Kuvassa merikotka "kisailee" sääksen kanssa. Kyse lienee reviirin tai ruuan puolustamisesta.

Vaikka kummallakin on terävät tarttumakynnet ja suuri nokka, sääksi jäisi lähitaistelussa auttamatta toiseksi. Vaikka se on maamme kolmanneksi suurin päiväpetolintu, se painaa vain kolmanneksen merikotkasta. Valkoisen sääksen etu on erityisen pitkien ja kapeiden siipien tuoma ketteryys.

Merikotka taas on Suomen päiväpetolinnuista kaikkein suurin. Sen siipien kärkiväli on jopa 2,4 metriä. Painoa suurimmille yksilöille kertyy runsaat 5–6 kiloa.

Sinirinta tunnetaan "Lapin satakielenä". Sen liverrys on kuitenkin monivivahteisempaa ja useimpien mielestä myös kauniimpa kuin eteläisen sukulaisensa. Lintu on varsin tyypillinen sieppo: 10-15 cm pitkä pääpiirteittäin vaatimaton lintu, jolla on jokin räikeä koriste. Sinirintakoiraiden kesäinen erityistuntomerkki on kirkkaansininen kaula, jota korostavat ruosteenpunainen keskustäplä ja rinta. Lintu pesii lähinnä Pohjois- ja Itä-Lapissa ja muuttaa talveksi Lähi-Idän seutuville. Suomessa lintu on rauhoitettu ja määrältään vähentynyt.

Tämä vilpoisassa värjöttelevä yksilö on kuvattu Norjan Lyngenissä kesäkuussa 2012. Alempana vuonon rannalla oli täysi kesä, mutta linnun asuinseuduilla, ylempänä vuorilla, tuli vielä räntää. Pajuissakaan ei ollut vielä kunnon lehtiä.

Lisätietoja ja kuvia sinirinnasta löytyy oivilta sivuilta Luontoportti.fi, Tarsiger.com ja Lintukuva.fi.

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että liikenteen melu häiritsee ihmisten lisäksi myös eläimiä ja siksi ne pyrkivät välttämään oleskelua sen vaikutuspiirissä. Etenkin läntisessä maailmassa se on yhä vaikeampaa, sillä esimerkiksi 83 prosenttia Yhdysvalloista on enää korkeintaan kilometrin päässä tiestä.

Ylipäätään ihmisen toiminta karkottaa eläimet loitommalle, mutta tuoreen tutkimuksen mukaan nimenomaan liikennemelu on merkittävä tekijä populaatioiden paikallisessa pienenemisessä. Syynä on kovien äänten häiritsevä vaikutus paitsi lintujen keskinäiseen kommunikaatioon myös petojen välttelyyn: meteli voi estää lähestyvän saalistajan havaitsemisen ajoissa.

Liikennemelun vaikutusten selvittämiseksi tutkijat rakensivat eteläisessä Idahossa sijaitsevan Lucky Peak -vuoren metsäiseen rinteeseen ”haamutien”. Noin puolen kilometrin matkalle sijoitettiin 15 kauitinparia, joista kuului autojen aikaansaamaa mekkalaa.

Koe toteutettiin syysmuuton aikaan siten, että neljän vuorokauden melua seurasi aina neljän vuorokauden hiljaisuus. Näin kustakin tutkimusjaksosta saatiin muista riippumaton, sillä muuttomatkalla olevat linnut viipyvät seudulla havaintojen mukaan keskimäärin alle kahdeksan vuorokautta.

Keinotekoisessa liikennemelussa jäljilteltiin myös vuorokautista vaihtelua siten, että se alkoi aamuyöllä kello 4.30 ja jatkui iltayhdeksään. Äänenvoimakkuus nostettiin aamulla testitasolle puolen tunnin kuluessa ja illalla se vaimennettiin vartissa.

Lintulaskentoja tehtiin päivittäin kolmella paikalla, jotka olivat 30–50 metrin etäisyydellä lähimmästä kaiutinparista ja vähintään 150 metrin päässä toisistaan. Vertailulaskennat tehtiin niin ikään kolmella paikalla noin 800 metrin päässä äänimaailmalla luodusta tiestä. Maasto, puusto ja muu kasvillisuus oli kaikilla paikoilla samanlaista.

