Vaikka Euroopalla ei ole toistaiseksi virallisia suunnitelmia oman tai omien ihmisiä kuljettavien avaruusalusten tekemiseksi, kehitetään astronauttien lennättämistä varten jo paljon tekniikkaa.
Yksi osoitus tästä on juuri esitelty EuroSuit -avaruuspuku. Sitä ei ole tarkoitettu toimintaan aluksen ulkopuolella, vaan ainoastaan avaruusalusten tai -asemien sisällä. Toistaiseksi kyse on prototyypistä, jota ensi vuonna Kansainväliselle avaruusasemalle lentävä ranskalaisastronautti Sophie Adenot tulee testaamaan.
Puku on tehty Ranskan kansallisen avaruustutkimusjärjestön CNESin johdolla. Ääriympäristöissä toimivaa tekniikkaa tekevä Spartan Space -yhtiö toimii pääsuunnittelijana ja vastaa teknisestä arkkitehtuurista sekä elossapitojärjestelmästä, avaruuslääketieteen tutkimuslaitos MEDES on kehittänyt puvun reaaliaikaisen fysiologisten parametrien seurantajärjestelmän ja urheiluvalinekauppa Decathlon tuo Advanced Innovation -yksikkönsä kautta hankkeeseen tekstiili- ja ergonomiaosaamista.
Tavoitteena on se, että puku voitaisiin pukea tai riisua alle kahdessa minuutissa ilman apua. Toistaiseksi avaruuspukujen puheminen ja riisuminen on hidas prosessi, mihin tarvitaan yleensä toisen astronautin apua. Aluksen sisällä toimivia pukuja käytettään yleisimmin avaruusalusten ns. dynaamisissa vaiheissa eli lähdön, telakoitumisen, paluun ja laskeutuminen aikaan, jolloin mahdollinen ilmavuoto aluksessa ei haittaisi miehistön toimintaa.
Tulevaisuudessa, kun avaruuslennoista tulee yleisempiä ja avaruusasemiakin on enemmän, on tällaisten pukujen yksi tarkoitus olla varalla hätätilanteita varten; jos aluksessa tulee esimerkiksi tulipalo tai ilmavuoto, laitetaan puku nopeasti päälle. Vasta sen jälkeen tutkitaan mitä jatkotoimia tehdään.
Adenot'n tehtävänä on testata pukua ja koetella ennen kaikkea sen ergonomiaa painottomuudessa. Onnistuuko pukeminen ja liikkuminen hyvin? Miten puku mukautuu selkärangan pidentymiseen painottomuudessa ja toimivatko hanskat kosketusnäyttöjen kanssa?
Tämänhetkisen suunnitelman mukaan Adenot nousee avaruusasemalle kuusikuukautiselle lennolleen keväällä 2026. Hän on ensimmäinen ESAn uusista, vuonna 2022 valituista ammattiastronauteista, joka lähtee lennolle. Kaksi projektiastronauttia on jo käynyt avaruudessa lyhyemmillä lennoilla - ensimmäinen oli ruotsalainen Marcus Wandt tammikuussa 2024.
Osana koulutustaan Adenot (ylhäällä ylösalaisin) on ollut mukana lentokoneella tehtävillä painottomuuslennoilla. Niillä painottomuus kestää vain noin 20 sekuntia kerrallaan, joten puvun testaaminen ei vastaa avaruuden olosuhteita. Kuva: ESA
Blue Origin onnistui New Glenn -rakettinsa toisessa koelennossa täydellisesti: kaksi Nasan luotainta lähetettiin kohti Marsia ja raketin ensimmäinen vaihe laskeutui alas merellä olleen lavetin päälle uudelleen käytettäväksi.
Elon Muskin perustama SpaceX on noussut 20 vuodessa maailman suurimmaksi avaruustoimijaksi ja sillä on ollut lähes monopolin kaltainen asema läntisen maailnan rakettilaukaisijana jo useiden vuosien ajan.
Nyt tilanne on muuttumassa: Amazon-verkkokaupasta tunnetun Jeff Besozin Blue Origin onnistui 13.11. illalla Suomen aikaa ensimmäistä kertaa saamaan rakettivaiheen takaisin alas ja mahdollisesti käytettäväksi uudelleen. Yhtiön New Glenn -raketti onnistui laukaisemaan Nasan kaksi luotainta kohti Marsia ja lisäksi raketin ensimmäinen vaihe laskeutui Atlantilla olleen lavetin päälle.
Periaate on siis sama kuin SpaceX:n Falcon 9 -raketeilla: ensimmäinen vaihe on kantoraketin kallein, raskain ja monimutkaisin osa, joten niiden uudelleenkäytöllä saadaan suuria säästöjä laukaisun hintaan.
Blue Origin on käyttänyt pienempää, täysin uudelleenkäytettävää New Shepard -rakettia jo kymmenen vuoden ajan avaruusturistilentoihin. Lennot nousevat kyllä juuri ja juuri avaruuden puolelle (virallisesti raja on 100 kilometrissä), mutta raketti ja matkustajia kuljettava kapseli palaavat saman tien alas.
Kiertoradalle hyötykuorman lähettäminen vaatii paljon suuremman ja voimakkaamman raketin, mutta New Shepardin avulla Blue Origin on saanut paljon kokemusta rakettien laukaisemisesta ja lasketutumisista takaisin.
New Shepard on olennaisesti kookkaampi. Se on myös suurempi kuin Falcon 9 – jotakuinkin sen ja SpaceX:n uuden Starshipin keskiarvo.
Falcon 9 on noin 70 metriä korkea ja 3,7 metriä halkaisijaltaan, New Glenn on 98 metriä ja 7 metriä, ja Starship 120 metriä sekä 9 metriä halkaisijaltaan.
Kaikissa on suuri esimmäinen vaihe ja toinen vaihe, joka Falcon 9:ssä ja New Glennissä on (ainakin toistaiseksi) kertakäyttöinen.
Falcon 9 voi nostaa matalalle kiertoradalle 23 tonnia (tai 27 tonnia, kun ensimmäistä vaihetta ei käytetä uudelleen). New Glenn pystyy laukaisemaan 45 tonnia ja Starship 100-150 tonnia. Geostationaariradalle vievälle siirtoradalle Falcon 9 pystyy viemään 8,3 tonnia (tai 9,2 tonnia), New Glenn 13,6 tonnia ja Starship 21 tonnia.
Kun suunnaksi otetaan Kuu, niin Falcon 9 saa sysättyä kohti sitä noin neljä tonnia, New Glenn 7 tonnia ja Starship on hieman eri tapaus, koska ylempää vaihetta uudelleen avaruudessa tankkaamalla se voi viedä noin 100 tonnia.
Moottoreina Falcon 9:ssä on yhdeksän kappaletta kerosiinia ja nestehappea käyttäviä SpaceX:n Merlin 1D -moottoreita, kun taas New Glennissä on seitsemän voimakkaampaa Blue Originin omaa BE-4 -moottoria, jotka käyttävät Starshipin tapaan nestemäistä metaania ja happea. Starshipissä on 33 Raptor-moottoria.
Lähtövalmiina täyteen tankattuna Falcon 9:n massa on noin 550 tonnia, New Glennin 1200 tonnia ja Starshipin 5000 tonnia.
