ihminen

Antropologia on tiede, jonka tehtävänä on ihmiselämän ymmärtäminen sen kaikissa muodoissa: politiikkaa, taloutta, uskontoa ja sosiaalisia suhteita sekä paljon muuta arkielämän mekanismeista ihmiskunnan globaaleihin teemoihin. Kiinnostava Antroblogi kirjoittaa näistä aiheista ja Tiedetuubi julkaisee joitain sivuston tekstejä blogistien luvalla. Ensimmäisenä aiheena on ruoka.

Antropologiaa on tieteenalana toisinaan kritisoitu siitä, että siitä puuttuu niin sanottu normaalitiede. Ei ole olemassa yhtenäistä teoreettista viitekehystä, jonka kaikki antropologit jakaisivat, vaan kilpailevia lähestymistapoja ja teoreettisia näkökulmia on runsaasti.

Tämä luo toisaalta erinomaista pohjaa tieteelliselle keskustelulle ja kilpailevien näkökulmien kritisoimiselle. Vaihtoehtoisten näkökulmien runsaus on pikemminkin oppialan vahvuus kuin heikkous.

Eräs antropologeja jakanut kysymys koskee sitä, onko antropologia pohjimmiltaan humanistinen tiede vai olisiko kysymyksessä sittenkin yksi luonnontieteistä. Tässä artikkelissa käsittelen Marvin Harrisin(1927−2001) kulttuurimaterialistista lähestymistapaa, jota voisi luonnehtia ainakin jossain määrin luonnontieteelliseksi.

Harris pitää elinympäristöä ja teknologiaa tekijöinä, jotka viime kädessä määrittävät kulttuurin suunnan. Taustalla vaikuttavana ajatuksena on, että ihmiset pyrkivät maksimoimaan ravinnon ja eläinproteiinien riittävän määrän annetuissa olosuhteissa. Tällöin tuotantoteknologian ja elinympäristön muodostama perusta määrittää ylärakenteen, johon kuuluvat myös esimerkiksi uskonnolliset kiellot ja käskyt.

Harrisin mukaan kaikkien yhteiskuntien ja kulttuurien tärkein haaste on ollut riittävän ravinnon ja erityisesti proteiinien määrän turvaaminen. Tästä näkökulmasta ihmiskunnan historia on ollut taistelua nälkää vastaan. Väestönkasvu on perinteisesti uhannut tuotantojärjestelmien vakautta.

Kulttuurimaterialismin mukaan esimerkiksi uskonnolliset ruokatabut voidaan selittää ekologisilla tekijöillä. Harrisin mukaan kulttuureilla on taipumus asettaa yliluonnollisia kieltoja jonkin eläimen lihan käytölle silloin, kun sen yhteisölle tuottama hyöty verrattuna kuluihin vähenee. Harrisin ajatus on siis vastakkainen strukturalistien kuten Claude Lévi-Straussin ja Mary Douglasin ajatukselle, jonka mukaan ravinnoksi kelpaavat asiat ovat ruokaa vain, mikäli ne sopivat kulttuurisesti määräytyneeseen luokittelujärjestelmään.

Harrisin mukaan ruokatabuissa ei ole kyse luokittelusta. Ne toimivat pikemminkin keinona, jonka avulla pyritään turvaamaan riittävän tehokas ravinnonsaanti. Kulttuuri ei siis kulttuurimaterialismin näkökulmasta ole riippumaton järjestelmä, vaan sitä säätelevät luonnonympäristön asettamat rajoitukset ja mahdollisuudet.

Harris toi antropologiaan kulttuurimaterialismille tärkeän emic/etic –jaottelun. Lyhyesti määriteltynä emic tarkoittaa tutkittavien omaa näkökulmaa ja eticpuolestaan tutkijan näkökulmaa. Harrisin mukaan antropologin olisi pyrittävä etic–tason selityksiin, eikä tyytyä emic–tasolle jääviin kuvauksiin, vaikka myös ne ovat tärkeitä.

Esimerkiksi Harris ottaa Bronislaw Malinowskin Trobriand-saaria koskevat klassiset etnografiat, erityisesti Malinowskin kuvaaman trobriandilaisten harjoittaman kula-vaihdon. Kula-vaihdossa trobriandilaiset kulkevat pitkiä ja vaarallisia merimatkoja vaihtaakseen kotilonkuorista valmistettuja seremoniallisia arvoesineitä.

Malinowski korostaa, kuinka tärkeä kulttuurinen instituutio kula-vaihto trobriandilaisille on. Harrisin kritiikin mukaan tutkijan tulisi kyetä nousemaan tältä emic–tasolta etic–tasolle ja ymmärtää, että tutkittavien oma käsitys näiden toiminnan taustalla vaikuttavista tekijöistä voi olla puutteellinen. Vaikka kula-vaihto olikin trobriandilaisille tärkeä kulttuurinen instituutio, sen yhteydessä tapahtui myös muuta vaihdantaa, joka materiaalisessa mielessä saattoi olla tärkeämpää kuin varsinainen kula-vaihto.

Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa pyrkii selittämään ympäristötekijöillä myös esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuten ryhmien välinen aggressio ja sodat. Länsimaisessa arkiajattelussa sotaa pidetään usein universaalina ilmiönä, osana ”ihmisluontoa”. Antropologit tietävät, että on myös monia yhteisöjä, joille sodankäynti on ollut lähes tuntematonta. Toisaalta monet alkuperäiskansat ovat tunnettuja hyvin raa’asta sodankäynnistä. Harrisin mukaan erot ihmisryhmien aggressiivisuudessa selittyvät viime kädessä elinympäristöjen eroilla. Sota ei siis ole osa ihmisluontoa vaan kulttuurinen sopeutuma tietynlaisiin olosuhteisiin.

Harris pyrkii ajattelussaan johdonmukaisuuteen ja universaaliuteen, jonka avulla voi selittää eri ilmiöitä eri puolilta maailmaa. Esimerkiksi asteekkien jumalat olivat Harrisin mukaan verenhimoisia ja ihmislihaan mieltyneitä juuri siksi, että asteekkien elinympäristössä oli kroonista pulaa eläinproteiinista. Koska alueen väestö oli paisunut liian suureksi eikä ruoaksi sopivia ja riittävän suurikokoisia eläimiä ei ollut, uhrattiin ihmisiä.

Ideologisesti ihmisuhreilla pyrittiin saamaan esimerkiksi sadetta aikaan, mutta käytännössä kyse oli siitä, että ihmisuhrien avulla pyrittiin turvaamaan yhteiskunnan eliitin riittävä proteiininsaanti. Kun uhripappi kaivaa sydämen temppelin laelle tuodun sotavangin rinnasta ja avustajat vierittävät ruumiin alas temppelin portaita, on Harrisin poleemisen näkemyksen mukaan selvää, mitä uhrille tapahtuu: hänet syödään eliitin pidoissa.

