kääpiöplaneetta

Kuva: NASA / Planetary Society / Emily Lakdawalla

Väittely Pluton planeettastatuksesta jatkuu. Riippuen lopputulemasta Aurinkokunnasta tunnetaan nyt joko 8, 17, 36, muutamia satoja, tai lähes miljoona planeettaa. Mutta missään nimessä niitä ei ole yhdeksää.

Pluto menetti statuksensa planeettana vuonna 2006, kun Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni IAU ensimmäistä kertaa määritteli virallisesti mikä se "planeetta" oikein onkaan. Äänestyksessä päätettiin se olevan kohde joka kiertää Aurinkoa, dominoi selvästi rataansa, sekä omaa riittävään massan, joka aikaansaa hydrostaattisen tasapainon (eli lähes pallomaisen muodon).

Pluto luokitellaan tällä hetkellä kääpiöplaneetaksi, sillä se jakaa ratansa muiden jotakuinkin samankaltaisten kappaleiden kanssa. Tämä ei kuitenkaan kaikille kelpaa.

Vastikään tiedelehti Icaruksessa julkaistavaksi hyväksytty artikkeli tarkasteli planeetta-käsitteen historiaa. Siinä perehdyttiin tapoihin, joilla tutkijat ovat käyttäneet tuota sanaa 1800-luvun alusta nykyaikaan asti.

Artikkelissa huomautetaan, että asteroideja pidettiin aluksi pieninä "planeettoina", sillä kiersiväthän ne Aurinkoa kirkkaampien suurten tuttujen tapaan. Lopulta 1950-luvulla niiden huomattiin poikkeavan rakenteellisesti suuremmista planeetoista ja vasta tällöin niitä alettiin kutsua pelkästään "asteroideiksi" (vaikkakin epämääräistä pikkuplaneetta-nimitystä kuulee yhäti käytettävän). Kirjoittajat myös huomauttavat, ettei tiedekirjallisuudessa ole käytetty "radan jakamisperustetta" kuin kerran, vuonna 1802. Tähän vedoten he sanovat, että määritelmämuutoksen täytyisi tulla "tieteellisestä konsensuksesta, eikä äänestystuloksesta".

Kirjoittajat kuuluvat äänekkääseen joukkoon, jonka mielestä Pluton planeettastatus täytyy palauttaa. Heidän mielestään Pluto on Aurinkokunnan toiseksi kiintoisin kappale (näkökantakysymys, toim.huom.) ja ansaitsee siksi olla planeetta. Mukana on mm. Plutoa tutkineen New Horizons -luotaimen johtava tutkija, joka on kategorisesti kieltäytynyt käyttämästä kääpiöplaneetta-nimeä. (Toim. huom.: Onneksi asteroiditutkijat eivät vänkää samalla tavalla...)

Kirjoittajilta jää (kenties tarkoituksella) huomaamatta, että IAU:n äänestystulos kyllä vastaa varsin hyvin nykyistä tietoa kappaleiden kirjosta niiden kokonaisvaltaisten ominaisuuksien perusteella. Rata kuuluu näihin ominaisuuksiin. Se, etteivät asteroidien radat vaikuttaneet 1950-luvun nimimuutoksessa, ei tarkoita, etteikö radan jakamista voitaisi käyttää kriteerinä tällä kertaa. Luokkajaon ja sanojen merkityksen valinta on sopimuskysymys, vaikka IAU:n harrastama demokratia ei kaikille sopisikaan. Ja muuten: konsensus tarkoittaa enemmistön mielipidettä, joka valistuneiden äänestäjien äänestystulos käytännössä on.

Lisäksi kannattaa muistaa, että ryhmänimi ei vaikuta tippaakaan kohteen kiinnistavuuteen, eikä kääpiöplaneetta ole mikään "pieni planeetta" tai planeetan alakategoria, vaan oma uniikki ryhmänsä. IAU:n kääpiö-nimivalinta ei ehkä tosin ole kaikkein osuvin edesauttamaan jaon ymmärtämistä ja hyväksyntää.

Entä jos "planeetta" määriteltäisiin toisin?

Jos Pluto väen vängällä täytyy planeetaksi palauttaa, siitä tulee vain jäävuoren huippu. Moinen historiaan takertuminen johtaisi uusimpien löytöjen perusteella planeettalistan roimaan kasvuun. Jos nykymääritelmä ei siis miellytä, lue alta mitkä ovat vaihtoehdot.

