Menneistä ajoista voi hankkia tietoa esimerkiksi kaivamalla esiin muinaisjäännöksiä ja joskus myös keräämällä muistitietoa. Toisinaan käytännönläheisimpiä asioita voidaan myös kokeilla. Näin saadaan tietoa vaikkapa rakennustekniikoista, maanviljelystä tai työkalujen valmistuksesta. Tällaista tutkimusta kutsutaan kokeelliseksi arkeologiaksi.
Ohiossa Kentin osavaltionyliopiston arkeologit törmäsivät legendaan, jonka mukaan Grönlannissa olisi hätätilanteissa käytetty jäätyneestä ihmisulosteesta väsättyjä työkaluja. Väitteitä tuollaisten käytöstä on esitetty ja kerrottu vuosikausia ihan tosissaan. Tutkijat päättivät perehtyä varsin oudolta – ja ällöltäkin – kuulostavien välineiden käytäntöön.
Legendat
Grönlantiin ennen toista maailmansotaa suuntautuneista retkistään kuulu tanskalainen tutkimusmatkailija Peter Freuchen kertoo omaelämänkerrassaan eräästä tukalasta tilanteesta. Nukuttuaan yön lumikuopassa hän heräsi yllättäen täysin lumeen hautautuneena. Pakokeinot eivät tuntuneet tuottavan tulosta, joten Freuchen ulosti ja muovasi saadusta massasta käsillään terävän työkalun. Jahka tuo ad hoc -kakkataltta oli kunnolla jäätynyt, hän hakkasi sillä itselleen reitin ulos vapauteen. Idean työkaluun hän sai muistettuaan aiemmin näkemänsä koiran läjän, joka oli jäätynyt kivikovaksi.
Toinen tapaus sattui inuiittitarinan mukaan eräälle vanhukselle 1950-luvulla. Baffininsaarella asuva Olayuk Narqitarvik kertoi haastattelussa isoisästään, joka halusi asua jäälakeudella eikä suostunut muuttamaan kylään.
"Perhe vastusti vanhuksen suunnitelmaa ja takavarikoi tämän tarvekalut [estääkseen tätä lähtemästä]. Myöhemmin talvimyrskyn aikaan vanhus astui iglusta pihalle tarpeilleen. Hän muovaili ulosteestaan veitsen, jonka jäädytti ja lopuksi vielä teroitti hieromalla terään sylkeä sormillaan. Valmiilla veitsellä mies tappoi koiran, jonka rintakehästä hän teki itselleen jalakset. Nahasta hän väsäsi valjaat toiselle koiralle. Sitten hän katosi pimeyteen.”
Kuulostaako epäilyttävältä? Kumpaakaan tarinaa ei ole voitu todentaa, ja voi olla että ne ovat joko liioiteltuja tai "kaunisteltuja" versioita totuudesta, tai kenties vain tarua. Olivat ne tosia tai eivät, etenkin inuiitti-paapan innovatiivisuudesta kertovat usein sekä inuiitit että kansatieteilijät. Tarina kun on oiva anekdootti alkuperäiskansan kekseliäisyydestä ja selviytymiskeinoista.
Nyt tehty käytännön testi kuitenkin osoittaa, ettei tarinassa ehkä olekaan perää. Tutkimus on juuri ilmestynyt Journal of Archaeological Science: Reports -julkaisusarjassa.
Outo mutta yksinkertainen tutkimus
Tutkijoista kaksi toimi aineistontuottajina (tai näytteenantajina). Ennen testiä heistä toinen popsi ravintoa, joka jäljitteli inuiittien perinteistä lihapainotteista ruokavaliota. Toisen ruoka taas oli hiilihydraattipitoisempaa nykyaikaista sapuskaa - mm. riisiä, spagettia, linssejä ja hampurilaisia.
Kummankin tuottamat jätteet kerättiin ja muotoiltiin veitsen mallisiksi. Aihioita jäädytettiin pitämällä niitä pitkään -20 -asteisessa pakastimessa. Juuri ennen itse testiä ne teroitettiin ja jäähdytettiin kuivajäässä pikaisesti vielä -50 asteeseen.
Sitten kokeiltiin purevatko terät nahkaan. Esimerkki otsikkokuvassa.
Yhdelläkään tehdyllä veitsellä ei saatu nahkaan reikiä tai viiltoja. Itse asiassa terät jättivät jälkeensä vain viiruja, koska alkoivat leikkaamisen sijaan sulaa paineen lisääntyessä. Veitsi puri ainoastaan nahan alaiseen rasvaan, ja siihenkin todella huonosti.
Testin kontrolloidut olosuhteet toki poikkesivat selvästi tarinan inuiitti-paapan tilanteesta. Terät teroitettiin metalliviilalla eikä syljellä. Veitset viilennettiin jopa grönlantilaisittain epätavallisen kovassa pakkasessa (-50°C), testauslämpötila taas oli reippaasti plussan puolella (+10°C). Leikattava kohde ei ollut vielä lämmin koiranraato, vaan sianruhosta valmiiksi irroitettu, karvaton ja viileä (+4°C) nahka. Eroista huolimatta tutkijat ovat luottavaisia ettei kakkaveistä voi saada toimivaksi taitavimmissakaan käsissä.
