Phobos

Kuunpimennyksiä voi nähdä muulloinkin kuin vain täydenkuun aikaan

Pe, 07/27/2018 - 20:18 Jarmo Korteniemi
Kuva: Lucien Rudaux

Tänään illalla Suomen taivaalla näkyy pitkä ja varsin komea kuunpimennys. Harva tulee ajatelleeksi, että vastaavaa sattuu muuallakin Aurinkokunnassa. Vielä harvempi hoksaa, että niitäkin tapahtumia voi katsella.

Kuunpimennyksessä planeettamme tulee suoralle linjalle kuumme ja Auringon väliin, ja Maan varjo peittää Kuun. Voisi oikeastaan sanoa, että täysikuu on täydellisimmillään vain ja ainoastaan kuunpimennyksen aikaan.

Kuunpimennyksiä voi kuitenkin yllättäen nähdä myös silloin kun kuu ei ole täysi. Se tosin onnistuu vain kolmella hieman epätavallisella tavalla. Kaikkiin tarvitaan laatikon ulkopuolella ajattelua, apuvälineitä, ja kenties pilkunkin viilausta.

(1) Ensimmäinen vaihtoehto on siirtyä planeetalta pois. Kansainvälisen avaruusaseman Cupolassa oleva astronautti voi nähdä sekä täydellisen kuunpimennyksen että vastakkaisessa suunnassa olevan Auringon vain hieman päätään kääntäen. Kuu on sieltä katsoen lähes, muttei aivan täysi.

(2) Avaruuteen meno ei tietystikään ole kaikille mahdollista. Toinen vaihtoehto on paljon helpompi, ja mahdollistaa kuunpimennyksen katselun huomattavasti useammin kuin normaalisti. Kuunpimennys-termi täytyy vain ymmärtää laajemmin ja suunnata katse kauemmas avaruuteen.

Jupiteria kiertävät "Galilein kuut" erottuvat selvästi neljänä pienenä valopisteenä emoplaneettansa vieressä jo hyvillä kiikareilla. Aika ajoin, tarkkaan katsottuna, joku niistä kuitenkin voi näyttää sammuvan. Tuolloin kyseinen kuu on joutunut joko Jupiterin tai jonkun kanssakuunsa varjon peittämäksi - eli emoplaneetta tai joku toinen kuu on mennyt "sammuneen" kuun ja Auringon väliin. Kyse on siis kuunpimennyksestä aivan toisaalla. Ja, koskapa tilanteen näkee Maasta katsottuna hieman vinosti, kuu ei meiltä katsottuna ole aivan täysi.

Esimerkki Jupiterin Europa-kuun rengasmaisesta pimennyksestä.

Lisää Jupiterin kuiden tapahtumia (okkultaatioita, ylikulkuja ja pimennyksiä) voi tarkastella joko Project Pluton tai Sky and Telescopen taulukoista. Niitä on itse asiassa yllättävän usein. Aikoja kannattaa kuitenkin verrata Jupiterin näkymiseen Suomessa, esimerkiksi Ursan tähtikartan avulla.

(3) Kolmas keino on sijoittaa käytetty apuväline hieman eri paikkaan kuin missä itse on. Näin pimennyksiä voi nähdä vieläkin enemmän, ja erilaisia.

Marsin kaksi kuuta joutuvat aika ajoin punaisen planeetan varjoon. Pienen kokonsa vuoksi ne kuitenkin uppoavat kokonaan näkymättömiin. Curiosity-mönkijän ottamassa kuvasarjassa näkyy oivasti kuinka Phobos himmenee hiljalleen Marsin kaasukehän vaikutuksesta ja lopulta sammuu täysin päästessään itse planeetan taa.

