australia

Kilpaa aurinkoautoilla halki Australian

Ma, 10/19/2015 - 13:06 By Jari Mäkinen
Aurinkoautokisaa

Eilen alkoi Australiassa mielenkiintoinen kilpailu: opiskelijatiimit kisaavat halki mantereen aurinkoautoilla World Solar Challenge -kisassa. Matkaa Darwinista mantereen pohjoisosasta kuuman autiomaan halki Adelaideen kertyy yli 3000 kilometriä.

Kaikkiaan 46 tiimiä 25 maasta on mukana kilpailussa, ja Suomea lähin on ruotsalainen Jönköpingin yliopiston ryhmä.

Ennakkosuosikkina matkaan lähti hollantilaisen Delftin teknillisen yliopiston auto Nuon8, joka on paranneltu versio edellisen, vuonna 2013 pidetyn kilpailun voittaja-autosta. Auton massa on 160 kg ja sen hyttiin  mahtuu vain pienikokoinen kuski (hankala löytää Hollannista), jonka paino voi olla maksimissaan 80 kg. Pituutta autolla on 4,5 metriä, sen leveys in 1,8 metriä ja korkeus vain 1,01 metriä.

Olennaista autossa on luonnollisesti sen yläpinta, missä on 391 aurinkokennoa, sekä muoto, joka on erittäin aerodynaaminen. Hollantilaisryhmä tyytyy sanomaan aerodynamiikasta vain sen, että se on 9% parempi kuin Nuna7-autossa.

Alla auto on menossa kilpailun ensimmäisenä päivänä eilen.

Hollantilaisten pahin kilpailija ovat japanilainen Tokai Challenger ja Michiganin yliopiston miljoona dollaria maksanut Aurum, joka on voittanut jo paikallisia kilpailuita Yhdysvalloissa.

Kilpailu on siinä mielessä omalaatuinen kilpailu, että siinä ajetaan nopeusrajoitusten mukaan. Olennaista onkin se, kuinka autot kestävät pitkän matkan ja miten ne pystyvät pitämään pitämään nopeutensa mahdollisimman suurena – mutta silti rajoitusten mukaisena. 

Alla on vielä kuva autojen testauspäivältä viime viikolta. Lähes kaikki autot ovat samantyyppisiä, hyvin aerodynaamisia litteitä menopelejä, mutta mukaan mahtuu myös poikkeuksiakin: lisää kuvia autoista on täällä.

Autoja huollettavana

Jättimäinen lammas löytyi Australiasta

To, 09/03/2015 - 11:02 By Jari Mäkinen
Jättimäinen lammas

Päivän kuvaPäivä kuva tulee Australiasta läheltä pääkaupunki Canberraa, mistä sikäläinen eläinsuolejuyhdistys pelasti laumastaan erkaantuneen lampaan. Villan tuottamiseen kehitetty lammas vaatii säännöllisen keritsemisen, sillä muutoin tuloksena on juuri tällainen hurja villamöhkäle.

Australian kuninkaallisen eläinsuojeluyhdistyksen RSPCA:n mukaan he saivat ilmoituksen Mulliganin tasangon luona olleesta epätavallisen suuresta lampaasta ja yhdistys lähti sitä etsimään. Se löydettiin ja kiidätettiin turvaan.

Villa ei ainoastaan haittaa lampaan elämää, vaan se voi myös olla sille hyvin vaarallista. Siksi siitä piti päästä eroon. Niinpä yhdistys alkoi etsiä tarpeeksi kyvykästä keritsijää, joka pystyisi leikkaamaan villan turvallisesti pois lampaan päältä.

Apuun saatiin palkittu keritsijä Ian Elkins, jolta kesti 45 minuuttia suristaa eläin irti sitä ympäröivästä villapehkosta. Villa saatiin irti yhtenä kappaleena ja sen massa oli alustavasti mitattuna noin 40 kg.

Näin ollen se näyttää olevan maailmanennätys. sillä Guinnessin ennätyskirjan mukaan suurin keritty villamäärä on 28,9 kg, joka saatiin tammikuussa 2014 uusiseelantilaislampaalta nimeltä Big Ben.