Ihmissyönti on antropologisesti mielenkiintoinen ilmiö. Modernissa länsimaisessa kulttuurissa se on ehdoton tabu, mutta monien kulttuurien piirissä ihmissyöntiä on harjoitettu joko säännöllisesti tai tietyissä poikkeustilanteissa. On epäselvää, kuinka hyvin kulttuurimaterialismi lopulta onnistuu selittämään sitä, miksi kannibalismia on historiallisesti esiintynyt. Mikäli asteekit todella söivät uhraamansa ihmiset, on tällä jo uhrien suuren määrän vuoksi ollut ravitsemuksellista merkitystä. Ihmissyönti on kuitenkin monissa muissa kulttuurisissa konteksteissa ollut paljon satunnaisempaa.

Kulttuurimaterialistinen näkökulma historiaan

Kulttuurimaterialistisen käsityksen mukaan historiaa ohjaa väestönkasvun asettama paine tehostaa tuotantojärjestelmää. Harrisin mielenkiinto kohdistuu siis yhteiskunnan kykyyn sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Tällainen systeeminen lähestymistapa on kriittinen sellaista kulttuurievolutionistista käsitystä kohtaan, joka näkee historian “menestystarinana”. Pikemminkin tehostamisen hintana on usein ollut elintason lasku ja elämänlaadun heikkeneminen.

Kehitys ei siis kulje automaattisesti kohti parempaa, inhimillisempää maailmaa, vaan usein pikemminkin kohti lisääntyvää kurjuutta ja puutetta. Toisaalta monet kehitysaskeleet, joita pidämme järjen ja inhimillisyyden voittoina, ovat mukautumista tuotantojärjestelmän nykyiseen tilaan.

Esimerkiksi länsimainen lapsityövoiman käytön kielto on seurausta koulutetumman työvoiman tarpeesta ja siitä, että nykyaikana lasten työtä hyödyntävä teollisuus sijoittuu kapitalistisen maailmanjärjestelmän periferiaan.

Hyvä esimerkki siitä, että teknologinen kehitys ei johda välttämättä parempaan lopputulokseen, on maanviljelyn ”keksiminen” — niin sanottu neoliittinen vallankumous. Nykyisen antropologisen käsityksen mukaan metsästäjä-keräilijöiden elämäntapa oli melko vaivatonta. Riittävä ravinto hankittiin melko vähällä vaivalla. Ongelmana oli väestönkasvu ja sen ehkäiseminen. Luonnon antimilla elämisen haasteena kun on se, että tuotantoa ei oikeastaan voi tehostaa. Jos alueen riista on pyydetty ja syötäviksi sopivat kasvit keräilty, ei työmäärän lisääminen enää auta.

Tietty alue pystyy elättämään vain tietyn määrän keräilytaloutta harjoittavia ihmisiä. Harrisin mukaan metsästäjä-keräilijöille oli tämän vuoksi tärkeää pitää väestönkasvu mahdollisimman matalana. Väestönkasvua yritettiin ehkäistä muun muassa surmaamalla vastasyntyneitä.

Lopulta väestönkasvu kuitenkin pakotti ihmiset maanviljelijöiksi. Maanviljely ei siis ollut myöhäisen kivikauden ihmisille uutta hyvinvointia tuottava innovaatio, vaan pakkoratkaisu tilanteessa, jossa aiemman tuotantotavan tehostaminen ei enää ollut mahdollista.

Arkeologinen todistusaineisto osoittaa, että maanviljelyyn siirtyminen heikensi ihmisten elintasoa tuntuvasti. Maanviljely kykenee kuitenkin elättämään suuremman joukon ihmisiä kuin metsästys ja keräily. Tämän vuoksi maanviljelyä harjoittaneet ihmisryhmät syrjäyttivät metsästäjä-keräilijät lähes kaikkialla, missä maanviljely ylipäänsä on mahdollista. Maanviljelyn omaksuminen ei johtanut aiempaa korkeampaan elintasoon, vaan työmäärän lisääntymiseen ja elintason laskuun.

Maanviljelyyn siirtyminen myös muutti ihmisryhmien välisiä konflikteja aiempaa raaempaan suuntaan. Ryhmätason konfliktit, joissa kuoli verrattain vähän ihmisiä, muuttuivat maanviljelyyn siirtymisen myötä laajamittaisiksi sodiksi. Maanviljelyn omaksumisen myötä ihmisyhteisöt myös muuttuivat aiempaa kerrostuneemmiksi. Lopulta syntyivät ensimmäiset keskittyneet valtiot. Tämä tarkoitti ihmisten valtaosalle vapauden kaventumista ja työmäärän lisääntymistä entisestään.

Harrisin mukaan muinaisajan valtiot kuten Egypti, Babylonia ja Kiina, joissa väestön valtaosa raatoi raskaissa maataloustöissä köyhyysrajan tuntumassa, todistavat vastaansanomattomasti, ettei ihmiselämässä ole mitään, mikä luonnostaan varmistaisi aineellisen tai moraalisen kehityksen.

Teollinen vallankumous ja modernisaatio ei ole muuttanut perusasetelmaa. Edelleenkin monin paikoin maailmaa tehdään raskasta työtä oloissa, joihin yksikään itseään kunnioittava cherokee tai trobriandilainen ei olisi suostunut. Suomessakaan teknologinen kehitys ei ole viime vuosikymmeninä johtanut työajan lyhentymiseen. Sen sijaan keskustellaan siitä, kuinka työaikaa voitaisiin pidentää.

Toisaalta teollistumisen myötä elintaso on noussut ainutlaatuisen korkealle tasolle. Harris kuitenkin puhuu teollisuuden saippuakuplasta. Teollistuneissa maissa tapahtunut elintason nousu perustuu uusiutumattomien fossiilisten luonnonvarojen laajamittaiselle käytölle. Tuotantotapa ei ole kestävällä pohjalla, koska sen edellyttämät resurssit eivät uusiudu samaa tahtia kuin niitä kulutetaan. Näin myös teollinen tuotantotapa kohtaa saman perusongelman kuin aiemmat tuotantotavat ihmiskunnan historiassa. Lopulta oma toimintamme johtaa siihen, että tuotantotavan jatkumisen edellytykset katoavat. Resurssit loppuvat.

Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa on hyödyllinen myös nykypäivän ilmiöitä tarkasteltaessa. Esimerkiksi suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttaneen Syyrian sisällissodan taustalla on paitsi suurvaltojen politiikka ja ihmisten tietoiset päätökset, myös ilmastonmuutoksen vaikutukset Lähi-Idän alueella. Aavikoituminen ja viljelysmaan turmeltuminen ovat ajaneet ihmisiä kaupunkeihin etsimään toimeentuloaan. Kun toimeentulon mahdollisuuksia ei kaupungeissakaan ole riittävästi, yhteiskunnan vakaus heikkenee ja syntyy kasvupohjaa konflikteille.

Ruokamellakka Dungarvanissa 1846 nälänhädän aikaan.

Mistä ruokatabut johtuvat?

Eräs kulttuurimaterialismin mielenkiintoisimmista väitteistä on se, että pitkään antropologisen kiinnostuksen kohteena olleet ruokatabut voidaan selittää viime kädessä luonnonympäristön ja ihmisyhteisön materiaalisen tuotannon välisellä dynamiikalla.

Klassinen esimerkki ruokatabuista on sianlihan syöntikielto sekä juutalaisuudessa että islamissa. Sika on sekä juutalaisten että muslimien mielestä saastainen eläin. Sika ei yksinkertaisesti ole ruokaa, eivätkä edes maallistuneet juutalaiset tai muslimit välttämättä suostu syömään sitä.

