin komeetta-aines osuu tavanomaista paremmin Maahan. On siis mahdollista, että tähdenlentoja näkyy enemmän kuin yleensä ja ne voivat olla hienompia.

Mitään taivaallista ilotulitusta ei kuitenkaan ole tulossa.

Jos taivaalla ei ole pilviä, kannattaakin taivaalle tähyillä mahdollisimman pimeissä oloissa huomenna ja perjantaina illalla sekä etenkin yöllä puolenyön ja kello kahden välillä. Pieni kuunsirppi täydentää kaunista maisemaa mukavasti, mutta peittoaa valollaan kaikkein heikoimmat tähdenlennot. Kuu laskee kuitenkin puoliltaöin, joten sen jälkeen se ei ole "häiritsemässä" havaitsemista.

Pohjoisessa yöt ovat vielä sen verran valoisia, että vain kirkkaimmat tähdenlennot näkyvät siellä.

Paras tapa havaita tähdenlentoja on maata vaikkapa retkipatjan päällä selällään ja katsoa suoraan ylöspäin. Niitä voi myös koettaa saada aikavalotuksella valokuviin; tällöin kannattaa käyttää jalustaa ja säätää valotusaikaa sekä aukkoa käsin.

Lisätietoja Perseideistä on mm. Ursan tiedotteessa.

Otsikkokuva: Flickr / Kathryn Alberts

USA:n sotilaslähteet: suurin meteoroidi sitten Tšeljabinskin törmäsi Maahan helmikuun alussa

Ti, 02/23/2016 - 11:44 Jari Mäkinen


Helmikuun 6. päivänä Atlantin päällä näkyi huima ilmiö: ilmakehään törmännyt meteoroidi räjähti noin 30 kilometrin korkeudessa niin suurella voimalla, että (ainakin) Yhdysvaltain sotilastiedustelu säpsähti.

Tähtitieteilijä Phil Plait kertoo Slate-lehden kolumnissaan tästä tapauksessa, joka tuli tutkijoiden korviin vasta jälkikäteen ja karsittuna.

Vähäisten saatavilla olevien tietojen mukaan räjähdyksen voima vastasi 12 000 TNT-tonnia. Se oli siten suurin tiedossa oleva kosminen törmäys sitten helmikuussa 2013 Tšeljabinskin yllä tapahtuneen räjähdyksen, joka tosin oli arvioiden mukaan 40 kertaa voimakkaampi kuin tämä tapaus. Silti näky olisi ollut huima, jos joku olisi ollut sitä paikan päällä katsomassa. 

Nyt saatavilla olevan tiedon perusteella Atlantin päälle osunut kappale oli kooltaan "vain" 5–7 metriä, kun Tšeljabinskin törmääjä oli noin 19 metriä.

Sotilaslähteet eivät paljasta, miten he ovat tarkalleen tiedon törmäyksestä saaneet ja mitä kaikkea informaatiota siitä heillä on, mutta on tiedossa, että suurvallat tarkkailevat kaikenlaisia ilmakehässä tapahtuvia räjähdyksiä satelliiteilla, seismometreillä ja jopa tarkoilla mikrofoneilla, jotka kuulostelevat ympäri maapallon kantautuvia paineaaltoja.

Näillä menetelmillä voidaan havaita yhtä lailla ydinräjäytyksiä kuin luontaisia tapahtumia, kuten meteoroidien iskeytymisiä maapalloon. Parikymmenmetrisen kivenmurikan osuminen ilmakehään saa aikaan tyypillisesti räjähdyksen, joka vastaa ydinpommia.

Tilastollisesti tapaus ei ole erityisen ihmeellinen, sillä Maahan osuu koko ajan planeettainvälisestä avaruudesta tulevia kappaleita. Näitä listataan muun muassa NASAn tulipallo- ja bolidiseurantasivulla, missä tätä kirjoitettaessa kyseessä oleva Atlantin päällä hajonnut kappale on toisena.

Näin kookkaita törmääjiä on keskimäärin pari kertaa vuodessa, ja jos ne osuvat asuttujen alueiden päälle, tuloksena on näyttävä taivaanilmiö sekä kenties heliseviä ikkunoita. Jos hyvin käy, pinnalle saakka putoaa pieniä kappaleita.

