Blue Originin New Shepard -raketti ja avaruusalus tekivät edellisen hyppäyslentonsa juuri ja juuri avaruuden puolelle 4. helmikuuta 2025. Kyseessä oli miehittämätön lento, jonka kyydissä oli tutkimuslaitteita.

Kolme lentoa aikaisemmin, elokuun 29. päivänä 2024, oli kyydissä kuitenkin jotain hyvin erikoislaatuista: fossiileita. 

Lennon miehistöön kuului paitsi 21-vuotias Pohjois-Carolinan yliopiston opiskelija Karsen Kitchen, nuorin virallisesti avaruuden puolella käynyt nainen, niin myös Floridan yliopiston proferssori Rob Ferl.

Ferl on geenitutkija, joka on selvitellyt pitkään kiihtyvyyden ja mikropainovoiman vaikutuksia kasveihin.

Hän on ollut Floridan yliopiston professori vuodesta 1980 ja toimii tällä hetkellä UF Astraeus Space Instituten johtajana. Vaikka hän on innokas lentäjä, Ferlillä on kova korkean paikan kammo. Kuten monille korkeanpaikankammoisille lentäjille, ei koneessa oleminen ja lentäminen ole lainkaan haastavaa, mutta varsin absurdit lentämiseen liittyvät asiat saattavat olla: Fern kertoo Floridan yliopiston tiedotteessa, että hänen avaruusmatkansa vaikein osa oli lyhyt kävely laukaisualustalta rakettiin parikymmentä metriä korkealla olevan rampin päällä.

"Olin huolissani siitä, että kävely ramppia pitkin kapseliin saisi minut hermostumaan, ja se oli aika lähellä", Ferl kertoo.

NS-26 -lennon osanottajat laukaisualustalla. Ramppi tästä avaruusalukseen oli samanlaista ritilää kuin tässä. Ferl on kuvassa takana keskellä. Kuva: Blue Origin.

Ferlillä oli avaruuslennolla näytteenottoputkia, jotka sisälsivät pieniä kasveja ja jotka oli kiinnitetty hänen pukunsa jalkoihinsa tarranauhalla. 

Laukaisun, huippukohdan ja laskeutumisen aikana hän painoi kunkin putken kiinnitettyjä mäntiä, jotka vapauttivat kiinnitysaineen, joka kemiallisesti jäädytti jokaisen kasvin solutasolla. Myöhemmin, kun hän oli palannut Maahan, hän analysoi erot kolmen ryhmän välillä. 

Ferl oli liittynyt mukaan lennolle virallisesti tätä tehtävää tekemään – ensimmäisenä Nasan tukemana tutkijana – mutta luonnollisesti hän oli itsekin innoissan kokemuksesta.

"Kuvittele olevasi merentutkija, joka ei ole koskaan ollut veneessä, tai joku, joka tutkii metsiä mutta ei ole koskaan koskenutkaan puuhun, tai paleontologi, joka ei ole koskaan löytänyt fossiilia. Olen ollut avaruusbiologi 25 vuotta. Nyt olen vihdoin ollut avaruudessa."

Omien näytteidensä lisäksi Ferl halusi jakaa matkansa muiden yliopiston tutkijoiden kanssa.

Siten mukaan pääsi myös kaksi 56 miljoonaa vuotta vanhaa leukaluuta ja pleistoseenikauden jääkausia edeltäneellä ajalla eläneen petoetanan kuorta.

Fossiilit olivat peräisin Floridan luonnonhistoriallisesta museosta. Jon Bloch, selkärankaisten paleontologian kuraattori, ja Roger Portell, selkärangattomien paleontologian kokoelman johtaja valitsivan avaruuskeikalle päässeet fossiilit.

Fossiilien piti olla pieniä, mutta Bloch halusi myös jotain merkittävää, ainutlaatuista. Siksi hän rajasi valintansa  selkärankaisten paleontologian kokoelmassa olevien yli 1,5 miljoonan näytteen joukosta lyhyeen, mutta merkittävään vaiheeseen Maan historiassa. 

Paleoseenia seurannut eoseenin ensimmäinen vaihe noin 48 – 56 miljoonaa vuotta sitten oli noin 200 000 vuotta kestänyt globaalin lämpenemisen jakso, joka tunnetaan epätavallisen pienistä eläimistä.

"Se oli intensiivinen aika, joka vastaa sitä, mitä ennustamme nykyiselle ilmastonmuutokselle, paitsi että nyt lämpeneminen tapahtuu paljon nopeammin", hän sanoi.

Maailmanlaajuiset lämpötilat nousivat 5–8 celsiusastetta tämän pari sataa tuhatta vuotta kestäneen termisen häiriön aikana. Jopa 50 % meren mikro-organismeista kuoli sukupuuttoon, kun maailman valtameret happamoituivat. 

