"Kansainvälinen" Kuuta kiertävältä radalta

Luna 10
Luna 10

Päivälleen 50 vuotta sitten Neuvostoliitto laukaisi Luna 10 -luotaimen kohti Kuuta. 3. huhtikuuta se asettui Kuuta kiertävälle radalle ensimmäisenä ihmisen rakentamana tutkimuslaitteena.

Päivän kuva

Edellinen yritys oli tehty maaliskuun alussa, mutta Kosmos 111 -tunnuksen saanut alus ei päässyt Maan kiertorataa pidemmälle. Luna-luotaimilla testattiin tekniikkaa ja tutkittiin Kuun lähiavaruuden olosuhteita valmisteltaessa miehitettyjä lentoja – joita Yhdysvaltain kuukilvan voiton jälkeen ei mukamas Neuvostoliitossa ollut edes suunniteltu.

Luna 10 lähettämien tietojen mukaan Kuun magneettikenttä osoittautui hyvin heikoksi, pinta-aines Maan basalttia muistuttavaksi ja kaasukehä olemattomaksi. Luotain jatkoi tutkimuksiaan 56 vuorokauden ajan, kunnes sen akut tyhjenivät toukokuun lopussa.

Kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen puoluekokousedustajat kokoontuivat 4. huhtikuuta aamuistuntoonsa, luotaimesta lähetettiin tilaisuuden kunniaksi suorana "Kansainvälinen". Tai niin väitettiin. 

30 vuotta myöhemmin paljastui, että työväenlaulu oli nauhoitettu edellisenä iltana, kun yhteyttä luotaimeen testattiin. Samana aamuna tehdyssä uudessa testissä lähetyksessä oli ollut häiriöitä eikä live-tilanteessa haluttu ottaa mitään riskejä.

Kuva: Pline/CC-BY-SA-2.5 (Museum of Air and Space Paris)

Maistuisiko marsilainen tomaatti?

Marsilainen tomaatti
Marsilainen tomaatti

Avaruuslentojen yksi ongelma on eväät. Muinaisilla kuulennoilla riitti, kun mukaan varattiin syötävää reiluksi viikoksi, ja Kansainväliselle avaruusasemalle viedään muonatäydennyksiä tämän tästä.

Kokonaan toinen juttu on lento Marsiin. Sellaista ei ole tiedossa ihan lähivuosina, mutta suunnitelmissa on ollut jo pitkään myös matka punaiselle planeetalle. 

Pelkkä menomatka kestää puolisen vuotta, paluu samoin, ja perilläkin vietettäisiin vähintään useita kuukausia. Riittävää ruokamäärää ei voi rahdata Maasta saakka. Marsista ei syötävää löydy, joten siellä on pakko pystyä kasvattamaan ruokaa. 

Wageningenin yliopistossa ja tutkimuskeskuksessa Hollannissa on tutkittu vihannesten kasvattamista sekä Marsin että Kuun maaperässä. Aitoa tavaraa ei toki ole ollut tarjolla. Kuusta tuotiin aikoinaan näytteitä liki 400 kiloa, mutta niitä ei raaskita käyttää kasvualustaksi. Marsin maaperää ei edes ole tarjolla.

Kummankin taivaankappaleen pintamateriaalin koostumus tunnetaan kuitenkin riittävän hyvin, jotta sitä voidaan simuloida. Kyseessä on jo toinen tutkimuskeskuksessa toteutettu koe, jossa tutkitaan erilaisten kasvilajien kasvua Marsin ja Kuun pinta-ainesta muistuttavassa "mullassa".

Marsia jäljittelevä maaperä on tehty Havaijilta tuodusta vulkaanisesta aineesta ja kuuperä on lähtöisin Arizonan autiomaasta. Kasvatus tapahtui kasvihuoneissa, sillä Marsissa ja Kuussa viljelmät olisi pakko suojata avaruuden ankarilta olosuhteilta. Kokeiltavana oli useita eri ravintokasveja: tomaatti, herne (kuvassa vasemmalta "Kuussa", "Marsissa" ja Maassa kasvatettuna), ruis, rucola, retiisi ja vihanneskrassi.

