The man who knew infinity (2015) on elokuva, jossa kerrotaan matematiikkaneron matka tuntemattomuudesta kuuluisuuteen. Intian Madrasista kotoisin oleva Srinivasa Ramanujan (Dev Patel) matkustaa köyhistä oloista Englannin Trinity Collegeen, missä nousee lopulta arvostetuksi tutkijaksi ilman minkäänlaista akateemista loppututkintoa. Tietä siloittaa Ramanujanin "löytänyt" G. H. Hardy (Jeremy Irons).
Helppo Ramanujanin tie ei ole. Vastoinkäymisiä tuottavat Intiaan jäävät mustasukkaiset sukulaiset, Eurooppaa riepova ensimmäinen maailmansota, sekä eritoten kouluttamattomaan mutiaiseen (elokuvasta napattu suomennos) nihkeästi suhtautuvat engelsmannit. Eikä intialaisen terveydentilassakaan ole juhlimista.
Elokuvan helmi on taistelu intuitiivisen nerokkuuden ja tieteessä tarvitun pilkuntarkkuuden välillä. Ramanujanin opin tie on rankka, sillä pelkillä suurilla väitteillä ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan todisteita, jotta muutkin voivat olla varmoja. (Tältä osin leffa käy myös hyvästä oppitunnista, jos katsoja luulee omaavansa jotain tiedeyhteisölle tuntematonta tietoa.)
Sekä Patel että Irons tarjoavat uskottavat ja mukaansatempaavat roolisuoritukset. He kertovat pienillä ilmeillään paljon sanattomastikin, ja yhteispeliä on mielenkiintoista seurata. Pääosahahmot jäävät kuitenkin ikävän pintapuolisiksi, ja mielenkiintoisemmat jäävät sivuosiin. Bertrand Russell (Jeremy Northam) on hauska veikko ja John Littlewood (Toby Jones) mukava ja avulias kaveri. Lisäksi Patelin hölmistynyt Keanu Reeves -ilme häiritsee ajoittain, eikä aksenttikaan aina ole täysin uskottava - Patel kun on umpibritti.
Tarina on sykähdyttävä, mutta jää pinnalliseksi. Elokuva kerrotaan ilmeisesti lähinnä Hardyn muistelmien pohjalta, keskittyen siksi ymmärrettävästi Ramanujanin oleskeluun Englannissa. Samalla intialaisen neron elämästä annetaan kuitenkin turhan yksioikoinen kuva. Huomiotta jäävät hänen mittava omatoiminen koulutuksensa matematiikan alalla, huippulahjakkuus koulussa, monet opiskeluyritykset intialaisissa yliopistoissa, sekä jo nuorena ailahdellut terveydentila. Näiden mukaan ottaminen olisi antanut hahmolle paljon enemmän syvyyttä. Ja oli uskonnosta mitä mieltä tahansa, bramiinikulttuurinkin pieni avaaminen olisi auttanut ymmärtämään päähenkilöiden maailmankatsomuksien eroja.
Ramanujanin neronleimausten laatua, sisältöä tai merkitystä ei leffassa juurikaan käsitellä, vaikka pari yritystä onkin. Löytöjen kyllä sanotaan olevan vallankumouksellisia, jopa mahdottomia, mutta kukaan ei kerro miksi, tai edes vastaa kysymykseen "entä sitten?". Vaikeaa se elokuvassa ehkä olisikin, varsinkin kun kyse on abstraktista matematiikasta, muttei mahdotonta. Elokuvan lopussa valkokankaalla hetken pyörivät "mitä sitten tapahtui" -tekstit eivät asiaa juuri auta.
Leffaa on vaikea olla vertaamatta muihin tutkijoiden elämästä kertoviin elokuviin. Ramanujanista kertova tarina ei ole yhtä romanttinen kuin vaikkapa Kaunis mieli (2001) tai Kaiken teoria (2014), joissa John Nash ja Stephen Hawking taistelivat omien tieteidensä, rakkauselämiensä ja terveysongelmiensa kanssa. Tämä elokuva on yksioikoisempi, vailla suuria sivujuonien kiemuroita, ja voi siksi jäädä jollekulle etäisemmäksi. The man who knew infinityssä on kuitenkin hyvin todentuntuinen ote. Se kertoo tieteen tekemisen palosta, tiedeyhteisön toiminnasta, keskittyen kahden tieteentekijän etäiseen ystävyyssuhteeseen.
The man who knew infinity on katsomisen arvoinen elokuva, jos haluaa viihtyä kulttuurierojen ja ihmiskohtaloiden parissa, tai on kiinnostunut tieteen historiasta. Tai jos haluaa tietää tieteen tekemisestä tai Ramanujanista edes jotain. Syvempää tietoa löytyy sitten vaikkapa Wikipediasta.
- Elokuvan nimi: The man who knew infinity (2015)
- Ensi-ilta Suomessa: 5.8.2016 (Finnkino)
- Ohjaaja: Matthew Brown
- Tärkeimmissä osissa: Dev Patel, Jeremy Irons, Devika Bhise, Toby Jones, Stephen Fry, Dhritiman Chatterjee, Jeremy Northam, Kevin McNally.
- Perustuu Robert Kanigelin kirjan kautta kerrottuihin tositapahtumiin.