Vaihtoehto 1: IAU:n määritelmä, jonka mukaisia planeettoja löytyy kahdeksan. (Plus tietysti mahdolliset tuntemattomat, kuten "yhdeksäs planeetta Ykä", jota tosin ei ehkä olekaan.)

Vaihtoehto 2: Kompromissi, jossa myös kääpiöplaneetat ovat planeettoja. Planeettojen määrä kasvaisi nykyisestä vähintään kaksinkertaiseksi (17). Saatamme kuitenkin todennäköisesti tuntea jo yli satakunta planeettaa, sillä kaukaisten kappaleiden massoja, rakenteita ja muotoja on vaikea varmistaa. Havaintotekniikan parantuessa luku saattaa nousta jopa lähelle 10 000:a - Kuiperin vyössä ja Oortin pilvessä kun lienee useita suuriakin palloja.

Vaihtoehto 3: Pluto planeetaksi -unelmoijien tavoite: aivan kaikki tähteä pienemmät pallomaisiksi muotoutuneet kohteet ovat planeettoja. Kappaleen rakennetta tutkittaessa ainoastaan massalla on väliä ja rata jää toissijaiseksi. Tällöin planeetta olisi ihan mikä tahansa asteroidia suurempi taivaankappale - eli myös moni kuu. Osa planeetoista kiertäisi siis toisia planeettoja, mikä aiheuttaisi ongelmia hyvin vakiintuneen kansankielen kanssa. Lisäksi tälle kappalekategorialle on jo oma tieteellisestikin käytetty nimi, "planemot" eli "planeetanmassaiset kappaleet". Varmojen planeettojen määrä tuplaantuisi toisen kerran (36). Otsikkokuvassa on kuvattuna tämän listan mukaiset kohteet.

Vaihtoehto 4: Paluu lähteille eli planeetan alkuperäiseen määritelmään: se tarkoittaa muinaiskreikaksi ”vaeltavaa tähteä". Kaikki Aurinkoa kiertävät kappaleet ovat kokoon, massaan ja muotoon katsomatta ovat planeettoja. Tällöin niitä tunnettaisiin jo nyt lähes miljoona, ja määrä kasvaa koko ajan. Planeetta-sana laajentuu niin että menettää merkityksensä.

Alle on listattu planeettojen määrä eri
kriteerien mukaan. Nykyisin tunnettujen
kappaleiden määrää kuvataan min- ja
max-kohdissa, arvio taas kertoo paljonko
moisia kappaleita voi mallien mukaan löytyä.

Kriteeri	Planeettojen määrä			Kappalelista
Kriteeri	min	max	arvio	Kappalelista
(1) Virallinen määritelmä: Kiertää Aurinkoa, dominoi rataansa ja massa riittää hydrostaattiseen tasapainoon	8		ehkä 9+	Merkurius, Venus, Maa, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus, Neptunus
(2) Kiertää Aurinkoa ja massa riittää hydrostaattiseen tasapainoon. Radan jakamisella ei väliä.	17	n. 160	n. 10 000	Edelliset sekä 11 - n. 150 kääpiöplaneettaa (massajärjestyksessä: Eris, Pluto, Makemake, 2007 OR₁₀, Haumea, Quaoar, Sedna, Orcus, 2002 MS₄, Ceres, Salacia, ym.)
(3) Massa riittää hydrostaattiseen tasapainoon. Kiertoradat jätetään huomiotta.	36	n. 180	n. 10 000	Edelliset sekä 19 - 23 planeettamaista kuuta (Maan Kuu; Jupiterin Io, Europa, Ganymedes ja Kallisto; Saturnuksen Mimas, Enceladus, Tethys, Dione, Rhea, Titan ja Japetus; Uranuksen Miranda, Ariel, Umbriel, Titania ja Oberon; Neptunuksen Triton; Pluton Kharon; sekä kenties Eriksen Dysnomia, Haumean Hiʻiaka, Orcusin Vanth ja 2007 OR₁₀:n vielä nimeämätön kuu)
(4) Kiertää Aurinkoa. Kappaleen sisäiset ominaisuudet jätetään huomiotta.	779 753		n x 10⁶	Edelliset (paitsi kuut) sekä kaikki asteroidit, Kuiperin vyön ja Oortin pilven kappaleet sekä kaikki muut Neptunuksen takaiset kohteet.

Kirjoittaja on planetologi.