Planeettojen kummajainen on Uranus. Sen kuiden kiertotaso on kohtisuorassa planeetan kiertorataan nähden: Kuut siis kiertävät ikään kuin pystysuorassa planeetan ympäri. Siksi sen kuiden pimennyksiä sattuu vain muutamien kymmenien vuosien välein. Tällä hetkellä Uranus lähestyy vuonna 2028 koittavaa päivänseisausta, jolloin sekä Uranuksen että sen kuidenkin pohjoisnavat osoittavat kohti Aurinkoa. Seuraavan kerran kuunpimennyksiä voi sattua vasta vuonna 2049, päiväntasauksen aikaan - eli silloin, kun kuiden kiertotaso pyyhkäisee Auringon yli eli on linjassa sekä Auringon että Uranuksen kanssa. Edellisen kerran näin kävi vuonna 2007.

Aurinkokunnassa on lukemattomia muitakin kuunpimennyksiä. Kuita löytyy paitsi kuudelta planeetalta, myös sadoilta muilta kappaleilta. Niitä on useimmilla kääpiöplaneetoilla ja ainakin 300 muulla pienkappaleella. Useimmat kuista joutuvat aika ajoin joko toistensa tai emokappaleensa varjoon. Voi kysyä filosofisesti: tapahtuuko kuunpimennys, jos kukaan ei ole sitä näkemässä?

Kuunpimennyksiä ainakin löytyy, jos vain tietää mistä hakea.

Kaikki riippuu kuitenkin näkövinkkelistä - sieltä pimentyneestä kuusta katsottuna kun kyse on aina auringonpimennyksestä. Otsikkokuvana on Rudauxin maalaus aiheesta.

Otsikkokuva: Lucien Rudaux (1874–1947)

Törmäysvaara Marsissa: Nasan luotain teki ratamuutoksen pikku paniikissa

Su, 03/05/2017 - 13:52 Jari Mäkinen
Maven ja Mars

Marsia tutkiva Nasan Maven-luotain olisi törmännyt todennäköisesti Marsin kuuhun Phobosiin huomenna maanantaina, ellei sille olisi tehty viime viikolla ratamuutosta. 

Onneksi Nasan lennonjohto huomasi ajoissa luotaimen olevan törmäyskurssilla Phobos-kuun kanssa, jotta se ennätti komentamaan luotaimen tekemään pienen ratamuutoksen.

Maven sytytti rakettimoottorinsa lyhyeen polttoon viime tiistaina, jolla rataa saatiin käännettyä sen verran sivuun, ettei luotain ollut enää törmäyskurssilla. Lennonjohdon mukaan ilman ratamuutosta törmäys olisi ollut "hyvin todennäköinen" huomenna maanantaina.

Phobos on epämuotoinen, todennäköisesti Marsin ympärilleen nappaama asteroidi, joka on kooltaan noin 22 x 70 km. Se kiertää planeettaa noin 6000 kilometrin korkeudessa.

Koska Maven kiertää Marsia varsin soikealla radalla, jonka korkein kohta on noin 6100 kilometrin korkeudessa, on näillä kahdella pieni riski törmätä toisiinsa aina silloin tällöin. Nämä mahdolliset törmäysajat on luonnollisesti laskettu ennalta Mavenin lennonjohdossa, mutta tämä oli jostain syystä jäänyt huomioimatta.

Maven on kiertänyt punaista planeettaa jo kolmen vuoden ajan ja sen seurana Marsin kiertoradalla on tällä hetkellä viisi muuta toimivaa avaruusluotainta: kaksi eurooppalaista, yksi amerikkalainen ja yksi intialainen. 

Lisäksi Marsia kiertää kahdeksan vanhempaa avaruusalusta, jotka ovat sammuneet.

Tapaus kiinnittää osaltaan huomiota siihen, että pian myös Marsissa kaivataan koordinoitua avaruuslennonjohtoa, joka tarkkailee missä mikin luotain on menossa ja ovatko ne kuiden lisäksi törmäyskurssilla toistensa kanssa. 

Phobosin lisäksi Marsilla on toinenkin kuu, Deimos, ja suunnitelmien mukaan 2020-luvun puoliväliin Marsiin lähetetään kuusi luotainta lisää, jos pelkästään nyt toteuttamisvaiheessa olevat hankkeet huomioidaan.