Sanomalehti Canberra Timesin nettisivuilla on video lampaan keritsemisestä. Jos kaipaat lisää tietoa lampaan kerinnästä yleisesti, niin sitä löytyy mm. täältä.

Kuva: RSPCA Australia

Muinainen megaisku osui Australiaan

Ma, 03/23/2015 - 17:15 By Markus Hotakainen

Australian keskiosista on löytynyt jälkiä mahdollisesti kaikkien aikojen suurimmasta asteroidi-iskusta. Tai oikeastaan kahdesta.

Satoja miljoonia vuosia sitten Maahan osui asteroidi, joka hajosi kahtia hieman ennen törmäystä. Tuloksena oli 400 kilometrin läpimittainen "iskualue", joka voi ulottua maankuoren läpi.

Andrew Gliksonin (kuvassa alla) johtama ryhmä oli tekemässä alueella geotermiseen tutkimukseen liittyviä kairauksia, kun he löysivät viitteitä muinaisesta kosmisesta kolarista. 

Toistaiseksi törmäyksen tarkka ajankohta ei ole tiedossa, mutta alueen kallioperä on 300–600 miljoonaa vuotta vanhaa.

Ongelmana on se, ettei tuolta aikakaudelta ole löytynyt esimerkiksi ympäri maailman levinneitä tuhkakerroksia, jotka kertovat muiden muassa 66 miljoonan vuoden takaisesta, Chicxulubin kraatterin synnyttäneestä asteroidi-iskusta.

Australiasta löytyneet törmäysjäljet viittaavat kappaleisiin, jotka päihittävät kooltaan "dinosaurusten tappajan", nykyisen Jukatanin niemimaan kohdalle iskeytyneen kymmenkilometrisen asteroidin.

Niin suuri isku olisi todennäköisesti ollut tuhoisa suurelle osalle paleotsooisen maailmankauden elämää. Toinen uuteen löytöön liittyvä ongelma on, ettei Maan historiasta tunneta joukkotuhoa, joka osuisi ajallisesti yksiin tuplatörmäyksen kanssa.

Glikson arveleekin, että muodostelma voi olla paljon arvioitua vanhempi.

Törmäysjäljet löytyivät, kun Warburtonin tasangolla tehtiin kairauksia yli kahden kilometrin syvyyteen. Maan uumenista saaduissa näytteissä oli muuttuneita kivilajeja, joihin oli kohdistunut hyvin korkea lämpötila ja suunnaton paine – tyypillisiä merkkejä asteroidi-iskusta.

Magneettisissa mittauksissa paljastui kaksi maljamaista painannetta, joiden kohdalla kallioperä muistuttaa koostumukseltaan Maan vaippaa: siinä on runsaasti rautaa ja magnesiumia.

Iskut ovat olleet niin voimakkaita, että niiden paineaalto on saanut alueen 30 kilometrin paksuisen maankuoren halkeilemaan. Glikson uskoo, että törmäysten vaikutuksesta olisi kiveä voinut nousta ylös jopa Maan vaipasta saakka.

Löydöstä kerrottiin Australian National Universityn uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Tectonophysics-lehdessä (maksullinen).

 

Eliö, joka ei ole muuttunut kahteen miljardiin vuoteen

Ti, 02/03/2015 - 23:45 By Jarmo Korteniemi
Kuva: UCLA Center for the Study of Evolution and the Origin of Life

Kuva: UCLA Center for the Study of Evolution and the Origin of Life

Tutkijat ovat löytäneet tähän mennessä pisimpään muuttumattomana pysyneen eliön. Kyse on rikin kierrolla elävistä bakteereista syvänmeren sedimenteissä.

Ne olivat olemassa samanlaisina ennen kuin kasveista tai eläimistä edes oli tietoa. Eikä evoluutio vaikuta muokanneen bakteereja tuona aikana tippaakaan.

Asia selvisi tutkimuksessa, jossa vertailtiin eläviä ja fossilisoituneita bakteereja, sekä kumpienkin muodostamia kolonioita. Tutkijat eivät löytäneet vartailukappaleiden väliltä kehityksestä kertovia merkittäviä eroja.