Kulttuurimaterialismin mukaan sianlihansyöntikielto syntyi alkujaan siksi, että muinaisen Lähi-Idän alueella sikojen kasvattaminen muuttui tietyssä historian vaiheessa ympäristön kannalta tuhoisaksi. Pronssikaudelle tultaessa mahdollisuudet sikojen kasvattamiseen luonnonrehulla heikkenivät, ja niille täytyi syöttää yhä enemmän viljaa. Sika kilpaili yhtäkkiä samasta ravinnosta ihmisen kanssa. Sikatabun taustalla on juuri se, että lyhyellä tähtäimellä sikojen kasvattaminen voi olla houkuttelevaa, vaikka suuressa mittakaavassa se olisi erittäin kallista ja sopeutumisen vastaista. Tämän vuoksi tarvitaan ehdoton kielto.

Kulttuurimaterialistinen selitys sianlihan syöntikiellolle on siis hyvin erilainen kuin esimerkiksi strukturalistisesta ajattelusta ammentavat selitykset. Esimerkiksi Claude Lévi-Straussin strukturalismista vaikutteita saanut antropologi Mary Douglas on esittänyt, että sika on juutalaisuudessa saastainen siksi, että se on eläimenä yhteensopimaton muinaisisraelilaisten luokittelujärjestelmän sisäisen logiikan kanssa. Sama koskisi myös muita Toorassa kiellettyjä eläimiä. Kyse ei siis olisi siankasvatuksen ekologisista kustannuksista tai esimerkiksi sianlihassa toisinaan esiintyvään trikiinimadon välttämisestä, vaan siitä, että tietyt eläimet loukkaavat luokittelujärjestelmän logiikkaa.

Jos haluaisi etsiä välittävää kantaa Douglasin ja Harrisin esittämien näkemysten väliltä, voisi ajatella, että ekologiset tekijät vaikuttavat siihen, mitkä eläinlajit ensisijaisesti julistetaan saastaisiksi, ja tämän jälkeen luokittelusymmetrian avulla kiellettyjen eläinten joukko ikään kuin viimeistellään. Myös Harris myöntää, että osa Toorassa kielletyistä eläimistä on voitu kieltää yksinomaan luokittelusymmetrian vuoksi.

Joillakin seuduilla sianlihan tuottaminen on perinteisesti ollut yhdyskuntataloudellisesti edullisempaa. Kulttuurimaterialistille luonnonympäristö voi näin selittää jopa sitä, mikä uskonto missäkin omaksutaan. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna islamin laajentuminen ensimmäisellä vuosituhannella pysähtyi Kiinan ja Euroopan rajoille siksi, että näillä alueilla sikojen kasvatus oli liian kannattavaa.

Vakiintunut tabu voi myös muokata ympäristöä tiettyyn suuntaan. Kun sianlihan kasvatus on muslimeilta poissuljettu vaihtoehto, he ovat kasvattaneet vuohia, jotka pahentavat eroosiota ja tekevät sikataloudesta entistä kannattamattomampaa. Albaniassa metsäiset, siankasvatukselle otolliset seudut ovat pääsääntöisesti olleet kristittyjen asuttamia, kun taas muslimit ovat asuttaneet alueita, missä metsiä on vähemmän ja sikatalous ei kannattaisi.

Harrisin mukaan Intian hindulaisuuteen liittyvä lehmän asema pyhänä eläimenä, jota ei saa tappaa, voidaan selittää kulttuurimaterialistisesti. Lehmän pyhä asema voi vaikuttaa ensi silmäykseltä epärationaaliselta. Tuntuu resurssien haaskaukselta, että lehmiä ei teurasteta, kun niiden maidontuotanto heikkenee, vaan niiden annetaan mieluummin käyskennellä vapaina.

Harrisin mukaan tämä selittyy sillä, että nautakarjan rooli esiteollisen Intian maataloudessa oli korvaamaton. Lehmiä tarvittiin maidontuotannossa ja härkiä kyntöjuhtina. Intian olosuhteissa härät ovat perinteisesti olleet välttämättömiä maanviljelylle. Nautakarjan teurastaminen olisi siis ollut vastoin maanviljelijöiden pitkän tähtäimen etuja.

Harrisin mukaan tabun on oltava ehdoton, jotta tiukan paikan tullen — esimerkiksi ankarina katovuosina — maanviljelijät eivät teurasta eläimiään. Kulttuurimaterialismin näkökulmasta Intian uskontojen kielteinen asenne lihansyöntiä kohtaan ei ole hengen voitto aineesta, vaan suoraa seurausta tuotannon tehostamisesta, luonnonvarojen ehtymisestä ja asukastiheyden kasvusta.

Yksinkertaistaminen kulttuurimaterialismin ongelmana?

Kulttuurimaterialistinen lähestymistapa voi suoraviivaisuudessaan herättää vastustusta. Monet tutkijat ovatkin esittäneet, että kulttuurimaterialismi yksinkertaistaa asioita liikaa. Väestönkasvu, teknologia, ympäristö ja kulttuuri ovat monimutkaisemmassa vuorovaikutussuhteessa kuin kulttuurimaterialismi esittää. Vaikkapa se, onko jokin ravinnoksi kelpaava asia ruokaa vai ei, ei välttämättä ole niin yksinkertaista kuin kulttuurimaterialistit esittävät.

Antropologi Maurice Godelierin mukaan metsästäjä-keräilijät hyödyntävät vain pientä osaa mahdollisista ravinnon lähteistä. Myös länsimaissa ruoaksi kelpaavia tuotteita valikoidaan, eikä vain luonnonsuojelullisin tai tuotantotaloudellisin perustein. Muun muassa hyönteiset olisivat tuotantokustannuksiltaan melko edullista ravintoa, mutta hyönteisten myynti ihmisravinnoksi on Euroopan Unionin alueella kielletty.

Marvin Harris on kuitenkin oikeassa siinä, että ihmisen kulttuurisella käyttäytymisellä on aina tietyt luonnon asettamat reunaehdot. Ihmiset eivät voi täysin vapaasti elää haluamallaan tavalla, vaan joutuvat aina ottamaan luonnon asettamat rajoitukset huomioon. Jos muinaisen Lähi-Idän asukkaat joutuivat kieltämään itseltään herkullisen sianlihan, voi olla, että nykyajan ihmiset joutuvat tulevaisuudessa tekemään uhrauksia oman ”yhteiskunnallisen tuotantojärjestelmänsä” olemassaolon turvaamisen vuoksi. Tämä voi tarkoittaa myös esimerkiksi lihansyönnistä tinkimistä. Tai hyönteisten ottamista mukaan ruokalistalle.