Blue Origin aikoo käyttää rakettiiaan myös Amazonin Kuiper-tietoliikennesatelliittiverkoston satelliitteja, eli tässäkin suhteessa yhtiö tekee samaa kuin SpaceX. Kuiperista on tulossa kilpailija SpaceX:n Starlinkille.
Tämänhetkisen suunnitelman mukaan tämä nyt laskeutunut New Glennin ensimmäinen vaihe tekee myös seuraavan lennon ensi vuoden alussa. Sen kuormana on juuri Kuiper-satelliitteja.
Toistaiseksi Blue Origin ei suunnittele laukaisevansa raketteja yhtä usein kuin SpaceX. Ensi vuonna tarkoitus on tehdä kymmenen laukaisua ja vuonna 2027 kenties 12. Sen jälkeen tavoite on yli 20 laukaisua vuodessa.
Saksan ilmailu- ja avaruustutkimuskeskuksen DLR:n MAPHEUS-16 -luotausraketti teki lyhyen lennon avaruuteen eilen 12. marraskuuta 2025 lentonsa mukanaan ennätykselliset 21 mikropainovoimatutkimusta.
Suomea lähin "oikea" avaruuskeskus sijaitsee Ruotsin Lapissa Kiirunan luona. ESRANGEsta on laukaistu ns. luotausraketteja ja lähetetty tutkimusilmapalloja jo 1960-luvulta alkaen, ja viime vuonna näin marraskuussa sieltä lähetettiin jo 600. tutkimusraketti.
Nämä luotausraketit nousevat useiden satojen kilometrien korkeuteen, mutta palaavat sieltä saman tien takaisin. Lennon aikana rakettien sisällä on mikropainovoima ja siksi niiden avulla on kätevää tehdä tutkimusta. Raketit putoavat takaisin ESRANGEn laajalle turva-alueelle, mistä ne käydään hakemassa takaisin.
Viimeisin laukaisu oli tämä eilen tehty MAPHEUS-16 -luotausraketin lento. Raketti nousi noin 14 minuuttia kestäneelle lennolleen klo 05:05 paikallista aikaa. Lennon suurin korkeus oli 267 kilometriä.
MAPHEUS-16 on suurehko raketti, sillä sen korkeus on moottorin kanssa hieman yli 13 metriä. Sen hyötykuorman massa oli noin 500 kg.
Perinteisesti luotausrakettien koelaitteet on tehty sylinterimäisiksi, jolloin ne muodostavat ikään kuin yhden pienen palasen raketista. Nyt käytettiin uutta menetelmää: MOSAIC-niminen koelaite (Micro-Experiments on Sounding Rockets As Insert Cubes) piti sisällään useita CubeSatin tapaisia 10 x 10 x 10 cm:n moduuleita.
MOSAICiin koekuutioita mahtuisi jopa 24, mutta nyt niitä oli vain 20.
Lisäksi kyydissä oli koejärjestely, jolla testattiin 3D-tulostusta painottomuudessa.
Luotausraketit ovat huomattavasti edullisempi tapa tehdä mikropainovoimatutkimusta kuin lähettää koelaitteita esimerkiksi Kansainväliselle avaruusasemalle. Verrattuna lentokoneilla tehtäviin painottomuuslentoihin raketit puolestaan tarjoavat pitemmän tutkimusajan: kun lentokoneissa yksi mikropainovoimajakso kestää vain noin 20 sekuntia, päästään raketeilla yli kymmeneen minuuttiin.
Näytteet saadaan myös nopeasti lennon jälkeen tutkittavaksi. Parhaimmillaan raketin tutkimuslaitteet näytteineen saadaan takaisin ESRANGEen kolmen tunnin sisällä laukaisusta. Tämä on tärkeää erityisesti biologisten näytteiden kanssa.
Aurinko on ollut jälleen roihukkaalla päällä: viime päivinä aktiivisuusalueet Auringon pinnalla ovat tuottaneet useita roihupurkauksia ja niistä on sinkoutunut avaruuteen kohti maapalloa suuria sähköisesti varatuilla hiukkasilla pullistelevia pilviä. Tänään tiistaina 11.11. Aurinko roihautti vielä hyvin voimakkaan X5.61 -luokan flaren, joka saapunee Maan luokse parin päivän kuluttua. Geomagneettinen aktiivisuus jatkuu siis useiden päivien ajan – ja saa aikaan varmasti komeita revontulia.
Auringon pinnalla on kahdeksan aktiivisuusaluetta, jotka jatkavat todennäköisesti purkautumisia. Monet niistä osoittavat lähes suoraan maapalloon, joten niistä lähtevät koronan massapurkaukset osuvat meihin komeasti ja vaarallisesti.
Hyvin heittoisa avaruussää jatkuu todennäköisesti koko viikon ajan.
Kiinnostavin aktiivisuusalue on suuri ja monimutkainen alue, joka on parhaillaan Auringon kiekon luoteispuolella. Kaksi kaakkoiskulmalla lähellä Auringon päiväntasaajaa olevaa aluetta ovat puolestaan suhteellisen yksinkertaisia, kuten ovat loput pienemmätkin.
Suurimman, AR4274-nimisen alueen voimakas roihupurkaus 10. marraskuuta tuotti koronan massapurkauksen, josta suurin osa suuntautui luoteeseen ja saapuu lievällä kierteellä Maan seutuville varhain 12. marraskuuta.
Tänään 11.11. klo 12.04 Suomen aikaa tapahtunut purkaus tuotti myös suuren ja nopean purkauspilven, jonka odotetaan saapuvan myös luoksemme 12. marraskuuta. Se osuu maapalloon päivän loppupuolella, ja se kyykyttää planeettaamme todennäköisesti 13. marraskuuta saakka.
Tässä vaiheessa epävarmuus pilven koosta ja saapumisestä on vielä suuri.
Massapurkausten saapumisen näkee yleensä aurinkotuulen nopeuden kasvamisesta, mutta toistaiseksi se on normaalilla tasolla. Planeettainvälisen magneettikentän voimakkuus oli heikko ja korkeaenergisten protonien määrä on matala. Mutta tämä lienee tyyntä myrskyn edellä.
Auringon aktiivisuus pysyy todennäköisesti korkealla tasolla seuraavien päivien aikana ja on todennäköistä, että pilkkuryhmät tuottavat vielä purkauksia. AR4274 saattaa innostua myös hyvin voimakkaisiin purkauksiin.
Kohti maapalloa on tulossa kolme hiukkaspilveä, joista ensimmäinen saapunee tänään (9. marraskuuta tapahtuneesta purkauksesta lähtenyt) ja kaksi muuta saapuvat todennäköisesti huomenna 12.11. ja torstaina 13.11. Jos osa niistä yhdistyy yhdeksi isommaksi hiukkaspilveksi, sen vaikutukset ovat suurempia kuin kahden miedomman.
Odotettavissa on ainakin pieniä G1-luokan ja kohtalaisen G2-luokan geomagneettisia myrskyjä, mutta mahdollisuus voimakkaampiin G3- ja G4-luokan myrskyihin on suuri.
Revontulet ovat mahdollisia – jopa todennäköisiä – myös eteläisessä Suomessa, joskin pilvisyys haittaa revontulten näkemistä. Kenties myös keskinen Eurooppa saa revontulia samaan tapaan kuin viime keväänä, kun Välimeren rannoillakin voitiin ihastella taivaan valoja.
