800… 900… Kilometri. Possakkonevan ja Pehkosaarennevan välistä metsäkaistaletta halkovan hiekkatien laidassa on vanha kyltti, jossa komeilee valkoisella pohjalla iso numero 1. Oikea paikka ei olisi voinut löytyä helpommin.
Metsäisellä kankaalla ei erotu polkua, mutta matka ei ole pitkä ja suunta on selkeä: kohtisuoraan tieltä muutama sata metriä nevalle ja sieltä se löytyy – Halsuan suurin siirtolohkare.
Niin kuin aina näissä "ennätyksissä", asiasta on monia mielipiteitä. Kilpaileva ehdokas löytyy pitäjän toiselta laidalta, Kumpunevan ojitetulta etelälaidalta. Kumpukivikin on ”komia”, kuten paikallisella murteella sanotaan, mutta kyllä Pehkosaarennevan siirtolohkareellakin on kokoa. Sen laella kasvaa pari mäntyäkin.
Ikään kuin maistiaisena tai alkupalana matkan varrella on kivikkoinen metsäsaareke, jonka lohkarevalikoiman kruunaa keskeltä kahtia haljennut iso kivi. Jää on aikojen saatossa tehnyt tehtävänsä ja ottanut voiton kaukaa kulkeutuneesta kallionpalasesta.
Muissakin kivissä on kulumisen merkkejä, suurin osa niistä näyttää olevan haljenneita, monet useampaan osaan, yksi jopa siististi viipaleiksi kuin ruokakaupoissa valitettavan yleisiksi käyneet valmiiksi viipaloidut leivät.
Nevalla kasvaa kituliaita mäntyjä, juuri sen korkuisia, että katse ei yllä kovin kauas. Varsinainen kohde ilmestyy eteen yllättäen ja se yllättää myös koollaan. Lohkare on todella iso. Ja se näyttää kuin taivaasta tipahtaneelta.
Ympäri Suomen on isoja kiviä kummallisissa paikoissa. Erikoisimpia ovat "kiikkukivet", jotka näyttävät tasapainoilevan painovoimaa uhmaten avokallioilla. Muutenkin kivikkoisessa ja kallioisessa maastossa ne eivät kuitenkaan ole olleet välttämättä niin suuria ihmetyksen aiheita kuin siirtolohkareet, jotka näyttävät olevan aivan väärässä paikassa, tässä tapauksessa keskellä hetteikköistä nevaa.
Tällaiset mystiset kivet ovat saaneet entisaikojen ihmiset keksimään erilaisia selityksiä niiden arvoitukselliselle alkuperälle. Niitä ovat valtaisilla voimillaan kuljetelleet milloin metsiä asuttavat hiidet, milloin jättiläiset, milloin itse piru. Jotain yliluonnollista kookkaiden kivien takana täytyi olla.
Jättiläiset ovat muutenkin olleet ahkeria maaston muokkaamisessa. Esimerkiksi matalan Halsuanjärven poikki kulkee karikko, jonka kivet ovat toisen rannan lähettyvillä paljon isompia kuin toisella.
Tarinan mukaan järven vastakkaisilla rantamilla on muinoin asustanut jättiläisiä, jotka syystä tai toisesta riitaantuivat keskenään. Ne alkoivat heitellä toisiaan kivillä, mutta kun toisella rannalla viihtyneet jättiläiset olivat isompia, ne jaksoivat paiskoa kookkaampia kiviä.
Entisaikain tutkijat eivät olleet kovin paljon paremmin perillä asioista, sillä jopa geologiassa uskottiin hiidenkiviksi kutsuttujen lohkareiden päätyneen kummallisille paikoilleen raamatussa kuvaillun vedenpaisumuksen mukana.
Sittemmin on selvinnyt, että syypää on jääkausi. Kallioperää murskanneen, hioneen ja siloitelleen mannerjään sekä siitä irronneiden jäävuorten mukana on kulkeutunut hienojakoisemman maa-aineksen lisäksi valtavia talon, jopa hyvinkin ison talon kokoisia kiviä.
Kun jää on sitten sulanut ja vetäytynyt kohti pohjoista, näitä siirtolohkareita on sirottunut maastoon sinne tänne mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, hyvin kauas kallioista, joista jään voima on ne aikoinaan irti murtanut.
Kuvat: Markus Hotakainen
Samasta aiheesta