Kirjoittanut: Juuso Koponen / Antroblogi

Lisää luettavaa:

_{Douglas, Mary. 2000. Puhtaus ja vaara. Vastapaino.
Harris, Marvin. 1968. The Rise of Anthropological Theory. Columbia University.
Harris, Marvin. 1982. Kulttuurien synty. Kirjayhtymä.
Harris, Marvin. 1985. Good to Eat — Riddles of Food and Culture. Allen & Unwin.}

Tagit

ihminen

ruoka

antropologia

Kuusi puolentoista vuoden ajan eristyksissä ollutta koehenkilöä päätti lähes päivälleen viisi vuotta sitten Mars500-kokeen Moskovassa sijaitsevassa IBMP:ssä, "Biolääketieteellisten probleemien instituutissa", avaruuslentoihin liittyvää lääketieteellistä tutkimusta tekevässä venäläisessä instituutissa.

Koe suoritettiin Mars-alusta muistuttavassa laboratoriossa, jossa miehistö oli eli ja toimi aivan kuten matkalla Marsiin: he olivat yhteydessä ulkomaailmaan vain sähköisesti, ja sitenkin viivästettynä samaan tapaan kuin lennolla Marsiin tapahtuisi.

Tarkalleen ottaen avaruuslentosimulaation eristysvaihe alkoi 3. kesäkuuta 2010 ja päättyi 4. marraskuuta 2011. Marsiin miehistö "saapui" 1. helmikuuta 2011, jolloin miehistö jakautui kahdeen kolmihenkiseen ryhmään, joista toinen jäi alukseen kiertoradalla ja toinen "laskeutui" Marsin pinnalle.

Tarkalleen ottaen Mar500-koe kesti 520 vuorokautta, joskin kokonaisuudessaan kokeen vaatima aika oli lähes tuplasti: siihen valmistautuminen, miehistön valitseminen sekä kouluttaminen ja simulaation jälkeen tehdyt lääketieteelliste kokeet veivät runsaasti aikaan ennen ja jälkeen eristysvaiheen.

Olennaisinta miehistön kannalta oli siis se, että kuusikko oli kokeen aikana täysin eristyksissä.

Koelaitoksen luukkua ei avattu välillä, ja heillä oli mukanaan kaikki puolentoista vuoden aikana tarvitut varusteet ja ruoka. Ainoa, mitä ei voitu simuloida kunnolla, oli painottomuus, ja esimerkiksi oikeat laukaisut avaruuteen, asettuminen Marsin kiertoradalle, laskeutuminen sinne ja lähtö takaisin kohti Maata.

Koehenkilöinä oli kolme venäläistä, kaksi eurooppalaista ja yksi kiinalainen, jotka oli valittu mukaan pitkällisen karsinnan perusteella. Edellisten, tosin paljon lyhyempien eristyskokeiden perusteella oli opittu, että eräs olennaisimmista asioista oli miehistön kokoaminen: miten sopivat henkilöt täydentävät toisiaan, eivätkä ala ajan myötä ärsyttämään toisiaan.

Tässä Mars500 onnistui erinomaisesti, kuten tämä miehistön Euroopan avaruusjärjestön kustantamien eurooppalaisjäsenten, italialaiskolumbialaisen Diego Urbinan ja ranskalaisen Romain Charlesin lähettämistä videopäiväkirjoista koottu video näyttää. Miehistö tuli hyvin toimeen keskenään ja pystyi reagoimaan tiiminä hyvin simuloituihin hätätilanteisiinkin.

Videota katsoessa voi myös huomata kooltaan "avaruusaluksen" puisen sisustuksen. Mars-alus ei tule varmasti olemaan hirsistä tehty, mutta venäläisten psykologien mukaan puinen sisustus aluksessa saattaisi olla hyvä asia, koska se rauhoittaa ja tuo muistoja Maasta. Heidän mukaansa tärkeää on se, että kyseessä on oikea puu tuoksuineen kaikkineen. Tämä tuntuu äkkiseltään oudolta, mutta ainakin Mars500-kokeessa tästä(kin) saatiin hyviä kokemuksia.

Mars500:n tärkein saavutus olikin se, että simuloitu lento onnistui. Se näytti, että Mars-lennon suurin ongelma ei ole tekninen, vaan se on yksinkertaisesti ihminen – ja sopivalla valmistautumisella ihminenkin kestää hyvin matkan punaiselle planeetalle ja takaisin.

Enemmän kokeesta on tietoa ESAn Mars500-sivulla.

Jos ihmissilmä olisi digikamera, siinä olisi noin 576 megapikseliä.

_{Lähde: www.clarkvision.com/imagedetail/eye-resolution.html.}

Tagit

Ihmiskehossa, siis meissä jokaisessa, on noin 0,2 milligrammaa kultaa.

Kymmenen kärjessä alkuaineista ihmisen koostumuksessa ovat (massa 70-kiloisesta ihmisestä):

Happi 43 kg
Hiili 16 kg
Vety 62 kg
Typpi 1,8 kg
Kalsium 1,0 kg
Fosfori 0,78 kg
Kalium 0,033 kg
Rikki 0,038 kg
Natrium 0,037 kg

Tagit

Millainen olisi auto-onnettomuuksia kestämään suunnitelty ihminen? Australian liikenneturvallisuusviranomainen on pohtinut asiaa ja tuloksena on Graham: maailman ensimmäinen kolarinkestävä ihminen.

Evoluutio on muuttanut meitä sopeutumaan paremmin ympäristöömme, mutta viime vuosisatojen aikana tieteellistekninen kehitys on ollut niin nopeaa, ettei luonto ole pysynyt perässä.

Eräs tällainen epäkohta on se, että ihmiskeho ei kestä kovinkaan hyvin törmäystä auton kanssa. Osoittaakseen tämän australialaiset (tarkalleen ottaen Australian liikenneonnettomuuskomissio TAC) pyysi taiteilija Patricia Piccininiä tekemään asiantuntijoiden ohjeiden mukaisesti superihmisen, joka selviäisi mahdollisimman hyvin törmäyksistä autojen kanssa.

Graham

Grahamia voi ihailla www.meetgraham.com.au -nettisivulla.

Olennaisinta Graham -nimen saaneessa kolari-ihmisessä on se, että sillä (hänellä?) ei ole lainkaan kaulaa. Kaula on useissa onnettomuustapauksissa heikoin lenkki, sillä se on paitsi heikko ja sen sisällä kulkee niin verisuonia, hermoja kuin selkärankakin, niin myös pää heiluu sen päässä holtittomasti. Näin törmäyksissä esimerkiksi aivovauriot ovat pahempia kuin pelkkä törmäys sinällään saisi aikaan.

Pääkallo on paksumpi kuin meillä, ja aivot ovat sen sisällä paremmin turvassa. Korvat ja nenä ovat pienempiä sekä osittain kallon sisällä. Kehossa on rustoa ja rasvaa suojaamassa iskuilta, ja herkimmissä paikoissa näitä on vielä enemmän.

Keskivartalossa on myös löllöä ihoa, joka muodostaa ikään kuin pusseja. Nämä eivät näytä kauniilta, mutta toimivat vähän kuin autojen ilmatyynyt. Irvokasta vaikutelmaa lisäävät myös vyömäiset paksumman ihon nauhat, jotka puristavat kehoa kokoon.

Grahamia esittävä mallikappale on parhaillaan kiertueella Australiassa, mutta tähän superihmiseen voi tutustua myös netissä: www.meetgraham.com.au esittelee kolarinkestävän ihmisen myös pyöriteltävänä ja klikattavana virtuaalimallina.