Samalla satelliittioperaattorit ja sähköverkkoyhtiöt varautuvat mahdollisiin häiriöihin.
Olen muutamana iltana koettanut kuvata komeetta Lemmonia, tosin hieman huonolla menestyksellä: kaupungin valojen keskeltä pyrstötähden pyrstöstä ei näy mitään, vaikka komeetan hieman utumainen pää näkyy jotenkuten jopa paljain silmin. En kuitenkaan kerro tässä tekstissä komeetasta, vaan siitä, mitä näkyi siinä ympärillä. Satelliitteja! Ja paljon! Jokaisessa kuvassa oli liuta satelliitteja.
Verrattuna parin vuoden takaiseen taivaaseen, niitä on nyt selvästi enemmän. Myös tilastot kertovat niin, sillä kun esimerkiksi koronakeväänä 2020 (jolloin katselin paljon taivaalle ja metsästin suorastaan Starlink-satelliittijonoja) Maata kiersi noin 5500 toimivaa ja sammunutta satelliittia, on luku nyt noin 15000.
Vähättelin tuolloin viisi vuotta sitten satelliittien aiheuttamaa haittaa, mutta en vähättele enää; vaikka kuinka pidänkin satelliiteista ja jopa ihastelen toisinaan kirkkaimpien satelliittien rauhallista vaellusta taivaan halki, niin nyt ei taivasta voi enää kuvata ja katsella ilman, että pieniä pisteitä vipeltää tähtien joukossa.
Tämä Jeremy Randin X-viestipalvelussa postaamaa video näyttää tilanteen hyvin:
Ja kun Heavens-Above.com:ista listaa paljain silmin näkyvät satelliitit tänä iltana 31. lokakuuta 2025, on niitä omalla taivaallani 1882. Laitan listauksen myös tämän kirjoituksen loppuun, koska se on pituudessaan myös hyvin kuvaava.
Suurin osa näistä satelliiteista on SpaceX:n Starlinkejä, joita on taivaalla jo yli 10 000. Se ei ole suinkaan ainoa satelliittikonstellaatio, vaikkakin on tällä haavaa suurin. SpaceX:n suunnitelmissa on 42000 satelliitista koostuva järjestelmä. Kun mukana on toimintansa päättäneitäkin satelliitteja, on oikea satelliittimäärä kenties luokkaa 45000.
Kiinalaisten Starlink-vastineessa Qianfan-järjestelmässä on nyt viitisen sataa satelliittia, ja tulossa noin 15 000. Varsin monet satelliitit eivät ole toimineet suunnitellusti, joten osa niistä on taivaalla turhan päiten avaruusromuna ja visuaalisena haittana – satelliitti kun heijastaa Auringon valoa, vaikka se ei toimisikaan.
Amazonin Kuiper-järjestelmässä on nyt 153 satelliittia ja lopulta 2030-luvun alussa 3236 satelliittia.
Eurooppalaisen Eutelsatin OneWeb-satelliitteja on nyt avaruudessa 652, lopulta noin 900. Harva tulee ajatelleeksi, että Starlinkin eurokilpailija on jo näin suuri, ja pystyy myös matalalatenssiseen laakajaistanettiyhteyteen. Kun EU:n IRIS2-hanke yhdistetään OneWebiin, saattaa satelliittien määrä lisääntyä hieman. Joka tapauksessa satelliiteista tulee kyvykkäämpiä – mutta olisi oman postauksensa aihe.
Jos satelliiteista alkaa olla jo nyt selvää haittaa tähtitaivaan ihastelulle ja tutkimiselle, tilanne muuttuu lähivuosina pahemmaksi. Kun lasketaan mukaan kaikki suunnitteilla olevat megakonstellaatiot, on 2030-luvun puolivälissä taivasta suttaamassa yli 100 000 satelliittia.
Eikä kyse ole vain valosta, vaan myös satelliittien radioastronomialle aiheuttamista häiriöistä. Ja avaruusesineiden ja -romun määrän eksponentiaalisesta lisääntymisestä, mikä sekin on oma aiheensa.
Käyn seuraavassa läpi satelliiteista ennen kaikkea tähtitieteelliselle tutkimukselle koituvaa haittaa.
Optinen tähtitiede
Tässä kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta: kun Aurinko paistaa satelliittiin, etenkin isot antennit ja aurinkopaneelit heijastavat hyvin valoa.
Näin tapahtuu pääasiallisesti aamulla ja illalla, jolloin Aurinko on lähellä horisonttia. Sydänyönä matalilla kiertoradoilla olevat satelliitit ovat myös pimeässä, joten ne eivät näy – vaikka ne tietysti kiertävät Maata ja ovat taivaalla silloinkin.
Starlink Gen2 -satelliitti. Piirros: SpaceX
Uusimmat satelliitit eivät näy enää niin kirkkaina kuin ensimmäiset, koska niiden valonheijastuvuuteen on kiinnitetty huomiota. Niihin on laitettu vähemmän heijastavia pinnoitteita ja esimerkiksi antennien edessä on valosuojat. Niiden magnitudi on tyypillisesti auringonlaskun jälkeisinä tunteina 5 tai enemmän (tai siis vähemmän, eli ovat sitä kirkkaampia). Sopivissa olosuhteissa niiden magnitudi voi olla noin nolla eli jotakuinkin Vegan tai Arkturuksen luokkaa.
Kansainvälinen avaruusasema on satelliiteista kaikkein kirkkain, helposti mag -3. Kiinalaisten avaruusasema Tiangong on magnitudia -2.
Suurin ongelma tähtitieteelle satelliiteista on se, että ne jättävät aikavalotettuihin kuviin pitkiä viivoja. Ongelma on suurin laajakuvakulmaisilla seurantateleskoopeilla, mutta myös yksittäiset kohdennetut havainnot voivat mennä pilalle, jos ja kun satelliitti kulkee kohteen tai vertailutähden kohdalta. Spektroskooppiset havainnot näyttävät kummallisuuksia ja kirkkausmittaukset menevät päin mäntyä.
Rubin-observatorio kuvattuna viime vuonna. Taivaalla on satelliittien lisäksi lentokoneita. Kuva: LSST
Esimerkiksi pian käyttöön tulevan Vera Rubin -observatorion kuvista noin 30 prosenttia ei ole käyttökelpoisia juovien vuoksi ja 40 prosentissa on vähemmän haittaava satelliittijuova.
Euroopan eteläisen observatorion VLT-teleskoopilta raportoitiin vuonna 2022, että hämärän aikaan tehdyistä havainnoista 1/1000 ei ole käyttökelpoisia satelliittien vuoksi.
Haittaa voidaan hieman vähentää muuttamalla satelliitteja ”pimeämmiksi” eli heijastamaan huonommin valoa sekä ottamalla observatorioilla käyttöön tekniikoita, joilla havainto voidaan keskeyttää satelliitin ylimenon ajaksi tai satelliittien viiruja pystytään poistamaan paremmin.
Hyvä uutinen on se, että SpaceX:n mukaan uusimmista satelliiteista on 95 prosenttia ajastaan heikompia kuin magnitudi 7.
SKA Mid -observatoriossa on 193 antennia Etelä-Afrikan autiomaa-alueella. Kuva: SKAO
Radiotähtitiede
Satelliittien radiotietoliikenne tapahtuu aallonpituusalueilla, jotka eivät juurikaan häiritse radioastronomisia havaintoja. Sen sijaan satelliittien elektroniikasta tulee ”vuotoa” myös radiohiljaisille aluille.