 

 

"Maanpäällinen biomassa, joka saatiin kasvatettua, ei Marsin kohdalla eronnut määrältään merkittävästi vertailukohtana olleen kompostikasvatuksen tuloksesta", toteaa Wieger Wamelink. "Se oli yllätys ja osoittaa, että simuloidulla marsperällä on hyvät edellytykset viljelyyn, kunhan se valmistetaan huolella ja kastellaan riittävästi". 

Ensimmäisestä kokeesta poiketen kasvattamiseen käytettiin pienten ruukkujen sijasta laakeita alustoja ja simuloituun mars- ja kuuperään lisättiin ruohosilppua. Näin saatiin parannettua kasvualustan kosteusoloja ja lisättyä siinä olevia ravinteita.

Etenkin kuuperän kohdalla tulokset paranivat huimasti. Kun ensimmäisessä kokeessa useimmat kasvit kuihtuivat ja kuolivat, toisella kierroksella saatiin jo satoakin, vaikka biomassan tuotanto jäikin noin puoleen "Marsista" ja vertailuviljelmästä.

Kasvien siemenet kylvettiin viime vuoden huhtikuussa ja viimeinen sato korjattiin lokakuussa. Vihanneksia ei kuitenkaan syöty, sillä niissä on runsaasti raskasmetalleja. Tänä keväänä alkavassa kolmannessa kokeessa kiinnitetään huomiota myös ruoan turvallisuuteen. Tavoitteena on tuottaa satoa, jonka voi syödä.

Uusi koe on tarkoitus toteuttaa joukkorahoituksella. Jos sadosta saadaan syötäväksi kelpaava, kampanjaan osallistuneet kutsutaan "marsilaiselle illalliselle".

Kokeesta löytyy tietoa projektin Facebook-sivulta ja siitä on kerrottu Nature Today -tiedelehdessä.

Kuvat: Wieger Wamelink

Värikäs väläys 70-luvulta: Jupiterin pizzalta näyttävä kuu paljasti salaisuutensa

Io Galileo-luotaimen näkemänä
Io Galileo-luotaimen näkemänä


NASAn Voyager 1 -luotain lensi Jupiterin ohitse maaliskuun 5. päivänä vuonna 1979, siis 37 vuotta ja kolme päivää sitten. Kuvat olivat upeita ja ainutlaatuisia – jättiläisplaneetta näkyi niissä paremmin kuin koskaan. Mutta ei siinä vielä kaikki: tänään 37 vuotta sitten kuvista paljastui jotain odottamatonta. Io-kuun tulivuoret keksittiin.


Päivän kuvaVoyager 1 otti kuvia Jupitein kuista paitsi siksi, että no olivat kiinnostavia, mutta myös siksi, että näiden kuvien avulla pystyttiin määrittämään varsin tarkasti luotaimen lentorata Jupiterin ohi.

Tuohon aikaan planeettainvälinen navigointi ei ollut vielä yhtä tarkkaa kuin nykyisin, joten kuut auttoivat suuntaamaan Voyageria matkallaan kohti seuraavaa etappia, Saturnusta.

Niinpä heti sen jälkeen, kun Voyager 1 oli lentänyt Jupiterin ohi, kuvia tarkasteltiin innokkaasti. Navigointitiimin jäsen Linda Morabito käsitteli kuvia siten, että hän lisäsi niiden kontrastia, jotta taustalla olevat tähdet näkyivät paremmin. Tähtien, Jupiterin ja Kuun avulla radan määrittäminen onnistui hämmästyttävän tarkasti.

Kuvia käsitellessään Morabito huomasi Ion luona 300 kilometriä pitkän usvaisen alueen. Hän hälytti tutkijatiimin ja sitten joukolla pohdittiin mikä ihme suttu kuvassa oli. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi se, että pilvi on kaasua ja että se tulee Iosta.

Muita Iosta otettuja kuvia tarkastellessa asia varmistui, sillä Ion kaasupurkaukset ja tulivuoritoiminta näkyi myös niissä selvästi – kun sitä osasi katsoa. Itse asiassa kuvissa näkyi suuri aktiivinen alue, joka myöhemmin nimettiin Peleksi.

Alla on eräs parhaimmista Voyager 1:n ottamista Io-kuvista.

 

Kun Voyager 2 lensi Ion ohitse neljä kuukautta myöhemmin, sen kameroita osattiin suunnata erityisesti kohti Io-kuuta. Kuvissa näkyikin paitsi selviä muutoksia kuun pinnalla, niin myös kaksi uutta aktiivista aluetta, Aten Patera ja Surt.

