meri

Tarinan mukaan Fijin luota eteläiseltä Tyyneltä valtamereltä löydettiin merenneito 1800-luvun alussa.

Amerikkalainen merikapteeni Samuel Barrett Edes osti tämän japanilaisilta kalastajilta vuonna 1822 kuuden tuhannen dollarin hintaan. Hän antoi sen – maksua vastaan tietysti – näytteille asetettavaksi Lontooseen.

Kun Edes kuoli, hänen poikansa myi merenneidon Moses Kimball -nimiselle Bostonin museon edustajalle vuonna 1842 ja hän tarjosi sitä New Yorkiin tuolloin kuuluisaan Phineas Taylor Barnumin kuriositeettimuseoon.

P.T. Barnumina tunnettu showmies esitteli museossaan kaikenlaisia omituisia eläimiä ja olioita ympäri maailman, ja koska tuohon aikaan kaikenlaisia kummallisuuksia ei tarjottu suoraan olohuoneeseen television kautta, oli museo hyvin suosittu.

Barnum halusi selvittää omituisen merenneidon autenttisuuden, mutta kukaan hänen kutsumistaan tutkijoista ei osannut sanoa mikä ihme merenneito oli. Sitä ei pystytty varmentamaan oikeaksi merenneidoksi, mutta ei myöskään todistamaan, etteikö se mahdollisesti voisi olla. Joka tapauksessa Barnum oli vakuuttunut siitä, että merenneito olisi suosittu ja vuokrasi sen Kimballilta huimaan 12,50 dollarin viikkohintaan.

Jotta tieto merenneidosta olisi kiirinyt joka puolelle, lähetti Barnum sanomalehdille sepitettyjä kirjeitä, joissa hän kuvaili tohtori J. Griffinin Etelä-Amerikasta tuomaa omituista eläimen muumiota, jota hän piti hotellihuoneessaan. Oikeasti Griffin oli Barnumin avustaja, joka tosiaan asui muumion kanssa hotellissa New Yorkissa, ja näytti sitä siellä kiinnostuneille. Erityisen ihmeissään oli hotellin johtaja, joka kutsui paikalle myös toimittajia.

Näin "Fijin merenneito" sai julkisuutta ja Griffin "suostui" antamaan löytönsä näytteille lyhyeksi ajaksi ja pienelle yleisölle, ja lopulta myös esille Amerikan luonnonhistorialliseen museoon.

Dollarit mielessään Barnum oli painattanut jo siihen mennessä 10 000 kuvitettua kirjasta merenneidoista yleisesti ja erityisesti tästä muumiosta sekä sen tarinasta.

Yllättäen lyhyen näyttelyn jälkeen muumio katosi; todennäköisesti se tuhoutui "vahingossa" tulipalossa.

Sittemmin on selvinnyt, että japanilaiset ja Itä-Intian saariston kalastajille on pitkä perinne tällaisten uskonnollisten esineiden valmistamisessa. Yleensä niissä yhdistetään apinan yläruumin suuren kalan pyrstöosaan, usein hyvinkin taitavasti. Esimerkiksi tässä esillä olleessa "muumiossa" oli kalan pyrstöön liitetty turkkia, mikä teki siitä uskottavan näköisen.

Barnumin esittelemä merenneitomuumio ei ollut myöskään mikään poikkeus. Esimerkiksi otsikkokuvana on vastaavan kaltainen muumio, joka oli esillä Intiassa. Tarinoita muumioituneista merenneidoista on ollut eri puolilla koko 1900-luvun ajan (ja kenties aikaisemminkin) ja toistuvasti yhä edelleen jostain ilmestyy erilaisia eläinten yhdistelmiä, joiden väitetään olevan "puuttuvia renkaita" tai muuten mullistavia. Onneksi nykyisin niiden paljastaminen huijauksiksi on erittäin helppoa ja nopeaa.

Alla on vielä piirros alkuperäisestä Fijin merenneidosta.

NASAn Cassini-luotain on lähettänyt Maahan ensimmäiset kuvat, jotka se otti viime keskiviikkona ohittaessaan Saturnuksen Enceladus-kuun etelänavan 49 kilometrin etäisyydeltä.

"Cassinin huikeat kuvat tarjoavat pikavilkaisun Enceladuksen lähiohituksesta, mutta kaikkein jännittävimmät tutkimustulokset ovat vasta tulossa", toteaa Linda Spiker Jet Propulsion Laboratorysta.

Päivän kuvana on sapelisuu, eli sapelihammaskala (Chauliodus sloani).

Se on on n. 30 cm pitkä hoikkaruumiinen syvänmeren kala, joka elää tietääksemme vain Intian- ja Tyynen valtameren trooppisissa osissa noin 1 – 2 kilometrin syvyydessä. Sen suu on suuri ja täynnä pitkiä, neulamaisia hampaita, ja sillä on todennäköisesti eläinkunnan suurimmat hampaat suhteessa pään kokoon.