Kansainvälinen radiotietoliikenneunioni ITU on asettanut rajat tälle tahattomalle vuotosäteilylle, mutta esimerkiksi ensimmäisen sukupolven Starlinkit menivät reippaasti rajan ylitse. Nykyiset satelliitit ovat tässä mielessä parempia ja nykyisin ”vuotosäteilyn” määrää valvotaan ennen laukaisua, mutta satelliittien suuri määrä on lisännyt ongelmaa.
Uusi SKA-radioteleskooppi ei pysty tämän vuoksi niin suureen herkkyyteen, kuin teknisesti kykenisi. Arvioiden mukaan satelliittien aikaansaama taustakohina lisääntyy jopa satakertaiseksi nykyisestä tulevan vuosikymmenen aikana. Etelä-Afrikassa sijaitseva SKA Mid, joka tekee havaintoja alueella 350 MHz – 15,4 GHz, voi menettää jopa 70 prosenttia herkkyydestään.
Mitä asialle voisi tehdä?
Avaruustoiminnan lisääntymistä tuskin voidaan estää, mutta tähtitieteilijöiden ja satelliittioperaattorien paremmalla yhteistyöllä sekä kansainvälisillä sopimuksilla haittoja voidaan hillitä.
Mutta voi olla, että lopulta tähtitieteelliset observatoriot pitää siirtää avaruuteen, vaikkapa Kuun etäpuolelle, mihin ainakaan toistaiseksi aiheuttamamme radiohäiriöt eivät yllä. Kun satakunta vuotta sitten kaupunkien valot ajoivat tähtitieteilijät syrjäseuduille, on koko maapallo muuttumassa nyt vaikeaksi paikaksi tutkimuksen tekoon.
Lentopodi, osa 2 – avaruusromua ikkunaan, lentoliikenne-ennätys, turbulenssia ja talven tulo
Lentopodin toisessa osassa Risto Pajuniemi ja Jari Mäkinen juttelevat jälleen ajankohtaisista aiheista ja yleisistä kiinnostavista lentämiseen sekä lentomatkustamiseen liittyvistä asioista.
Jari Mäkinen
Aiheina tällä kerralla: yliäänikoekone X-58, "avaruusromun" osuminen Boeingin ikkunaan, kesällä tehty ennätys lentoliikenteen määrässä, turbulenssi ja jäänesto.
Viimeinkin Starship toimii – 11. koelento sujui erinomaisesti
Maanantain ja tiistain välisenä yönä Suomen aikaa SpaceX teki jälleen yhden Starship-raketin koelennon, järjestyksessään jo yhdennentoista. Siitä ei tullut tällä kerralla isoja otsikoita tiedotusvälineisiin, koska lento meni lähes täydellisesti.
Jari Mäkinen
Tämä alkaa olla jo tuttu näky: yli 120 metriä korkea ruostumattomasta teräksestä tehty putkilo nousee 33 metaania ja nestehappea hurjalla vauhdilla polttavan rakettimoottorin työntämänä kohti taivasta. Moottorit syttyivät klo 2.23 yöllä viime maanantain ja tiistain välisenä yönä Suomen aikaa.
SpaceX teki jälleen uuden Starship-raketin koelennon, ja se meni erittäin hyvin – kuten edellinenkin lento. Alkuvuoden epäonnen jälkeen Starship lentää, ja hyvin lentääkin. Kerron tällä videolla lisäksi muista uudelleenkäytettävien rakettien uutisista, sillä paljon tapahtuu juuri nyt.
Mistä on tietokonehiiri kotoisin? Kuinka se on kehittynyt kuuden vuosikymmenen aikana puulaatikosta haptiseksi monitoimiapulaiseksi? Hiiren tarinassa on yllättävä eurooppalainen vivahde: Logitech. Yhtiö esitteli uusimman hiirensä juuri viime viikolla ja käynnisti kiinnostavan kilpailun Suomessakin eilen.
Tämä juttu on tehty yhteistyössä Logitechin kanssa yksinkertaisesti siitä syystä, että satuin käymään viime vuoden joulukuussa Lausannessa, Sveitsissä, olevan EPFL-yliopiston (École Polytechnique Fédérale de Lausanne) Bolo -museossa.
Logitech on kotoisin tästä Lausannen esikaupunkialueella olevasta teknillisestä korkeakoulusta, ja vähemmän yllättäen museossa oli esillä myös laitteita, jotka johtivat lopulta Logitechin perustamiseen. Kuten Souris 1 eli "Hiiri 1" vuodelta 1974.
Se ei ollut ensimmäinen hiiri, mutta se oli ensimmäinen optinen hiiri.
En tiennyt, että Logitech oli ja on sveitsiläinen, ja että sen taustalla on uraa uurtava akateeminen tutkimus EPFL:ssä. Siksi asiaa piti tutkia tarkemmin ja jopa niin tarkasti, että päädyin yhteistyöhön Logitechin kanssa tämän jutun tiimoilta.
Hiiren häntä osoittaa Piilaksoon
Kaliforniassa, San Franciscon eteläpuolella Santa Claran laaksossa ja sen tietämillä on legendaarinen Piilaakso. Se syntyi pitkälti Palo Altossa sijaitsevan Stanfordin yliopiston ja siellä muhineiden ideoiden ansiosta. Yliopiston professorit innostivat nuoria tutkijoita perustamaan yhtiöitä ja käyttämään hyväkseen muun muassa Yhdysvaltain puolustushallinnon elektroniikkaan ja radiotekniikkaan tekemiä suuria panostuksia.
Mikrosirut keksittiin siellä, kuten internetin edeltäjä Arpanetkin. Mikrosirujen jälkeen tulivat tietokoneet ja mikropiirit. Lempinimensä laakso sai puolijohteiden materiaalista, piistä.
Piilaaksossa tutkittiin myös tapoja käyttää tietokoneita paremmin ja inhimillisemmin. Tässä edelläkävijänä oli Stanfordin yliopiston tutkimusinstituutti, Stanford Research Institute, ja etenkin sen tutkija Douglas Engelbart. Hän ideoi ja teki yhdessä Bill Englishin kanssa aivan ensimmäisen hiiren, pienen puulaatikon, jonka alaosassa oli kaksi pyörää ja päällä yksi punainen nappi.
Sen avulla tietokoneen käyttäjä pystyi kätevästi osoittamaan kuvaruudulla kohtaa ja klikkaamaan siinä. Tämä oli olennaista paitsi kehitteillä olleiden graafisten käyttöliittymien kannalta, niin myös kaikissa sovelluksissa, missä piti osoittaa jotain.
Virallisesti laitteen nimi on "X-Y Position Indicator for a Display System” eli X-Y -suunnissa toimiva sijainti-indikaattori näyttölaitteita varten. Se on hyvin kotitekoisen näköinen, koska se oli ajan hengen mukaan kyhätty kasaan yksinkertaisista osista ja kenties Engelbart on veistänyt itse puukuoren sopivaan muotoonsa.