Marsista on tulossa rengasplaneetta

Ke, 11/25/2015 - 13:37 Markus Hotakainen
Mars ja sen rengas

Pari viikkoa sitten kerroimme, että Marsin suurempi kuu Phobos on hiljalleen hajoamassa. Television ostoskanavien iskulausetta lainaten voisi todeta, että eikä tässä vielä kaikki: Mars saa ympärilleen renkaan.

Toisin kuin Kuu, joka etääntyy Maasta hitaasti muutaman senttimetrin vuosivauhdilla, Phobos lähestyy Marsia suunnilleen samaan tahtiin. Koska Phobos on höttöinen sorakasa eikä kiinteä kappale, siihen kohdistuvat vuorovesivoimat repivät sen ennen pitkää helposti hajalle. 

Kuu pirstoutuu ehkä 20–40 miljoonan vuoden kuluttua. Phoboksen jäänteet eivät kuitenkaan leviä taivaan tuuliin, vaan jäävät Marsia kiertävälle radalle – eli muodostavat planeetan ympärille renkaan. Parinkymmenen miljoonan vuoden kuluttua Aurinkokunnassa on siis kaikkiaan viisi rengasplaneettaa.

Jupiterista, Saturnuksesta, Uranuksesta ja Neptunuksesta poiketen Mars ei kuitenkin pysty säilyttämään uutta statustaan kovin pitkään. Renkaan elinikää ei pystytä arvioimaan kovin tarkasti, mutta se on miljoonan ja sadan miljoonan vuoden välillä.

Suuremmat kappaleet syöksyvät alas melko pian, mutta pienemmät sirut ja pöly kiertävät Marsia mahdollisesti miljoonien vuosien ajan ennen kuin vajoavat hiljalleen yhä alemmas ja päätyvät lopulta harvaan kaasukehään tuhoutuen meteoreina.

"Jos kuu hajoaa noin 1,2 Marsin säteen etäisyydellä [planeetan keskipisteestä] eli noin 680 kilometriä korkeudella, siitä muodostuu hyvin kapea rengas, jonka tiheys on samaa luokkaa kuin Saturnuksen massiivisimpien renkaiden", sanoo Tushar Mittal, toinen tutkimuksen tekijöistä. 

Aikaa myöten rengas levenisi ja sen ainetta alkaisi pudota Marsiin. Silloin renkaan elinikä jäisi korkeintaan muutamaan miljoonaan vuoteen. Mikäli kuu hajoaa jo kauempana Marsista, rengas voisi säilyä jopa sadan miljoonan vuoden ajan.

Marsin rengas ei välttämättä erottuisi Maasta saakka – jos täällä on enää ketään sitä yrittämässä – koska pöly heijastaa huonosti auringonvaloa. Rengas kuitenkin heijastaisi valoa Marsiin ja lisäisi hieman sen kirkkautta. Myös planeetan pinnalle lankeava renkaiden varjo saattaisi erottua riittävän isolla kaukoputkella.

"Jos Marsin pinnalla seisoisi joidenkin kymmenien miljoonien vuosien kuluttua, näky olisi melkoinen", arvelee Benjamin Black, tutkimuksen toinen tekijä.

Marsin kuun kohtalosta kerrottiin Kalifornian Berkeleyn yliopiston uutissivuilla ja se on julkaistu Nature Geoscience -tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: Tushar Mittal / Celestia 2001-2010, Celestia Development Team.

Marsin Phobos-kuu on pirstoutumassa!

Ti, 11/10/2015 - 21:05 Markus Hotakainen
Phobos, Marsin kuu

Ei tosin ihan vielä eikä kovin nopeasti, mutta parinkymmenen kilometrin läpimittaisen, muodoltaan epäsäännöllisen kuun kohtalo on jo sinetöity.

Phoboksen pinnalla kulkevat pitkät, matalat uurteet ovat todennäköisesti halkeamia, jotka johtavat lopulta koko kuun hajoamiseen.