Maalla nisäkkäät selvisivät sukupuuttoaallosta vähemmillä menetyksillä, koska evoluutio muokkasi niistä pienempiä. Kun esine kutistuu, sen tilavuus pienenee enemmän kuin sen pinta-ala. Tämä helpottaa pienempien eläinten lämmön haihduttamista verrattuna suurempiin.

Jotkut lajit kutistuivat jopa 30 % alkuperäisestä koostaan eoseenin alkurykäyksen lämpömaksimin aikana. 

Maailman ensimmäinen kädellinen oli Teilhardina, joka olisi mahtunut nykyihmisen kädelle seisomaan. Palanen sellaista piipahti avaruudessa. Kuva: Florida Museum / Jeff Gage.

Bloch valitsi mukaan myös varhaisimman tunnetun hevosen Sifrhippus sandraen fossiilipalasen. Hevonen painoi todennäköisesti vain 8,5 kiloa, eli ponikin on siihen verrattuna jättiläinen. Kuva: Florida Museum / Jeff Gage.

Portell, joka on paleontologiksi päätynyt ravintolapäällikkö ja pankkiiri, otti hieman erilaisen lähestymistavan fossiilin valinnassa.

"Yritin ajatella jotain avaruuteen liittyvää, kuten tähtikuoria ja kuuetanoita", hän sanoi.

Portell päätyi 2,9 miljoonaa vuotta vanhaan kuuetanaan osittain tämän ryhmän oudon ja kiehtovan luonnonhistorian vuoksi.

Fossiileita on ollut aikaisemminkin avaruudessa: pieniä fossiileja lepakoista, useista dinosauruksista, crinoidista, hominidista ja trilobiitista on kiikutettu avaruuteen ja takaisin.

Kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun fossiileita oli mukana tällaisella suborbitaalisella hyppäyslennolla juur avaruuden puolelle. Tieteellistä iloa tällaisesta ei ole, mutta muuta iloa sen edestäkin!

Juttu perustuu Museum of Floridan tiedotteeseen ja kuviin.

Merenkävijät kertovat aina tarinoita yksittäisistä, valtavista aalloista ja sellaisia on saatu muutamia jopa kuvattuakin.

Mutta näin suurta aaltoa ei ole toistaiseksi tullut eteen eteläisellä pallonpuolella. Tiistaina 8. toukokuuta Etelämerellä noin 600 kilometriä Uudesta-Seelannista etelään keskellä aavaa valtamerta oleva mittauspoiju rekisteröi suurimman koskaan mitatun aallonkorkeuden.

23,8 metriä on seitsenkerroksisen talon korkeus, ja jos sellainen olisi iskenyt laivaan, niin se olisi ollut varmasti pulassa.

Kaikkein suurimmat aallot on kuitenkin mitattu Pohjois-Atlantilla. Brittien merentutkimusalus rekisteröi helmikuussa 2000 Skotlannin länsipuolella useita 18,5 metriä korkeita aaltoja ja yksittäisiä, joiden korkeus oli jopa 29,1 metriä.

Niinpä tänään vietetäänkin erilaisia meriin ja valtameriin liittyviä tapahtumia ympäri maailman. Tänä vuonna teemana on "Terveet meret, terve planeetta", ja useissa tapahtumissa kiinnitetäänkin huomiota merten saastumiseen.

Ellet pääse itse paikalle johonkin tapahtumista, niin päivän Facebook-sivulle on ainakin helppo hypätä ja seurata menoa twitterissä avainsanalla #worldoceansday.

Maailman luonnonsäätiön mukaan 80% merten saasteista on peräisin ihmisen kiinteän maan kamaralla tekemistä toimista, jotka työntävät meriin lannoitteita, öljyä, myrkyllisiä kemikaaleja ja kaikenlaista kiinteää jätettä, kuten erityisen haitallista muovia.

WWO:n tiedoista paljastuu myös se, että maailman saastunein meri on Meksikon lahti, jonka keskellä on pinta-alaltaan 16 000 – 20 000 km² oleva lähes kuollut alue. Pohjois-Atlantilla lilluu valtava roskalautta, jonka halkaisija on satoja kilometrejä ja missä on paikoitellen jopa 200 000 roskakappaletta neliökilometrillä.

Se ei kuitenkaan ole mitään verrattuna Tyynen valtameren keskellä olevaan pääasiasta mikroskooppista muovia sisältävään jätelauttaan, joka on pinta-alaltaan arviolta 15 miljoonaa neliökilometriä – varovaisimpienkin laskelmien mukaan vähintään 700 000 km².