Vaikka laite syntyi jo vuonna 1964, se esiteltiin julkisesti vasta 1968 kuuluisassa "Mother of All Demos" -tilaisuudessa. Engelbart vyörytti silloin vuosittaisten tietokonekonfrenssin osanottajien ihmeteltäväksi hiiren lisäksi muun muassa pianomaisen pikkunäppäimistön, videopuhelut, hypertekstin ja tekstinkäsittelyn. Demot olivat aikanaan ällistyttävän futuristisia, mutta ovat nyt jalostuneet intohimoja varsin vähän herättäväksi arkitekniikkaksi.
Mutta hiiri. Engelbartin työryhmässä sijainti-indikaattoria alettiin pian kutsua sympaattisesti hiireksi, koska oikean hiiren kokoisesta laitteesta lähti tietokoneeseen johto, joka oli kuin hiiren häntä. Nimi tuli ja pysyi.
Ensihiiri on nyt esillä Piilaakson Mountain Viewissä sijaitsevassa tietokonehistorian museossa, Computer History Museumissa. Siellä on esillä myös ensimmäisiä tietokoneita, jotka käyttivät hiiriä. 1960-luvun lopussa ne eivät olleet kuitenkaan vielä kaupallisia tuotteita, vaan niitä käytettiin lähinnä graafisia käyttöliittymiä sekä muita tietokoneenkäyttöä helpottavia tekniikoita tutkittaessa.
Rollkugel
Muu maailma seurasi luonnollisesti Piilaakson tapahtumia, ja erilaisia syöttölaitteita ideoitiin myös muualla. Saksassa Telefunken-yhtiön insinööri Rainer Mallebrein kehitti vuonna 1968 ensimmäisen pallohiiren, missä laitteen alaosassa oli pyörivä pallo, jonka liikkeitä mitattiin. Telefunkenin laitteen pallo oli huimat neljä senttiä halkaisijaltaan. Laitteen nimi olikin ”Rollkugel” eli rullaava kuula.
Se kehitettiin osana projektia, missä tehtiin uudenlaisia lennonjohtosysteemien laitteita. Hiiren avulla lennonjohtaja pystyi osoittamaan kätevästi kohteita tutkaruudulla. Se otettiin tuotantoon lisälaitteeksi Telefunkenin TR 440 -päätyöasemalle sekä SIG 100 -vektorigrafiikkaterminaalille. Näin Rollkugel oli ensimmäinen kaupallisesti saatavalla ollut hiirityyppinen laite, tosin niitä valmistettiin vain 46 kappaletta.
Sen suurin merkitys olikin vaikutus tulevaisuuden hiiriin, sillä kun aiemmissa hiirissä oli yleensä kaksi kiekkoa, yksi pituus- ja toinen pystysuunnassa, niin pian ne korvattiin kuulilla, jotka rullasivat pöydän päällä hiiren sisällä.
Ensimmäinen oikeasti käyttökelpoinen rullahiiri oli Engelbartin ryhmän hiiren paranneltu versio vuonna 1972, mutta tärkeämpi oli seuraavana vuonna Xerox PARC -tutkimuskeskuksen esittelemän Xerox Alto -tietokoneen kolminäppäiminen pallohiiri.
Xerox Alto oli juuri se mullistava graafisella käyttöliittymällä ja hiirellä varustettu kokeellinen tietokone, jonka Steve Jobs näki ja otti esikuvakseen Apple Lisa -tietokoneen tekemisessä. Ja Lisa teki hiirestä olennaisen osan nykyaikaista tietokonetta vuonna 1983.
Hiiri numero 1
Vuonna 1974 Lausannen teknisen yliopiston professori Jean-Daniel Nicoud esitteli työryhmänsä ensimmäisen hiiren nimeltä Souris 1 eli ”Hiiri 1”. Se ei ollut vielä pallohiiri, vaan liikkeitä mitattiin kahdella hiiren sisällä olevalla pyörällä, mutta uutuutena näiden pyörien liikkeitä havaittiin potentiometrien sijaan optisesti. Se oli tarkempaa ja hiiri oli kevyempi.
Souris 1 oli ensimmäinen optinen hiiri, mutta eri tapaan kuin nykyiset optiset hiiret, joka havaitsevat liikkumistaan katsomalla alaspäin pintaa, missä ne liikkuvat.
Nicoud oli vieraillut Stanfordissa ja nähnyt siellä hiiriä. Kun EPFL:ssä kehitettiin tuolloin Smacky-nimistä tietokonetta, siihenkin haluttiin tehdä hiiri – ja se tehtiin. Ja niin tehtiin myös jatkokehitysversioita, kunnes tarina koukkaa jälleen 1970-luvun lopussa Stanfordiin.
Lausannelainen sähkötekniikan opiskelija Daniel Borel oli siellä tutustumassa ennen kaikkea graafisten käyttöliittymien ohjelmistoihin, mutta innostui pian hiiritekniikan kehittämisestä. Hän huomasi, että tarvetta oli selvästikin edulliselle, hyvälaatuiselle kaikkiin tietokoneisiin sopivalle hiirelle, ja niin syntyi ajatus niiden tuottamisesta kaupallisesti.
Borel sai mukaansa Pierluigi Zappacostan ja Olivetti-tietokoneyhtiössä työskennelleen Giacomo Marinin, jotka perustivat vuonna 1981 yhdessä Logitech-nimen saaneen yhtiön. Taustalla vaikutti myös EPFL:n tutkija André Guignard, joka oli aikanaan mukana Souris 1:n kehittämisessä ja vaikutti osaltaan sen tekemiseen Jean-Daniel Nicoudin kanssa.
Nimi ”Logitech” oli yhdistelmä ranskan kielen sanasta ”logiciel” (ohjelmisto) ja ”tech” eli tekniikka. Borel, Zappacosta ja Marini halusivat luoda tekniikkaa, jonka avulla ohjelmistojen käyttö käy kätevämmin.
Samana vuonna amerikkalainen Xerox esitteli ensimmäisen kunnollisen kaupallisesti saatavissa olleen hiiren osana Xerox 8010 Star -systeemiään, mutta se oli edelleen kallis.
Logitechin ajatus oli juuri päinvastainen: edullisia, laadukkaita hiiriä. Ensimmäinen sellainen oli vuonna 1982 esitelty P4, jonka taustalla oli Souris 1:n jälkeen tapahtunut kehitys ja yksinkertaistaminen siten, että tuote olisi kaupallisesti järkevä.
P4 tunnettiin aluksi nimellä Dépraz Digimouse, ja vaikka se ei vielä ollut kaupalllinen menestys, se nosti Logitechin tietokonealan tietoisuuteen. Yllä olevassa kuvassa se on yhdessä Smacky 8 -tietokoneen kanssa.
Kahta vuotta myöhemmin, siis vuonna 1984, tietokonejätti Hewlett-Packard tilasikin Logitechiltä hiiriä tietokoneidensa mukana toimitettavaksi, ja seuraavana vuonna Logitech toi markkinoille maailman ensimmäisen vähittäismyyntiin tulleen lisävarustehiiren, C7:n (alla).
Logitech C7 vuodelta 1985.
Logitech valloittaa maailman
C7:n suosion myötä Logitech kasvoi ja päätyi pian perustamaan konttorin Piilaaksoon – minnekä muuallekaan! – ja tuotantolaitokset Taiwaniin ja Irlantiin. Yhtiö meni Sveitsissä pörssiin vuonna 1988 ja toi myös samana vuonna markkinoille ensimmäisen tuotteensa, joka ei ollut hiiri. Se oli kädessäpidettävä skanneri.