Phobos kiertää Marsia lähempänä kuin yksikään toinen Aurinkokunnan kuu omaa planeettaansa: sen etäisyys punaisen planeetan pinnasta on vain noin 6 000 kilometriä.

Etäisyys kuitenkin pienenee kaiken aikaa. Marsin vetovoima kiskoo kuuta lähemmäs kahden metrin verran vuosisadassa. Phoboksen arvioidaan hajoavan kokonaan 30–50 miljoonan vuoden kuluessa.

"Phobos on todennäköisesti alkanut jo hajota ja ensimmäinen merkki siitä on näiden uurteiden syntyminen", toteaa Terry Hurford NASAn Goddardin avaruuslentokeskuksesta.

Pitkään Phoboksen uurteiden arveltiin syntyneen, kun kuuhun iskeytyi Stickney-kraatterin synnyttänyt kappale. Törmäys olisi ollut niin raju, että Phobos lähestulkoon hajosi saman tien. 

Sittemmin kuitenkin todettiin, että uurteet eivät tule säteittäisesti kraatterin kohdalta, vaan ainoastaan sen läheisyydestä. Uuden mallin mukaan ne olisivatkin syntyneet Phoboksen muodon muuttuessa, kun Marsin vetovoima saa aikaan siinä vuorovesivoimia.

Samanlaiset vuorovesivoimat aiheuttavat Maa-Kuu-järjestelmässä maapallolla – nimensä mukaisesti – vuorovesien vaihtelun ja Kuun venymisen aavistuksen pitkulaiseksi. 

Selitys esitettiin alkujaan jo 1970-luvulla, kun Viking-luotaimet välittivät kuvia Phoboksesta. Silloin kuun kuitenkin arveltiin olevan kauttaaltaan kiinteä kappale, joten vuorovesivoimien laskettiin olevan liian heikkoja, jotta ne olisivat saaneet sen halkeilemaan.

Nykyisin Phobosta pidetään pidemminkin hädin tuskin koossa pysyvänä sorakasana, jonka pinta on noin sadan metrin paksuudelta puuterimaista regoliittia, meteoriittitörmäysten murentamaa kiviainesta.

Tällaisen kappaleen sisäosissa voi tapahtua muodonmuutoksia, joiden seurauksena myös ulkokerrokset muokkautuvat uuteen uskoon. Tutkijat arvelevat, että Phoboksen pintaosat ovat joustavat, mutta rakenteellisesti niin heikot, että niihin syntyy helposti halkeamia.

Silloin vuorovesivoimat pystyvät vaivatta rikkomaan pintakerroksen. Uuden mallin mukaan tehdyt laskelmat sopivat hyvin yksiin Phoboksen pinnalla havaittujen uurteiden kanssa. Selitys istuu myös siihen, että uurteet näyttävät olevan eri-ikäisiä. Se viittaa niitä synnyttävän prosessin olevan käynnissä kaiken aikaa. 

Neptunuksen Triton-kuulle voi käydä ennen pitkää samalla tavalla kuin Phobokselle. Myös se lähestyy hitaasti planeettaa ja sen pinnalla on havaittu halkeamia. Phoboksen tutkimus saattaa antaa viitteitä joidenkin eksoplaneettojen kohtalostakin.

"Emme saa näistä kaukaisista planeetoista kuvia, joista näkisimme, mitä siellä on tapahtumassa, mutta uusi tutkimus auttaa meitä ymmärtämään niitä paremmin. Jos planeetta on lähestymässä tähteään, se saattaa olla hajoamassa samalla tavalla", arvelee Hurford.

Uudesta mallista kerrottiin NASAn uutissivuilla.

Kuva: NASA/JPL-Caltech/University of Arizona

 

Mars räjäyttelemällä asuinkelpoiseksi

Sanotaan heti aluksi: Minusta Marsin kuut voisi ihan hyvin tiputtaa planeetan pinnalle.