Ensimmäiset luotainkuvat Iosta saatiin Pioneer 10- ja 11 -luotaimilta jo vuosina 1973 ja 1974, mutta silloin kaasupurkauksia ei havaittu. Sen sijaan Pioneerien havainnot auttoivat löytämään Ion kaasukehän ja voimakkaat säteilyvyöt Ion kiertoradan luona. Io paljastui myös hyvin tiheäksi kappaleeksi, jonka pääasiallinen materiaali oli kivi, eikä esimerkiksi jää. Pioneer 11 otti myös ainoan tuolloin saadun lähikuvan Iosta, sillä voimakas säteily tuhosi kaikki Pioneer 10:n ottamat lähikuvat.

Parhaimmat toistaiseksi saadut kuvat Iosta on ottanut Jupiteria pitkään (1995 – 2003) kiertänyt Galileo-luotain. Sen huikeissa kuvissa Io paljastui todella omituiseksi paikaksi, joka on Aurinkokunnan geologisesti aktiivisin paikka. Siellä on yli 400 toiminnassa olevaa tulivuorta, joista osa suihkuttaa rikkiä ja rikkidioksidia jopa 500 kilometrin korkeuteen. 

Kuussa on myös satakunta vuorta, joista muutamat on Evererstiäkin korkeampia. 

Iosta tekee aktiivisen se, että Jupiterin sekä sen muiden suurten kuiden aiheuttamat vuorovesivoimat vaivaavat sen sisustaa jatkuvasti ja saavat aikaan siellä jatkuvia muutoksia sekä lämpöä. Nämä näkyvät pinnalla sekä Ion lähiavaruuteen suihkuavina kaasuina.

Suuri osa Ion pinnasta on tulivuorista suihkunneiden rikin ja rikkidioksidin värjäämää, minkä näkee erinomaisesti esimerkiksi otsikkokuvana olevasta, kontrastiltaan hieman liioitellussa kuvassa: Galileo otti kuvan vuonna 1997, kun Pillan Patera heitti sisältään pinnalle yllättäen suuren, mustan alueen. Punainen Pelen synnyttämä rinkula on sen sijaan pysyvämpi maamerkki Iossa.

Punaiset, keltaiset ja tummat värit saavatkin Ion näyttämään monissa kuvissa pizzalta...ja siten hyvin herkulliselta!

Apollo 10 -lennon outo musiikki: tässä on selitys

Apollo 10 -lennon komentomoduuli
Apollo 10 -lennon komentomoduuli


Amerikkalainen Science Channel on saanut viime aikoina ilmaista maailmanlaajuista mainosta uudelle TV-sarjalleen, kun tiedotusvälineet Suomea myöten ovat julkaisseet höpöhöpöä 40-vuoden takaisista kuulennoista. "Ihmeellisin" paljastus on Apollo 10 -lennolla kuultu omituinen musiikki.


Apollo oli Yhdysvaltain ammoinen kuulento-ohjelma, jonka puitteissa tehtiin kaikkiaan 11 miehitettyä avaruuslentoa, laskeuduttiin kuusi kertaa Kuun pinnalle (Apollot 11,12, 14, 15, 16 ja 17) , kierrettiin Kuu kolme kertaa sinne laskeutumatta (Apollot 8, 10 ja 13) ja testattiin aluksia vielä kahdella lennolla (7 ja 9). 

Jokainen lento dokumentoitiin hyvin tarkasti ja valtaosa materiaalista on nykyisin saatavilla NASAn erinomaisilta Apollo-sivuilta. Paljon kiinnostavaa, tosin suurelta osin samaa materiaalia on myös Apollo Archive -sivustolla.

Osa nyt julki olevasta materiaalista on sellaista, mitä ei ole aikanaan julkistettu normaaliin tapaan. Syitä niin sanottuun salaamiseen oli useita, alkaen astronauttien kannalta noloista sattumuksista, päätyen esimerkiksi tähän Apollo 10 -tapaukseen, jonka oletettiin herättävän kaikki UFO-intoilijat hereille.

The Science Channel on NASA's Unexplained Files -sarjassaan poiminut näistä dokumenteista materiaalia, mistä saa tehtyä raflaavia ohjelmia. Ja niitähän riittää, etenkin kun dokumentteja tulkitsee ja veivaa sopivalla tavalla.