Vuonna 1991 Logitech esitteli maailman ensimmäisen kuluttajien saatavilla olleen langattoman hiiren, minkä jälkeen vuonna 1996 juhlittiin: yhtiö oli tuottanut yli 100 miljoonaa hiirtä. Niitä oli joka puolella ympäri maailman!
2000-luvulle tultaessa Logitech jatkoi hiirien kehittämistä ja valmistamista, mutta myös laajeni muille tietotekniikan alueille, etenkin skannereihin, mutta myös näppäimistöihin, webcameihin, peliohjaimiin ja äänilaitteisiin. Oman tuotekehityksen lisäksi vaurastunut yhtiö osti pienempiä kilpailijoitaan. Logitechin markkinaosuus hiirissä oli 70%.
Logitechin 3D-hiiri (1990, ylhäällä vasemmalla) käytti ultraääniä sijaintinsa määrittämiseen. Vieressään oleva hiiri oli ensimmäinen langaton hiiri (1984). Se käytti infrapunavaloa yhteydenpitoon tietokoneen kanssa. Magellan (1993, ylhäällä oikealla) tehtiin yhdessä Saksan ilmailu- ja avaruusjärjestön kanssa. Trackman Marble (1995, vasemmalla alhaalla) käänsi pallon yläpuolelle ja sitä pyöritettiin peukalolla. Trackman Portable (1993) oli samanlainen, mutta helpmmin kuljetettava. Se oli myös eräs ensimmäisistä hiiristä, jonka näppäimiä pystyi personoimaan Mouseware-ohjelmalla.
Puolen miljardin hiiren raja rikkoutui vuonna 2003, jolloin valikoimassa oli jo nykyaikainen laseriin perustuva hiiri.
Yrityskauppojen ja oman tuotekehityksen ansiosta Logitech on nyt edennyt varsin kauas ensimmäisestä hiirestään, P4:stä vuonna 1982: se on erilaisten tietokoneiden ja kannettavien laitteiden lisälaitteiden markkinajohtaja, sillä on 7300 työntekijää ja 3,7 miljardin euron liikevaihto, sekä myyntiä lähes kaikissa maailman maissa. Ja taustalla vipeltää EPFL:n tutkijoiden hassu ajatus tehdä maailman paras hiiri.
MX Master 4
Tuorein Logitechin hiiri esiteltiin nyt lokakuun alussa: MX Master 4 on suoranainen hiirien mestarinäyte, jota käyttäessä ei voi olla ajattematta valovuosien loikkaa viiden viiden vuosikymmenen takaisesta Souris 1:stä. Sain käyttööni hiiren syyskuun puolivälissä ja olen testaillut sitä sen jälkeen.
Logitechin tyyliin MX Master 4 on ergonomisesti muotoiltu ja se täyttää mukavasti päällä lepäävän käden sisäosan. Keskisormen ja etusormen alla olevat kytkimet ovat sopivan napakoita ja niiden keskellä olevassa metallisessa rullassa on sopivasti massaa.
Peukalolle on edellisten MX Masterien tapaan paljon tekemistä: pitkittäissuunnassa on myös rulla, metallinen, kolme kytkintä ja suuri kytkin alla. Ja siinä on tämän hiiren erikoisuus, sillä se antaa haptisen vastineen. Kun sitä painaa, hiiri vastaa lievästi tärähtämällä.
Suuri paukalokytkin tuo näkyviin pyöreän valikon (Action Ring Logitechin sanoin) kuvaruudulle. Valikossa on kahdeksan kohtaa, ja hiirellä on kätevää siirtää kursoria valikon eri kohtiin. Valikon kohdat vaihtuvat käytössä olevan ohjelman mukaisesti, ja niitä voi luonnollisesti säätää itse Logi Options+ -ohjelmalla.
Erityisen kätevä MX Master 4 ja sen haptinen valikko on kuvien ja videoiden editoinnissa, jolloin monia toimintoja voi hallita suoraan hiirestä.
Hiireen saa myös sovelluksia, joilla sen käyttöä voi edelleen tehostaa.
Olin oikeastaan luopunut jo hiiren käytöstä, koska pääasillisin työkoneeni on kannettava ja Applen trackpad on erittäin hyvä ja kätevä. MX Master 4 on kuitenkin saanut minut käyttämään uudelleen hiirtä juuri editoidessa, ja Logitech markkinoihin hiirtä juuri luoville aloille ja koodareille – heille (meille!) tästä on todella apua ja iloa.
Creator Rush Challenge
Logitechillä on juuri siksi käynnissä myös opiskelijoille tarkoitettu todella kiinnostava kilpailu: Logi Creator Rush. Palkintona on luonnollisesti Logitechin tuotteita, mutta myös matka Lausanneen, Logitechin tuotekehityskeskukseen. Käynti Lausannessa jo sinällään on kiinnostavaa, saati sitten Logitechin luona!
Kilpailussa on neljä kategoriaa. Osallistua voi 3D-suunnitteluun, koodaamiseen, graafiseen suunnitteluun ja tilasuunnitteluun.
Osallistuminen on helppoa, sillä voit yksinkertaisesti postata kuvasi tai videosi Instagramissa, liittää siihen hashtagin #LogiCreatorRush #Logitech ja tägin @LogiCreatorRush, kertoa käyttämistäsi ohjelmista ja/tai työkaluista, sekä lataamalla logicreatorrush.com -sivulle pdf:n, missä on samoja tietoja sekä kuvaus työstäsi.
Euroopan avaruusjärjestö luovutti virallisesti nyt syyskuun 10. päivänä jo kolmannen kuualuksen huoltomoduulin Nasalle. Suunnitelman mukaan Artemis III -lento, jolla ihmiset palaisivat pitkän tauon jälkeen jälleen Kuun pinnalle, käyttäisi juuri tätä huoltomoduulia matkaansa Maasta Kuun kiertoradalle, Kuuta kiertäessään ja paluumatkallaan kohti maapalloa.
Tämänhetkisen suunnitelman mukaan lentoa suunnitellaan aikaisintaan kesäkuulle 2027, mutta Kuuhun palaamisen päällä leijuu monenlaisia uhkakuvia teknisistä viivästyksistä politiikan kiemuroihin.
Katsotaanpa vähän, missä kuulentojen kanssa mennään nyt – viisi ja puoli vuotta sen jälkeen, kun presidentti Trump ilmoitti ensimmäisellä kaudellaan amerikkalaisten palaavan kuuhun vuoden 2024 loppuun mennessä.
Artemis I Kuun luona. Kuva: Nasa
Artemis II lähes valmiina
Kun Trump allekirjoitti toukokuussa 2019 niin sanotun avaruuspolitiikkadirektiivin 1, Space Policy Directive 1:n, tavoitteena ei ollut vain käydä nopeasti Kuussa Apollo-lentojen tyyliin, vaan palata Kuuhun ja Kuun luokse pysyvämmin.
Suunnitelmana oli käyttää Boeing-yhtiön tekemää SLS-rakettia, Lockheed-Martinin valmistamaa Orion-alusta ja eurooppalaisten toimittamia huoltomoduuleita astronauttien viemiseen ensin lennolle Kuun ympäri ja sitten Kuun pinnalle. Kuuhun laskeuduttaisiin SpaceX:n Starship-aluksen kuuversiolla ja myöhemmin myös Blue Originin johtaman yhteenliittymän rakentamalla laskeutujalla.