Joka päivä maapallolle tulee satakunta tonnia ainetta avaruudesta, tosin yleensä pienenpieninä hitusina, jotka saavat aikaan vain kauniita tähdenlentoja, kun ilmakehän kitkakuumennus polttaa ne poroksi noin sadan kilometrin korkeudessa.

Suuremmat kappaleet selviävät hieman syvemmälle. Niiden pinta kuumenee ja ne hohtavat kirkkaina alaspäin pudotessaan, kunnes ilmanvastuksen aikaansaama paine rikkoo ne. Tuloksena on räjähdys, joka saa aikaan meteoroidin hajoamisen, ja sen jälkeen osat saattavat räjähdellä erikseen.

Alla on arvioitu putoamispaikka kartalla.

Otsikkokuvassa EI ole kyseessä oleva Atlantin tulipallo, vaan leonidien tähdenlentoparveen kuulunut bolidi vuodelta 2009 Ed Sweedeyn kuvaamana.

Totuus näyttää tarinaa oudommalta Intian tappajameteoriittitapauksessa

Ti, 02/09/2016 - 19:52 Jari Mäkinen
Intian meteoriitti


Uutiset kertoivat tänään Intiaan pudonneesta meteoriitista, joka olisi surmannut ihmisen. Tarina vaikuttaa kuitenkin aika tavalla tuulesta temmatulta.


Tietojen mukaan bussikuljettaja olisi kuollut Bharathidasantin koulukampuksella Tamil Nadussa Intian kaakkoisosassa, kun kymmengrammainen taivaalta pudonnut kappale sai aikaan räjähdyksen, joka rikkoi ikkunoita ja vaurioitti lähellä olevia rakennuksia.

Kuvissa on myös pieni maassa oleva painautuma, jonka sanotaan olevan meteorin synnyttämä kraatteri.

Tarina on uutismielessä hyvä, joskin matkalla sairaalaan kuolleen uhrin kannalta ikävä. Valitettavasti vain faktat eivät puhu sen puolesta, että kyseessä olisi ollut oikeasti meteorin putoamisen johdosta syntynyt räjähdys.

On luonnollisesti täysin mahdollista, että taivaalta tippuu meteori, joka saa aikaa tuhoa. Näin on tapahtunutkin useita kertoja historiassa: Tšeljabinskin meteori sai aikaan laajaa tuhoa ja viimeksi viime viikolla kerrottiin mahdollisesti Suomeen pudonneesta meteorista. 

Aivan tuoreen uutisen mukaan Tanskassa meteoriitti putosi talon pihaan.

Intian tapauksessa kuitenkin onnettomuuspaikalta löytyi pieni, tumma kivenmurikka (otsikkokuvassa, joka Intian avaruustutkimusorganisaation, ISRO:n mukaan noin kaksi senttiä halkaisijaltaan ja massaltaan noin 50 grammaa.

Putoamisen aikaan ei kuultu tyypillisesti meteorien pudotessaan aiheuttamia yliäänipamauksia tai muuta jyrinää. Kappale on myös liian pieni saadakseen aikaan kuvatun kaltaisia vaurioita tai kraatteria.

Esimerkiksi Tšeljabinskiin helmikuussa 2013 pudonnut meteori sai aikaan ikkunoiden rikkoutumista ja paineaallon, mutta kyseessä oli suurikokoinen järkäle, joka lisäksi rikkoontui ilmassa pienemmiksi kappaleiksi.

Jos Intian räjähdys olisi johtunut meteorista, olisi sen aiheuttanut kappale siis saanut aikaan laajemminkin havaittavissa olleita ilmiöitä. Jos se oli vain pieni, isommasta kappaleesta irronnut osa, olisi varsinainen meteori saanut aikaan suurempaa tuhoa ja selvästi havaittuja ilmiöitä.

Paikallinen poliisi on lisäksi todennut, että koulun puutarhurit polttivat samaan aikaan roskia ja mahdollisesti silloin roskien joukossa olisi ollut rakennusajalta peräisin olleita, aiemmin huomaamatta jääneitä dynamiittipötkylöitä.

Vaikka tämä ei kuullosta yhtä hohdokkaalta, on se todennäköisempi tarina kuin meteori.

Säännöllisin epäsäännöllisesti uutisissa on kertomuksia maahan pudonneista meteoriiteista ja omituisesti syntyneistä kraattereista, mutta suurin osa niistä on joko vilkkaan mielikuvituksen tuotteita tai suoranaisia huijauksia. Nykyisen sosiaalisen median aikaan huhutiedot liikkuvat myös nopeasti ja saavat uskottavuutta, kun niitä tarpeeksi kopioidaan.