Kansainvälinen tutkijaryhmä raportoi löydöstään tiedejulkaisu PNAS:ssa.

Mudassa möyriviä fossiileja

Fossilisoituneet bakteerit elelivät aikanaan syvänmeren pohjan sedimenttikerroksissa prekambrikaudella. Samoihin aikoihin kun planeetan kaasukehän happipitoisuus oli roimassa kasvussa. Samalla myös sulfaattien ja nitraattien pitoisuudet kasvoivat. Bakteerit tarvitsevatkin juuri näitä aineita selvitäkseen ja kukoistaakseen mutaisessa ja suolaisessa ympäristössään. Tai ainakin niiden nykyään elävät sukulaiset.

Nykyisin fossiilit löytyvät kivettyneinä Länsi-Australiasta: Turee Creekin (2,3 miljardia vuotta vanha) ja Duck Creekin (1,8 miljardia vuotta) serttimuodostumista. (Sertti on tiivistä, kovaa ja mikrokiteistä kiveä. Piikivi on eräs serttityyppi.)

Tutkimuksessa fossiileja vertailtiin sekä toisiinsa, että Chilen rannikolta vuonna 2007 löytyneisiin ja yhä vastaavissa oloissa kukoistaviin bakteereihin. Kaikki kolme ovat ulkoisesti identtisiä keskenään. Bakteerisolujen morfologiassa tai eliöiden järjestäytymisessä kolonioihin ei vaikuta kolmessa kohteessa olevan mitään eroja. Tästä tutkijat päättelivät, että eliöt ovat hyvä esimerkki hyvin hitaasta - ehkä jopa täysin pysähtyneestä - kehityksestä.

Bakteerien "muuttumattomuus" on kuitenkin vain tulkintaa ja ominaisuuksien vertailua. Tutkimus ei varmista asiaa aukottomasti, vaan antaa viitteitä muuttumattomuudesta.

Täyden varmuuden muuttumattomuudesta voisi tuoda vain DNA:n ja muun molekyylitason vertailu. Fossiilit eivät kuitenkaan säilö noita tietoja yhtä hyvin kuin muotoja ja laajempia rakenteita - etenkään näin vanhojen fossiilien tapauksessa. Ilman aikakonetta molekyylibiologinen vertailu lienee siis mahdotonta.

Fossiilien tutkimuksessa käytettiin monia eri keinoja. Raman-spektroskopialla päästiin käsiksi kivien sisäiseen koostumukseen ja kemiaan. Konfokaalilaserskannausmikroskoopilla taas saatiin tehtyä teräviä 3D-malleja itse fossiileista.

Muuttumattomuus on todiste evoluutiosta

On ällistyttävää, että mikään eliö pystyisi säilymään muuttumattomana yli kaksi miljardia vuotta - puolet koko planeetan historiasta. Koska evoluutio on kuitenkin havaittu yleinen fakta (kuten vaikkapa gravitaatiokin), näennäisen kehityksen puute vaatiikin nyt selitystä.

Evoluutioteoria tunnetaan enemmänkin lajien muuntumisen kuin muuntumattomuuden selittäjänä. Yksinkertaistettuna: Jotkut muunnokset sopeutuvat paremmin ympäristöön kuin toiset, ja näin hiljalleen lajit muuttuvat ympäristöönsä paremmin sopiviksi. Kyse on kuitenkin saman kolikon kahdesta puolesta. Kun valintapaine puuttuu, muutosta ei tapahdu.

Tutkitut bakteerit olivat jo yli kaksi miljardia vuotta sitten sopeutuneet ympäristöönsä niin hyvin, ettei niiden ole tarvinnut muuttua. Bakteerien perimässä varmaankin tapahtuu mutaatioita, mutta niistä ei ole hyötyä, eivätkä ne tuo kilpailuetua. Näin uudet muodot eivät saa jalansijaa. Populaatio pysyy jotakuinkin ennallaan.

 

Tutkimus paljasti myös, että sekä fossiilien että nykyisin elävien bakteerien elinympäristötkin vaikuttivat identtiseltä. Tämä on koko mystisen ongelman avain. Merenpohjan sedimenttiympäristöstä lienee - ainakin paikoin - aina löytynyt samanlainen ekolokero bakteereille. Runsaan kahden miljardin vuoden ajan.