Päivän kuvassa on tänään valokuvausharrastaja Grégoire Lannoyn äidin silmä lähikuvassa. Siinä silmä on kuin musta aukko, jonka ympärillä on haituvista koostuva rengas – ja niinhän asian vähän onkin.

Päivän kuva Tämä tarina täytyy aloittaa ponnettomasti: ihmisessä on todellakin monta ihmeellistä elintä ja asiaa, mutta varmasti eräs kummallisimmista ja nerokkaimmista elimistä on ihmisen silmä.

Kuva on tästä vain yksi osoitus.

Siinä näkyy keskellä hyvin selvästi pupilli, eli mustuainen, jonka ympärillä on värillinen reunus, värikalvo eli iiris.

Iiriksessä olevat säteittäiset lihakset ja sen reunaa kiertävä rengaslihas voivat laajentaa tai supistaa värikalvoa riippuen valaistuksesta. Kirkkaassa valossa ihmissilmän pupillin halkaisija on noin 1,5 millimetriä, mutta hämärässä se voi olla jopa kahdeksan millimetriä.

Suonikalvossa on heti värikalvon takana rengasmainen paksunnos, sädekehä, jossa on samanlaisia ja samalla tavalla toimivia lihaksia kuin värikalvossakin. Sädekehään kiinnittyy ohuilla ripustinsäikeillä lasinkirkas kaksoiskupera mykiö eli linssi, joka taittaa ulkoapäin tulevat valonsäteet ja luo ylösalaisen pienoiskuvan verkkokalvolle.

Verkkokalvo eli retina ei näy kuvassa, mutta se sijaitsee silmämunan takaosassa. Se on itse asiassa silmän sisäpinnalle levinnyt näköhermon pää; siinä sijaitsevat silmän valoherkät solut, sauva- ja tappisolut.

Tavallisesti ihmisellä on kolmenlaisia tappisoluja, jotka aktivoituvat herkimmin punaisesta, vihreästä ja sinisestä valosta. Sauvasoluja on vain yhdenlaisia: ne eivät kykene yksinään erottelemaan värejä, mutta toimivat tappisoluja paremmin hämärässä. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että tappisolut reagoivat väreihin, kun taas sauvasolut mahdollistavat hämärässä näkemisen.

Silmämunan kalvoista uloin on kovakalvo, jonka alla on suonikalvo. Siinä silmävaltimot ja -laskimot muodostavat tiheän verisuoniverkon.

Silmän etuosassa sijaitsee puolestaan hieman kupera, kellonlasin muotoinen läpinäkyvä sarveiskalvo.

Silmämunaa suojelee ulkoapäin ihopoimujen muodostamat ylempi ja alempi silmäluomi, joiden vapaa reuna on silmäripsien reunustama. Kolmas silmäluomi on vilkkuluomi, joka on ihmisellä surkastunut. Se näkyy silmän sisäkulmassa vain pienenä punertavana jäänteenä. Silmäluomien sisäpintaa sekä silmän näkyvää osaa, “valkuaista” peittää sarveiskalvoa lukuun ottamatta sidekalvo.

Kuva: Grégoire Lannoy / Flickr
Suuri osa tekstistä on poimittu Wikipedian (ihmis)silmää käsittelevistä artikkeleista.

Tagit

Kahden miljoonan vuoden takaisten kuuloaistimusten tutkimus vaikuttaa äkkiseltään melko mahdottomalta, mutta Rolf Quamin johtama työryhmä on siihen pystynyt.

Tietokonetomografian eli kerroskuvauksen ja kolmiulotteisen virtuaalimallinnuksen avulla selvitettiin, millainen ihmisen varhaisten esivanhempien korva oli sisäiseltä rakenteeltaan ja miten niiden kuulo erosi omastamme.

Tutkimuksen kohteena olivat Australopithecus africanus eli afrikanapinaihminen ja Paranthropus robustus eli roteva-apinaihminen. Etelä-Afrikasta Sterkfonteinista ja Swartkransista on löytynyt useita näiden lajien fossiileja. Tutkimuksen mukaan niiden kuuloaisti oli lähellä simpanssien kuuloa, mutta siinä oli myös ominaisuuksia, jotka muistuttivat ihmisen kuuloa.

Ihminen eroaa useimmista muista kädellisistä siinä, että kuuloaistimme on parempi laajemmalla taajuusalueella. Taajuusvälillä 1,0–6,0 kHz, jolle osuu huomattava osa puhutun kielen äänistä, esimerkiksi simpanssit kuulevat pääosin huonommin.

"Tiedämme simpanssien ja ihmisten kuulokäyrien eroavan toisistaan, koska kummankin kuuloaistia on tutkittu elävillä yksilöillä laboratoriossa", Quam sanoo. "Siksi olimme kiinnostuneita tietämään, missä vaiheessa kehityshistoriaamme ihmismäinen kuulokäyrä muotoutui."

Aiemmin Quam kollegoineen on tutkinut 430 000 vuotta vanhoja fossiileja, jotka on löydetty Pohjois-Espanjasta Sima de los Huesosista. Siellä muinoin eläneiden kaksijalkaisten arvellaan olleen neandertalinihmisen esivanhempia. Niiden kuuloaisti osoittautui lähes identtiseksi nykyihmisen kanssa.

Afrikkalaisten apinaihmisten herkin kuulo osui hieman korkeammille taajuuksille kuin nykyisillä simpansseilla ja niillä oli sekä simpansseja että meitä ihmisiä tarkempi kuuloaisti taajuusvälillä 1,0–3,0 kHz. Noin 3,5 kHz:n kohdalla herkkyys huononee, joten korkeammilla taajuuksilla apinaihmisten kuulokäyrä muistuttaa enemmän simpanssin kuin ihmisen kuulokäyrää.

Näyttää siltä, että muinainen kuuloaisti sopi paremmin avoimelle savannille kuin sademetsän suojaan. Aukeassa maastossa ääni ei kanna yhtä kauas kuin metsäisen lehtikaton alla, joten lähikommunikaation merkitys korostui.

"Tiedämme näiden lajien viihtyneen säännöllisesti savannilla, sillä niiden ruokavaliosta jopa puolet koostui avoimesta maastosta löytyneestä ravinnosta", Quam toteaa. "Emme kuitenkaan väitä, että ne olisivat puhuneet. Ne kykenivät varmasti viestimään äänillä kuten kaikki kädelliset, mutta emme oleta niillä olleen kehittynyttä kieltä, koska se edellyttäisi symbolisen sisällön käsityskykyä."

Kielen synty onkin yksi paleoantropologian kiistellyimpiä asioita. Yleisesti ollaan sillä kannalla, että pienikokoisten aivojen sekä apinamaisen kallon rakenteen ja ääntöväylän eli kurkunpään ontelon, nielun sekä suu- ja nenäontelon ominaisuuksien perusteella varhaiset apinaihmiset eivät osanneet puhua.

"Tutkimuksemme voi hyvinkin tuoda uutta tietoa siitä, milloin ihmismäinen kuuloaisti kehittyi ja milloin aloimme puhua", Quam arvelee.

