Tiedetöppäysjoulukalenteri: 1. Lobotomia

Lobotomia

Tiedetöppäysjoulukalenterin ensimmäisen luukun takana on lobotomia, eli operaatio, missä aivopuoliskojen välisiä ja niitä taaempiin aivojen osiin yhdistäviä hermoja leikattiin poikki. Tarkoituksena oli auttaa levottomia, ahdistuneita ja tuskaisia potilaita.

Menetelmän keksi portugalilainen kirurgi Egas Antonio Caetano de Abreu Freire Moniz, joka operoi kollegansa Almeida Liman kanssa kolmattakymmenettä potilasta vuodesta 1936 alkaen poraamalla heidän kalloonsa reiän ja leikkaamalla hermosäikeitä poikki erityisellä neulalla, jonka päässä oli pieni metallisilmukka. Instrumentin nimi oli leukotomi.

Maailmanlaajuinen hoitomuoto lobotomiasta tuli, kun amerikkalaiset Walter Freeman ja James Watts aloittivat Yhdysvalloissa leikkaukset 1936 ja kehittivät niin sanotun standardimetodin.

Tämä standardileikkaus tapahtui siten, että joko paikallispuudutuksessa tai yleisanestesiassa porattiin molemmin puolin ohimoa reiät, joiden avulla mitattiin aivojen paksuus ja määritettiin etäisyys keskiviivassa kulkeviin etumaisiin aivovaltimoihin. Sen jälkeen tehtiin viuhkamaiset viillot otsalohkojen valkean aineen läpi pitkällä, mitta-asteikollisella veitsimäisellä leukotomilla. Näin otsalohkojen yhteydet tunnetiloja säätelevään limbiseen järjestelmään katkaistiin.

Kaikesta mittaamisesta ja arvioinnista huolimatta enempi tai vähempi hasardihommaa; joskus reikä meni liian pitkälle taakse, jolloin potilas saattoi tulla apaattiseksi ja lopulta täydeksi kasviksi, ja toisaalta jos lääkäri osui vahingossa liian syvälle, saattoi potilas kuolla aivoverenvuotoon.

Toinen tapa suorittaa lobotomia oli vieläkin hurjempi. Siinä jääpiikkimäinen instrumentti naputettiin pienellä vasaralla kyynelpussin ja silmäkuopan sisäreunan kautta etukuoppaan ja naskalin vartta kääntelemällä tehtiin viuhkamainen valkean aineen halkaisu molemmin puolin. 

Jännää leikkauksissa oli se, että niiden aikana potilas oli koko ajan hereillä; lääkäri saattoi kysellä koko ajan miltä nyt tuntuu.

Tohtorit Freeman ja Watts tutkivat röntgenkuvaa potilaan aivoista ennen lobotomiaa.

Tohtorit Freeman ja Watts tutkivat röntgenkuvaa potilaan aivoista ennen lobotomiaa.


Suomessa lobotomialeikkauksia tehtiin kaikkiaan noin 1700 psykiatriselle potilaalle, viimeiset vielä 1970-luvun puolivälissä.

Periaatteessa lobotomia toimi hyvin, sillä sen ansiosta usein potilaita voitiin hoitaa kotona. Potilaat muuttuivat useimmiten rauhallisiksi, kun aggressiivisuus ja ahdistuneisuus vähenivät. Heidän kokemansa harhat pysyivät kuitenkin ennallaan, mutta potilaat suhtautuivat niihin välinpitämättömästi.

Käytännössä aina tuloksena oli myös sivuvaikutuksia. Potilaat esimerkiksi muuttuivat vähemmän oma-aloitteisiksi, passiisiksiksi, ja lapsellisiksi. He saattoivat olla hyväntuulisia, mutta karkeita käytöksessään ja puheissaan.

Muita leikkauksesta seuranneita komplikaatioita olivat muun muassa epileptiset kohtaukset, aivoverenvuoto, keuhkokuume ja meningiitti. Ne olivat myös lobotomian yleisimpiä kuolinsyitä.

Suomessa lobotomiaan kuoli arviolta 3 – 5 % potilaista. Ruotsissa ja Yhdysvalloissa luku oli 4 – 8 %.

1950-luvulla tulivat käyttöön uudenlaiset psyykenlääkkeet, joiden ansiosta varsin väkivaltaisia lobotomisia leikkauksia ei tarvittu enää niin paljon. 1960-luvulla niitä tehtiinkin jo paljon aiempaa vähemmän, ja 1970-luvulla niistä luovuttiin kokonaan. 

Paitsi että lobotomia oli vaarallinen toimenpide, oli se eettisesti kyseenalainen, koska useinkaan potilailta ei kysytty lupaa sen tekemiseen. Nykyisin sitä on helppo kauhistella, mutta se oli oman aikansa ja sen aikaisen ajattelun tuote. Sitä ei voi pitää täysin kyseenalaisena hoitona, etenkin kun sen avulla on pystytty kehittämään uudenlaisia, parempia ja tehokkaampia aivoleikkauksia sekä neurokirurgisia toimenpiteitä.

Aikoinaan lobotomiaa arvostettiin jopa niin paljon, että sen keksijä Moniz sai lääketieteen Nobelin palkinnon vuonna 1949 (yhdessä sveitsiläisen Walter Rudolf Hessin kanssa).

Tiedetöppäysjoulukalenterin logo

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä. Aihe ei ole erityisen jouluinen, mutta kiinnostava, sillä töppäykset pitävät sisällään niin tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja kuin myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia.

Tiedetöppäykset ovat myös kiinnostavia siksi, että ne osoittavat miten tiede toimii: se on itse itseään korjaava systeemi, jonka tavoitteena on totuus.

Jos joku epärehellinen tutkija koettaa väärentää tuloksiaan, toiset kyllä paljastavat tämän ennemmin tai myöhemmin. Jos virheelliset mittaukset tai epäselvät havainnot johtavat tekemään epätosia päätelmiä, niin tutkijakollegat kyllä korjaavat tämän pian. Jokainen hyvä tutkija on luonnostaan myös epäilijä, vaikka kyse on omista tuloksista.

Totuus voittaa aina lopulta, eikä luonnonlakeja voi huijata.

Tämä on tärkeää muistaa näinä aikoina, kun tutkimustuloksia väärennellään julkisuudessa ja niistä kerrotaan valikoiden. Kansanedustajatkin esittävät suoranaisia valheita, ja monet yleisesti ottaen järkevät ihmiset eivät halua uskoa tiedeyhteisön varsin yksimielisesti hyväksymiin asioihin, kuten ilmastonmuutokseen tai evoluutioon.

Juuri siksi on kiinnostavaa poimia historiasta kalenterillisen verran tapauksia, joissa tiede on ollut hakoteillä. Vastapainoksi ikäville, mutta opettavaisille tapauksille on myös töppäyksiä sekä erehdyksiä, jotka paljastuivat hyödyllisiksi.