Tutkimuksen johtaja J. William Schopf (UCLA) kiteyttää: "Jos ne [bakteerit] olisivat muuttuneet, mutta ympäristö ei, niin se olisi osoittanut että ymmärryksemme evoluutiosta ja luonnonvalinnasta on vakavasti puutteellinen. Tämä sopii erittäin hyvin [Darwinin] ideaan."

Kyse on jälleen näytöstä evoluutioteorian puolesta. Jos sellaista enää kaivattiin.

Lähteet: Tutkimus PNAS-lehdessä sekä Kalifornian yliopiston tiedote

Hain hymy hyytyy

Pe, 11/21/2014 - 19:36 By Jari Mäkinen

Etenkin Etelä-Afrikassa, Australiassa ja Floridassa ollaan yhä enemmän varuillaan uimarannoille tulevien haikalojen varalta. Hait oleskelevat usein samoilla myös surffaajien ja sukeltajien suosimilla matalikoilla, ja koska märkäpukuinen ihminen näyttää kovasti hylkeeltä, on ymmärrettävää, että hait hyökkäävät ihmistenkin kimppuun.

Viime aikoina hyökkäyksiä on tapahtunut hieman enemmän kuin aiemmin, mihin syynä voi olla vesiurheilun yleistyminen ja myös se, että sukeltajat myös houkuttelevat haita luokseen lihanpalasilla – tosin silloin sukeltajat ovat turvassa metallikehikon sisällä.

Kun tyypillisesti vuosittain on haihyökkäyksiä ollut noin 50, rekisteröitiin esimerkiksi vuonna 2012 niitä jo 80 ympäri maailman. Lisäksi hait ovat ilmestyneet rannoille, missä niitä ei aiemmin ole ollut.

Vaikka hyökkäysten määrä onkin lisääntynyt, ovat hain hyökkäyksestä johtuvien kuolemien määrä kuitenkin varsin pieni esimerkiksi ampiaisten pistoihin kuolleiden määrään. Siitä huolimatta hai on hyvin vaarallinen, sillä liki puolet hain hampaisiin joutuneista ihmisistä kuolee. Hai on siis hyvin tehokas petoeläin.

Vaikka todennäköisyys joutua haihyökkäyksen kohteeksi on varsin pieni, on monilla vaara-alueiden uimarannoilla erityisiä haivahteja, jotka hälyttävät ihmiset pois vedestä pedon ilmestyessä näkyviin. Ongelmana on kuitenkin se, että hai on vedenelävä ja saattaa uida lähelle rantaa veden alla.

Ensimmäinen vaihtoehto: vedenalainen sähköpaimen

Siksi useilla rannoilla on veteen viritetty verkkoja, jotka paitsi pysäyttävät haikaloja, niin myös tappavat niitä. Uusi vedenalainen haiden pelästyttämissysteemi onnistuu kuitenkin käännyttämään hait pois rannalta ilman, että niille aiheutuu haittaa: Etelä-Afrikassa kehitetyssä laitteistossa on ohuita antennilankoja, jotka lähettävät matalataajuuksista sähkömagneettista säteilyä. Hait eivät pidä siitä, vaan kääntyvät pois kentän kohdatessaan.

Eteläafrikkalaisen aseyhtiö Armscorin vedenalaistekniikkaan erikoistuneen tutkimuslaitoksen Institute for Maritime Technologyn kehittämä laite perustuu itse asiassa useiden akvaarioiden ja haitutkijoiden käyttämään tekniikkaan, missä kalojen sydämenlyöntejä on pystytty rekisteröimään vedessä olevien ohuiden elektrodien avulla. Nyt vastaanottamisen sijaan ohuet langat käännetään toimimaan toisin päin.

Ihmisiä langat ja niistä tuleva radiosäteily eivät vahingoita. Jos lankoihin koskee, saa niistä vain pienen säväyksen vähän kuin sähköpaimenesta, mutta paljon lievempänä.