Lähde: Metzger ja kumpp. "The Reclassification of Asteroids from Planets to Non-Planets" (Icarus 2018)

Otsikkokuva: NASA / Planetary Society / Emily Lakdawalla

Yllä näkyy ensimmäinen kattava kartta kääpiöplaneetta Cereksen pinnasta. Kartta on käytännössä tehostettu väärävärikuva, jossa on paljon ihmissilmälle normaalisti erottumattomia yksityiskohtia. Kuva julkistettiin tänään 13.4.2015 European Geosciences Unionin vuotuisessa konferenssissa Wienissä.

Kartta on kollaasi useista VIR-spektrometrin kuvista. Niiden avulla voidaan havaita paitsi silmin näkyvät värit, myös pinnan lämpötila.

Silmälle näkyvät värierot eivät ole kuvasta juurikaan tulkittavissa. Kuvassa värejä on visuaalisuuden vuoksi tehostettu huomattavasti, ja lisäksi värit on käännetty. Infrapunakanavan värit näkyvät sinisinä, kun taas sinisellä kanavalla kuvatut erottuvat punaisena. Vihreän kanavan informaatio taas näkyy keltaisena. Kuvauskanavien aallonpituudet ovat 440 nanometriä (sininen), 550 nm (vihreä ) ja 920 nm (IR).

Kuva: Cereksen pinta lähempänä sellaista millaisena ihmissilmä sen (kenties) voisi nähdä. Värit voivat tosin olla yhä liian kirkkaat. Klikkaa kuva suuremmaksi.

Kaikki mosaiikin kuvat on otettu ennen luotaimen maaliskuista kiertoradalle saapumista. Juuri tällä haavaa luotain ei ota kuvia, vaan on hiljalleen siirtymässä sopivalle kiertoradalle täysipainoisen tutkimuksen aloittamista varten.

Mitä kuvassa erottuu?

Värien moninaisuus ja vaihtelu alueiden välillä osoittaa jo itsessään, että Cereksen pinta on monenlaisten prosessien tulosta. Luotaintiimin johtaja Chris Russell kertoo: "Tämä kääpiöplaneetta on ilmeisesti ollut hyvinkin aktiivinen. Se ei ole ollut vain paikallaan möllöttänyt passiivinen kivimöykky. [Geologiset] prosessit ovat johtaneet erityyppisiin materiaaleihin eri alueilla. Alamme vasta nyt huomata, näiden värikuvien avulla, kuinka monivivahteinen se on."

Cereksen pinta on täynnä kraattereita. Tämä ei ole asteroidivyöhykkeen suurimmalta kappaleelta mikään yllätys. Suuria kraattereita ei kuitenkaan ole läheskään niin paljoa kuin tutkijat olettivat. Pinnan ikä lienee siis merkittävästi nuorempi. Jokin prosessi on peittänyt - tai tuhonnut - suuret kraatterit näkyvistä.

Siellä täällä pinnalla näkyy pitkiä viiruja. Etenkin oikealla karttapuoliskolla näkyvät lienevät joko ennen törmäystä pitkäksi letkaksi hajonneiden asteroidien törmäyslinjoja tai heittelettä isommasta törmäyksestä. Osa kuitenkin voi olla siirroslinjoja, jotka johtuisivat Cereksen sisäisestä toiminnasta. Eräs tällainen tapaus kulkee vasemmalla karttapuoliskolla olevan suuren kraatterin halki.

Kirkkaiden alueiden mysteeri

Lähestyessään Cerestä luotain havaitsi muutamia erittäin kirkkaita pisteitä kääpiöplaneetan pinnalla. Avaruusteleskooppi Hubblen kuvia tutkittaessa määrä on noussut noin kymmeneen kirkkaaseen alueeseen. Suurin ja kirkkain alue sijaitsee halkaisijaltaan noin 90-kilometrisessä kraatterissa. Kartalla ne erottuvat selvästi pohjoisella pallonpuoliskolla, hieman kuvan keskivaiheilta oikealle.

Kirkkaiden seutujen oletetaan olevan tavalla tai toisella paljastunutta jäätä, mutta varmistusta odotetaan yhä. Tuore karttakaan ei vielä anna varmaa vastausta.

VIR-spektrometrin avulla on selvitetty, että kirkkaat pisteet näyttävät käyttäytyvän hieman eri tavoin, ainakin lämpötilansa puolesta. Suurin ja kirkkain alue muistuttaa hyvin paljon ympäristöään (paitsi tietysti kirkkaudessaan), mutta toisella alueella kirkas piste on merkittävästi ympäristöä kylmempi.

