Aika kauan sitten kolme länsimaista taiteilijaa esitti performanssin, jossa he seisoivat yleisön edessä ja kukin luki vaieten kirjaa kynttilän valossa. Kun taiteilija löysi kirjasta sanan ”valkoinen”, hän sammutti kynttilänsä ja poistui näyttämöltä. Teos päättyi, kun näyttämö oli pimentynyt.

Kaksi esittäjää löysi omista kirjoistaan sanan ”valkoinen” muutamassa minuutissa. Mutta yksi taiteilijoista luki erästä Hegelin teosta, eikä vielä tunnin kuluttuakaan ollut löytänyt sanaa ”valkoinen”. Katsojat tulivat kärsimättömiksi ja eräs taidekriitikko kävi puhaltamassa kynttilän sammuksiin. Taiteilija sytytti sen uudelleen ja jatkoi lukemista.

Aika on monien nykytaiteilijoiden materiaalia ja samalla taiteellisen tutkimuksen kohde. Taiteen avulla aikaa voi tarkoituksellisesti hidastaa, venyttää, nopeuttaa tai pysäyttää siten, että teoksen kokija tulee äärimmäisen tietoiseksi ajan luonteesta. Aikakokemus tihentyy käsiteltäväksi.

Meille kärsimättömille esitys, jossa ei näennäisesti tapahdu mitään ja jonka kestoa emme varmasti voi tietää, on kiduttava. Olemme ajan kanssa yksin, sillä mikään ulkoinen toiminta ei kuluta aikaamme. Odotamme vain esityksen – tietyn ajan jakson – loppumista. Uteliaisuus pitää paikallaan.

Joulu vertautuu performanssiklassikkoon: odotamme että joulupukit sammuttavat kynttilänsä ja poistuvat näyttämöltä tolkullisessa ajassa. Oudoksumme, jos jossakin on jouluvalot vielä huhtikuussa ja närkästymme, jos törmäämme kesälomamatkalla joulutarvikkeita myyvään kauppaan.

Sammutamme joulun, ja jos uimarannalle ilmestyy elokuun kuumuudessa joulupukkilauma, käy kuten kuvatussa performanssissa: vahtimestari pyysi lopulta sinnikästä taiteilijaa poistumaan näyttämöltä.

Arkinen kokemuksemme ajasta on, että asioilla on tietty rytmi: jotakin tapahtuu oikeassa järjestyksessä ja oikeaan aikaan, luonnollisesti. Jos jokin taiteellinen performanssi sekoittaa arkista ajan tajuamme, se saattaa tuntua epämukavalta, mutta pidemmän päälle esimerkiksi yhä kiihtyvän kiireen hidastaminen on mahdollista vain ajan kulkuun tarttumalla ja rytmittämällä oma elämä uudella tavalla.

Suhteellisuusteorian mukaan nopeuden kasvaessa aika hidastuu – siksi joulupukki pystyy rekilennollaan jakamaan lahjat miljoonille ihmisille yhden vuorokauden aikana. Jos luonnonlait olisivat toiset, joulupukin odottamiseen käytettävä aika kodeissa ei tuntuisi niin pitkältä. Joulupukki, maailman vanhin performanssitaiteilija, on kuitenkin opettanut meitä kärsivällisiksi – ainakin kerran vuodessa.

Albert Einstein, tuolloin jo maailmankuulu tutkija, piti Oxfordissa keväällä 1931 kolme luentoa suhteellisuusteoriasta. 16. toukokuuta pidetyltä luennolta on säilynyt liitutaulu, jolle Einstein kirjoitti maailmankaikkeuden rakenteeseen liittyviä yhtälöitä. 1920-luvulla Edwin Hubblen havainnot osoittivat, että maailmankaikkeus laajenee - toisin kuin Einstein oletti viimeistellessään teoriaansa. Luennollaan Einstein hahmotteli liitutaululle, miten voidaan laskea maailmankaikkeuden laajenemista ilmaisevan muuttujan D arvo (kolme ensimmäistä riviä). Seuraavat neljä riviä antavat lukuarvot maailmankaikkeuden laajenemiselle, tiheydelle, säteelle ja iälle. Legendaarisen liitutaulun pelasti jälkipolville kemisti Edmund Bowen, joka oli kuuntelemassa Einsteinin luentoa. Yhdessä kirjallisuustieteilijä Francis Wylien kanssa Bowen toimitti sen Oxfordin tieteenhistorian museoon (Museum of the History of Science), missä se on edelleen yleisön nähtävillä.

Tänään vuonna 1905 myöhemmin tieteen superjulkkikseksi noussut Bernin patenttitoimiston virkailija Albert Einstein julkaisi kuuluisassa fyysikkojen julkaisusarjassa Annalen der Physik artikkelin, missä analysoitiin terävästi Max Planckin kvanttiteoriaa ja luotiin pohja suppealle suhteellisuusteorialle.

Vuosi 1905 oli Einsteinin elämässä tärkeä vuosi, jota kutsutaankin yleensä hänen ihmeiden vuodekseen, annus mirabilis 1905. Hän sai sen aikana valmiiksi paitsi tohtorinväitöskirjansa Zürichin teknillisellä yliopistolla niin myös julkaisi ajatuksiaan suppeasta suhteellisuusteoriasta ja valosähköisestä ilmiöstä, niin myös kehitti kuuluisan massan ja energian verrannollisuutta kuvaavan kaavansa E=mc². Nämä yksissään olisivat jo tehneet Einsteinista tunnetun ja tuoneet hänelle Nobel-palkinnon (jonka hän sai vuonna 1921).