Laitteisto on nyt koekäytössä Kapkaupungin luona Glencairnin rannalla viiden kuukauden ajan, ja jos systeemi osoittautuu toimivaksi, niille tullee runsaasti tilauksia ympäri haihankaluuksista kärsivien maiden. Moniin muihin paikkoihin verrattuna Kapkaupunki on hyvin hankala, koska sen rannoilla vesi on kautta vuoden varsin kylmää ja siellä on voimakkaita merivirtoja. Suurimpana ongelmana laitteistossa onkin se, että merivirrat heittelevät lankoja edes takaisin.

Glencairnin ranta on valittu koealueeksi, koska se on hieman muita Kapin rantoja lämpimämpi ja siellä veden alle on helppoa asentaa kameroita sekä muita laitteita, joilla haiden käyttäytymistä voidaan tarkkailla. Ensimmäisten 25 vuorokauden aikana jopa 53 haita saatiin karkotettua laitteistolla, joten se vaikuttaa hyvin lupaavalta.

Eläinsuojelujärjestöt ovat olleet hyvin innoissaan systeemistä, koska sen ansiosta hait eivät joudu nalkkiin verkkoihin, eikä niitä täydy tappaa siinä määrin kuin nykyisin.

Toinen vaihtoehto: älä näytä hylkeeltä

Australialainen SAMS-yhtiö on puolestaan ottanut haihyökkäysten vähentämisessä toisenlaisen näkökulman: he ovat kehittäneet uudenlaisia märkäpukuja, jotka kertovat ettei niiden käyttäjä ole herkullinen makupala haille.

Länsi-Australian yliopiston Merentutkimusinstituutin haitutkijoiden kanssa yhteistyössä kehitetty kuviointi perustuu hain näkökyvyn ymmärtämiseen. Toinen kehitetyistä kuvioista hämää haita häivyttämällä puvun käyttäjän näkyvistä ja toinen puolestaan on hain mielestä vastenmielinen.

Yhtiö myy märkäpukujen lisäksi esimerkiksi surffauslautoihin laitettavia teippejä, joissa on samaa kuviointia.

Mitä tehdä, jos näet hain?

Suomessa haivaara on luonnollisesti olematon, mutta monet suomalaisetkin lomailevat hairannoilla, joten tässä lopuksi muutamia perusohjeita haihyökkäysten varalle:

  • Noudata aina rannalla olevia ohjeita, eli jos haivaara on voimassa, älä mene veteen.
  • Älä lähde surffaamaan tai sukeltamaan vaarallisille alueille
  • Älä surffaa tai sukella koskaan yksin. Hait epäröivät hyökkäämistä ryhmän kimppuun (ja jos hai hyökkää, niin kumppanisi voi auttaa).
  • Vältä uimista, surffaamista tai sukeltamista likaisessa tai sameassa vedessä, sillä hai ei pysty erottamaan silloin ihmistä esimerkiksi hylkeestä. Hai ei yleensä pidä ihmislihasta ja pyrkii välttämään ihmisen syömistä, jos vaihtoehtoja on.
  • Vältä myös hämärän tai pimeän aikaan veteen menemistä samasta syystä.
  • Hait ovat aktiivisempia syvissä vesissä, joten pysyttele rannan tuntumassa.
  • Vältä myös lähellä kalaparvia sukeltamista tai surffaamista.  Jätä myös lemmikit rannalle.
  • Älä ole lähellä kalastajia.
  • Älä hyppää veneestä veteen ennen kuin olet katsonut tarkasti onko meri alla ja ympärillä vapaa. Monet haihyökkäyksen kohteeksi joutuneet ovat itse asiassa hypänneet hain päälle tai hyvin lähelle.
  • Älä käytä kiiltäviä koruja.
  • Jos hai tulee näkyviin, niin kaikkien alueella olevien kannattaa mennä heti ryhmään lähelle toisiaan.
  • Jos hai tulee alueelle, niin lähde rannalle hyvin nopeasti, mutta samalla rauhallisesti ja määrätietoisesti yllättäviä, nopeita liikkeitä välttäen.

