maaperä

Uuden merkittävän geologisen löydön takana on laserteknologia. Kun lentämällä saaduista laserkeilausaineistoista opittiin poistamaan puusto, maanpinnasta pystyttiin saamaan erittäin yksityiskohtaisia maastomalleja.

"Siitä huolimatta on hämmentävää, ettei muodostumia ollut keksitty aiemmin. Kun ensimmäisen kerran lähdimme kentälle etsimään kolmioita, emme oikein tienneet, mitä odottaa", Mäkinen sanoo.

Tutkijoiden kenttähavainnot auttoivat ymmärtämään, miksi muodostumien löytäminen oli vaikeaa.

"Kumpareet ovat enimmäkseen matalia ja laaja-alaisia", Kajuutti avaa.

"Niiden korkeus on kahdesta viiteen metriä, pituus 100 – 200 metriä. Koska ne ovat metsän peitossa ja sijaitsevat lähes aina hyvin syrjäisillä seuduilla, vaatisi aikamoisen sattuman, että niihin törmäisi vahingossa ja hahmottaisi niiden kolmiomaisuuden."

Murtoo on vaikeasti havaittavissa oleva pitkänomainen kumpare. Kuva: Kari Kajuutti.

Muodostumia löydetty myös Ruotsista

Kun tutkijoille selvisi, ettei vastaavia muodostumia ole aiemmin löydetty, piti niille keksiä nimi. Se osoittautuikin yllättävän vaikeaksi.

Pohdinnan jälkeen päädyttiin nimeen murtoo. Nimen takana on yksi ensimmäisistä muodostumien löytöpaikoista. Murtoo sijaitsee lähellä Nokian ja Vesilahden kuntien rajaa noin 30 km Tampereelta lounaaseen.

"Murtoo on sikäli oiva nimi, että sanahan viittaa murtuneeseen, ja maa kolmioitten esiintymisalueilla on todellakin ”murtunutta”, kivikkoista ja täynnä suuria lohkareita", Kajuutti sanoo.

Maanmittauslaitos ja geologian tutkimuskeskus (GTK) ovat panostaneet Suomen kartoittamiseen laserkeilauksella, jonka tuloksia jokainen voi tarkastella GTK:n verkkopalvelussa.

Lasermallia tarkastellessaan tutkijat löysivät kolmiot, joiden esiintymistä ja syntyprosessia he ovat selvittäneet. He ovat aloittaneet yhteistyön myös ruotsalaisten tutkijoiden kanssa, jotka ovat onnistuneet löytämään samanlaisia muotoja Ruotsista.

"Totta kai murtoita täytyi löytyä Ruotsista", Mäkinen kertoo.

"Samainen jääkausi siellä oli kuin meilläkin. Uusia löytöjä tullaan varmasti vähitellen tekemään kaikkialla, missä on ollut sulava mannerjäätikkö. Ilmaston lämmetessä jäätikkö sulaa ja syntyy valtavia määriä vettä. Vesi hakeutuu jään alle, jolloin jäätikön kuljettama maa-aines sopivissa olosuhteissa kasautuu murtoiksi."

*

Juttu on Turun yliopiston tiedote vain hieman editoituna.

Tutkimusta johtanut Hanna Tuomisto kertoo, että metsä todella äkkiseltään näyttää samanlaiselta löydetyn rajalinjan molemmin puolin. Vasta lajistokartoitus kertoo tilanteen oikean laidan. Kansainvälinen tutkijaryhmä vietti alueella kolme kuukautta tutkien jokien rantoja ja keräten kasvi- ja maaperänäytteitä.

Päivisin tutkijat kolusivat maastossa, ja nukkuivat öisin jokilaivassa. Samalla laiva siirrettiin uuteen paikkaan, uusien näytteidenkeruupaikkojen viereen. Kaiken kaikkiaan näin kuljettiin yli 500 kilometrin matka, puoliksi rajalinjan kummallakin puolella.

Asia alkoi valjeta maastossa. Suurin osa lajeista joko esiintyi tarkasti vain yhdellä puolen rajalinjaa, tai oli siellä ainakin paljon yleisempi. Tutkittavana oli saniaisten, palmujen, inkiväärikasvien sekä huonekasveinakin käytettyjen medinillakasvien levinneisyys.

Syy maaperässä

Maaperänäytteistä selvisi kasvualustan olevan erilainen rajalinjan eri puolilla. Amazonasin rajalinja on siis geologinen, ja juontaa juurensa eri-ikäisiin sedimentteihin. Sademetsä lepää paksujen sedimenttipatjojen päällä. Voimakkaan eroosion vuoksi nuorimmat kerrokset ovat osaksi hävinneet ja vanhemmat kerrokset tulevat näkyviin.

Kyse on siis hieman vastaavasta tilanteesta kuin Suomen harvoilla kalkkialueilla. Niillä on useimmiten omanlaisensa lajisto.

Amazonasin kasvilajien levinneisyyteen vaikuttaa näytteiden perusteella eritoten kalsium- ja magnesium-ionien läsnäolo, tai niiden puuttuminen.

Erilainen maaperä edesauttaa erilaisten kasvien sopeutumista alueelle. Se myös edistää lajiutumista: jotkut yksilöt pärjäävät erilaisella maaperällä kuin mihin laji on tottunut. Ne jatkavat siellä eloaan, toisten jäädessä toiselle puolelle. Aikaa myöten kasvit sopeutuvat erilaisiin kasvuolosuhteisiin, ja eriytyvät lajeiksi.

Vuonna 2011 julkaistussa tutkimuksessa tutkijat löysivät vastaavan rajalinjan lännempää Perun puolelta. Silloinkin maaperän kasvualusta rajoitti kasvien leviämistä. Samalla tutkijat huomasivat satelliittikuvista myös nyt tutkitun rajan, ja päättivät perehtyä siihen tarkemmin. Ja hyvä niin.

Amazonin sademetsän pohjalta löytyy varmasti muitakin vastaavia eroja. Seuraava tavoite tutkijoilla onkin etsiä niitä lisää, ja tutkia, missä niitä on ja kuinka ne vaikuttavat kasvillisuuteen.

Amazonin sademetsä eli Amazonia on planeettamme laajin yhtenäinen sademetsäalue. Sen pinta-ala vastaa 70 prosenttia Euroopasta tai kahtakymmentäkahta Suomea.

Juttu perustuu Turun yliopiston tiedotteeseen sekä kahteen tutkimusartikkeliin Journal of Biogeography -julkaisusarjassa (2011, 2016).

Päivitys klo 22.30: Lisätty maininta Suomen kalkkimaista.

Otsikkokuva: Aamu-usvaa ​Juruá-joella (lapidim / Flickr)