Yllä olevassa kuvassa on kuitenkin näkymä varsin puhtaalle merelle Etelä-Afrikassa. Siinä on Kapkaupungin eteläpuolella oleva Cape Point, mistä avautuu laaja ulappa, jonka vastaranta on Etelämanner. Paikassa eteläinen Atlantti ja Intian valtameri kohtaavat, ja vaikka sää olisi lämmin ja mukava, on haita vilisevä, rikas meri aina varsin kylmä.

Maailman meripäivää kannattaa juhlistaa katsomalla (taas kerran) Yann Arthus-Bertrandin ja Michael Pitiot'n mainio elokuva Planet Ocean, jonka YouTube-versio on alla upotettuna. Sen saa näkyviin myös koko ruudun kokoisena ja YouTuben puolelle hyppäämällä myös parempiresoluutioisena.

Mustat savuttajat ovat merenpohjassa, mannerlaattojen mereisissä saumakohdissa olevia purkausaukkoja, joista suihkuaa yli 400 asteen lämpötilassa olevaa vettä. Tumma väritys johtuu sulfideista, joita on liuennut maankuoresta kuumaan veteen.

Kilometrien syvyydessä vallitseva suuri paine pitää veden korkeasta lämpötilasta huolimatta nestemäisessä olomuodossa. Vesi on paitsi kuumaa myös hapanta, jokseenkin etikan luokkaa. Mustien savuttajien ympärillä on usein kukoistavia eliöyhdyskuntia, jotka käyttävät ravintonaan veteen liuenneita kemiallisia yhdisteitä. 

Kiteytyneet metallisulfidit voivat muodostaa valtavia malmiesiintymiä merenpohjaan. 

Ensimmäiset mustat savuttajat löydettiin vuonna 1977 Galápagossaarten lähistöltä. Nykyään niitä tiedetään olevan ainakin Atlantin valtameressä ja Tyynessä valtameressä, keskimäärin 2 100 metrin syvyydessä. 

Jupiterin Europa-kuun 100 kilometriä syvän meren pohjassa arvellaan olevan vastaavanlaisia muodostelmia.

© MARUM Forschungszentrum Ozeanränder, Universität Bremen

Joka kerta, kun peset polyesteripohjaista vaatetta, huuhtoutuu pesuveden mukana noin 1900 pientä kuidunpalasta eteenpäin veden kiertokulussa. Joka ikinen muovipussi, myös maatuva sellainen, tuottaa suuren määrän muovihiukkasia. Ja joka kerta, kun käytät kosmetiikkaa, mihin on  varta vasten lisätty muovihitusia, lisäät myös muoviroskan määrää ympäristössämme.

YK:n ympäristöohjelman arvion mukaan valtamerissä kelluu noin 13 000 muovin palaa jokaista neliökilometriä kohden, ja tästä suurin osa on tätä jatkuvasti pienemmiksi pilkkoutuvia muovinpalasia, niin sanottua mikromuovia. 

Tämä mikromuovi on siinä mielessä ikävää, että muovi ei käytännössä hajoa ympäristössä kerran sinne jouduttuaan. Jätevedet kuljettavat mikromuovit nopeasti vesistöön, jossa ne hajoavat yhä pienemmiksi, eivätkä jätevedenpuhdistamot pysty suodattamaan niitä tehokkaasti.

Siinä missä suuret luonnossa olevat muoviriekaleet ja -kappaleet ovat haitallisia ja vaarallisia eläimille, ei mikromuovista sinällään ole toistaiseksi selvää tutkimustietoa. Mutta luonnollisestikaan se ei ole hyvä asia: tämä mikromuovi on levittäytynyt siinä määrin jo joka puolelle planeetallamme, että sitä on jopa lähes jokaisessa suupalassa, jonka syömme. 

Ranskassa tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi normaalissa ravintolassa tarjottavassa simpukka-annoksessa on noin 500 mikromuovihitusta. Suomalaispöydissä muovia on erityisesti merikalatuotteissa; Helsingin ympäristökeskuksen tutkimukset osoittavat, että mikromuovia on lähes kaikista Helsingin merialueella kerätyistä pintavesi- ja sedimenttinäytteistä; MARLIN-projektin (Baltic Marine Litter Project) tutkimuksen mukaan puolestaan 75% kaikesta Suomen rannoilta löytyneestä jätteestä on muovia.

Ongelmana on myös se, että vaikka muovi sinällään ei olisi ehdottoman haitallista, se näyttää keräävän itseensä ympäristömyrkkyjä. Muovien myrkkypitoisuudet voivat olla jopa miljoona kertaa suurempia verrattuna niitä ympäröivään veteen.