Tällä haavaa ainoa todennettu lähelle ihmistä pudonnut ja miltei vammoja aiheuttanut tapaus oli Alabamassa marraskuun 30. päivänä vuonna 1954. Silloin meteoriitti putosi talon katon läpi 31-vuotiaan Ann Hodgesin kotiin, ponnahti takaisin lentoon lattialta ja osui häntä lanteeseen.

Kun putoamisesta oli laaja kuva-artikkeli Life-lehdessä seuraavassa joulukuussa, tuli Hodgesista hetkeksi kuuluisuus.

Meteoriitti on yleisön nähtävissä edelleen Alabaman luonnonhistoriallisessa museossa Tuscaloosassa.

Populaaripuuroa: "Komea tähdenlento oli meteoriitti"

Blogin otsikossa on lainausmerkit, sillä se on sitaatti. Noilla sanoilla otsikoi Warkauden lehti juttunsa keskiviikkoiltaisesta tulipallosta, joka näkyi koko eteläisen Suomen taivaalla. 

Periaatteessa on totta, että kirkkaan tähdenlennon aiheuttanut avaruuden kivenmurikka voi päätyä maanpinnalle saakka, jolloin se tosiaan on meteoriitti. Tällaisiin nyansseihin jutussa ei kuitenkaan ylletä.

Tekstissä todetaan, että "Tulipallo tarkoittaa hyvin kirkasta tähdenlentoa eli meteoriittia". 

Ei tarkoita. Tai siis tulipallo kyllä tarkoittaa "hyvin kirkasta tähdenlentoa", mutta meteoriittia se ei tarkoita. Ei vaikka asian kääntäisi miten päin tahansa ja asiaa yksinkertaistaisi kuinka paljon hyvänsä. 

Tähdenlento eli taivaalla välähtävä valoilmiö, jonka aiheuttaa avaruudesta tullut kappale, on meteori.

Jos kappale on niin iso tai niin kovaa ainetta, että osa siitä selviää hehkuvankuumasta ilmalennosta maahan saakka, silloin se on meteoriitti. Vasta silloin.

Toki asiaa sotkee se, että vielä avaruudessa ollessaan nämä kappaleet ovat meteoroideja. Ja sääennusteita selostavat tv-tyypit ovat meteorologeja. Kauhian hankalaa. 

Löperöstä käsitteiden käytöstä tulee mieleen muinainen F1-selostus, jossa Matti Kyllönen meuhkasi, kuinka "auton takaosassa sijaitsevista suuttimista tulee savua". Kommentaattorina toiminut Keke Rosberg totesi ykskantaan, että "formulapiireissä niitä on tapana sanoa pakoputkiksi".

Ei tainnut Kyllönen sen jälkeen enää puhua suuttimista. Miksi tieteellisten termien opetteleminen on niin mahdottoman paljon vaikeampaa?

Tähtiyhdistysten edustajille vielä sellainen vinkki, että jos annatte jollekin aviisille haastattelun, pyytäkää teksti nähtäväksenne. Jutussa olevat virheet menevät helposti teidän piikkiinne.

PS. Kuvan METEORIITIT eivät liity tapaukseen.

 

Mistä on pienet meteoriitit tehty?

Pe, 02/13/2015 - 20:44 Markus Hotakainen

Tai pikemminkin mistä ne ovat peräisin? Sitä tutkijat yrittävät selvittää, mutta tehtävä on vaikea. Kaksi vuotta sitten liki 20-metrinen järkäle syöksyi Maan ilmakehään ja räjähti parinkymmenen kilometrin korkeudella Tšeljabinskin yläpuolella. Paineaallon seurauksena toistatuhatta ihmistä loukkaantui.

Maanpinnalle saakka selvisi meteoriitteja, joista suurin, yli 650-kiloinen murikka, nostettiin Tšebarkul-järven pohjasta. Niiden koostumuksen perusteella on mahdollista yrittää tunnistaa asteroidi, josta kappale on jossain vaiheessa lohjennut.

Alkuun arveltiin, että "emoasteroidi" voisi olla kahden kilometrin läpimittainen Auringon kiertolainen (86039) 1999 NC43. Maan lähistölle ajoittain tulevan asteroidin rata todettiin suunnilleen samanlaiseksi kuin Tšeljabinskin pamauksen aiheuttaneella kappaleella ja alustavan analyysin perusteella myös koostumus osui yksiin.