Kuulotutkimuksesta kerrottiin Binghamtonin yliopiston uutissivuilla ja se on julkaistu Science Advances -tiedelehdessä.

Kuvat: Quam et al.

Tagit

Otsikkokuva

Ingressi

Marlene Zuk:
Paleofantasy

Body D8

Mikä on ihmiselle luontaista? Oikeanlaista ruokaa? Kuinka lapsia pitäisi hoitaa? Paljonko ja kuinka kannattaisi urheilla? Kuinka ihmisen kannattaisi (ehkä jopa kuuluisi) elää?

Olisiko parempi pitäytyä hyväksi todetussa, sellaisessa mihin olemme kehittyneet? Tiedättehän, silloin luolaihmisten aikaan, savannilla. Miehet juoksivat riistan perässä ja toivat kotiin lihaa, naiset keräsivät marjoja ja kasvattivat lapsia. Illalla sitten istuttiin värjöttelemässä ja murahtelemassa luolan perällä, ennen kuin se nuotio keksittiin.

Minnesotan yliopiston ekologian, evoluution ja käyttäytymistieteen professori Marelene Zuk ottaa kirjassaan kärkevästi ja perustellusti kantaa asiaan. Paleofantasy repii auki mielikuvia, joita meillä on paleoliittisen kauden ihmisestä. Se käsittelee ihmisen kehitystä nykyisenlaiseksi otukseksi, ja myös yhä jatkuvaa muuttumista.

Paleofantasy on opus ihmisen kehityksestä ja samalla ihmisen kehittymättömyydestä.

Kirjalla on neljä peruspilaria:

Kivikauden käytännön elämä on nykyitedon valossa vielä suurelta osin hämärän peitossa. Fossiiliaineistosta ei tietoa juuri löydy. Osa mielikuvistamme on valistuneempia, aihetodisteiden pohjalta tehtyjä johtopäätösharppauksia, osa taas pinttyneitä mielikuvitelmia jotka heijastelevat vain nykyistä kulttuuriamme.
Ei ole olemassa "entistä aikaa", jotain yhtä ja oikeata, johon me olisimme sopeutuneet. Ihminen on hyvin monipuolinen eläin. Joskus olemme syöneet kasveja, toisinaan lihaa, joskus on juostu ja toisinaan sitten taas ei. Ja niin on ollut koko miljardien vuosien kehityshistoriamme ajan. Paikasta ja ajasta riippuen ihmisillä on ollut hyvinkin erilaisia sopeumia. Osa niistä on peräisin ajalta jolloin esi-isillämme oli vielä evät, osa vieläkin kauempaa.
Emme ole ikinä olleet täydellisesti sopeutuneita ympäristöömme. Mikään eliö ei ole ollut, ikinä. Ei edes nykyihminen, eikä edes teknologian avulla.
Evoluutiomme jatkuu yhä. Se ei ole pysähtynyt, vaan vaikuttaa meihin yhä varsin voimakkaasti -- halusimme sitä tai emme. Ihminen ei ole millään tavalla "valmis", eikä evoluutio ole tarkoitushakuisesti tähdännyt ihmiseen. Kulttuuri, terveydenhuolto ja tiede eivät ole lopettaneet evoluution vaikutusta. Ne luovat ainoastaan erilaisia valintapaineita kuin aiempi ympäristömme.

Zuk ei taistele kirjassaan erilaisia elintapoja vastaan, ainoastaan niiden epätieteellisiä perusteluita vastaan. "Yksinkertaisempi elämä varmaankin olisi meille parempi - sellainen elämä, johon kuuluu enemmän liikuntaa, vähemmän prosessoitua ruokaa ja läheisempää kanssakäyntiä lastemme kanssa. Mutta meidän ei pitäisi tavoitella sellaista elämää siksi, että luulemme sen mukailevan esi-isiemme elintapoja." (Pätkä suomennettu tätä arvostelua varten.)

Kirja on vetävä ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Siitä löytyy paljon anekdootteja ja hauskoja huomioita. Toistaiseksi kai suomentamattoman kirjan englanti on yleensä helppolukuista. Paikoin Zuk tosin sortuu tieteentekijälle tyypilliseen monipolveiluun, jossa useat sivulauseet sekä seuraavat että täydentävät, joskus ihan tarpeellisesti, mutta toisinaan täysin turhaan, toisiaan, tehden kuitenkin virkkeistä hieman vaikealukuisia. Paleofantasyä on silti hyvin mukava lukea, sillä asiat esitellään loogisesti ja pointit tuodaan esille useiden esimerkkien kautta.

Kirjan tiedot:
Marlene Zuk
Paleofantasy - What Evolution Really Tells Us about Sex, Diet, and How We Live
2013, W. W. Norton & Company, Lontoo / New York
328 sivua (josta 57 sivua hakemistoa tms epäoleellista)
ISBN 978-0-393-08137-4

Kirjailijan nimi

Marlene Zuk

Kirjan nimi

Paleofantasy - What Evolution Really Tells Us about Sex, Diet, and How We Live

Kategoria

Kirjat ja elokuvat

Lue lisää Mitä ruokaa pitäisi syödä ja millainen liikunta olisi juuri sitä oikeaa?

Tags

Kääpiösimpanssit ovat luontaisesti ihmistä timmimmässä kunnossa.

Bonobot eli kääpiösimpanssit ovat simpanssien ohella ihmisen lähimpiä elossa olevia sukulaisia. Siksipä nämä uhanalaiset ihmisapinat ovatkin tutkijoille kullanarvoisia tutkimuskohteita. Niiden kulttuureja ja kehon rakennetta tutkimalla voidaan päätellä, millaisia omat esivanhempamme olivat. Fossiloituneet luut kun eivät juuri kerro pehmeistä kudoksista tai käyttäytymisestä. Kaikki erot ja yhtäläisyydet lajien välillä ovat siis tärkeitä tutkimuksen kannalta.

Nyt tutkijat ovat selvittäneet bonobojen kehon eri osien suhteellisia massoja ja verranneet niitä ihmisten vastaaviin. Tulokset olivat systemaattisia, riippumatta sukupuolesta tai siitä oliko bonobo elänyt luonnossa tai vankeudessa. Tutkimuksessa tehtiin ruumiinavaus 13 luonnollisesti kuolleelle apinalle.

Kävi ilmi, että bonobot poikkeavat ihmisestä merkittävästi. Niiden kehossa on paljon enemmän lihasta ja merkittävästi vähemmän rasvaa. Odotetusti meillä on jaloissamme on paljon enemmän lihasta, bonoboilla taas käsivarsissa. Lisäksi ihon määrä - etenkin paksuus - on niillä merkittävästi suurempi kuin ihmisillä. Samankaltaisia tuloksia on saatu aiemmin muiltakin ihmisapinoilta.

Tutkijoiden mukaan syynä on ihmisen kehitys, joka johti sekä urosten että naaraiden rasvaprosentin selvään kasvuun. Vaeltava elämäntapa vaati suurempaa energiavarastoa hengissäpysyttelemiseksi, etenkin lapsia kasvattavilla naarailla. Myös ihon määrä johtunee samasta syystä. Pystykävelyn myötä kuljetut matkat pidentyivät ja nopeutemme kasvoi. Jäähdytysjärjestelmän - hikoilun - kehittyessä ihokin oheni.

