sokeri

Syyttävin sormi on osoittanut rasvaan ja nimenomaan koviin rasvoihin. Erilaisilla ravitsemusprojekteilla ihmisiä on opastettu siirtymään voista vähemmän haitallisiin levitteisiin ja kasvirasvoihin, joilla on jopa terveyttä edistäviä ominaisuuksia.

Sokerin osuus on jäänyt vähemmälle huomiolle, vaikka silläkin on kiistattomat haittavaikutuksensa. Niistä ei kuitenkaan ole puhuttu niin paljon ja tämän vaiteliaisuuden taustalla on nähty suuri salaliitto.

Yleisesti on väitetty – niin tieteellisissä artikkeleissa kuin populaarijulkaisuissa – että 1960-luvulla amerikkalainen sokeriteollisuus lahjoi tutkijoita vähättelemään sokerin haittoja ja korostamaan rasvojen yhteyttä sydän- ja verisuonitauteihin.

Columbian ja New Yorkin yliopiston tutkijat ovat käyneet läpi dokumentteja, joita on pidetty vankkana todisteena siitä, että rahoittamalla Harvardin yliopiston ravitsemustieteilijöiden tutkimuksia sokeriteollisuus yritti pestä kätensä ja siirtää huomion toisaalle – eli rasvojen haitallisuuteen.

David Merritt Johns ja Gerald M. Oppenheimer ovat arkistotutkimuksissaan päätyneet siihen, että todisteet ovat hataria tai oikeastaan olemattomia. Heidän tarkoituksensa ei ole puolustaa sokeriteollisuutta tai väittää, etteikö sokeri vastaan rasva -keskustelussa olisi taktikointia puolin ja toisin.

Tutkijat ovat päässeet kosmisen vandalismin jäljille. Yksi Merkuriuksen arvoituksista on sen tumma pinta. Vaikka lähinaapurimme Kuu, joka muistuttaa monin tavoin Merkuriusta, heijastaa keskimäärin vain 12 prosenttia siihen lankeavasta valosta, Aurinkokunnan sisin planeetta on vielä tummempi.

Kuun ja muiden Aurinkokunnan kaasukehättömien kappaleiden pintaa tummentaa jatkuva mikrometeoriittien ja aurinkotuulen hiukkasten pommitus. Ne saavat aikaan ohuen raudan nanohiukkasten muodostaman kerroksen, joka heijastaa kehnosti valoa.

Merkuriuksesta tehtyjen spektrihavaintojen perusteella sen pinnalla on hyvin vähän nanorautaa, ei läheskään riittävästi selittämään planeetan tummuutta. Tuoreen tutkimuksen mukaan selitys saattaakin olla komeetoissa: ne kylvävät Merkuriuksen pinnalle hiiltä.

Merkuriuksen kiertoradan tienoilla Aurinkoa lähestyvät komeetat alkavat murentua vauhdilla. Niistä irtoavan pölyn massasta voi jopa neljäsosa olla hiiltä. Megan Bruck Syal laski mikrometeoriittipommituksen arvioidun voimakkuuden perusteella, kuinka paljon Merkuriuksen pinnalle on miljardien vuosien kuluessa kertynyt komeetoista irronnutta hiiltä. Tuloksen mukaan Merkuriuksen pintamateriaalissa on hiiltä 3–6 prosenttia.

Seuraavaksi tutkijoiden oli selvitettävä, kuinka paljon moinen määrä hiiltä tummentaisi Merkuriuksen pintaa. Sitä varten NASAn Ames-tutkimuskeskuksessa olevalla "tykillä" singottiin pieniä ammuksia Kuun basalttia muistuttavaan kiveen yli 25 000 kilometrin tuntinopeudella eli noin seitsemän kilometrin sekuntinopeudella.

"Käytimme mallina Kuun basalttia, sillä halusimme tehdä kokeen jollakin valmiiksi tummalla aineella ja katsoa, saisimmeko muutettua sen vielä tummemmaksi", toteaa tutkimukseen osallistunut Peter Schultz.