Nyt näyttää siltä, että niin ei olekaan. Vishnu Reddyn johtama tutkijaryhmä on tarkastellut uudemman kerran sekä kappaleiden rataelementtejä että spektrihavaintoja, jotka kertovat asteroidin koostumuksesta. Icarus-lehdessä julkaistussa artikkelissa todetaan, että näiden kahden kappaleen välinen yhteys on epätodennäköinen.

Tšeljabinskin meteoriitti on vain vähän rautaa sisältävä LL-kondriitti, jonka ominaisuudet poikkeavat selvästi 1999 NC43 -asteroidin koostumuksesta. Tutkijat toteavatkin, että yksittäisten meteoriittien alkuperän liittäminen tiettyyn asteroidiin on hyvin hankalaa, koska Aurinkokunnan pienkappaleiden radat ovat kaoottisia ja muuttuvat kaiken aikaa.

 

Mitä Etelämantereelta oikein löytyikään?

To, 01/15/2015 - 19:50 Jarmo Korteniemi

Kerroimme keskiviikkona Etelämantereelta löydetystä oudosta pyöreästä jäljestä. Kaksi kilometriä leveä piirre löytyi saksalaisen Alfred Wegener -instituutin tutkijoiden tehdessä rutiinimittauksia lentokoneesta.

Päivitys 25.1.2015: Uudempi juttumme löydetystä pyöreästä piirteestä kertoo uusista käänteistä mysteerin selvittämisessä.

Poiketen aiemmista tiedoista, rinkula ei ilmeisesti olekaan syntynyt vuonna 2004 havaitussa räjähdyksessä. Tutkijat ovat nimittäin löytäneet sen jo paljon vanhemmistakin satelliittikuvista.

Päätimme Tiedetuubissa paneutua asiaan hieman tarkemmin. Tässä jutussa mietitään, mistä löydössä voi olla kysymys. Siitä on tosin julkaistu tietääksemme vain yksi ainoa kuva, joten tiedot ovat varsin spekulatiivisia.

Löytöpaikka merellä

Löytö tehtiin merellä Prinsessa Ragnhildin rannikon tuntumasta, suoraan Afrikan Hyväntoivonniemeltä etelään. Tarkemmin seutu on nimeltään Roi Baudouin plateau de glace. Suomalaisittain tämä tarkoittaa "Kuningas Baudouinin jäätikköhyllyä".

Jäähylly syntyy, kun paksu mannerjää valuu maalta merelle. Koko yhtenäinen jäämassa liikkuu alituiseen kohti ulappaa. Ulapan reunalla jäähylly on jo osaksi haurastunut ja lohkeileekin jäävuoriksi.

Jään paksuus on hyllyllä hieman pienempi kuin mantereella, mutta siltikin satoja metrejä, ehkä jopa kilometrin. Kyse on siis hyvin paksusta meren päällä kelluvasta jääkannesta. Osa hyllystä voi tosin raapia pohjaa ja olla jopa hetkittäin siinä kiinnikin.

Mitä kaikkea löytö ei ole?

Kyse ei ole ainakaan vastikään jään alla tapahtuneesta tulivuorenpurkauksesta tai kuuman lähteen aiheuttamasta jään sulamisesta. Alapuolelta sulaminen romahduttaisi jään pinnalle kattilamaisen ja halkeamien reunustaman painauman. Nyt löydetty varsin tasainen piirre ei näytä paikalliselta sulamiselta. Kaiken kukkuraksi lähimmät tunnetut tulivuoret sijaitsevat tuhansien kilometrien päässä, merten keskiselänteillä ja Etelämantereen vuoristoisilla niemimailla.

Myöskään jään läpi törröttävä vuorenhuippu ei oikein sovi kuvaan. Koska jää liikkuu, pilkottavan saarekkeen perään jäisi ulappaa kohti osoittava vana. Tällaisesta ei ole raportoitu, eikä sellaista näy julkaistussa kuvassakaan.

Jään alla tapahtuva pyörteily, tai vaikkapa kaasupurkaus merenpohjasta voisi aiheuttaa jotain nähdyn kaltaista. Näin siis siinä tapauksessa, että kyse olisi muutaman metrin paksuisesta merijäästä - sellaiseen voisi helposti syntyä jotain uuveavannon tapaista. Paksun jäähyllyn tapauksessa tämä ei liene mahdollista.