Yllä: Lihasmassan prosenttiosuus ala- ja yläraajoissa eri ihmisapinalajeilla (vasemmalta lähtien: oranki, gorilla, bonobo, ihminen). Lähde: Adrienne L. Zihlman / PNAS

Bonobot ovat tulleet viimeisten vuosikymmenten aikana varsin kuuluisiksi. Niiden yhteisöissä sosiaalista rakennetta pidetään yllä paljolti seksillä, jota harrastetaan ihan vapaasti ja aivan kaikkien kanssa. Tutkijoita askarruttaa edelleen, olivatko esi-isämme enemmän bonobojen vai "sotaisten" simpanssien kaltaisia - vaiko jotain aivan muuta.

Kehityslinjamme erosi simpanssilajien esi-isästä 4-7 miljoonaa vuotta sitten. Bonobo (Pan paniscus) ja simpanssi (P. troglodytes) kehittyivät erilleen alle miljoona vuotta sitten. samoihin aikoihin pallolla tallusteli vielä useita ihmislajeja ja ikiomat esivanhempamme lymysivät vielä visusti Afrikassa.

Lopuksi mielenkiintoinen nippelitieto: ensimmäinen simpanssifossiili löydettiin vasta vuonna 2005. Niitä ei ole liiemmin etsitty, ja lisäksi otukset asustelevat ainakin nykyisin seudulla, jossa luut eivät juuri ehdi fossilisoitua ennen tuhoutumistaan.

Lähteenä käytetty PNAS-artikkelia ja Phys.orgin juttua aiheesta.

Otsikkokuva: Paulo de Tarso Meneghel / Christina Bergey / Wikimedia Commons

Tagit

Otsikon kysymys on rassannut meitä luultavasti siitä lähtien, kun olemme olleet jollain tasolla tietoisia olemassaolostamme. Olemme päivänselvästi erilaisia kuin mammutit, hirvet, leijonat, haikarat tai rupikonnat.. mutta kuinka se "ihmisyys" määritellään? Mikä erottaa meidät kaikista muista - ja kuinka olemme kehittyneet niin ylivoimaisesti muita dominoivaksi lajiksi?

Seuraavassa lista ihmisille usein erityisen ominaisina pidettyjä asioita. Tarkastellaanpa niitä lähemmin.

Elämme varsin pitkään. Monet eläimet tosin elävät paljon pidempään.
Olemme suureksi osaksi karvattomia, mutta paksu rasvakerros kyllä löytyy. Muitakin karvattomia nisäkkäitä toki on, eikä rasvan jakautuminen kehossamme juurikaan eroa lähisukulaisistamme. Rasvaa meillä toki on roimasti enemmän.
Kuljemme kahdella jalalla (kävellessä itse asiassa suurimman osan ajasta yhdellä!). Nousimme pystyyn seitsemisen miljoonaa vuotta sitten. Kenguruiden ja jättiläismuurahaiskävin ohella olemme ainoita pysyvästi pystyasennossa kulkevia nisäkkäitä. Aikoinaan ilmeisen tehokkaasti metsästäneet teropodit, esimerkiksi tyrannosaurus, kulkivat myös samalla tavoin, hännällään menoaan tasapainottaen. Niiden jälkeläiset, linnut, käyttävät tätä taitoa vieläkin, kuten muutamat muutkin lajit. Ja useat kädelliset liikkuvat hetkittäin kahdella jalalla.
Meillä on näppärät kädet. Vastakkaisia peukaloita tosin löytyy monilta eläimiltä, esimerkiksi pandoilta. Ja vaikka ihmisellä onkin ylivoimaisen tarkka pinsettiote, se on myös useilla apinoilla varsin pitkälle kehittynyt. Ja onhan niitä muunlaisiakin tarkkaan toimintaan kykeneviä tarttumaelimiä - esimerkiksi norsuilla ja mustekaloilla.
Käytämme työkaluja. Ratkaisemme niiden avulla oman kehomme vajavaisuudesta johtuvia ongelmia, kuten kuinka liikkua nopeammin tai yltää pidemmälle. Työkaluja tosin käyttävät myös simpanssit, krokotiilit, korpit, papukaijat - eläinlista on varsin pitkä. Osa valmistaa työkalunsa huolella, osa taas käyttää ympäristöstä löytyviä valmiita tavaroita "vähän sinnepäin".
Olemme kaikkiruokaisia. Esi-isiemme hampaat muuttuivat sitä tasapaksummiksi, mitä lähemmäs Homo sapiensia kehityksessä päästiin. Mitkään hampaat eivät ole erityisen kehittyneet, mutta silti riittävän erikoistuneet että ne sopivat niin lihan kuin kasvistenkin syömiseen. Ja kaikkiruokaisia eläimiä löytyy toki monia muitakin.
Kypsennämme ruokaamme lämmittämällä ja saamme siten suhteellisen vähällä vaivalla ravinnosta enemmän irti. Ainoastaan erityisen hyvin opetetut eläimet osaavat kokata samalla tavoin. Siltikin niistä monille maistuu tavalla tai toisella kypsentynyt ruoka, jossa ravintoaineet ovat jo valmiiksi pilkkoutuneet. Monet pedot syövät esimerkiksi mädäntynyttä lihaa, linnut syöttävät poikasilleen osaksi sulanutta ruokaa, ja vaikkapa norsut ja tilhet popsivat mielellään käyneitä marjoja ja hedelmiä.
Meillä on erityisen iso pää, johtuen kopan sisällä olevista suurista aivoista. Aivomme ovat energiasyöppöjä, joten ruuan valmistustehokkuus ja ravintopitoisuus kulkevat käsi kädessä pään koon kanssa. Ihmissuvun kuupan suurentuminen huipentui neandertalinihmiseen, jonka aivot olivat neljänneksen isommat kuin meillä, noin 1600 cm³. Aivomme ovat eläinlajien vertailussa hyvin isot, mutta eivät täysin ylivoimaiset vaikkapa delfiineihin verrattuna. Toisaalta mustekalat ja jopa mikkiriikkiset hyppyhämähäkitkin ovat suuriaivoisia, mutta niiden hermosto on rakentunut tyystin eri tavalla. Kaskelottien aivot taas ovat eläinkunnan historian suurimmat, ja niiden pää on kattaa kehosta jopa kolmanneksen. Kannattaa muistaa, ettei aivojen koko kerro suoraan älykkyydestä - eikä älykkyyden tarvitse välttämättä olla ihmisen kaltaista.
Olemme tietoisia, ajattelemme. Joku voisi kutsua tätä sieluksi, minäksi, tai itseksi. Mutta jälleen: Vaikkemme tiedä mitä tuo todella tarkoittaa edes meissä itsessämme, voimme varsin helposti huomata muidenkin eläinten osoittavan selkeätä itsetietoisuutta.
Kommunikoimme. Käytämme symboliikkaa ja abstraktia ajattelua. Piirrämme, puhumme ja kirjoitamme. Mutta sekään ei ole kovin ihmeellistä, kun ottaa huomioon sen kuinka vähän vielä ymmärrämme erilaisten lajien viestintää. Monilla lajeilla esiintyy kielellisiä symboleja. Sellaisia tarvitaan jo niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin mehiläisten "kertoessa" toisilleen ruokapaikasta tai mangustien viestiessä vaaran suunnasta. Abstrakti ajattelu on tarpeen vaikkapa työkalun tekemisessä tai johtopäätelmiä ja suunnittelua vaativassa ongelmanratkaisussa. Koko ja muut viittomaan opetetut apinat ovat osoittaneet yllättävää kielellistä lahjakkuutta. Jopa huumoria.
Meillä on kulttuuria. Olemme tehneet jo kymmenien vuosituhansien ajan symbolisia tuotteita, kuten luolamaalauksia, Venus-patsaita, kaulakoruja. Kulttuurin avulla opetamme toisiamme, huolehdimme ja välitämme toisistamme. Samaa esiintyy myös eläimillä: Miekkavalailla, delfiineillä ja simpansseilla on selkeitä alueellisia käytös- ja kielieroja, ja ne osaavat eri asioita. Eläimet myös vaikuttavat tuntevan estetiikkaakin: muutamien lajien linnut keräilevät nättejä(?) tavaroita seremoniallisiin kasoihin, ja viittomaan opetetut apinat kertovat suoraan maalaavansa asioita ja tunteita.
Harrastamme seksiä ympäri vuoden, eivätkä hedelmällisyysjaksot erotu tänä aikana ulkoisesti mitenkään. Biologisesti ajateltuna tämä tiivistää parisuhdetta ja helpottaa jälkeläisten hoitoa. Ja, aivan kuten ihmiset, myös muut eläimet harjoittavat seksuaalisuuttaan paljon laajemminkin kuin vain suvunjatkamistarkoituksessa. Esimerkkinä vaikkapa bonobot, joille seksi on jatkuvaa ja yhteisön koossapysymistä tukevaa stressinhallintaa.
Hyödynnämme muita lajeja. Koirat, kissat, lehmät, hevoset, lampaat - emme tulisi toimeen ilman niitä. Emme kuitenkaan ole yksin, sillä symbioottisista suhteista löytyy pilvin pimein esimerkkejä luonnosta. Muurahaiset lypsävät kirvoja ja kasvattavat sieniä, kalat ja linnut puhdistavat toisten eläinten ihoa ja haavoja, ja linnut näyttävät ihmiselle mehiläispesän paikkoja. Mitä tulee lemmikkieläimiin, niin.. Koko-gorillalla oli kissanpentuja, ja netti on pullollaan videoita oudoista mutta niin söpöistä eläinystävistä. Koira ja oranki, koira ja elefantti, ja villien petokissojen on huomattu joskus (tosin hyvin harvoin) huolehtivan saaliidensa pennuista. Lajienvälistä empatiaa siis esiintyy aivan luonnostaan.
Muokkaamme ympäristöämme, luomme omat ekosysteemimme emmekä vain tyydy sopeutumaan olemassaolevaan. Olemme kansoittaneet kaikki mantereet, pystymme piipahtamaan avaruudessa ja valtamerten syvänteissäkin. Tässäkään emme ole ainoita. Myös vaikkapa patoja rakentavat majavat, tai mitkä tahansa pesiä rakentavat eläimet muokkaavat ympäristöään.
Olemme tämän planeetan valtalaji, se lienee selvää. Vai onko sittenkään - tarvitsemmehan kuitenkin helposti rikkoontuvaa teknologiaa olemassaolomme ylläpitämiseen. Torakoita, rottia ja muita tuhoeläimiä pidetään usein meitä kestävämpinä tai opportunistisempina. Ja eri lajien mikrobit täyttävät koko planeetan kalliot kilometrien syvyyteen.

