punapistetähtäin

Okulaarin perusominaisuudet ovat polttoväli millimetreissä ja näkökenttä asteissa. Polttoväli määrää suurennuksen – joka on yhtä kuin kaukoputken polttoväli jaettuna okulaarin polttovälillä – ja näkökenttä kertoo, kuinka laaja alue objektiivin muodostamasta kuvasta ja sen myötä tähtitaivaasta näkyy. 

Suurennusten suhteen kannattaa olla varovainen. Erityisesti niin sanottujen ”markettikaukoputkien” pakkauksissa lupaillaan monisata-, joskus jopa 1000-kertaisia suurennuksia, mutta ilmakehän aiheuttama väreily asettaa järkevän ylärajan noin 200-kertaiseen suurennukseen. Olli Manner suosittelee kirjassaan Kaukoputket – käyttäjän opas (Ursa, 2010) kolmen okulaarin valikoimaa, joilla saadaan kaukoputken polttovälistä riippuen 30–50-, 70–100- ja 130–200-kertaiset suurennukset.

Kaukoputken ja okulaarin yhdessä muodostaman näkökentän saa laskettua jakamalla okulaarin näkökentän sen antamalla suurennuksella. Matematiikkaa ei kannata kavahtaa, koska sen voi halutessaan tyynesti sivuuttaa. Näkökentän astelukua ei ole edes aina merkitty okulaarin kylkeen, mutta koko laitteiston näkökentän voi arvioida esimerkiksi Kuun avulla. Sen näennäinen läpimitta on noin puoli astetta.

Okulaarit kannattaa valita siten, että niiden antamat näkökentät sopivat parhaiten käyttötarkoitukseen. Syvän taivaan kohteiden katselussa on hyötyä laajasta näkökentästä, planeettojen havaitsemisessa sen sijaan riittää pienempikin näkökenttä, mutta suurennusta tarvitaan usein enemmän. 

Olipa kaukoputki ja okulaari millainen tahansa, näkökenttä on aina niin pieni, että kaukoputkea on vaikea suunnata kohteeseensa ilman jonkinlaista tähtäintä. Klassinen ratkaisu on etsinputki eli käytännössä pieni kaukoputki, joka on isomman kyljessä ja osoittaa täsmälleen samaan suuntaan. Etsimessä on pieni suurennus ja laaja näkökenttä, joten sen avulla halutun kohteen saa helpommin näkyviin. Ja kun kohde on keskellä etsimen näkökenttää, se näkyy myös kaukoputken pienemmässä näkökentässä.

Se edellyttää kuitenkin sitä, että etsinkaukoputki tosiaan osoittaa täsmälleen samaan suuntaan kuin varsinainen kaukoputkikin. Suuntauksen voi tehdä hyvin päiväsaikaan, koska yön pimeydessä on hankalaa näprätä etsimen pienten säätöruuvien kanssa. ”Kohteeksi” käy hyvin jokin kiinteä maamerkki, esimerkiksi linkkimaston huippu, lipputangon nuppi tai katulampun kuuppa.

Kaukoputken suurennus kannattaa asettaa mahdollisimman pieneksi, jotta maamerkin saa näkyviin putkea pitkin tähtäilemällä. Kun kohde on keskellä kaukoputken näkökenttää, akselit lukitaan ja etsinkaukoputkea säädetään siten, että kohde on myös etsimen näkökentän keskellä. Yleensä etsinkaukoputkissa on tähtäinristikko, joka helpottaa hommaa. Etsimessä on usein kolme säätöruuvia, joita pyörittelemällä sitä saa käänneltyä. 

Viime vuosina on etsimen rinnalle ja myös tilalle tullut punapistetähtäin. Se rakentuu lasilevystä, jonka läpi näkyy tähtitaivas (suurennusta siinä ei ole) ja johon heijastuu tähtäimen sisällä olevasta valonlähteestä punainen piste. Tähtäin täytyy säätää kohdalleen samalla tavalla kuin etsinkaukoputkikin: kun valopiste on keskellä lasilevyä, se kertoo, mihin taivaankohtaan kaukoputki osoittaa.

Nyt olemme valmiita suuntaamaan kaukoputken taivaalle. Seuraavaksi käydään läpi erilaisia vaihtoehtoja, joilla kohteen saa pysymään kaukoputken näkökentässä ja joilla suuntauskin hoituu helposti – jopa nappia painamalla.