Russell on sekä muun tiedetiimin että yleisön tavoin kiinnostunut tietämään lisää alueista. "Kirkkaat alueet kiehtovat tutkijoita edelleen. Meidän täytyy kuitenkin malttaa, jotta voimme määrittää kirkkauden syyn kunnolla. Täytyy odottaa lähemmäs pääsyä. Vasta sitten voimme erottaa alueet pinnalta tarkemmin."

Lähde: Jet Propulsion Laboratoryn lehdistötiedote.

Otsikkokuva: NASA/JPL-Caltech/UCLA/MPS/DLR/IDA

Tagit

Tänään iltapäivällä vähän kello kahden jälkeen Dawn asettui Ceres-kääpiöplaneettaa kiertävälle radalle. Tosin jos joku olisi ollut luotaimen kyydissä, sitä ei olisi edes huomannut. Tässä tapauksessa kiertoradalle asettuminen tarkoittaa sitä, että luotain joutui Cereksen vetovoimavaikutuksen piiriin siten, ettei se pääse "karkuun" ilman moottoreidensa apua.

Se ei kuitenkaan ole tarkoituskaan, sillä tulevien kuukausien, mahdollisesti jopa parin vuoden ajan, Dawn tutkii tarkoin Aurinkokunnan sisintä kääpiöplaneettaa. Jo nyt luotaimen välittämät kuvat ovat muuttaneet Cereksen varhaisissa otoksissa erottuvasta pienestä valopisteestä – alla oleva kuva on Dawn-luotaimen ensimmäinen kuva Cereksestä heinäkuulta 2010 – maailmaksi, jonka pinnanmuodot ovat vähintään yhtä arvoituksellisia kuin luotaimen aiemmin tutkiman Vesta-asteroidin.

Vaikka Dawn on nyt Cerestä kiertävällä radalla, etäisyys pienenee melko hitaasti. Kuten edellisessä Ceres-jutussamme kerrottiin, luotain lähestyy kääpiöplaneettaa yöpuolelta hitaasti ja varovaisesti. Ratakaavioon on merkitty menneiden vaiheiden lisäksi myös tulevia.

Seuraava virstanpylväs ("Optival Navigation" eli OpNav 6) on vasta reilun kuukauden kuluttua eli 10. huhtikuuta. Silloin luotain tarkistaa jälleen kerran ottamiensa kuviensa perusteella, että se on lasketulla radalla. Etäisyyttä Cerekseen on tuolloin 33 000 kilometriä ja sen valaistusta puoliskosta näkyy 17 prosenttia. Kuvien erotuskyky on noin kolme kilometriä.

Neljä päivää myöhemmin eli 14. huhtikuuta on vuorossa Opnav 7, jolloin etäisyys on kutistunut jo 22 000 kilometriin ja erotuskyky petraantunut hieman yli kahteen kilometriin. Tilannetta parantaa myös se, että valaistusta puoliskosta näkyy melkein puolet, 49 prosenttia. Sen jälkeen etäisyys jälleen kasvaa, mutta samalla Dawn siirtyy kääpiöplaneetan päivän puolelle.

Kuluvan vuoden lopulla luotaimen rataa on alennettu siten, että sen etäisyys Cereksen pinnasta on alle 400 kilometriä. Kuitenkin jo paljon sitä ennen kuvien erotuskyky on niin hyvä, että todennäköisesti vaaleiden laikkujen ja kirkkaiden "valopisteiden" olemus on saatu selvitettyä. Ja epäilemättä Cereksestä ja sen ominaisuuksista saadaan paljon muutakin tietoa.

Tiedetuubi seuraa lennon vaiheita tiiviisti.

Tagit

Dawn lähestyy edelleen... 12. helmikuuta ensimmäinen kääpiöplaneettaluotain Dawn kuvasi Cerestä 83 000 kilometrin etäisyydeltä. Ceres pyörähtää akselinsa ympäri hieman yli yhdeksässä tunnissa ja kuvaparissa on näkyvissä sen eri puoliskot.

Etäisyyden kutistuessa erotuskyky kasvaa koko ajan ja näissä kuvissa se on noin kahdeksan kilometriä pikseliä kohti. Siten erikokoisten kraattereiden lisäksi erottuu jo paljon muitakin pinnanmuotoja: kumpareita, harjanteita ja uurteita. Toistaiseksi tarkkuus ei kuitenkaan vielä riitä erottamaan mystisten valkoisten laikkujen olemusta. Niiden arvoitus selvinnee viimeistään 6. maaliskuuta, kun Dawn asettuu Cerestä kiertävälle radalle.