Tulokset ovat samansuuntaisia kuin toisessa tutkimuksessa, jossa testattiin puhdasta jäätä. Siitä voitiin kiven tapaan lohkoa työkaluja, mutta näin aikaansaatu terä ei sekään leikannut juuri mitään. Jo käsittelijän käden lämpö alkoi sulattaa työkalua – käytettiin sitten suojahanskoja tai ei.
Kakkaveitsitutkimuksen loppupäätelmä on kollegoille suunnattu huomautus: vaikka alkuperäisasukkaiden neuvokkuus onkin moneen kertaan ja monin tavoin todistettua, moista tietotaitoa ei tulisi pönkittää testaamattomialla väitteillä. Oli kyse sitten hätätilanteeseen improvisoiduista veitsistä tai jostain aivan muusta. Moinen kun ei ole tieteellistä tai loogista.
Lisää asiaa kakasta
Ihmisuloste herättää usein vastenmielisiä tunteita, eikä vähiten tauteja aiheuttavien bakteeriensa vuoksi. Kakkaamme ei tule kuitenkaan kannata väheksyä, sillä sitä on käytetty hyödyksi läpi historian, pääasiassa lannoitteena ja polttoaineena. Lisäksi jo 1950-luvulta lähtien lääketieteessä on käytetty ulosteensiirtoja esimerkiksi vaikean ripulin hoidossa. Toimenpiteellä palautetaan paksusuolen bakteerikanta nopeasti ja tehokkaasti normaaliksi.
Eksoottisimmissa tutkimuksissa on myös esitetty, että uloste olisi hyvä raaka-aine monikäyttöisten polymeerien valmistuksessa. Kakka saattaa siis osoittautua korvaamattomaksi käyttöaineeksi vaikkapa Marsin pinnalle asettuville astronauteille - muutenkin kuin perunoiden lannoitteena.
Lähteet: Eren ja kumpp.: "Experimental replication shows knives manufactured from frozen human feces do not work" (Journal of Archaeological Science: Reports, 2019)
Laiva oli tehty faarao Kheopsille, eli nykyisin Kfuhuna tunnetulle faaraolle noin 4600 vuotta sitten.
Muinaiset kalliot nousevat merestä
Jääkauden loputtua Jungfruskärin korkeimmatkin huiput olivat vielä merenpohjaa. Kuivaa maata niistä tuli vasta 4000 vuotta sitten, ensin satunnaisina kareina ja luotoina, jotka aikaa myöten kasvoivat toisiinsa kiinni. Vielä tuhatkunta vuotta sitten, viikinkiajan lopulla, kalliot olivat 4–6 metriä nykyistä alempana. Maa kohoaa alueella yhä 5–6 millin vuosivauhtia.
Maannousun vaikutukset näkyvät Jungfruskärin pääsaarella varsin oivasti. Itärannan 
. Kertomusten mukaan Jungfruskärissä sijaitsikin kappeli ja ehkä krouvikin jo hyvin varhain.
Vaikka Jungfruskärille ei kulje reittiliikennettä, saarella tuntee olevansa yhä vieläkin keskellä tärkeää kulkuväylää. Ruotsinlaivat nimittäin lipuvat iltahämärässä juhlavasti vain muutaman kilometrin päästä Jungfruskärin ohi. Ja yhä vieläkin saarten lomitse kulkee kesäinen pienveneilyreitti, joka vie kohti Sottungaa, Föglötä ja Lumparlandia.
Jungfruskärin historian vaiheita ovat määrittäneet myös sotatoimet sekä niihin varustautuminen. Saarilla sijaitsi vartioasema läpi koko toisen maailmansodan ja aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.
Hylyn osat käytettiin saarelaisten toimesta pian hyödyksi. Rakennusaineita ei heitetty hukkaan.
Saarten laidunnuskäyttö loppui muutaman vuosikymmenen päästä ja pian häipyi viimeinen vakituinen asukaskin. Jälkipolvet käyttävät taloja nyt kesämökkeinä.
Armeijan läsnäolon näkee vieläkin. Jäljelle jäi kolme suurta deaktivoitua rannikkotykkiä (6" 
Vankka kasarmirakennuskin on pystyssä, vaikka onkin jo aikansa elänyt. Sisällä käyneet kertovat rakennuksen olevan liian huonokuntoinen että sitä voisi käyttää majoitukseen ilman kunnon remonttia. Entisöintiä on aiottu useaan otteeseen, mutta rahojen ja tekijöiden puute on keskeyttänyt projektit alkuunsa.
Ennen pitkää kasarmille käy kuten sen etupihaa koristaville puisille vajoille. Niiden katot ovat romahtaneet, ja lattialta kasvaa jo monimetrisiä koivuja.