Jäätiköiden pinnalta löytyy toisaalta jäätä monissa värisävyissä. Tämä johtuu pintarakenteesta, jääkiteiden kokoluokista ja -muodoista sekä epäpuhtauksista. Nyt kuvattu rengas voisikin olla vaikkapa iso pakkaantunut nietos, joka on vuosien saatossa sulanut hieman eri tavoin kuin ympäröivä jääkenttä. Tai päinvastoin. Tuo ei kuitenkaan selittäisi kuvassa näkyviä kirkkaita alueita: nyppylöitä, joita on satunnaisesti vain hailakan renkaan sisällä. Kohoumat vaikuttavatkin olevan useiden metrien korkuisia kinoksia. Kyse lienee lumesta, joka on kasautunut tuulen vaikutuksesta suurten jäälohkareiden ympärille.

Otsikkokuva: Tehostettu vääräväriversio lentokoneesta napatusta kuvasta, sekä kuvasta erottuvien piirteiden yksinkertaista tulkintaa. Tarkempi kuva aukeaa klikkaamalla. Alkuperäinen versio kuvasta löytyy aiemmasta jutustamme.

Kuva: Alex Alishevskikh / Wikimedia Commons

Yllä: Tšeljabinskin yllä räjähti helmikuussa 2013 20-metrinen asteroidi, tiputtaen maahan ison kasan meteoriitteja. Etelämantereen yllä on voinut näkyä samanlainen savuvana kun pyöreä rakenne syntyi. Kuva: Alex Alishevskikh

Törmäysjälki?

Yksinkertaisin vaihtoehto piirteille on jonkin tömähtäminen taivaalta jäälakeudelle. Pikaisen nettihaun perusteella sinne ei kuitenkaan ole tippunut lentokoneita eikä viime vuosina satelliittejakaan. Eikä sellaista jättikonetta toisaalta olekaan, jonka jäänteet leviäisivät noin näyttävästi kahden kilometrin levyiselle alueelle.

Käytännössä todennäköisin vaihtoehto onkin tutkijoiden uumoilema avaruudesta tulleen kappaleen törmäys. Aluksi he luulivat tapahtuman sopivan yksiin vuoden 2004 meteorihavainnon kanssa, mutta piirre osoittautuikin pian vanhemmaksi.

Tutkijat sanovat löytäneensä pyöreän jäljen jo vuonna 1996 otetuista satelliittikuvista (kuvaa ei tosin ole vielä julkistettu). Piirre on siis ehtinyt muokkautua jäälakeudella ainakin 18 vuotta, kenties kauemmin. Vaikka jäähyllyn pinnalle ei juuri kerrykään uutta pysyvää jäätä (se kun on jäätikködynamiikassa massahävikin aluetta), vuosittain satava ja sulava lumipeite on yhdessä tuulen kanssa pehmentänyt alkuperäistä piirrettä jo huomattavasti. Jäähylly on lisäksi liikkunut kohti ulappaa tuona aikana ehkä muutamien kymmenien kilometrien matkan.

Todennäköisesti kyse ei ole varsinaisesta törmäyskraatterista, vaikka näin onkin raportoitu mm. Daily Mailin, New Scientistin ja Discovery Newsin toimesta. Kraatteri olisi luultavasti vielä vuosikymmentenkin jälkeen selvä maljamainen heitteleen ympäröimä painauma. Nyt löydetty piirre on tuollaiseen sijaan tasainen, lukuunottamatta keskeltä löytyviä suuria lumikinoksia.

Kaksikilometrisen kraatterin syntyyn olisi vieläpä tarvittu suuri, vähintäänkin satametrinen asteroidi tai komeetta. Tarkka koko riippuu monista asioista: tiheydestä, koostumuksesta, nopeudesta ja tulokulmasta. Räjähdyksen ääni olisi kuultu muilla mantereilla, ja höyrypilvikin olisi varmasti helposti havaittu hyvin kaukana. Tunguskan räjähdys ja Krakatau-tulivuoren purkaus jäisivät tuollaisen rinnalla kuin hiiren aivastuksiksi, vaikka nekin kuuluivat jopa tuhansien kilometrien päässä. Törmäyskraatterin syntyä olisi vaikea olla huomaamatta, edes Etelämantereella.