Kala saattaa joskus joutua merivirtausten myötä pintavesiin, mutta Suomessa tästä ei ole pelkoa – sen sijaan lomakohteissa kala saattaa huonolla onnella sattua eteen sukellusmatkoilla. 

Yleensä tämä kala on esimerkkinä merien syvyyksien kauhistuttavista eläimistä, ja normaalisti siitä näytetään vain kalan pää – juuri sen suurista hampaista johtuen. Oikeasti kala on kuitenkin varsin pitkä ja hoikka, ja sen selkäevän ensimmäinen ruoto on pidentynyt siimamaiseksi. Lisäksi tuon siimamaisen osan päässä on valoa hohtava elin, jolla kala houkuttelee saaliseläimiä. 

Kokonaisuudessaan tämä söpö pikkukala näyttää tältä:

Kääpiöplaneetta Cereksen pinnalta on löydetty vettä. Suurimmaksi osaksi se on jäätyneenä pinnalle. Tietyillä alueilla se kuitenkin sulaa ja höyrystyy (tai sublimoituu) avaruuteen suihkuten.

Suihkut syntyvät Auringon lämmön vaikutuksesta. Ceres toimii siis hieman kuin jättimäinen komeetta.

Mullistava löytö julkaistiin tänään torstaina tiedelehti Naturessa. Itse havainto tehtiin Euroopan avaruusjärjestön Herschel-avaruusteleskoopilla jokin aika sitten. Laite lakkasi toimimasta keväällä 2013.

Aiemmin veden olemassaoloa Cereksellä on osattu epäillä. Nyt tehty löydös varmistaa asian.

Ceres on asteroidivyöhykkeen suurin kappale. Sen halkaisija on noin 950 km. Se luokitellaan nykyisin kääpiöplaneetaksi.

Höyrysuihkuja pinnalta

Kenties jännittävintä löydössä on, että vettä löytyy kaasuna Cereksen ympäriltä. Vesihöyry tarkoittaa kenties kaasukehää. Tai ainakin jotain sinne päin.

Tutkijat olettavat, että Cereksen pinnalla tapahtuu ajoittaisista vesihöyryn purkauksia. Sellaisia voi syntyä, jos jäinen pinta lämpiää epätasaisesti. Vesihöyryä ei nimittäin nähty joka kerralla kun Herschel suunnattiin kohti Cerestä. Kääpiöplaneetan oma pyöriminen tuntui peittävän vesihöyryalueet.

Purkausten alkuläheiksi tunnistettiin kaksi oudon tummaa pyöreähköä aluetta Cereksen pinnalla. Toisaalta purkaukset alueilla loppuivat, kun Ceres siirtyi kauemmas Auringosta.

Pohjoisen jäämeren jään pinnalta on havaittu yllättävän korkeita elohopeapitoisuuksia. Ilmiön syyksi on paljastunut jään lisääntynyt rakoilu, joka vetää elohopeaa ilmasta jäälle.

Elohopean on jo pitkään tiedetty joutuvan aivan jään pinnan tuntumassa monimutkaisiin kemiallisiin reaktioihin, joiden päätteeksi sitä tippuu kiinteänä alas. Normaalisti prosessi kuitenkin tyrehtyy varsin nopeasti. Elohopea loppuu alimmasta ilmamassasta.

Tutkimusta johtaneen Chris Mooren mukaan nyt on kuitenkin toisin. Uutta elohopeaa tulee koko ajan tilalle. Homma siis jatkuu niin kauan kuin avovettä on näkyvissä.

-- Emme olisi ikinä uskoneet löytävämme tällaista railoihin liittyvää prosessia, Moore päivittelee.
-- Sekoittuminen on niin voimakasta, että se vetää elohopeaa ylemmistä ilmakerroksista lähelle jään pinnan aktiivista aluetta.

Jään halkeillessa railoista paljastuu vettä. Kymmeniä asteita arktista ilmaa lämpimämpänä se höyryää voimakkaasti, ja pyörteilevät pilvet nousevat jopa satojen metrien korkeuteen. Juuri tämä ilman voimakas sekoittuminen pumppaa elohopeaa ylemmistä kerroksista kohti pintaa.

Aiemmin näin ei ollut. Halkeilu on lisääntynyt napajäätikön ohennuttua tuntuvasti. Viimeisen vuosikymmenen aikana uusi vuoden kestävä merijää on vallannut alaa monivuotiselta jääpeitteeltä. Se on suolaisempaa, ohuempaa ja helpommin halkeilevaa kuin aiemmin.