Laskennoissa tehtiin kaikkiaan 8078 havaintoa 59 eri lintulajista. Ylivoimaisesti yleisin laji oli punarintarastas, josta tehdyt havainnot muodostivat melkein viidenneksen koko aineistosta. Seuraavina olivat rubiinihippiäinen ja lännenloistopipilo, jotka yhdessä vastasivat toisesta viidenneksestä.

Tulosten mukaan lintujen lukumäärissä tapahtui yli neljänneksen pudotus meluisina ajanjaksoina ja jotkut lajit katosivat niiden ajaksi kokonaan. Useimmat lajit reagoivat meluun siirtymällä syrjemmälle. Kahdeksan lajia ei vaikuttanut olevan metelistä moksiskaan, ja ainoastaan yksi peippolaji (Haemorhous cassinii) piti äänekästä paikkaa parempana. Amerikantilhi ja keltakerttuli sen sijaan häipyivät tien vierustalta tyystin, kun kaiuttimista kuului liikenteen ääniä.

Tutkimus ilmestyi Proceedings B of the Royal Society –tiedelehdessä 6. marraskuuta. Alkuperäinen tutkimusraportti löytyy täältä.

Jos jätetään huomiotta kaupunkien pulut ja etenkin Helsingin Kauppatorin ärhäkät lokit, linnut lähtevät ihmisen lähestyessä hyvissä ajoin pakosalle. Sama pätee tietysti tilanteeseen, jossa ihminen lähestyy lintua autossa.

Teiden varsilla viihtyvät linnut eivät kuitenkaan välttämättä arvioi lähestyvän auton nopeutta vaan luottavat siihen, että autoilijat noudattavat nopeusrajoituksia. Liian moni ei noudata, mutta linnut kuvittelevat niin – ja siksi niin monelle siipiniekalle käy huonosti.

Pierre Legagneux Quebecin yliopistosta ja Simon Ducatez McGill-yliopistosta Montrealista ovat tutkineet lintujen käyttäytymistä teillä. Heidän mukaansa etäisyys, jota lähemmäs tuleva auto saa linnut lehahtamaan siivilleen, ei riipu auton kulloisestakin nopeudesta vaan tieosuudella vallitsevasta nopeusrajoituksesta.

Linnut eivät tietenkään osaa lukea nopeusrajoitusmerkkejä, mutta tutkimuksen mukaan ne pystyvät arvioimaan autojen keskimääräisen nopeuden ja toimivat sen mukaisesti. Jos sitten joku auto ajaakin ylinopeutta, linnut odottavat liian kauan eivätkä ehdi alta pois.

Tutkimus sai alkunsa, kun Legagneux alkoi tarkkailla lintujen käyttäytymistä ajaessaan autollaan töihin ja takaisin. Jos nopeusrajoitus oli 20 kilometriä tunnissa, linnut lähtivät liikkeelle vasta, kun auto oli vain noin 10 metrin päässä. Etäisyys kasvoi nopeusrajoituksen – ja nimenomaan nopeusrajoituksen, ei Legagnoux’n ajaman auton todellisen nopeuden – mukaan siten, että rajoituksen ollessa 90 kilometriä tunnissa, se oli 25 metriä, ja kun rajoitus oli 110 kilometriä tunnissa, etäisyys oli jo 75 metriä.

Tilastollisesti aineisto ei ollut kovin laaja, sillä tulokset perustuvat 134 mittaukseen. Seuraavaksi tutkijat aikovatkin selvittää, pystyvätkö linnut todella hahmottamaan autojen keskinopeuden vai onko kyse evolutiivisesta fiksuimpien selviytymisestä: tyhmänrohkeat linnut jäävät autojen uhreiksi.

Tutkimuksesta kertoi ScienceNews ja se on ilmestynyt 21.8. Royal Societyn Biology letters -julkaisussa.