levysoitin

Ei kumpikaan, vaan tuhatkertaisella suurennuksella kuvattu perinteisen äänilevyn ura. Vinyylit ja levysoittimet ovat jälleen nousemassa suosioon, vaikka ikivanhan tekniikan kuolemaa ja totaalista katoamista on ennustettu jo vuosikymmenten ajan.

Puujalkavitsille aiheen antanut äänilevyn urien määrä on tasan kaksi: kummallakin puolella levyä yksi. Analoginen ääni-informaatio on "kaiverrettu" eli käytännössä prässätty uran muotoon. Stereofonisissa äänilevyissä eri kanavat ovat uran vastakkaisilla reunoilla.

Neulan värähdellessä pyörivän levyn urassa liike saa magneetin välityksellä käämissä aikaan sähkövirran, joka vahvistuksen jälkeen synnyttää kauittimien kautta kuultavan äänen, useimmiten musiikin – jos asian selittää mahdollisimman yksinkertaisesti ja mutkia surutta oikoen.

Kielellisenä anekdoottina voi mainita LP- (Long Playing) ja single-levylle muinoin ehdotetut suomenkieliset nimitykset "pitkile" ja "lyhile". Kuten hyvin tiedämme, ne eivät vakiintuneet käyttöön.

Kuva: Chris Supranowitz/Institute of Optics/University of Rochester

Amerikkalaistaiteilija Evan Holm on tehnyt 2000-luvun alusta alkaen erilaisia tekniikkaa ja taidetta yhdistäneitä teoksia, ja hänen uusin keksintönsä on upottaa levysoitin veden alle. Kyllä, se toimii sielläkin – kunhan vain levysoitin on tehty siten, että vesi ja sähkö eivät pääse keskenään tekemisiin toistensa kanssa.

Vesitiivis levysoitin on teoksessa keinotekoiseksi lammeksi muotoillun vesialtaan sisällä siten, että levy pyörii juuri pinnan alla ja se saa pyöriessään aikaan kauniin pyörteen vesipintaan. Levysoittimessa on neula vartensa päässä, ja kun se asetetaan levypinnalle, kuuluu musiikki aivan samaan tapaan kuin normaalisti: ääni syntyy neulan seuratessa levyssä olevaa uraa ja muuttaa värähtelyt sähkösignaaliksi ilman ilmaa. Ainoa ero vedettömään levyn soittamiseen on se, että neula painuu levyä vasten veden alla hieman heikommin veden nosteen vuoksi, mutta tätä Holm kompensoi pienellä lisäpainolla.