Ensimmäinen lento, Artemis I oli tarkoitus tehdä vuonna 2020, mutta se viivästyi vuoteen 2022. Tuolla ilman astronautteja tehdyllä lennolla alus kiersi Kuuta vähän aikaa automaattisesti ja palasi takaisin. Koelento meni muuten hyvin, paitsi että Orion-aluksen lämpösuojakilvestä löydettiin suuria vaurioita laskeutumisen jälkeen. Kilven uloin kerros oli irronnut monista kohdista ja kilven muodostavista noin 5000 pienestä keraamisesta tiilestä lähes 200 oli halkeillut.
Artemis I -lennolla käytetyn Orion-aluksen lämpösuoja lennon jälkeen. Kuva: Nasa
Lämpösuoja riitti suojaamaan alusta laskeutumisen aikana, mutta koska ihmisiä kuljetettaessa ei haluta ottaa riskejä, päätettiin kilpeen tehdä suuria muutoksia. Aluksen elossapitojärjestelmissä oli myös korjattavaa.
Näiden ongelmien parissa kuluikin niin paljon aikaa, että Artemis II -lentoa lykättiin useampaan kertaan eteenpäin. Alun perin sitä kaavailtiin vuodelle 2021, korjausten aikana vuodelle 2024, ja nyt tavoitteena on Saada astronautit Reid Wiseman, Victor Glover, Christina Koch ja Jeremy Hansen viimein historialliselle kuumatkalleen ensi huhtikuussa.
Alla oleva video on tehty vuonna 2023, jolloin nelikko oli käymässä Euroopassa.
Nyt aikataulu tältä osin vaikuttaa realistiselta, ja raketti aluksineen on jotakuinkin valmiina – kuten on ollut jo noin vuoden ajan.
Heidän lentonsa kestää kymmenen vuorokautta. Matka Kuun luokse kestää kolme vuorokautta, kiertää Kuuta lähimmillään noin sadan kilometrin korkeudessa neljä vuorokautta ja palaa Maahan jälleen noin kolmen päivän ajan. Erityisen jännää lennossa on se, että astronautit kiertävät Kuuta radalla, miltä he pystyvät näkemään hyvin myös Kuun etelänavan alueet eli paikan, minne Artemis III -lennolla on tarkoitus laskeutua.
Wiseman, Glover, Koch ja Hansen ottavat paljon kuvia, ja myös harjoittelevat aluksen sisällä avaruuskävelyn tekemistä uusilla avaruuspuvuilla.
Orion-alus iskeytyy laskeutuessaan ilmakehään noin 11 kilometrin sekuntinopeudella ja laskeutuu laskuvarjoillaan Tyyneen valtamereen Kalifornian luokse.
Myös sinä voit päästä mukaan lennolle, tosin virtuaalisesti. Nasalla on meneillään "Send Your Name with Artemis II" -kampanja, jossa voit lähettää nimesi Orionin kyydissä Kuuta kiertämään. Käy lataamassa maihinnousukorttisi tammikuuhun 2026 mennessä täällä: https://www3.nasa.gov/send-your-name-with-artemis/
Kirjoittajan maihinnousukortti Artemis II -lennolle. Lataa omasi Nasan sivulta!
Artemis III
Jos Artemis II sujuu suunnitellusti, saattaisi Artemis III päästä matkaan vain noin vuotta myöhemmin, kesällä 2027. Tuolla lennolla käytettävän SLS-raketin osia tehdään parhaillaan, ja itse raketti laitettaneen kasaan vasta ensi vuonna. Airbusin Bremenissä valmistama eurooppalaishuoltomoduuli on jo kiinnitetty Orion-alukseen.
Suurin kysymysmerkki tällä hetkellä on laskeutuminen Kuun pinnalle, mikä onkin iso epävarmuustekijä lennolla, jonka tarkoitus olisi juuri laskeutua ensimmäisen kerran Kuuhun sitten Apollo 17 -lennon vuonna 1972.
SLS-raketin keskusosa valmisteilla. Kuva: Nasa
SpaceX on myöhässä Starship-aluksensa käyttökuntoon saamisessa, ja vasta sen jälkeen yhtiö pääsee testaamaan kuulennolla vaadittavaa tekniikkaa. Haastavinta on aluksen tankkaus kiertoradalle, sillä Starship käyttää avaruuteen noustessaan suuren osan polttoaineestaan. Jotta se voisi jatkaa Kuuhun, toimia Kuun kiertoradalla, laskeutua ja nousta uudelleen avaruuteen, täytyy sen tankit täyttää avaruudessa, ja tämä vaatii useamman Starshipin tankkeriversion lennon avaruuteen.
Lentoja pitää tehdä jopa 14. Ajatuksena ei ole lirittää nestemäistä metaania ja nestehappea suoraan tankkialuksesta kuualukseen, vaan käyttää kiertoradalla olevaa varastoa – huoltoasemaa. Tankkeri-Starshipit vievät ajoaineita tähän välivarastoon, mistä Kuu-Starship eli HLS (Human Landing System) saisi metaaninsa ja happensa. Näitä täytyy olla satoja tonneja, joten jo pelkästään tankkausoperaatio ennen lähtöä Kuuhun on monimutkainen ja kriittinen osa lentoa.
HLS ampaisee automaattisesti kohti Kuuta ja asettuu kiertämään sitä vakaalle kiertoradalle ennen Artemis III -astronauttien lähtöä matkaan. Heidän lentonsa alkaa vasta sitten, kun HLS on paitsi Kuun luona, niin myös testattu ja toimintakuntoinen.
SLS laukaisee astronautit kohti Kuuta. He telakoituvat Orion-aluksellaan Starshipiin. Kaksi astronauteista siirtyy kuualukseen, kaksi jää Orioniin. HLS laskeutuu Kuun etelänavan tuntumaan ja viettää siellä noin viikon tutkimusta tehden, näyteitä keräten ja aluksensa toimintaa seuraten. Kaikkiaan Artemis III -lento kestää tämänhetkisen suunnitelman mukaan 30 vuorokautta.
Kuuastronautteja ei ole vielä nimetty, mutta Nasalla on 18-henkinen Artemis-astronauttiryhmä, jonka jäsenistä neljä valitaan mukaan lennolle. Nasa painotti pitkään, että Kuuhun laskeutuisi naisastronautti ja ei-valkoinen astronautti, mutta viime aikoina Yhdysvaltain nykyhallinnon painostuksesta tämä on jätetty pois; ajatuksena naisen ja rodullistetun ihmisen saaminen Kuun pinnalle 12 valkoisen miehen jälkeen oli kaunis.
Nykyhallinto on myös vihjannut mahdollisuudesta peruuttaa koko Artemis III -lento. Nasan tuoreimmassa budjettiehdotuksessa on vielä mukana tämä ensimmäinen laskeutuminen Kuuhun, mutta sitä seuraamaan suunnitellut lennot eivät ole saamassa enää rahoitusta.
Mukana näillä lennoilla olisi myös astronautteja Euroopasta, Kanadasta, Japanista ja Yhdistyneistä arabiemiraateista. Nasa on suunnitellut Gateway-asemaa ja Artemis-lentoja yhdessä näiden kanssa, ja Artemis III:n jälkeisten lentojen peruminen olisi suuri isku kansainväliselle yhteistyölle.