Naapuriplaneettamme on ihastuttanut mahdollisena ihmiskunnan kakkoskotina jo kauan. Vaikka Mars on nyt kylmä, karu ja asumaton, se voitaisiin kuitenkin saattaa asumiskelpoiseksi. Tai ainakin sitä voitaisiin kokeilla, jo ihan nykytekniikalla.

Maankaltaistamiseksi kutsuttu prosessi eittämättä sisältää monia ongelmia: Kuka maksaa, miksi sinne pitäisi mennä, kannattaako se, onko meillä oikeutta sotkea toistakin planeettaa, mitä jos tuhoamme samalla sikäläisen alkeellisen elämän, ja niin edelleen. En kuitenkaan halua keskittyä noihin asioihin.

Tässä tekstissä käsittellään vain yhtä käytännön ongelmaa: Räjähdyksiä.

Mistä nyt on siis kysymys?

Suurin este eläkepäiviemme auvoisalle vietolle Marsissa on sen nykyinen kaasukehä. Paine pinnalla on vain sadasosa täkäläisestä, eikä myrkyllistä kaasua voisi muutoinkaan hengittää. Planeetalla vallitsee lisäksi ikävä pakkanen, eikä kaasuista ole törmäys- tai säteilysuojaksikaan kuin vain nimeksi.

Marsiin lähitulevaisuudessa asumaan halajavat joutuvatkin suunnittelemaan asumuksensa ja pukunsa aivan yhtä tiiviiksi kuin Kuuhun tai asteroideille muuttavat.

Ratkaisu ongelmaan on keksitty. Buustataan kasvihuoneilmiötä.

Kasvihuonekaasut nostavat jo nyt Marsin pintalämpötilaa viidellä asteella, mutta se ei riitä. Ilman tuota samaa ilmiötä Maassakin olisi hulppeat 30°C kylmempää. Mutta, koska Mars on kauempana Auringosta, naapurissamme lämmitysvaikutus pitäisi nostaa 50–80 asteeseen. Jotta se siis olisi meille miellyttävä paikka.

Ratkaisun avain löytyy vedestä ja hiilidioksidista. Kumpaakin on aimo kasa jäätyneenä napajäätiköissä, ja ainakin vesijäätä löytyy pinnan alta lähempänä päiväntasaajaakin. Aineet ovat merkittäviä kasvihuonekaasuja. Jos ne vain saataisiin jotenkin kaasuuntumaan, paine ja lämpötila pinnalla nousisivat pian siedettävälle tasolle. Mutta kuinka se tapahtuisi?

Tarvitaan paljon energiaa. Räjäytyksiä. Ja kuka nyt räjäytyksiä voisi vastustaa?

Ydinpommeja, asteroideja ja komeettoja

Yrittäjä-sijoittaja-keksijä-ja-ties-mitä-muuta Elon Musk kohautti viikko sitten ehdottamalla, että Marsin napajäätiköitä voitaisin pommittaa ydinpommeilla. Idea sinällään on jo vanha, ja oletan että myös Musk on puhunut siitä julkisesti. Hän vain on sen sortin merkkihenkilö, että saattaa joskus jopa toteuttaa idean. Kannattaa siis suhtautua semivakavasti.

Projekti on jopa toteutettavissa. Yhden suuren ydinlatingin massa on muutamia tonneja. Sellaisen kuskaamiseksi riittää saman kokoinen raketti kuin se, joka vei MSL-mönkijänkin perille. Eikun siis posauttelemaan.

Hetkinen. Yhden pommin – jättimäisenkään – räjäyttäminen ei riitä. Valistunut arvaukseni on, että niitä tarvittaisiin tuhansia, ehkä enemmän, jotta saadaan aikaan mitään pitkällä aikavälillä merkittävää. Mutta jo muutama ydinräjäytys ja alueelta leviävät kaasut riittävät aikaansaamaan ikävän radioaktiivisen ongelman koko pallolle. Ja, koska rakettilaukaisut eivät aina onnistu nappiin, saastumisen vaara lymyää myös kotona Maassa. Puhumattakaan poliittisesta vastustuksesta. Ei siis kovin optimoitu ratkaisu.