Sen sijaan pienempi, kymmenien metrien kappale kuitenkin hidastuisi ilmakehässä huomattavasti. Palasten tömähdykset jäähyllylle voisivat hyvinkin aiheuttaa jotain löydetyn rengasmuodostelman kaltaista. Luminyppylöiden ytimessä voisi olla törmäyksissä pinnasta irti lohjenneita jäänpalasia. Tummat läiskät taas voisivat olla suurimpien kappaleiden aiheuttamia kuoppia tai hajonneiden kivien pölyjäänteitä. Ympärillä oleva pyöreä rakenne voi kertoa joko ilmaräjähdyksessä tai maahan tippumisessa lähteneestä paineaallosta.

Toivoa sopii, että tutkijat palaavat pian paikalle ja raportoivat näkemästään. Löytö lienee varsin ainutlaatuinen - oli se mikä tahansa. (Paitsi jos se osoittautuukin alueella käyvien tutkimusmatkalaisten varikoksi, josta innostuneilla tutkijoilla ei vain sattunut olemaan tietoa...)

Päivitys 25.1.2015: Uudempi juttumme löydetystä pyöreästä piirteestä kertoo uusista käänteistä mysteerin selvittämisessä.

Kuva: 20 vuoden aikana Maan ilmakehässä räjähtäneet asteroidit infraääniverkoston havaitsemina. Lähde: NASA/JPL.

Suuri törmäysjälki löytynyt Etelämantereelta

Ke, 01/14/2015 - 13:30 Jari Mäkinen
Kraatteri

Saksalainen Alfred Wegener -instituutin tutkijat löysivät joulukuun 20. päivänä suuren, todennäköisesti meteorin törmäyksen jättämän jäljen Prinsessa Ragnhildin rannikon luona Etelämantereen jääpeitteessä.

Instituutin tutkijat tekivät joulun alla Antarktiksen geologisen historian kartoittamiseen liittyviä tutkimuslentoja, kun työssä avustavan Fielax-yhtiön geofyysikko Christian Müller äkkäsi omalaatuisen muodostelman jäässä.

“Se oli noin kaksi kilometriä halkaisijaltaan oleva rengasmainen muodostelma, joka sijaitsi noin 5-6 kilometrin etäisyydellä koneestamme”, kertoi Müller lennon jälkeen. Rinkulan lisäksi muodostelmassa herättivät huomiota pienet jäämöykyt, ikään kuin jäävuoret, joita muutoin tasaisella jäälakeudella ei ole.

Palattuaan tutkimusasemalle, Müller alkoi selvittää oliko viime vuosilta tiedossa esimerkiksi mereteoritörmäyksiä, jotka voisivat selittää jäljet. 

Kävi ilmi, että kanadalaisten ja yhdysvaltalaisten tutkijoiden tekemissä infraäänimittauksissa oli havaittu vuona 2004 ääni, joka johtui todennäköisesti avaruudesta tulleen kappaleen lennettyä ilmassa ja osuttua jäähän Kuningas Baudouinin jäätiköllä Etelämantereen itäosassa.

Samaan aikaan nähtiin Australian Davis-asemalta mahdollisen meteorin jälkeensä jättämä vana, joka jatkui korkealta ilmakehästä aina alas jäätikölle. Jo tuolloin arveltiin, että meteori oli pudonnut alas alueelle, mutta tapausta ei alettu tutkia sen enempää – mahdollisen meteoriitin etsiminen ilman ennakkosuunnitelmaa kaukana asemasta ei ollut järkevää.

Basler jäätiköllä

Näyttää siis todennäköiseltä, että jäätikölle putosi vuonna 2004 kappale, joka olisi ollut kooltaan noin parikymmentä metriä. Tarkempien havaintojen puuttuessa koosta on vaikea esittää parempaa arviota. Se näyttää kuitenkin olleen pienempi kuin Tunguskassa vuonna 1908 ja Tšeljabinskin kaupungin yllä 2013 räjähtäneet kappaleet.

Etelämantereen jäältä löytyy aina silloin tällöin kiinnostavia meteoriitteja, mutta tämä nyt tehty havainto on erityisen kiinnostava siksi, että jään alla saattaa olla tallessa suuriakin kappaleita törmääjästä. Niinpä instituutin tutkijat tekivät joulun jälkeen uuden tutkimuslennon vain tämän törmäysjäljen kuvaamiseksi ja mittaamiseksi. Alue myös skannattiin tutkalla ja laserkorkeusmittarilla, ja tietoja käsitellään parhaillaan Saksassa.