Malesialaiskoneen etsintä voi alkaa

Ma, 03/24/2014 - 18:26 By Jari Mäkinen
Remus 6000

Yli kaksi viikkoa sitten salaperäisesti kadonnut Malesian Airlinesin Boeing 777 sekä sen 239 matkustajaa ja miehistön jäsentä ovat nähtävästi syöksyneet Intian valtamereen yli 2000 km päähän Australian länsirannikosta.

Vaikka konetta on ennätetty nimittää jo mysteerikoneeksi ja toivoa sen ihmeellisestä löytymisestä joltain lentokentältä on elätelty, oli hyvin selvää, että suuri matkustajakone ei voi noin vain kadota.

Avain koneen liikkeiden selvittämiseen tuli koneesta teknisiä tietoja välittävän ACARS-laitteiston ja siihen yhteydessä olleen Inmarsat 3F1 -satelliitin välisistä lyhyistä yhteysmuodostuksista, vaikka varsinaista tietoa näiden yhteyksien aikana ei välittynytkään. Vaikka koneen ACARS-laitteisto oli joko tietoisesti sammutettu tai jonkin syyn vuoksi kytkeytynyt pois päältä, oli satelliitti siihen lyhyesti yhteydessä kerran tunnissa.

Aluksi näistä yhteyksistä voitiin laskea vain koneen etäisyys satelliitista ja määrittää sen perusteella kaksi kaarevaa käyrää Maan pinnalla, jotka veivät katoamispaikan tuntumasta luoteeseen Aasian yli kohti Afganistania ja lounaaseen meren päälle paikkaan, mistä nyt on löydetty paljon romua kellumasta.

Toistaiseksi romusta on vain rakeisia satelliittikuvia ja pikaisia näköhavaintoja, mutta todennäköisesti vuorokauden kuluessa niitä on päästy jo tutkimaan paikan päältä, kun laivat ennättävät kaukaiselle alueelle.

Ensin kiinalainen Iljushin IL-76 -etsintäkone havaitsi kappaleita meren pinnalla lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Suomen aikaa, ja sen jälkeen australialainen P3 Orion löysi kaksi mahdollisesti kiinnostavaa kohdetta hieman eri paikasta, mutta samalta alueelta.

Tänään julkistettiin Inmarsatin tekemät lisätutkimukset lyhyistä signaaleista, ja niiden mukaan kone oli viimeisten yhteyksien aikana meren päällä menossa kohti kenties maapallon syrjäisintä merialuetta. Tieto oli niin varma, että malesialaiset vahvistivat koneen syöksyneen Intian valtamereen.

Nyt edessä onkin koneen kappaleiden ja sitten sen hylyn löytäminen. Ongelmana on meren syvyys (yli kolme kilometriä) ja syöksypaikan etäisyys (noin 2500 km lähteen Australiasta). Alueella vallitsee yleensä tuulinen ja myrskyisä sää, minkä lisäksi löytämistä hankaloittaa se, että tuon merialueen merivirtauksista ei ole kuin ylimalkaista tietoa.

Jos jotain hyvää etsinnästä siis on, tulee alueelta nyt paljon uutta tutkimustietoa.

Hankalaa etsimistä

Vaikka yleensä ajatellaan, että Maata kiertävistä kaukokartoitus- ja vakoilusatelliiteista voidaan havaita melkein kaikki mitä maapallon pinnalla tapahtuu, on todellisuus edelleen aivan toinen. Kun etukäteen halutaan kuvata jotain tiettyä paikkaa, onnistuu se helposti, mutta jos jälkikäteen halutaan kuvia tietystä paikasta, pitää vain kahlata läpi valtava määrä kuvia ja vain toivoa, että satelliitti on kuvannut juuri halutun kohdan.

Siinä missä mantereilta esimerkiksi rakennusten löytäminen on suhteellisen helppoa, ei myrskyävän meren pinnalta epämääräisten, mahdollisesti osittain upoksissa olevien kappaleiden löytäminen ole helppoa.

Lentokoneista etsiminen ei ole paljoakaan helpompaa, sillä mitä korkeammalla ollaan, sitä vaikeampaa pienten kappaleiden näkeminen on. Jo liikennelentokoneesta matkalentokorkeudesta katsottuna ison laivan näkeminen tyynellä merenpinnalla vaatii harjaantumista. Mikäli taas lennetään matalammalla, voidaan katsoa kerrallaan alas vain hyvin pientä aluetta.