Kukapa ei olisi kauhistellut karkkia ja kakkua ahmineiden lasten riehumista synttärijuhlissa. Äkillinen verensokerin nousu aiheuttaa ylenpalttista aktiivisuutta ja päätöntä vouhottamista, joka hellittää vasta kun sokerishotin terävin kärki on taittunut.

Tutkimus on kuitenkin osoittanut, että sokerihumala on pelkkä myytti. Mielenkiintoista on se, että tutkimus tehtiin jo 20 vuotta sitten. Se ei kuitenkaan ole estänyt käyttämästä uskomusta tekosyynä jälkikasvun riehumiselle – silloinkin kun käytös ei välttämättä ole ollut mitenkään tavallisuudesta poikkeavaa.

Brittitutkimuksessa oli mukana 25 esikouluikäistä (3–5-v.) ja 23 alakouluikäistä (6–10-v.) lasta, jotka olivat vanhempiensa mukaan “sokeriherkkiä” eli taipuvaisia reagoimaan voimakkaasti saamaansa sokeriin. Lapset ja heidän perheensä noudattivat kolmea eri ruokavaliota peräkkäisten kolmen viikon jaksojen aikana.

Ensimmäisessä jaksossa ruokavalio sisälsi runsaasti sakkaroosia eli tavallista sokeria ja toisessa niukasti sakkaroosia, mutta sen lisänä oli keinotekoista makeutusainetta eli aspartaamia. Kolmannessa jaksossa ruokavaliossa oli edelleen niukasti sakkaroosia, mutta sen ohella se sisälsi sakariinia, joka on myös keinotekoinen makeutusaine. Sen ei kuitenkaan ollut todettu aiheuttavan samanlaista yliaktiivisuutta kuin sakkaroosi ja aspartaami.

Lasten käytöstä arvioitiin ainoastaan viikoittain, joten vanhempien havainnoilla oli tutkimuksessa suuri merkitys. Tarkastelun kohteena oli yli kolmekymmentä käyttäytymiseen ja kognitiivisiin kykyihin liittyvää tekijää. Tulokset olivat yllättäviä. Alakouluikäisillä lapsilla kolmen eri ruokavalion välillä ei näkynyt minkäänlaisia merkittäviä eroja. Esikouluikäisillä oli eroavaisuuksia neljän tekijän kohdalla, mutta niissä ei ollut havaittavissa mitään säännönmukaisuutta. 

Sokerihumala ei iskenytkään

Mielenkiintoisinta ilmiössä on se, että liiallinen sokerin nauttiminen näyttää vaikuttavan enemmän aikuisiin kuin lapsiin, vaikka sokeria söisivät vain lapset. Toisessa tutkimuksessa tarkasteltiin 35 poikaa, jotka heidän äitiensä mukaan olivat herkkiä sokerille. 5–7-vuotiaat pojat jaettiin äiteineen kahteen satunnaisesti valikoituun ryhmään. Toisessa ryhmässä äideille kerrottiin, että heidän lapsilleen on annettu suuri määrä sokeria, toisessa heille annettiin ”lumelääkettä” eli aspartaamia.

Testin jälkeen äideiltä kyseltiin heidän lastensa käyttäytymisestä testin aikana. Sokeria saaneiden ryhmässä poikien käytös oli äitien mukaan muuttunut odotusten mukaisesti vilkkaammaksi. Testin juju oli siinä, että kummassakin ryhmässä lapset olivat saaneet aspartaamia.

Testitilanne tallennettiin videolle, jonka asiantuntijat analysoivat. Lapset näyttivät touhuavan tavalliseen tapaan, mutta ”sokerihumalaisten” äidit seurasivat tarkemmin lastensa tekemisiä ja näkivät mielestään selviä merkkejä yliaktiivisuudesta. Tutkimus ei selvittänyt, miten isät olisivat pärjänneet vastaavassa tilanteessa.

Usko myyttiin on vahva, vaikka mutu-tuntumakin tarjoaa todisteita siitä, että sokerin ahmiminen ei vaikuta käyttäytymiseen, ei ainakaan oletetulla tavalla. Takapenkkiläisille aakkosasemalta ostetut matkanamit hupenevat yleensä liki valon nopeudella, mutta silti niiden vaikutus on pitkällä autoiluetapilla pikemminkin rauhoittava.