Tiedetuubi seuraa tapahtumia...

Tagit

Alex Parker on julkaissut huikaisevan videon asteroidivyöhykkeestä. Kalifornian yliopiston tähtitieteen laitoksella Berkeleyssä planeettatutkijana toimiva Parker on erikoistunut paitsi aurinkokunnan pienkappaleisiin, myös visualisoimaan tieteellistä dataa erittäin kauniisti.

Painted Stone: Asteroids in the Sloan Digital Sky Survey from Alex Parker on Vimeo.

Kolmiminuuttinen video kannattaa katsoa läpi ainakin kahdesti. Täydellä ruudulla. Ensin ihmetellen kauniista kokonaisuutta, sitten tarkastellen yksityiskohtia.

Väreillä on eroteltu erilaisia koostumuksia ja ns. asteroidiperheitä. Vestan "sukulaiset" näkyvät vihertävinä asteroidivyöhykkeen sisäosissa. Ulompana yleisimmät C-tyypin hiilipitoiset asteroidit ovat sinisiä ja Jupiterin Lagrangen pisteissä kiertävät troijalaiset punaisia. Parker on osoittanut tieteellisesti, että perheitä on lähes 40. Jokaiseen kuuluu vähintään sata asteroidia, jotka kaikki voidaan tunnistaa sekä radan että spektrin perusteella.

Simulaatiossa on mukana yli satatuhatta asteroidia. Tämä on kuitenkin vain noin viidennes juuri nyt virallisesti tunnistetuista 634504 pienkappaleesta*. Lisää löytyy koko ajan; luku on tässäkin kuussa kasvanut yli tuhannella. Asteroidien löytöhistoria on sekin varsin ällistyttävää katsottavaa.

* Suurin osa sijaitsee asteroidivyöhykkeellä, mutta osa löytyy kauempaa, jopa kaasuplaneettojen ratojen tuolta puolen.

Törmäyksiä loputtomassa tyhjyydessä

Onko asteroidivyöhykkeellä siis tungosta? Vaatiiko kivien välissä navigointi ilmiömäisiä refleksejä scifi-elokuvien toimintakohtausten tyyliin?

Star Wars -elokuvassa asteroidit ovat hyvin lähellä toisiaan.

Vastaus on ehdoton ei. Päinvastoin. Asteroidit on Parkerin videolla kuvattu suhteettoman suurina, koska muuten niitä ei voisi nähdä. Vaikka asteroideja olisi miljardi kertaa enemmän kuin simulaatiossa (eli noin 10¹⁴ kappaletta), niiden keskimääräinen välimatka olisi siltikin useita tuhansia kilometrejä, projisoituna ekliptikan tasoon. Todellisuudessa matkat ovat vieläkin suurempia, sillä radat ovat yleensä vielä kallistuneita tasoon nähden. Seudulle sattunut satunnainen matkailija joutuisi siis suunnittelemaan reittinsä erittäin tarkkaan, jotta onnistuisi edes näkemään jonkin asteroidin paljain silmin.

Mutta nuo ovat keskimääräisiä etäisyyksiä. Joskus asteroidit törmäävät, sekä toisiinsa että kuihin ja planeettoihin. Avaruusteleskooppi Hubble onnistui vuonna 2010 kuvaamaan asteroidin, joka oli hajonnut törmäyksessä. Aivan vastikään Kuuhun törmäsi pieni kappale, ja tasan vuosi sitten Venäjän Tseljabinskin yllä tuhoutui parikymmenmetrinen murikka aiheuttaen tuhoa ja kaaosta.

Siksipä Alex Parkerin videota katsellessa kannattaa kinnittää huomiota myös Maan radan ohittaviin asteroideihin. Se kolmanneksi pienin rinkula siinä keskellä. Ja samalla muistaa, että simulaatiossa on vain pieni osa asteroideista.

Yksikään tunnettu asteroidi ei ole lähitulevaisuudessa törmäämässä Maahan. Kaikkia asteroideja ei kuitenkaan tunneta - kenties ikinä. Ja tunnettujenkin radat ovat sen verran kaoottisia, että laskujen epävarmuus kasvaa mitä pidemmälle tulevaisuuteen mennään.

27.2.2014: Korjattu asteroidien välisten etäisyyksien kuvausta.