Elohopea kulkeutuu kaasumaisena arktiselle alueelle pitkiä matkoja eteläisemmiltä leveysasteilta.

Aine rikastuu eritoten vesistöissä ravintoketjua myöten. Jäämeren ohuelle jäälle kertyvä elohopea joutuu jääpeitteen sulaessa veteen. Sieltä se kulkeutuu planktonin, pikkukalojen ja petokalojen kautta niitä syöviin lintuihin ja nisäkkäisiin. Myös ihmisiin.

Tutkimuksessa on keskitytty Alaskan pohjoispuoliseen alueeseen, mutta tulokset voidaan yleistää koko Pohjoiselle jäämerelle. Lisätietoa tutkimuksesta voi lukea projektin omilta sivuilta.

Ranskalainen tutkimusvene Tara on parhaillaan Pohjoisella jäämerellä ja päivän kuva on eiliseltä, jolloin Siperian pohjoispuolella olevalla Laptevinmerellä myrskysi oikein kunnolla. Taran aikomuksena on kulkea Koillisväylän läpi ilman jäänmurtajan avustusta, mikä näyttääkin onnistuvan: pohjoiset merialueet ovat ennätyksellisen vähäjäisiä ja jopa pienellä (tosin metallisella) veneellä pääsee kulkemaan näitä aikaisemmin kesälläkin läpitunkemattomia meriä.

Matkanteko on kuitenkin haastavaa, sillä viime päivien rajun myrskyn lisäksi meressä on toki jäätä. Ajoittain noin 60% pinta-alasta on jäätä, joten venettä pitää sommata koko ajan suurimpia jääkappaleita väistellen – mikä on haastavaa ja vaikeaa voimakkaassa tuulessa. Veneen kapteeni Loïc Vallette valvoi viime viikolla kaksi päivää, kun merenkäynti oli kovinta ja jäätä oli eniten.

Tara ei ole yksin: myös 14-metrinen puolalaislaiva on menossa samaan suuntaan.

Ranskan television sivuilla on videota www.france3.fr/evenements/expedition-tara-arctique-thalassa Taralta ja Tiedetuubin juttu Taran matkaanlähdöstä on täällä.

Ranskalainen Tara Expedition on omalaatuinen tutkimusmatka Jäämerelle. 36-metrinen, metallinen, varta vasten vaikeita jääolosuhteita varten tehty alus lähti 19. toukokuuta kolmannelle matkalleen kohti pohjoista.

Ensimmäisen kerran Tara seilasi arktisia meriä vuonna 2006; se lähti neitsytmatkalleen elokuussa 2006 ja vietti tutkijaryhmä mukanaan kaksi vuotta Jäämeren jäämassojen mukana ajautuen tällä Tara Arctic -purjehduksellaan, kunnes palasi takaisin Ranskaan helmikuussa 2008.

Matka oli osa kansainvälistä polaarivuotta ja sen tutkimusohjelmaa, sekä kuului myös DAMOCLES (Developing Arctic Modelling and Observing Capabilities for Long-term Environmental Studies) -tutkimukseen.

Matka oli samankaltainen kuin norjalaistutkijoiden Fridtjof Nansenin, Otto Sverdrupin, Oscar Wistingingin ja Roald Amundsenin 1800-luvun lopussa mm. Fram-aluksella tekemät matkat pohjoiseen; jään mukana liikkuminen on hyvä tapa tehdä pitkäkestoisia tutkimuksia ja selvittää miten jää liikkuu pohjoisella merellä. Lisäksi se on käytännössä ainoa tapa liikkua vaikeissa jääolosuhteissa, missä nykyisilläkin jäänmurtajilla olisi vaikeuksia tehdä matkaa omin moottorein.

Taran toinen matka, Tara Oceans, alkoi vuonna 2009 ja päättyi viime vuonna. Nyt pohjoisessa ajelehtimisen sijaan se teki maailmanympärimatkan hiilidioksidimittauksia tehden ja merian mikro-organismeista näytteitä keräten.

Tämän nyt alkaneen matkan tarkoituksena on purjehtia pohjoisen jäämeren ympäri kesäkauden aikana jääolosuhteita tutkien. Suunnitelman mukaan Tara kulkee kuuden kuukauden aikana 25 000 km pohjoisnapaa ympöröivää jääpeitettä seuraten ja välillä maihin poiketen. Nyt pelkän tutkimisen lisäksi Taran matkalla halutaan kiinnittää huomiuota ilmastonmuutokseen ja siihen, millä nopeudella pohjoisen jäätilanne on muuttumassa.

Aluksen ylläpito maksaa noin kolme miljardia euroa vuodessa ja summa saadaan kokonaan lahjoituksista ja yksityisistä varoista. Voit tukea Taraa helpoiten ostamalla tuotteita sen nettisivujen verkkokaupasta.