Esimerkiksi tämä Apollo 10 -lentojen omituinen ääni selitettiin jo aikanaan varsin hyvin: kyseessä oli mitä todennäköisimmin kuuhunlaskeutumismoduulin ja komentomoduulin radiolaitteiden välinen interferenssi.

Äänestä ja siitä käydystä keskustelusta komentomoduulissa Tom Staffordin, John Youngin ja Gene Cernanin välillä voi lukea lennon puheiden täydellisestä translitteroinnista.

Kyseinen ääni kuului Apollo-aluksen ollessa Kuun "pimeällä puolella", eli lennonjohto ei voinut olla siihen yhteydessä. Siellä radiolaitteet olivat kuitenkin päällä, jolloin muiden viestien puuttuessa ne alkoivat ottaa toinen toisensa lähettämää signaalia vastaan ja vahvistaa sitä.

Tuloksena oli "avaruusmusiikkia", jota täällä Maan päälläkin tehdään muun muassa juuri samaan tapaan heterodyynistä ääntä synnyttämällä.

Heterodyyniksi sanotaan eri taajuuksilla esiintyvää ilmiötä, jossa kahden eritaajuisen signaalin sekoittuminen tuottaa alkuperäisten signaalien summa- ja erotustaajuudet. 

Tämä toimii niin radioaalloilla kuin normaalilla kuuluvalla äänelläkin, ja Apollo 10:n tapauksessa kyse oli siitä, että radiolaitteiden signaali kuului äänenä kuulokkeiden kautta.

"Siinä ei ollut mitään ihmeellistä, ja tätä osattiin jo välttää seuraavilla Apollo-lennoilla", kertoi Apollo 15:n komentomoduulin ohjaaja Al Worden kirjoittajan kanssa tästäkin aiheesta jutellessaan pari vuotta sitten.

"Harmittaa, kun tällaisista yksityiskohdista nostetaan aina meteliä, kun lennoistamme olisi paljon muuta, oikeasti kiinnostavaa kerrottavaa."

Wernher von Braun ja kuukärry

Kuukärry
Kuukärry

Kolmella viimeisellä Apollo-lennolla astronauteilla oli käytössään kuuauto eli virallisesti Lunar Roving Vehicle.

Päivän kuva

Yhteensä niiden matkamittareihin kertyi hieman yli 90 kilometriä, mikä on kunnioitettava saavutus, kun huippunopeus oli vain 13 kilometriä tunnissa – tosin viimeisellä kuulennolla Gene Cernan hurjasteli peräti 18 kilometrin tuntinopeudella.

Ennen lopullista versiota suunniteltiin, rakennettiin ja testattiin monenlaisia malleja. Joissakin oli umpinainen, paineistettu hytti, useimpia astronauttien oli kuitenkin tarkoitus ajaa avaruuspuvussa avoimessa ohjaamossa. 

Kesäkuussa 1965 sai alkunsa Brown Engineering -yhtiön Local Scientific Survey Module eli "paikallistieteellinen tutkimusmoduuli". Kuvassa NASAn avaruusohjelman keskeinen hahmo ja esimerkiksi Saturn V -kuuraketin pääsuunnittelija Wernher von Braun koeajaa eksoottista menopeliä. 

Siinä käytetyistä ratkaisuista ei kuitenkaan päätynyt lopulliseen kuuautoon käytännössä mitään – nelipyöräisyyttä lukuun ottamatta. Yksi syy oli se, että Kuuhun viedyt ajoneuvot rakensi Boeing.

Kuva: NASA

Kuu syntyikin nokkakolarin seurauksena

Kuun syntytörmäys
Kuun syntytörmäys

Yksi Apollo-lentojen tulos oli, että kaikki Kuun syntyä koskevat teoriat menivät romukoppaan. Kuusta tuotujen kivinäytteiden ja niiden kemiallisen koostumuksen avulla kehiteltiin nykyisin vallitseva teoria, jonka mukaan Kuu syntyi valtaisan kosmisen kolarin tuloksena.

Noin 100 miljoonaa vuotta Maan muotoutumisen jälkeen siihen osui Marsin kokoluokkaa ollut kappale, jolle on annettu nimeksi Theia. Tähän asti on arveltu, että osuma ei ollut napakymppi, vaan pienempi kappale iskeytyi Maahan vähintään 45 asteen kulmassa. 