Kuva: Maapallolla elävien suurten nisäkkäiden massat toisiinsa vertailtuna. http://xkcd.com/1338/

Tarkemmin katsottuna ainoastaan listattujen piirteiden yhdistelmä on meille erityinen.

Lista on myös tehty ihmiskeskeiseksi. Sen lähtökohta on, että ihmiset pitää erottaa muista. Kaksijalkaiset useampijalkaisista, kaikkiruokaisuus pelkästä lihan- tai kasvinsyönnistä. Ja listalla on myös tulkinnanvaraisia asioita: mitä todella on "kulttuuri" tai "kommunikaatio", tai "näppäryys" (ja miksi juuri "käsien")? Listassa ei mainita turhaa energianhukkaa, ympäristön kanssa tasapainossa elämistä, tai luonnonvalinnan toteutumista. Muut lajit päihittäisivät meidät nykyisin sellaisissa kategorioissa, mennen tullen.

Asiaa kannattaakin miettiä kunnolla toiselta kannalta. Miksi meidän tarvitsisi olla erilaisia kuin kaikki muut? Piileekö pohjalla jokin narsistinen tarve vetää tarkoitushakuinen raja 'meidän' ja 'niiden' välille?

Kehityksemme suunta

Vielä muutama kymmenen tuhatta vuotta sitten hmissuvun eri muotoja oli elossa useita. Pystyihmisen (Homo erectus) viimeiset rippeet elelivät ilmeisesti Jaavan saarella. Nykyihminen (H. sapiens) oli jo hyvää vauhtia levittäytymässä ympäri palloa, mutta ei ollut vielä syrjäyttänyt neanderthalin-, floresin- ja denisovanihmisiä.

Mikä sai meidät menestymään muita paremmin? Kukaan ei tiedä.

Ehkä olimme tehokkaampia metsästäjiä tai sopeuduimme paremmin ympäristön muutoksiin. Toisaalta, ainakin denisovan- ja neanderthalinihmiset elävät yhä. Lajimme sekoittuivat, ja me itse kannamme yhä heidän geenejään. Me olemme eri lajien hybridejä.

Ja me myös kehitymme yhä. Evoluutio on antanut meille (joillekuille ainakin) laktoosinsietokyvyn, mahdollistaen ravinteikkaan maidon käytön läpi elämän. Muutos on tapahtunut viimeisen 10 000 vuoden aikana useaan kertaan eri puolilla planeettaa. Ja olemme saaneet monia muitakin pieniä perinnöllisiä lahjoja ja 'kirouksia'. Evoluutiomme ei ole loppunut.

Nykyisin kuitenkin vaikutamme itse luonnon valintapaineisiin huomattavasti: Ehkäisykeinot, hedelmöityshoidot, terveyden keinotekoinen parantaminen, niilllä on merkitystä. Se, millaisiksi evoluutio lajimme vielä muokkaa, jää nähtäväksi.

Juttu pohjautuu rungoltaan ympäristötieteen lehtori Timo Vuorisalon esitelmään, joka pidettiin Turussa lauantaina 7.2.2015. Luento oli osa Turku Science Cafen yleisöluentotarjontaa. Tilaisuuksia järjestetään muutaman viikon välein.

Tässä jutussa on esitelty ominaisuuksien moninaisuutta Wikipedian artikkeleiden avulla. Vaikka se ei missään nimessä olekaan virheetön tietolähde, etenkin lähteistetyt Wikipedia-artikkelit antavat nopeasti hyvän ja helposti ymmärrettävän käsityksen ilmiöiden laajuudesta.

Tagit