Tämänvuotinen tutkimusryhmä oli varustettu vain ilmasta tehtäviä tutkimuksia varten, joten he eivät päässeet paikalle jäätikön päälle – mutta alueelle varmasti palataan lähitulevaisuudessa.

-

Juttu perustuu Alfred Wegener -instituutin tiedotteeseen, missä on myös paljon lisätietoja ja tutkijoiden haastatteluita.
Kuvat: International Polar Foundation / Jos Van Hemelrijck

Pienkappaletutkijat koolla Helsingissä

To, 07/03/2014 - 12:04 Toimitus
Kaksoisasteroidi 90 Antiope

Komeettatutkimuksen komeetat ja asteroidien asiantuntijat parveilevat Helsingissä tällä viikolla: viitisensataa aurinkokunnan pienkappaleiden tutkijaa 44 maasta on kokoontunut tällä viikolla Helsinkiin alan suurimpaan konferenssiin.

Nimekkäimpiin puhujiin kuuluvat ensimmäisen rengassysteemin asteroidin ympäriltä löytänyt ranskalainen Bruno Sicardy, asteroidin luo ja takaisin sieltä näytteitä tuoneen Hayabusa-luotaimen japanilaisryhmän johtaja Makoto Yoshikava sekä ruotsalainen Anders Johansen, joka hiljan kohahdutti tiedemaailmaa pyörreteorialla.

Pyörreteoria selittää, miten aurinkokunnan alkuaikojen pölykiekoissa saattoi syntyä massakeskittymiä, joista planeetat sitten saivat alkunsa.

Kuinka taivaankappale hajotetaan?

ACM- eli Asteroids Comets Meteors -konferensseissa komeettojen liikkeitä koskeva perustutkimus kohtaa käytännön sovellukset, joiden päämääränä on estää taivaankappaleiden törmäykset Maahan.

"Kuuma kysymys tässä on pienkappaleen rakenne", sanoo Karri Muinonen, Helsingin yliopiston tähtitieteen professori ja konferenssin tieteellinen pääjärjestäjä.

"Onko se rakentunut hiekkasäkkimäisesti useista palasista, jolloin pienikin tuuppaus voi rikkoa kappaleen muodon ja sinkauttaa siitä osan ulos? Vai onko kyse kivimonoliitista, jonka hajottaminen vaatii järeämpiä keinoja?"

Uutena teemana pienplaneettayhteisöön on tullut kaivostoiminta. Vielä tällä vuosisadalla saattaa käydä kannattavaksi louhia asteroideista esimerkiksi harvinaisia maametalleja, joita käytetään pieninä pitoisuuksina esimerkiksi vahvoissa magneeteissa ja tietokoneiden näytöissä. Kallisarvoisten aineiden louhinta tekisi kalliista lennoista kannattavia.

Alkuvaiheessa metalleja arvokkaammaksi löydöksi kelpaa kuitenkin paljon arkisempi aine ‒ vesi.

"Vesi on painavaa lähettää avaruuteen ja lisäpaino maksaa tuhansia dollareita kilolta", konferenssijärjestäjä ja tähtitieteen tutkija Mikael Granvik sanoo.

Tutkimusrobotit ja avaruusalukset pystynevät tulevaisuudessa valmistamaan asteroidien vedestä polttoainetta.

"Asteroidin vesi voidaan höyrystää lämmittämällä, ja edelleen hajottaa hapeksi ja vedyksi aurinkokennojen tuottaman sähkön avulla. Siinä ovat polttoaineet valmiina."

Nimet juontuvat kaukoputkikaudelle

Konferenssin nimeenkin sisältyvien taivaankappaleiden, asteroidin ja komeetan, erottelu on hieman keinotekoista. Määritelmät juontavat historiaan, aikaan jolloin taivasta voitiin tutkia vain kaukoputkella. Asteroidi näyttäytyi kaukoputkessa pistemäisenä, komeetta utuisena tai pyrstökkäänä.

Professori Muinonen korostaakin, että konferenssin keskeinen arvo on saada asteroidi-, komeetta- ja meteoritutkimusyhteisöt koottua samaan paikkaan.

Konfrenssin alussa julkistettiin Kuolan niemimaalta löytynyt harvinainen meteoriittilöytö, josta kerroimme jo tiistaina.

Teksti perustuu Helsingin yliopiston tiedotteeseen.