Nyt tutkijat ovat päätyneet tulokseen, että kappaleet törmäsivät sittenkin suoraan toisiinsa. Nokkakolaria ehdottivat ensimmäiseksi vuonna 2012 Matija Ćuk, Sarah Stewart ja Robin Canup, mutta nyt siitä on saatu uutta näyttöä.

Asiaa selvitettiin tutkimalla samaisia kiviä, joiden koostumus johti alkujaankin törmäysteoriaan. Ratkaiseva tekijä on Maan ja Kuun kivien hyvin samanlainen, liki identtinen kemiallinen kokoonpano. 

Analysoitavana oli seitsemän kuukiveä, jotka tuotiin Maahan Apollo 12, 15 ja 17 -lennoilta, sekä kuusi vulkaanista kiveä, jotka ovat peräisin Maan vaippakerroksesta; viisi Havaijilta ja yksi Arizonasta.

Paul Warren (kuvassa vasemmalla), Edward Young ja Issaku Kohl keskittyivät tutkimuksessaan kivien mineraaleihin sitoutuneeseen happeen. Yli 99,9 prosenttia Maassa esiintyvästä hapesta on isotooppia O-16 eli sen ytimessä on kahdeksan protonia ja kahdeksan neutronia. Mukana on kuitenkin pieni määrä raskaampia isotooppeja O-17 ja O-18, joissa on yksi tai kaksi ylimääräistä neutronia.

 

 

Jokaisella Aurinkokunnan kappaleella on sille ominainen isotooppisuhde. Paitsi Kuulla. Vuonna 2014 saksalaiset tutkijat tulivat siihen tulokseen, että Kuun isotooppisuhde poikkeaa Maan vastaavastta, mutta uuden tutkimuksen mukaan näin ei olekaan. 

"Emme havainneet minkäänlaista eroa Maan ja Kuun isotooppisuhteiden välillä; ne ovat täsmälleen samanlaiset", toteaa tutkimusta johtanut Young.

Hänen mukaansa Maan ja Kuun kivien identtisyys on ratkaiseva tekijä. Jos Maa ja Theia olisivat törmänneet toisiinsa viistossa kulmassa, suurin osa Kuusta olisi muodostunut Theian aineksesta. Silloin Maan ja Kuun happi-isotooppisuhteet olisivat keskenään erilaiset. Nokkakolarin tuloksena hapen kemialliset sormenjäljet ovat samanlaiset.

"Theian aine sekoittui kokonaan sekä Maahan että syntyneeseen Kuuhun, ja jakautui tasaisesti niiden kesken. Se selittää, miksi emme havaitse Theiasta erilaisia jälkiä Kuussa ja Maassa", Young perustelee.

Theiastakin olisi muotoutunut todennäköisesti planeetta, ellei se olisi iskeytynyt Maahan. Young on sitä mieltä, että se oli kooltaan samaa luokkaa kuin Maa, vaikka monien mielestä se oli selvästi pienempi. 

Kysymysmerkiksi jää edelleen Maan veden kohtalo. On mahdollista, että törmäyksen seurauksena Maan silloinen vesi katosi kokonaan ja nykyiset varannot ovat peräisin myöhemmin Maahan iskeytyneistä asteroideista, kenties myös komeetoista. Uusi tutkimus ei tuo tähän selvyyttä.

Tutkimuksesta kerrottiin UCLA:n (University of California, Los Angeles) uutissivuilla ja se on julkaistu Science-tiedelehdessä (maksullinen).

Kuvat: William K. Hartmann [taiteilijan näkemys]; Christelle Snow/UCLA

 

Kiina julkisti huiman määrän kuukulkijansa ottamia kuvia

Yutu Kuun pinnalla
Yutu Kuun pinnalla
Maa ja Kuu Chang'e 5:n kuvaamana


Suuri määrä kaksi vuotta sitten Kuun pinnalle laskeutuneen Chang'e 3 -aluksen ja sen Yutu-kuukulkijan ottamia kuvia on nyt katsottavissa netissä. Kiinalaisessa kuukuva-arkistossa on myös mainioita aiempien kuuluotaimien ottamia kuvia.


Joulukuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2013 laukaistu ja kahta viikkoa myöhemmin Kuun pinnalle pehmeästi laskeutunut kiinalainen Chang’e 3 -alus oli ensimmäinen Kuun pinnalle laskeutunut ihmisen tekemä laite sitten vuoden 1976. Sen mukana Kuuhun saapui pieni Yutu-niminen (kirjaimellisesti Jade-kaniini) kulkija, joka ajeli vähän aikaa laskeutujan luona, kunnes se pysähtyi paikalleen.

Sekä laskeutuja että kulkija ovat kuitenkin edelleen toiminnassa ja lähettelevät välillä kuvia sekä tietoja Maahan.

Laitteiden lähettämästä tieteellisestä annista ei ole tarkkaa tietoa, mutta niiden kuvia on nyt saatavilla suuri määrä. Kuvien julkaisu liittyy Kiinan kuututkimusohjelman aikomukseen lisätä yleisön kiinnostusta ja osallistumista tuleviin kuulentoihinsa. Seuraavana ovat vuorossa vuonna 2018 Chang'e 4 -laskeutuja ja kulkija, jotka on tarkoitus lähettää Kuun Maahan näkymättömälle takapuolelle.

Tammikuun alussa Kiina julkisti myös kilpailun yleisölle tutkimuslaitteesta, joka voitaisiin asentaa mukaan aluksien tietoja Maahan välittävään luotaimeen. Kilpailu on avoin vain kiinalaisille, mutta myös muiden maiden osallistuminen on mahdollista – kunhan vain hankkeet tehdään yhteistyössä kiinalaisten kanssa.

Kiinan kuukuva-arkisto on osoiteessa moon.bao.ac.cn, mutta sen käyttäminen on varsin hankalaa, koska se on kiinaksi. Englanninkielistä versiota ei ole.

Sen sijaan Planetary Societyn aina aktiivinen Emily Lakdawalla on koonnut lataamistaan kuvista kaksi kiinnostavaa sivustoa:

- Chang'e 3:n Yutu-kulkijan panoraamakameran kuvat, jotka on julkaistu 20. tammikuuta 2016 mennessä
Chang'e 3:n maisemakameran samaan päivään mennessä julkaistut kuvat

Kiinalaiset ovat tehneet myös oman koostesivunsa Chang'e 3:n ja Yutun kuvista. Vaikka sivun tekstit ovat kiinaksi, ovat kuvat selvästi nähtävissä sekä katsottavissa suurempinakin.

Myös aiempaa materiaalia on hyvin saatavissa nykyisin verkossa.

Kuuta kiertäneiden luotainten Chang'e 1:n ja Chang'e 2:n kuvia on omissa arkistoissaan, ja niistä on tehty myös vapaasti luettavia e-kirjoja: 

- Chang'e 1:n kuvakartasto (kiinaksi ja englanniksi)
Chang'e 1:n topografinen kuuatlas (kiinaksi ja englanniksi)
Chang'e 2:n korkearesoluutiokuvia (vain kiinaksi)

 

Maa ja Kuu Chang'e 5:n kuvaamana

Chang'e 4 suuntaa Kuun takapuolelle

Seuraava Kiinan kuulento tulee siis olemaan Chang’e 4, jonka on itse asiassa Chang’e 3:n varaversio. Näillä näkymin se laukaistaan matkaan vuoden 2018 lopulla.

Koska Kuun Maahan näkymättömältä puolelta ei voi olla suorassa radioyhteydessä Maahan, on yhteydenpitoa varten suunnitteilla erityinen tietoliikennesatelliitti. Kyseessä on Chang’e 2 -kuuluotaimeen perustuva laite, joka asetetaan Maasta katsoen Kuun takana sijaitsevan L2-pisteen tienoille. Sieltä se voi olla suorassa yhteydessä niin laskeutujaan kuin Maahankin samanaikaisesti.

Tarkoitus on lähettää tämä matkaan kesällä 2018.

Edellinen kiinalaisalus Kuun luona testasi tätä L2-pisteeseen lentämistä. Kokeellinen Chang’e 5 -alus otti yllä olevan kuvan Maasta ja Kuusta lokakuun 28. päivänä vuonna 2014.

 

Päivitys 2.2.2016 klo 22.45: Tarkennettu kuvausta L2-pisteestä. Se ei sijaitse Maan ja Kuun välissä, kuten aiemmin kerroimme.