Tutkasta tai erilaisista etsintälaitteista ei juuri ole iloa lentokoneesta tulleiden osien ja kappaleiden etsinnässä; paras väline on ihmisen silmä.

Tyypillisiä mereen syöksyneestä koneesta pinnalle kellumaan jääneitä kappaleita ovat istuimen pehmusteet, koneen ontot komposiittimateriaaleista tehdyt osat (kuten peräsin) ja pelastusliivit. Voi olla, että myös matkustajat ovat ennättäneet laittaa liivit päälleen ja kelluvat kuolleina niiden varassa.

Koneen hylyn löytäminen meren pohjasta on myös hankalaa ja aikaa vievää, mutta varmasti se onnistuu. Mikäli sen hätälähettimet ovat edelleen voimissaan – mikä on vielä mahdollista – se saatetaan paikantaa hyvällä onnella nopeastikin. Muussa tapauksessa hylky pitää vain etsiä määrätietoisesti pohjasta kaikuluotaimilla.

Tässä auttavat robottiluotaimet, jotka sahaavat pohjan lähellä automaattisesti ohjelmoitua reittiä pitkin ja tulevat välillä pintaan ladattavaksi ja tuomaan tietojaan. Koko eteläisen Suomen kokoisen alueen haravoiminen parin sadan metrin siivuina kestää mahdollisesti vuoden päivät, ellei pitempäänkin.

Todennäköisesti apuun hälytetään norjalaisen Kongsberg-yhtiön tekemä Remus 6000 -sukellusrobotti, joka pystyy luotaamaan pohjaa jopa kuuden kilometrin syvyydessä. Kuva siitä on alla.

Miten AF447 löytyi?

Kyseessä on jo toinen kerta, kun matkustajakoneen hylkyä etsitään syvältä meren pohjasta. Edellisen kerran näin tehtiin kun vuonna 2009 Atlantiin syöksynyttä Air France Airbus A330 -konetta luodattiin parin vuoden ajan – mutta lopulta koneen mustat laatikot saatiin tuotua pinnalle ja tutkittavaksi. Niiden avulla onnettomuus saatiin lopulta selvitettyä.

Nyt tehtävästä tulee vielä vaikeampi, mutta epäilemättä MH370:n tapaus voidaan selvittää.

AF447:n etsintään käytettiin kolmea Remus 6000 -sukellusrobottia. Ne ovat torpedolta näyttäviä laitteita, jotka voivat toimia 22 tuntia veden alla ja kulkevat sukelluksissa noin 10 kilometriä tunnissa. Laitteen massa on noin 850 kiloa.

Ne voivat skannata allaan olevaa merenpohjaa kaikuluotaimella noin 600 metrin leveydeltä. Tutkimisesta teki vaikeaa se, että merenpohja ei ollut tasaista, vaan siinä oli kilometrin korkeuseroja ja tämän "vuoristoisen" pohjan merivirrat olivat paitsi yllättäviä, niin toisinaan myös voimakkaita.

Virtauksia koitettiin määrittää poijujen avulla etukäteen, mutta ne eivät antaneet mitään yksiselitteistä kuvaa.

Pitkälti merivirtojen epämääräisyyden vuoksi AF447:n etsintä meni ensin ohitse koneesta. Noin vuoden ajan etsijät skannasivat väärää aluetta meren pohjasta, ennen kuin hylyn todennäköinen sijaintipaikka määritettiin uudelleen parempien tietojen perusteella. Se olikin suoraan putoamispaikan alla.

Nyt malesialaiskoneen onnettomuustutkijat ovat ottaneet opiksi, ja koittavat selvittää merivirtojen olemusta jo nyt paitsi kelluvien osien löytämiseksi, niin myös etsinnän helpottamiseksi. Merenpohja on kuitenkin nyt tasaisempaa kuin Atlantin puolivälissä.