Business Insider tarjosi kätevämpää vaihtoehtoa. Miten olisi asteroidin törmäyttäminen napajäätikköön? Sopivan isolla murikalla jäätä saadaan höyrystettyä kerralla kokonaisen ydinpommiarsenaalin voimalla. Ilman radioaktiivisuutta. Vielä parempi idea olisi ohjata jokin pitkulaisemmalla radalla oleva komeetta törmäyskurssille. Sellainen mäjähtäisi pintaan vielä suuremmalla voimalla, ja toisi itsekin kivasti kasvihuonekaasuja mukanaan. Avaruusmurikoiden ohjailuun on keinoja – teoreettisia sellaisia.

Tuossakin on ongelmansa.

Sopivan asteroidin löytäminen riittävän ajoissa on neulan etsimistä heinäladosta. Komeetat ovat vieläkin harvemmassa. "Sopiva" olisi sellainen, joka ohittaa Marsin muutoinkin läheltä, jolloin pelkkä radan pieni tuunaus riittäisi. Mitä enemmän rataa pitää nimittäin muuttaa, sitä suuremmaksi nousee myös ongelmien todennäköisyys. Jo pieni asteroidi olisi massaltaan niin suuri, että projektiin täytyy kaikesta huolimatta varata kymmeniä, ehkä satoja vuosia. Ja lopputuloksen kanssa täytyy olla erittäin tarkkana, sillä napajäätiköt ovat kuitenkin varsin pieniä maaleja (läpimitat 350 ja 1000 km), jotka vieläpä liikkuvat planeetan mukana 24 km/s. Mikä tahansa törmääjän sisäisestä rasituksesta johtuva halkeama, nitkahdus, kaasupurkaus, tai vaikkapa lähiohitus toisen kappaleen kanssa voi siirtää törmäyspaikkaa ratkaisevasti. Eikä hutiosumasta ole mitään hyötyä.

Entäpä kuut?

Itse pitäytyisin tutussa ja turvallisessa. Marsin kuut Phobos ja Deimos ovat jo valmiiksi paikalla. Miksei niitä voisi tiputtaa alas?

Kummallakin on massaa kuin verrattain suurella asteroidilla: isompi on 20-kilometrinen mötikkä, toinen puolet pienempi. Mikä parasta, niiden ratoja voi seurata paikan päältä paljon asteroideja tarkemmin. Niitä voi töniä hiljakseen, ihan samoilla keinoilla kuin asteroidejakin.

Eikä hommassa edes tuhottaisi mitään pysyvää, sillä Phobos on ihan muutoinkin törmäämässä Marsiin – vaikkakin aikaisintaan vasta miljoonien vuosien päästä. Deimos taas selviää, jos sen rataa ei aleta muuttamaan.

Reippaasti yksinkertaistettuna tapahtuma näyttäisi siis jotakuinkin tältä:

Tunnustan: Tässäkin ideassa toki piilee ongelman siemen. Tietenkin. Huokaus.

Ensinnäkin, Marsin kuut kiertävät planeettaa lähes päiväntasaajan yläpuolella. Radan muuttaminen napajäätiköiden yli meneväksi vaatii ylettömän paljon energiaa (ja kestänee kauan). Kiertokeinokin on: Jos jäätä on merkittäviä määriä myös muualla kuin napa-alueilla, kuten viimeaikaisten tutkimusten perusteella vaikuttaa todella olevan, jo pieni muutos kuun inklinaatiossa voisi riittää sopivalle alueelle pääsemiseen ennen varsinaista törmäyttämistä.

Toiseksi, kiertoradalla ei tehdä äkkijarrutuksia. Etenkään yli 10-kilometrisillä kivenmurikoilla.