Starshipin kuuversio piirrosessa, ensin Kuun kiertoradalla Orioniin telakoituna ja alempana HLS verrattuna muihin suunniteltuihin kuulaskeutujiin. Astronautit ja rahti laskettaisiin nokassa olevasta hyötykuormatilasta Kuun pinnalla hissillä. Kuva: Nasa
Toisaalta, jos Starship toimii lopulta SpaceX:n kaavailemalla tavalla, niin kalliin SLS:n ja pienen Orionin käyttäminen olisi tyhmää. Starshipit voisivat viedä Kuun pinnalle paljon enemmän tavaraa ja ihmisiä paljon SLS-rakettia edullisemmin kuin on nyt kaavailtu.
Tarkoituksenahan oli tehdä lisää laskeutumisia Kuuhun, pohjustaa pysyvää oleskelua siellä ja rakentaa Kuuta kiertämään Gateway -nimisen avaruusaluksen. Laskeutumisia Kuuhun voitaisiin tehdä sieltä ja asemalla harjoiteltaisiin asumista sekä olemista kaukana avaruudessa. Se olisi looginen jatko nykyisellä Kansainvälisellä avaruusasemalla tehtävälle toiminnalle.
Saa nähdä, miten käy. Seuraava Starshipin koelento tapahtunee parin viikon päästä, ja SpaceX suunnittelee tekevänsä koelentoja hyvinkin nopeaan tahtiin ensi vuonna uudella Starshipin sekä sen Super Heavy -kantoraketin kolmannella kehitysversiolla. Tulossa on myös tankkerialuksen koelentoja ja tankkauksen harjoittelua.
Jotta HLS olisi valmis ja testattu Artemis III -lentoa varten ennen kesää 2027, pitää koelentotahdin olla todella suuri lähiaikoina. Jopa SpaceX:n vauhdilla tämä on varsin haastavaa…
Astronautit ovat odotelleet kuulentoaan jo pitkään ja saavat vielä odotella vähän lisää. Onneksi he eivät ole olleet koko aikaa Orion-aluksen sisällä, kuten tässä harjoituksen aikana otetussa kuvassa. Kuva: Nasa
Auringossa tapahtui varsin voimakas koronan massapurkaus 30. elokuuta, ja siitä lähtenyt varattujen hiukkasten pilvi saavuttaa maapallon tulevana yönä 1. -2. syyskuuta Suomen aikaa. Luvassa voi olla varsin voimakas revontulimyrsky, joka on kenties näkyvissä paitsi koko Suomessa, niin myös keskisen Euroopan pohjoisosissa sekä muuallakin maapallon keskileveysasteilla.
Päivitys 2.9. Koronan massapurkaus osui maapalloon ennustetusti ja sai aikaan G2-luokan geomagneettisen myrskyn. Ennusteen mukaan revontuliaktiivisuus säilyy korkeana vielä tiistain ja keskiviikon välisenä yönä.
-
Ilmatieteenlaitoksen ja NOAA:n avaruussääennusteen mukaan tämä tuorein avaruusmyrsky osuu Maahan maanantain ja tiistain välisenä yönä. Saapumisajankohtaa ei pystytä ennustamaan tarkasti, mutta näyttää siltä, että myteri alkaa yöllä – siis pimeään aikaan, jolloin revontulet ovat näkyvissä. Ja näillä näkymin koko maassa paitsi tänä yönä, niin myös edelleen tiistain ja keskiviikon välisenä yönä revontulten todennäköisyys on suuri ja sen jälkeenkin vielä kohtalainen.
Kun hiukkaspilvi osuu noin 1,6 miljoonan kilometrin päässä Maasta oleviin havaintolaitteisiin, voidaan pilven olemuksesta ja myrskyn voimakkuudesta tehdä tarkempia arvioita. Tämä tapahtuu noin 20–50 minuuttia ennen Maahan saapumista. Vasta silloin massapurkauksen todellinen nopeus ja voimakkuus voidaan havaita.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että tulossa on mukavan aktiivinen revontulinäytös, juuri sopiva syyskauden avaus, mutta ei mitään vaarallista geomagneettista myrskyä.
Heti massapurkauksen etureuna, niin sanottu shokkiaalto, aiheuttaa todennäköisesti G1–G2 -tasoisen geomagneettisen myrskyn, mutta varsinainen hiukkaspilven ydin seuraa sitä todennäköisesti muutaman tunnin päästä. Silloin myrsky voi äityä G3-tasolle. Kenties tuolloin yö on jo kääntymässä aamuksi Suomessa. Pohjoisen lisäksi revontulia kannattaa katsoa myös etelätaivaalta – myös eteläisessä Suomessa.
Jos massapurkauksen oma magneettikenttä on riittävän voimakas ja sen suuntaus on suotuisa (eli vastakkainen Maan magneettikentän kanssa), voi syntyä helposti myös G4-tasoinen geomagneettinen myrsky. Sellainen saattaa aiheuttaa myös häiriöitä ja jännitepiikkejä sähköverkoissa, vaurioittaa satelliittien elektroniikkaa, vaikuttaa navigointiin ja sotkea viestintää
Myös Finnairissa seurataan varmasti Pecasus-palvelun tarjoamaa tietoa tilanteesta, koska voimakkaiden avaruusmyrskyjen aikaan säteilytaso reittilentokorkeuksilla Maan napa-alueilla on suurempi, ja esimerkiksi Helsingin ja Tokion välinen lento voidaan reitittää tästä syystä etelän kautta Venäjän ohi.
Auringon Maahan näkyvällä puolella on juuri nyt monia aktiivisuusalueita ja onkin todennäköistä, että purkauksia tulee vielä lisää.
Kyseessä on suurin purkaus vähään aikaan Auringosta, joka on lähestymässä tämän aurinkomaksimin loppua. Aurinkosykli kestää noin 11 vuotta, ja sen huippua, eli aurinkomaksimia, seuraa laskeva vaihe, jolloin Auringon aktiivisuus vähenee.
Tällä hetkellä olemme aurinkosyklissä 25, joka alkoi joulukuussa 2019 ja jatkuu arviolta vuoteen 2030 asti.
Aurinkosyklin huippu, eli aurinkomaksimi, oli hyvin todennäköisesti elokuun ja marraskuun 2024 välisenä aikana, tarkemmin lokakuussa 2024, jolloin 365 päivän keskiarvoinen auringonpilkkuluku saavutti huippunsa (163,9 ISN:n mukaan). Lopullisesti huippukuukausi voidaan kuitenkin vahvistaa vasta jälkikäteen, kun Auringon aktiivisuuden lasku on selvästi havaittavissa.
Sykli on joka tapauksessa ollut normaalia ja odotettua aktiivisempi.
Tilastojen mukaan auringonpurkauksia tapahtuu eniten juuri näihin aikoihin aktiivisuussykliä eli maksimin jälkeen. Auringon magneettikentät ovat edelleen aktiivisia ja monimutkaisia, mikä edesauttaa purkausten syntymisessä; vaikka auringonpilkkujen määrä onkin vähenemässä, magneettisten häiriöiden, kuten filamenttien ja aktiivisten alueiden, aiheuttamat purkaukset ovat yleisempiä tilastojen mukaan.