Kun Air Francen koneen hylyn uusi todennäköinen paikka oli saatu selville, työ eteni nopeasti. Vain parin viikon etsinnän jälkeen koneen hylky löytyi mutaisesta merenpohjasta vedenalaisten vuorten välisestä kanjonista noin 3,2 kilometrin syvyydestä. Kaikuluotaimen lisäksi Remusissa oli kamera, mikä ottikin pian kuvia koneen osista (kuva yllä).

Koneen mustien laatikkojen irrottamiseen ja pinnalle tuomiseen tarvittiin jo erilaisia robotteja. Ne, kuten Remuskin, oli lainattu syvänmeren öljynporaajilta, joille toiminta kilometrienkin syvyydessä on rutiinia.

Kuvat: Kongsberg, Australian ilmavoimat RAAF ja Ranskan siviili-ilmailuviranomainen BEA.

Tiedetuubi Australiassa: Nullarbor

Tiedetuubin Jari Mäkinen sai päähänsä lähteä fillaroimaan Australian kuumaan autiomaahan, mantereen länsiosassa sijaitsevalle Nullarborin tasangolle.

Siellä on yllättäen paljon tieteellisesti kiinnostavaa, ja näistä kerrotaan videolla. Jännin tapaus on amerikkalaisen 75-tonnisen Skylab-avaruusaseman putoaminen sinne kesällä 1979, mistä videolla kerrotaan runsaasti. Nullarborissa on myös maailman pisin täysin suora tie, mitä pitkin matka etenee...

Tiedetuubin esittelemiä tiedekeskuksia ja muita kiinnostavia kohteita

Päivän kuva 31.3.2013: Hyvää pääsiäistä, toivottaa Oryctolagus cuniculus

La, 03/30/2013 - 23:40 By Toimitus

Kuvassa ei ole jänis, vaan kaniini, jäniseläinten lahkoon kuuluva nisäkäs. Koska kaniini on paitsi mukava kotieläin, niin myös herkullinen sellainen, pidettiin niitä aikanaan mukana Euroopasta kaukomaille lähteneillä laivoilla, ja niiden mukana laji levisi monille muille mantereille. Se on ollut hyvin sopeutuva, joten kaniinit lisääntyivät runsaasti ja elivät niin hyvin, että se on listattu nyt erääksi maailman sadasta haitallisimmista vieraslajista.

Eritysen hyvin kaniini levisi Australiassa, minne se tuotiin alun perin 1800-luvun puolivälissä riistaeläimeksi; niitä siis päästettiin tieten tahtoen luontoon, jotta niitä voitaisiin metsästää. Koska ympäristö ja sääolot Australiassa olivat oikein sopivat, eikä kaniineille ollut siellä luontaisia vihollisia, kaniinien määrä lisääntyi sadassa vuodessa noin 600 miljoonaan yksilöön.

Euroopassa villikaniinia on metsästetty ja syöty yli 120 000 vuoden ajan ja se on ollut kotieläimenäkin noin 2600 vuoden ajan. Koska paavi Gregorius (540 – 604) julisti, että kaniinia ei lasketa liharuoaksi ja siten sitä voidaan syödä paaston aikana, on siitä tullut pääsiäisen symboli.

Kaniini on ollut erinomainen laboratorioeläin ja kaniinin genomi oli eräs ensimmäisistä kokonaan selvitetyistä nisäkkääiden genomeista.

Suomalaiset jänikset ovat toisilleen paljon läheisempää sukua kuin Helsinkiinkin levinneelle kaniinille. Metsäjänis ja rusakko kuuluvat Lepus-sukuun (Lepus timidus ja Lepus europaeus), kaniini taas Oryctolagus-sukuun (Oryctolagus cuniculus). Eläimet erotellaan toisistaan myös useissa kansankielissä: ruotsiksi hare - kanin; saksaksi hase - kaninchen; englanniksi hare - rabbit; ranskaksi lièvre - lapin.

Päivitys 3.4.2015: Lisätty nippelitietokommentti lajien sukulaissuhteista. Ikävä kyllä julkaisusysteemimme ei anna muuttaa otsikon kirjasinlajia - eliöiden tieteelliset lajinimet kun pitäisi aina kirjoittaa kursiivilla.

Kuva: Robyn Shaw, Spring Valley Laboratories, Inc.