Täysikuu ja sen kääntöpuoli

Kuu ja kääntöpuoli
Kuu ja kääntöpuoli

Jatketaan vielä kuuteemaa, sillä ensi yönä taivaalla kumottaa täysikuu – elleivät pilvet peitä sitä näkyvistä. 

Päivän kuva

Vaikka Kuun pinta on todellisuudessa hyvin tummaa ainetta ja heijastaa vain kymmenisen prosenttia siihen lankeavasta auringonvalosta, pimeällä taivaalla Kuu näyttää kirkkaalta ja valaisee öistä maisemaa niin, että innokkaimmat ulkoilijat näkevät vaikka hiihtää.

Miltä näyttää täysikuu Kuun toiselta puolelta katsottuna? Silloin kun Kuu on Maasta katsottuna täysi, ei tietenkään miltään, sillä Aurinko paistaa vain meitä kohti olevalle puoliskolle. Mutta kun meillä on uusikuu, Kuun kääntöpuoli kylpee auringonvalossa. Ja näyttää tyystin toisenlaiselta kuin tuttu täysikuu.

Päivän kuvana on Clementine-luotaimen kuvista kootut mosaiikit sekä Kuun etu- että takapuolesta. Siinä missä suuri osa etupuolesta on ”merien” eli laajojen laavatasankojen peittämä, toisella puolella tummia alueita on paljon vähemmän. Ainoa hiukankaan isompi laikku on Mare Moscoviense eli Moskovan meri. 

Jos jonkin kosmisen taikatempun tuloksena Kuu kääntyisikin äkkiä akselinsa ympäri ja ensi yönä täysikuu näyttäisi kuvan oikeanpuoleiselta pallukalta, voisi äkkiseltään tulla mieleen, että Kuu ja Merkurius ovat vaihtaneet paikkaa. Kuun kääntöpuoli muistuttaa huomattavan paljon Aurinkokunnan sisintä planeettaa Merkuriusta, jonka pinta on samaan tapaan pääosin kraattereiden kirjoma.

Kuva: NASA

Kuulentojen epäilijöille nieltävää: kaikki Apollo-laskeutumispaikat kuvattu

Apollo-laskeutumispaikat
Apollo-laskeutumispaikat

Kuuta hyvin tarkasti kuvaava NASAn Lunar Reconnaissance Orbiter -luotain, eli tuttavallisesti LRO, on saanut nyt kiikariinsa kaikki miehitettyjen Apollo-kuulentojen laskeutumispaikat Kuun pinnalla.

LRO on ottanut kuvia näistä kaikista kuudesta paikasta vain noin 50 kilometrin korkeudesta, joten tarkkuus on niin hyvä, että kuvissa näkyvät pienetkin yksityiskohdat harmaalla pinnalla.

Kuvia on otettu itse asiassa jo varsin runsaasti eri valaistusolosuhteissa, mutta nyt niistä on julkistettu parhaat otokset siten, että niihin on merkitty kunkin laskeutumispaikan erityispiirteitä. Astronauttien kertomusten ja kuvien perusteella toki on tiedetty varsin hyvin millaiseen kuntoon kukin laskeutumispaikka jäi ja missäpäin sitä tutkimuslaitteet, kuuautot, laskeutujan alaosa ja muut pinnalle jääneet tavarat ovat. Kuvat auttavat kuitenkin jäljittämään nyt tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin laskeutumispaikat.

Tarkat tiedot näistä paikoista ja kuvista on Apollo Landing Sites Revisited -sivulla, mutta alla on kuva jokaisesta paikasta vielä pienen selityksen kera:

Apollo 11 laskeutui Kuuhun Rauhallisuuden mereen (Mare Tranquillitatis) 20. heinäkuuta 1969. Alue oli hyvin tasainen, ja vaikka se valittiin ensimmäisen laskeutumisen kohteeksi siksi, että se oli "helppo paikka laskeutua", oli Neil Armstrongilla vaikeuksia saada laskeutumisalus pinnalle ennen kuin sen polttoaine loppui. Mukana pinnalla oli myös Edwin "Buzz" Aldrin ja Kuuta kiersi kolmantena Michael Collins.

Kuvassa LM on kuumodulin alaosa (Lunar Module), PSEP on tutkimuslaitepaketti (Apollo Lunar Surface Experiments Package) ja LRRR sen ydinparisto.