Vuorovesivoimat alkavat repiä kuita kappaleiksi jo hyvän aikaa ennen pintaan osumista, ehkä 2000–4000 km pinnan yläpuolella. Koska kuiden tarkkaa rakennetta ei tunneta, hajoamiskorkeuden tarkka määrittäminen ei onnistu. Kuut kuitenkin hajoavat jossain vaiheessa kivirykelmäksi tai -nauhaksi, joka ei sitten enää ole ohjailtavissa. Pinnalle ei siis synny mitään yksittäistä monttua, vaan pitkä kraattereiden sarja. Tämä voisi toisaalta olla hyväkin: Osaset voivat rei’ittää napajäätikön tehokkaammin, laajemmalta alueelta, aivan kuin konekiväärin luodit. Jos ne vain osuvat kohdalle.

Kolmanneksi, tippuvankin kuun törmäys tapahtuu loivassa kulmassa ja varsin hitaalla nopeudella (kuitenkin useita kilometrejä sekunnissa). Kuun tipahtaminen ei siis vastaa ollenkaan samankokoisen asteroidin törmäystä (vauhti yli 10 km/s). Tällä ei kuitenkaan liene paljoa väliä, sillä Marsin kaikki tunnetut jäävarannot ovat pinnan tuntumassa. Jos niiden lähelle osutaan, ne kaasuuntuvat varmasti.

Paluu todellisuuteen

Ja mitä hyötyä tästä kaikesta sitten on? En oikeastaan tiedä.

Kukaan ei ole ikinä maankaltaistanut Marsia, tai mitään muutakaan. Tai oikeastaan se on kyllä tehty kymmeniä, ehkä satojakin kertoja, mutta vain tieteiskirjallisuudessa, toiveajattelussa ja tätä tekstiä vastaavissa mitäjossitteluissa. Veikkaan, että teoretisoinnin määrä ehtii monikertaistua kauan ennen kuin ihmiskunta ryhtyy asiassa tositoimiin.

Toivon, että Musk tai joku muu rahapohatta-innovaattori innostuu oikeasti yrittämään, sitten kun on kokeillut kaikkea muuta. Mielummin jollain muulla kuin ydinpommeilla.

Olisi nimittäin kiva nähdä tuollainen törmäys. Enkä millään viitsisi odottaa miljoonia vuosia Phoboksen omatoimista tippumista.

 

Seikkaperäisempi versio tekstistä löytyy Kraatterisivustoltamme. Sieltä löytyy myös paremmin linkkejä ja lisätietoja asiaa avaaviin taustamateriaaleihin.

Kirjoittaja on planetologi, joka harrastaa tällaisia pohdintoja puoliammattimaisesti.

 

Päivitys 25.9. klo 20.50: Lisätty video tapahtumasta.

Otsikkokuva: Mars-juliste Space-X:n toimiston aulassa. Kuva: Steve Jurvetson / Flickr

BLOG

Päivän kuva 18.8.2013: Kuuta kummempi

Su, 08/18/2013 - 11:22 Markus Hotakainen

Naapuriplaneettamme Marsin kaksi kuuta, Phobos ja Deimos, ovat mitättömän pieniä verrattuna omaan kiertolaisemme. Kuun läpimitta on yli 150-kertainen verrattuna epäsäännöllisen muotoisen Phoboksen keskimääräiseen läpimittaan – ja se on Marsin kuista suurempi. Sekä Phobos että Deimos kiertävät Marsia kuitenkin hyvin paljon lähempänä kuin Kuu kiertää Maata. Siksi Phoboksen näennäinen läpimitta on Marsin pinnalta katsottuna noin puolet Kuun näennäisestä läpimitasta Maan pinnalta katsottuna – tosin Phoboksen koko näyttää muuttuvan sen vaeltaessa punaisen planeetan taivaan poikki – ja Deimoskin erottuu pienenä kiekkona. Kuukaksikon kuvasi Curiosity-kulkija 1. elokuuta.
Kuva: NASA/JPL-Caltech/Malin Space Science Systems/Texas A&M Univ.