Tagit

Kääpiöplaneetta Cereksen pinnalta on löydetty vettä. Suurimmaksi osaksi se on jäätyneenä pinnalle. Tietyillä alueilla se kuitenkin sulaa ja höyrystyy (tai sublimoituu) avaruuteen suihkuten.

Suihkut syntyvät Auringon lämmön vaikutuksesta. Ceres toimii siis hieman kuin jättimäinen komeetta.

Mullistava löytö julkaistiin tänään torstaina tiedelehti Naturessa. Itse havainto tehtiin Euroopan avaruusjärjestön Herschel-avaruusteleskoopilla jokin aika sitten. Laite lakkasi toimimasta keväällä 2013.

Aiemmin veden olemassaoloa Cereksellä on osattu epäillä. Nyt tehty löydös varmistaa asian.

Ceres on asteroidivyöhykkeen suurin kappale. Sen halkaisija on noin 950 km. Se luokitellaan nykyisin kääpiöplaneetaksi.

Höyrysuihkuja pinnalta

Kenties jännittävintä löydössä on, että vettä löytyy kaasuna Cereksen ympäriltä. Vesihöyry tarkoittaa kenties kaasukehää. Tai ainakin jotain sinne päin.

Tutkijat olettavat, että Cereksen pinnalla tapahtuu ajoittaisista vesihöyryn purkauksia. Sellaisia voi syntyä, jos jäinen pinta lämpiää epätasaisesti. Vesihöyryä ei nimittäin nähty joka kerralla kun Herschel suunnattiin kohti Cerestä. Kääpiöplaneetan oma pyöriminen tuntui peittävän vesihöyryalueet.

Purkausten alkuläheiksi tunnistettiin kaksi oudon tummaa pyöreähköä aluetta Cereksen pinnalla. Toisaalta purkaukset alueilla loppuivat, kun Ceres siirtyi kauemmas Auringosta.

Tarkimpia Maasta otettuja kuvia Ceresin pinnasta. Nuolet osoittavat kahta tummaa aluetta, joilla vesipurkaukset tapahtuivat.

Ceres näyttää siis toimivan hieman kuin jättiläismäinen komeetta. Löytö voikin hyvin hämärtää rajaa asteroidien ja komeettojen välillä. Tutkijat ovat viime aikoina löytäneet asteroidivyöhykkeeltä ja muualta aurinkokunnasta useita kappaleita, jotka vaikuttavat pyöreähköille radoille kiertämään jääneiltä komeettaytimiltä.

NASAn luotain Dawn on parhaillaan matkalla kohti Ceresiä. Se saapuu perille keväällä 2015. Se tulee varmasti kartoittamaan tunnistetut oudot alueet ja Ceresin aktiivisuuden tarkasti. Dawn tulee kiertämään kääpiöplaneettaa ehkä vuoden ajan.

Veden löytyminen sinänsä ei ole mitenkään outoa. Teoreettisten mallien perusteella Ceresillä on uumoiltu olean paksu jääkuori, joka peittää kivistä ydintä. Sulatettuna jääkuoren vesimäärä voisi olla jopa 200 miljoonaa kuutiokilometriä. Se tarkoittaa nelinkertaisesti kaikkea Maan makeaa vettä - mukaanlukien kaikki jäätiköt, järvet, joet, pohjavedet ja ilmakehän vesihöyry.

Vettä on löydetty lähes kaikilta tarpeeksi tarkkaan tutkituilta aurinkokunnan kiinteäkuorisilta kappaleilta. Pääosin kiinteässä muodossa, jäänä. Erityisen yleistä se on kappaleilla, jotka sijaitsevat kauempana auringosta kuin Maa. Ceres on yksi näistä.

Ceres on nyt viides aurinkokunnan suurempi kappale, jonka pinnalta on suoraan havaittu veteen liittyviä merkittäviä geologisia prosesseja. Muut ovat Maa, Mars, Jupiterin kuu Europa ja Saturnuksen kuu Enceladus. Myös lukemattomilla komeetoilla tapahtuu vesiprosesseja.

Ceres on viidestä virallisesti kääpiöplaneetta-statuksen saaneesta Aurinkokunnan kappaleesta lähinnä Aurinkoa. Ceresin rata on hieman elliptinen. Sen etäisyys Auringosta vaihtelee lähes 63 miljoonalla kilometrillä. Keskietäisyys on 414 miljoonaa kilometriä, eli 2,8 kertaa suurempi kuin Maan.