Apollo 12 laskeutui Kuuhun Myrskyjen mereen (Oceanus Procellarum) 19. marraskuuta 1969, eli vain neljä kuukautta Apollo 11:n jälkeen. Laskeutumispaikka oli vain hieman Kopernikus-kraatterin eteläpuolella kävelymatkan päässä Surveyor 3 -luotaimesta, joten Charles “Pete” Conrad ja Alan Bean saapastelivat sitäkin tutkimaan. Kolmantena oli Richard Gordon Kuuta kiertämässä. Laskeutumismoduulin nimi oli Intrepid, joka on merkitty kuvaan. PLSS on kuupuvun selkäpakkaus ja HGA suurtehoantenni.

Seuraavan vuoden helmikuussa, epäonnisen Apollo 13:n jälkeen, Apollo 14 laskeutui onnistuneesti Fra Mauron ylängölle. Se, mitä kuvassa ei näy, on eräs lennon mieleenpainuvimmista näyistä: Alan Shepard löi Kuun pinnalla golf-palloa rakentamallaan hätpikaa tekemällään mailalla. Hänen kanssaan Kuussa oli Edgar Mitchell ja Stuart Roosa toimi komentomoduulin pilottina. Kuvan leveys on noin 500 metriä.

Apollo 15 -lennolla heinäkuun 1971 lopussa oli mukana ensimmäisen kerran kuuauto (kuvassa merkitty LRV, Lunar Roving Vehicle), ja siksi lennon komentajana toiminut David Scott ja kuumoduulin pilotti James Irwin kykenivät kulkemaa nyt varsin laajalti Sateiden meressä (Mare Imbrium) olevan Hadleyn rillin luona. Tällä kerralla komentomoduulissa Kuuta kiersi Alfred Worden.

Apollo 16 laskeutui Descartesin ylängölle huhtikuussa 1972. John Young ja Charles Duke tutkivat ympäristöä paitsi kävellen välillä jyrkälläkin kraatterireunalla, niin myös jälleen kuuautolla. Ajomatkaa sen mittariin kertyi yli 26 km, eli muutama sata metriä vähemmän kuin Apollo 15-astronauteilla. Komentomoduulin pilottina toimi Ken Mattingly.

Apollo 17 oli toistaiseksi viimeinen kerta, kun ihminen on ollut Kuun pinnalla. Laskeutuminen tapahtui joulukuussa 1972 Taurus-Littrow -laaksoon ja kyseessä oli tieteellisesti merkittävin Apollo-lento: syynä tähän oli se, että lennon komentajalla Gene Cernanilla oli Kuun pinnalla mukanaan geologi Harrison Schmitt. Kaksikko huristeli kuuautollaan yli 35 km ja sen renkaanjäljet näkyvät hyvin yllä olevassa kuvassa. Komentomoduulissa oli Ron Evans.

Kuumodulin nimi oli Challenger ja Rudolph sekä Poppie ovat kraattereille annettuja nimiä.

Maa näkyy nyt iltataivaalla

Maa Marsin iltaivaalla
Maa Marsin iltaivaalla

Päivän kuva

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhettä: Maa tosiaan loistaa iltataivaalla – Marsin pinnalta katsottuna. 

Päivän kuva on parin vuoden takaa. NASAn Curiosity-kulkija otti sen tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 2014. Aurinko oli laskenut vajaat puolitoista tuntia aiemmin, ja Maa oli painumassa kohti horisonttia.

Samalla tavalla kuin Merkurius ja Venus näkyvät meidän taivaallamme aina melko lähellä Aurinkoa – ja siten vain aamulla tai illalla – Marsista katsottuna myös Maa kimmeltää ainoastaan aamu- tai iltatähtenä. 

Tällä hetkellä Mars näkyy Venuksen ja Jupiterin kanssa aamulla ennen auringonnousua himmeänä punaisena valopisteenä, joten Marsista katsottuna Maa on iltataivaalla – aivan kuten Curiosityn pari vuotta sitten ottamassa kuvassa.

Jos ihminen joskus matkaa Marsiin, kotiplaneettamme loistaa punasävyisellä ilta- tai aamutaivaalla kirkkaana valopisteenä, mutta sen rinnalla näkyy myös Kuu. Suurennoksessa kiertolaisemme erottuu maapallon alapuolella.

Kuvat: NASA/JPL-Caltech/MSSS/TAMU