Elokuva Yksin Marsissa (The Martian, 2015) sai juuri Suomessa ensi-iltansa. Tämä ensimmäinen osa on arvostelu itse elokuvasta. Toisessa osassa käydään tarkemmin leffan tieteellisyyden kimppuun.
Elokuvan perusjuoni on yksinkertainen ja suoraviivainen. Astronautit ovat laskeutuneet ensimmäistä kertaa Marsiin. Alunperin pinnalla piti viettää 31 vuorokautta, mutta yllättävän myrskyn vuoksi miehistö joutuu keskeyttämään reissunsa ennen aikojaan ja lähtemään takaisin. Yksi astronautti, Mark Watney (Matt Damon), jää rytäkässä vahingossa pinnalle. Kekseliäisyytensä turvin hänen onnistuu kuitenkin kituutella elossa paljon pidempään kuin kukaan uskaltaa toivoa. Sivujuonia ei juuri ole, jos NASAn lennonjohdon sekoiluja ei lasketa.
Suoraviivaisuus ei suinkaan haittaa. Elokuvan jännitys on koko ajan sopivalla tasolla, ja lähes 2,5-tuntinen elokuva pitää otteessaan loppuun saakka. Tahti on kuitenkin suurimmaksi osaksi rauhallinen, eikä juuri näännytä katsojaa. Elämään Marsissa ehtii jossain mielessä jopa tottua.
Yksin Marsissa on lähinnä seikkailua ja ongelmanratkaisua. Siinä ei sorruta Hollywoodille tyypilliseen nyyhkydraamaan rakkaiden menetyksen kautta, eikä siinä ole suurta sankaria, joka pelastaa tilanteen ylivoimaisilla kyvyillään tilanteen.
Elokuva ei käsittele tunteita kovin rankalla kädellä. Viestit omaisille, sekä satunnaiset onnen, epätoivon ja raivon ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen. Jää katsojan tulkittavaksi miltä tuolla tavoin yksin joutuminen voisi tuntua. Mene ja tiedä, ehkä videopäiväkirjalle tuntojen puhuminen toimii Watneylle tarpeellisena terapiana.
Vaikka astronautit toki valitaan juuri psyykkisen kestävyytensä ja ongelmanratkaisukykyjensä nojalla, elokuvan päähenkilö yllättää ja inspiroi ottamaan härkää sarvista vaikeissakin tilanteissa.
Tiedekin onnistuu elokuvassa suurimmaksi osaksi nappiin. Maisemat ovat realistisia ja äärettömän kauniita ja planeetalla useimmat asiat toimivat juuri kuten pitääkin. Miehitetyn Mars-lennon puitteet ovat hyvin lähellä sitä millaiset ne voisivat todellisuudessakin olla – vaikka asumukset ja alukset ovatkin varsin hulppeat.
Maisemat tosin ovat paljon jylhempiä kuin todellisuudessa, joitain kaasukehän ilmiöitä liioitellaan ja toisia vähätellään, ja Watneyn ongelmatkin ratkeavat suurelta osin hieman turhan simppelisti. Ja koska kyse on Hollywood-leffasta, mukaan piti mahduttaa pari räjähdystäkin. Puutteista ja vääristelyistä lisää arvostelun toisessa osassa.
Kaiken kaikkiaan elokuva on kuitenkin erittäin hyvä. Se on tieteellisesti ja juonellisesti paljon uskottavampi kuin yksikään lähitulevaisuuden Mars-matkailusta aiemmin näkemäni kuvitelma (mieleen tulevat mm. Operaatio Mars (2000), Punainen Planeetta (2000), Stranded (2001) tai The Last Days on Mars (2013)). Yksin Marsissa ei ole mitään utopistista tieteisfantasiaa, vaan jotain sellaista, mikä voisi jo lähes olla teknisesti mahdollista.
Jos haluat nähdä miten ihminen voisi – hyvällä tuurilla – selvitä Marsissa, Yksin Marsissa on juuri sinulle. Jos taas haluat luodata yksin jäävän ihmisen epätoivoisia ja sekoavia ajatuksia, valitse ennemmin tieteelliseltä kannalta aikamoista soopaa oleva näyttävä Gravity-elokuva (2013) tai varsin hyvä Castaway – Tuuliajolla (2000).
Päivitys 10.10.2015 klo 06.30: Lisätty linkki arvostelun toiseen osaan.
Arvostelun kirjoittaja on Mars-tutkimukseen erikoistunut planeettageologi.
Elokuvan traileri:
