Parranajoa höyryllä vuonna 1800 Jari Mäkinen To, 17/03/2016 - 10:03
Höyryparranajokone
Höyryparranajokone

Teollinen vallankumous käynnistyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa, kun yhteiskunta Britanniassa muuttui radikaalisti niin sosiaalisesti, taloudellisesti, tieteellisesti kuin teknologisestikin. Muutos sai alkunsa uusista keksinnöistä ja löydöistä, ja voimansa koko mullistus sai höyrystä. 

Päivän kuvaPaitsi teollisuus, niin myös liikkuminen tapahtui pian höyryvoimalla! Ja niinpä nykyaikaisuus ja tekninen tulevaisuus olivat sama asia kuin höyrymoottorit.

Muutosta myös kritisoitiin, kuten aina uusia asioita, ja päivän kuvassa on tunnetun karikatyristin Shilsterin vuonna 1800 tekemä pilapiirros parranajosta höyryvoimalla. Piirros on tehty ikään kuin "Shavograph"-nimisen laiteen patenttihakemukseksi.

Pilapiirtäjän mielessä tällä mahtavalla laitteella pystyi ajamaan parrat nopeasti ja tehokkaasti ikään kuin liukuhihnatyönä, paitsi että pika-ajo nappasi asiakkailta myös neniä ja korvia.

Piirros on esillä Science Museumissa, Lontoossa, alla se on myös kokonaisuudessaan (otsikkokuvassa on vain itse piirrososa).

Baikonur – Kuvia Venäjän legendaarisesta avaruuskeskuksesta

Baikonurin nimikyltti
Baikonurin nimikyltti


Kazakstanissa sijaitseva Baikonurin kosmodromi on maailman ensimmäinen kantorakettien laukaisupaikka. Sieltä lähetettiin matkaan Sputnik ja Gagarin – ja monta tuhatta muuta avaruuslentoa. Paikka on omalaatuinen sekoitus huipputekniikkaa ja avaruuslentojen historiaa, maailmanpolitiikan kuohuja ja karua luonnonkauneutta.


Vaikka jännitteet Venäjän ja ns. läntisen maailman välillä ovat viime aikoina kiristyneet, laukaistaan Baikonurista ja maan toisesta suuresta avaruuskeskuksesta, Suomen rajan tuntumassa olevasta Plesetskistä jatkuvasti myös läntisten maiden satelliitteja. Ja niin eurooppalaiset, yhdysvaltalaiset, kanadalaiset kuin japanilaisetkin avaruuslentäjät nousevat avaruusasemalle Baikonurista.

Paikka on nykyisin varsin kansainvälinen, vaikka sinne meneminen on hieman tavallista matkantekoa hankalampaa; Baikonurin kaupunki ja sen vieressä oleva kosmodromi ovat Kazakstanin alueella ja vuokralla Venäjälle, mutta matka sinne tapahtuu yleensä Kazakstanin puolella olevan lentokentän kautta.

lentoasema

Vielä jokin aika sitten, kun Baikonur sijaitsi Kazakstanin sijaan Neuvostoliitossa, ei ulkomaalaisilla ollut juuri suuren itänaapurimme salaiseen rakettilaukaisukaupunkiin asiaa. Nyt tiedossa on vain viisumibyrokratiaa, peräkkäisiä raja- ja tullitarkastuksia. Ja luonnollisesti kaikesta täytyy maksaa. 

Mutta reittikoneet vievät Moskovasta Baikonuriin pari kertaa viikossa, ja ennen kiinnostavimpia laukaisuita paikalle järjestetään myös erikoislentoja.

Baikonurin Kraini-lentoasemaa lähestyessä alla on kuivaa autiomaata, jonka karu ja kuiva maisema kertoo omaa kieltään siitä, kuinka paahtava helle ja jäätävä pakkanen vaihtelevat alueella vuodenaikojen juoksussa. Säärintamat jyräävät aavan maan ylitse normaalisti vauhdilla, jolloin sumupilvet tai raju lumimyrsky saattavat yllättää hetkessä. Kesän kirouksia ovat myös hiekkamyrskyt, jotka saavat silmät punoittamaan ja tunkevat hiekanmuruja suuhunkin. 

Yleensä matkalaiset tulevat paikalle ryhmissä ja ryhmät kuskataan lentoasemalta busseilla Baikonurin kaupunkiin. Siellä kumisee historia ja tyhjät tilat, sillä aikanaan satoja tuhansia asukkaita majoittaneessa kaupungissa on nykyisin "vain" noin 50 000 asukasta. He ovat käytännössä kaikki venäläisiä, jotka ovat työssä tai komennuksella kosmodromissa.

Kosmodromi puolestaan on noin 30 kilometrin päässä kaupungista. Se, että kumpaakin kutsutaan Baikonuriksi, aiheuttaa luonnollisesti pientä sekavuutta – etenkin muualta katsottaessa.

Kosmodromin pinta-ala on noin 7400 neliökilometriä, mutta raja aseman ja ympärillä levittäytyvän aron välillä on häilyvä. Piikkilanka-aitaa ei kauempaa näe.

Parhaimmillaan alueella oli kaikkiaan 80 erilaista käytössä ollutta laukaisualustaa, joita pystyy edelleen poimimaan katseellaan lentokoneesta. Suurin osa niistä oli mannertenvälisiä ohjuksia varten ja nyt ne on pääosin poistettu käytöstä. Kookkaimmat laukaisualustat ovat ammoisia N-1 -kuuraketteja ja Buran-sukkulaa varten rakennetut, mutta aktiivisimmat nykyisin ovat Proton- ja Sojuz-kantorakettien alustat.

Niiden lisäksi alueella on useita mannertenvälisten ohjusten kokeellisia ja ainakin aikaisemmin aktiivisia laukaisualustoja sekä siiloja.

Laukaisualustojen lisäksi paikalla on suuri määrä erilaisia työtiloja ja halleja, joissa kantoraketteja, satelliitteja ja miehitettyjä avaruusaluksia valmistellaan lennoilleen. Kookkain halleista on kuurakettia varten rakennettu suuri kolossi, jonka katto romahti huollon puutteessa vuonna 2002 surmaten parikymmentä ihmistä. Valitettavasti hallissa oli varastoituna Neuvostoliiton ainoa avaruuskelpoinen sukkula Buran, joka tuhoutui myös onnettomuudessa lentokyvyttömäksi.

2000-luvun alussa Sojuz-alusten laukaisupaikkoja ja niihin liittyviä halleja remontoitiin, koska lisääntynyt kansainvälinen yhteistyö toi paitsi runsaasti ulkomaisia vierailijoita, niin myös rahaa. Myös laukaisupaikan välittömässä läheisyydessä olevat asuintilat sekä Baikonurin kaupungin hotellit laitettiin uuteen uskoon.

Nykyisellään Baikonur jakaantuukin selvästi uuteen ja remontoituun, sekä vanhaan ja rapistuvaan. Tosin nyt yli vuosikymmen sitten innokkaasti korjatut rakennukset ja tilat alkavat olla jo myös paikoitellen surullisessa kunnossa.

Kuvat: Baikonurissa ja kosmodromissa on raketteja (oikeita ja pienoismalleja), ohjuksia ja lentokoneita muistomerkkeinä lähes joka paikassa.

 

Avaruuskilpailun punainen tukikohta

Alun perin Tjuratamiksi kutsutun paikan kirjoitettu historia alkaa vuodesta 1901, jolloin kaupungin vieressä virtaavasta Syr Daria -joesta pumpattiin vettä höyryvetureille, jotka vetivät junia Tashkentiin vievällä rautatiellä. Alueelta myös louhittiin kuparia ja 1930-luvulla paikalla oli kulakkien (eli kommunistien vainoaminen porvareiden ja varakkaiden maanviljelijöiden) vankityöleiri.

Kun vuonna 1955 Tjuratam valittiin avaruuskeskukseksi, oli siellä vain kolmisenkymmentä rakennusta ja muutama kymmentä asukasta. 

Paikka oli täydellinen Neuvostomaan ensimmäisen mannertenvälisen ohjuksen R-7:n koelaukaisupaikaksi. Sen kantomatka oli huimat 10 000 kilometriä, joten alhaalta Kazakstanista laukaistaessa riitti tilaa tarpeeksi Siperiaan saakka. Silloinen tekniikka vaati tutkaverkoston koko lentomatkan alueelle, koska tutkat seurasivat ohjuksen kulkua ja ohjasivat lentoa radiolinkin avulla.

Lisäksi laukaisualueen tuli olla myös tarpeeksi syvällä Neuvostomaan sydämessä, jotta amerikkalaisvakoojat eivät löytäisi helposti paikalle. Näistä syistä aikaisemmin rakettilaukaisuissa käytetty Kapustin Jarin laukaisukeskus Volgajoen varrella ei enää kelvannut, vaan piti löytää jotain muuta.

Kazakstanin laajalla arolla sijaitseva Baikonur oli siis täydellinen paikka, eikä keskuksen perustamispäätöstä peruttu, vaikka rakettien tutkaohjaus kävi pian vanhanaikaiseksi, kun raketin sisään asennettaviin gyroskooppeihin perustuvat inertiaohjausjärjestelmät korvasivat ulkoisten tutka-asemien verkot. Baikonurin ensimmäinen kivi iskettiin paikalleen kesällä 1955.

Joki

Salaisuus leimasi paikan toimintaa alusta alkaen. Baikonurissa työssä olleet eivät puhuneet sen sijainnista edes läheisilleen mitään, vaan viittasivat siihen vain erilaisilla hämäysnimillä. Jos lähistöllä oli liikkeellä ulkomaisia matkailijoita, tiedotettiin heistä etukäteen ja kaikki radioliikenne ja toiminta pysäytettiin.

Kun pääsuunnittelija matkasi Moskovasta paikalle, kerrottiin Skorpioni 4:n olevan liikkeellä. Lentokoneet tekivät hämäyskierroksia ilmassa suunnatessaan kohti Baikonuria.

Kun suurten kantorakettien laukaisut alkoivat keväällä 1957, pystyttiin Baikonurin likimääräinen paikka päättelemään myös lännessä ja sen tarkka sijainti ja olemus paljastuivat kesällä 1957. Silloin Pakistanista ilmaan noussut amerikkalaisten U-2 -vakoilukone löysi Baikonurin yksinkertaisesti rautatiekiskoja seuraten.

Sitä mukaa kun rakettien laukaisut lisääntyivät, kasvoi myös Baikonurin asukasmäärä. Sotilaiden komennukset muuttuivat pitemmiksi ja pian he toivat perheensä mukanaan. Laukaisukeskuksen asuinkaupunki sai oman virallisen nimenkin, Leninsk, ja kun Neuvostoliiton kuuohjelma paisutti toimintaa edelleen 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa, nousi alueella enemmän tai vähemmän pysyvästi asuvien määrä 50 000:een.

Seurannut Buran-sukkulan ja sen Energia-kantoraketin (jonka laukaisualusta-alueelta on alla oleva kuva) kehittäminen laajensi edelleen kaupunkia, minkä seurauksena väkimäärä oli jo 75000 vuonna 1990. 

Koska etäisyyttä kaupungin ja laukaisualustojen välillä on muutamia kymmeniä kilometrejä, näkyvät ja kuuluvat laukaisut hyvin Leninskin asunnoissakin. Raketin nousua taivaalle voi seurata parvekkeelta ja koko kaupungin asukkaat hurrasivat, kun raketit kipusivat taivaalle. 

Tosin aina laukaisut eivät ole onnistuneet näin hyvin. Heti avaruusajan alkuaikoina tapahtui kaksi suurta onnettomuutta, joissa laukaistavat raketit räjähtivät ja surmasivat suuren määrän ihmisiä. Koska kummatkin tapahtuivat lokakuun 24. päivänä, vuosina 1960 ja 1963, ei tuona päivänä sen koommin ole laukaisuja tehty. Yhä edelleen 24.10. on kielletty päivä.

Kun Neuvostoliitto hajosi, muutettiin kaupunginkin nimi Baikonuriksi. Koska laukaisupaikka sijaitsi itsenäistyneen Kazakstanin alueella, käynnistettiin saman tien myös neuvottelut sen omistuksesta ja käyttämisestä. Nykyisen sopimuksen mukaan Venäjä on vuokrannut alueen käyttöönsä vuoteen 2050 saakka ja maksaa vuokraa alueesta 115 miljoonaa dollaria vuodessa, mikä on suuri summa sinällään, mutta verrattuna Baikonurissa olevaan infrastruktuurin hintaan ja kätevään avaruuteen pääsyyn se on hintansa väärti.

Plesetsk, Venäjän ainoa toinen suuri laukaisukeskus, sijaitsee liian pohjoisessa, jotta sieltä voitaisiin laukaista satelliitteja lähellä päiväntasaajaa oleville kiertoradoille.

Siksipä Venäjä on rakentamassa uutta avaruuskeskusta Svobodnin ja  Shimanovskin alueelle Amuriin, maan aivan itäiseen kolkkaan. Keskuksen nimi Космодром Восточный, Vostotšnyin kosmodromi tarkoittaakin "itäistä avaruussatamaa". 

Ensimmäisen laukaisun sieltä piti tapahtua viimeisimmän suunnitelman mukaan viime vuoden puolella, mutta keskuksen rakentaminen on myöhässä mitä moninaisimmista syistä. Venäjän nykyinen taloustilanne vaikuttaa asiaa, kuten myös rakennustyömaalla oleva korruptio.

Nähtävästi Vostotšnyin tekeminen ei ole yhtä korkealla Venäjän valtionhallinnon prioriteettilistalla kuin aikanaan oli Sotshin olympiakylän rakentaminen...

Gagarin on joka puolella...

Mökki, missä Gagarin nukkui ennen historiallista lentoaan varamiehenä olleen German Titovin kanssa, on nyt museo. Korolev nukkui toisessa mökissä.

Mökin sisällä näyttää tältä.

Nyt avaruuslentäjät nukkuvat pari viikkoa ennen lähtöään tällaisessa "kosmonauttihotellissa".

Sojuz-aluksen laukaisu avaruuteen näyttää tältä.

Hyvällä säällä raketin nousua voi seurata lähes siihen saakka, kun se on avaruudessa.

Buran-sukkulan mallikappale makaa yksinäisenä.

Buran laukaistiin ainoalle avaruuslennolleen Energia-kantoraketilla tältä alustalta. 

Surullisen näköinen torni Energian laukaisualustalla.

Kaikki ei ole Baikonurissa historiaa: sen rakettien, avaruusalusten ja satelliittien laukaisuvalmisteluhallit ovat aivan ajanmukaisia.

Alla on vielä tunnelmakuvia Baikonurista ja sen ympäristöstä:

Kuvat: Jari Mäkinen

300 vuotta suomalaisen julkkistiedemiehen syntymästä Jarmo Korteniemi Su, 06/03/2016 - 11:00
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Tänään on kulunut tasan 300 vuotta erään Suomen kuuluisimman tiedemiehen syntymästä. Pietari Kalmin merkitys ulottuu kotipihoilta aina Lappiin ja Amerikan suurille järville asti.

Ehkäpä suurin fyysinen monumentti Pietari – tai oikeammin Pehr – Kalmin elämäntyölle löytyy Turusta. Aurajoen rannan paraatipaikalla sijaitsee nimittäin ylivoimaisesti kaupungin keskusta-alueen komein, yli 260-vuotias tammi. Aivan Turun tuomiokirkon vieressä.

Tammi on jäänne Kalmin vuonna 1757 perustamasta Turun Akatemian kasvitieteellisestä puutarhasta. Alueelle on toki levinnyt puutarhasta muitakin lajeja, mutta tammi lienee ainoa jäljellä oleva siellä alunperin kasvanut kasviyksilö. Kenties jopa Kalmin itsensä istuttama.

(Teksti jatkuu kuvien alla.)

Yllä: Turun eläin- ja kasvitieteellinen seura laski seppeleen Pehr Kalmin muistolaatalle 300-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Juhlapuhujana emeritusprofessori Petter Portin (vas), vieressä TEKSin puheenjohtaja Kalle Ruokolainen.

 

Puutarha jäi heitteille Kalmin kuoltua, mutta ainakin vielä 1940-luvulla se oli selkeästi tunnistettavissa. Vuonna 1968 tontin kuitenkin peitti lähes kokonaan Sibelius-museon ajalleen varsin tyypillinen rakennus. Vuonna 2012 tammen ja museon väliin sijoitettiin Pehr Kalm Revival -nimeä kantava ympäristötaideteos, joka on suunniteltu alkuperäisten puutarhapiirustusten pohjalta. Sinne istutettiin lähinnä Kalmin mukaan nimettyjä kasvilajeja. Niistä hieman myöhemmin.

Kalm kokeili kasvattaa Suomessa monia tuontikasveja, tavoitteena vaurastuttaa maan taloutta. Ehkä suurin haave oli tuottaa silkkiä silkkiäis- eli mulperipuita kasvattamalla. Turun Sipsalossa tehdyissä kokeissa osa lajeista riutui kuoliaaksi Suomen ilmastossa, mutta valkomulperin kasvatus onnistui ainakin 14 vuoden ajan verrattain hyvin. Puut elättivät Kalmin raporttien mukaan noin 4000 silkkiäisperhosen toukkaa vuodessa, joten niiden koteloita (silkin raaka-ainetta) kertyi "nelikoittain". Suurmittaiseen silkin tuotantoon yritykset eivät kuitenkaan ilmeisesti ikinä yltäneet.

Monet muut Kalmin kasvitesteistä onnistuivat paljon paremmin. Hänen myötään maahamme vakiintuivat mm. tuoksuvadelma, orapihjalat, ukkomansikka, useat syreenilajit, sekä paikoin haitallisenakin pidetty kanadanpiisku. Vaikka nykyisin metsistä ja etenkin pihoilta löytyvät kasviyksilöt toki ovatkin usein muista lähteistä, voi ainakin niiden ajatuksen kuvitella tulleen maahamme Kalmin mukana.

(Teksti jatkuu kuvien alla.)

Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Yllä: Puu, joka on ehtinyt nähdä Turun keskustan muuttuvan. Suuri "Kalmin tammi" on reliikki Pehr Kalmin toiminnasta. Keskimmäinen kuva on puun vieressä olevasta infotolpasta, josta löytyy mm. Per Johan Lundstenin ottama kuva paikalla olleen puutarhan loppuvaiheista, vuodelta 1947.

 

Lapin paljakoilla esiintyy luonnonvaraisena yksi Kalmin mukaan nimetyn vuorilaakeri-kasvisuvun ainavihanta varpu. Itse Carl von Linné antoi suvulle tieteellisen nimen Kalmia, Kalmin suureksi iloksi. Tuohon aikaan suvun kaikkien lajien luultiin kuitenkin esiintyvän luontaisesti vain Kalmin tutkimusseuduilla kaukana Pohjois-Amerikassa. Lapin sielikkö (Kalmia procumbens, ent. Loiseleuria procumbens) ymmärrettiinkin siirtää Kalmia-sukuun vasta äskettäin, kun sukulaisuussuhde merentakaisiin serkkuihin tarkentui. Sellaista se tiede on.

 

Kalmin elämä lyhyesti

Pehr Kalm syntyi 6.3.1716 Ruotsin Ångermanlandissa, johon hänen vanhempansa olivat tulleet Pohjanlahden yli pakoon suurta Pohjan sotaa. Pehrin isä kuoli pian pojan syntymän jälkeen, ja leski muutti lapsineen takaisin Pohjanmaalle.

Kalm kävi koulunsa Vaasassa, ja siirtyi sittemmin opiskelemaan Turkuun ja Uppsalaan. Hän myös ehti useille tutkimusmatkoille niin kotimaassa (mm. Savossa, Karjalassa, Länsi-Götanmaalla ja Bohuslänissä) kuin ulkomaillakin (Venäjällä, Ukrainassa sekä Pohjois-Amerikassa Ranskan siirtokunnissa ja Britannian kolonioissa). Kalmin opettajina toimvat paitsi Linne, myös omien alojensa kuuluisuudet Anders Celsius, Herman Spöring, Johan Browallius ja Carl Mennander.

Kalm itse on kenties kuuluisin Linnén oppilaista. Hän oli myös yksi niistä onnekkaista, jotka selvisivät hengissä Linnén ehdottamilta tutkimusmatkoilta. Monet muut oppilaat kun menehtyivät reissuillaan eksoottisiin tauteihin tai onnettomuuksissa.

Kalm tuli kansainvälisestikin tunnetuksi juuri Pohjois-Amerikan matkansa ansiosta. Hänen havaintonsa olivat tärkeitä silloisen luonnontuntemuksen vuoksi, ja lähes sata Linnén kirjoituksissaan kuvaamista 700 pohjoisamerikkalaisesta kasvilajista ovatkin juuri Kalmin mukanaan tuomia. Kalm myös kirjoitti ensimmäisen tieteellisen artikkelin ja kuvauksen kaskaista, jotka parveilevat hyvin tasaisin 17 vuoden välein. Jutun lopusta löytyy video näiden outojen otusten touhuista.

Kalmin matkakertomukset ovat lisäksi yhä nykyäänkin merkittäviä kuvauksia sen ajan olosuhteista uudella mantereella. Vuosina 1747-1751 tehty matka oli monipolvinen seikkailu: Kalm tapasi tulevan vaimonsa ja joutui kääntymään pariinkin kertaan takaisin, intiaanien ja talven tulon vuoksi.

Matkaltaan Kalm palasi Ruotsiin ja aloitti taloustieteen professuurinsa Turun Akatemiassa. Hänen uransa oli tuottelias ja monialainen, ja tähtäsi kauttaaltaan Suomen (silloisen Ruotsin osan) vaurastuttamiseen.

Kalm kuoli vuonna 1779. Hänen hautapaikkaansa ei tarkkaan tiedetä, mutta todennäköisimmin se sijaitsee Turun Maarian kirkon alla. Kirkon alttarin oikealla puolella on suuri muistolaatta suurmiehen muistoksi. Hän oli kuollessaan alueen seurakunnan kirkkoherra.

Kuvat: Jarmo Korteniemi

Jutun lähteinä käytetty mm. Kansallibiografiaa, Åbo Akademin tiedotetta, Retkeilykasviota (Hämet-Ahti & kumpp., 1998), sekä artikkeleita

- Lauri E. Kari, 1940, "Kasvitieteen opetuksen ja kasvitieteellisen puutarhan alkuvaiheista Turun vanhassa akatemiassa", Varsinais-Suomen maakuntakirja 7.

- Ilkka Kukkonen, 1955, "Pietari Kalmin viljelyskokeiden merkkejä hänen vanhassa puutarhassaan Hirvensalon Sipsalossa", Turun ylioppilas 4.

Ja sitten vielä niistä Kalmin 17-vuotisista kaskaista:

Päivitys 6.3.2016 klo 19.30: Lisätty tieto ja video kaskaista.

Sotasampo on tietoteknisesti ja sotahistoriallisesti jännittävä uutuus Jari Mäkinen Ma, 04/01/2016 - 15:17

Tietopalvelu Sotasampo tuo talvi- ja jatkosodan aineistot kaikkien ulottuville ja avaa uudella tavalla Suomen historiaa. Semanttisen webin erinomainen sovellus on kiinnostava ja hyvin toteutettu tuttavuus!

Juttu perustuu Aalto-yliopiston tiedotteeseen.

Itsenäisyyspäivän alla Aalto-yliopiston professori Eero Hyvösen sähköpostilaatikkoon alkoi tipahdella koskettavia tarinoita.

”Kyynelsilmin kiitän hienosta arkistosta. Olin junnuna sukulaisen hautajaisissa ja nyt löydän tietoja hänen vaiheistaan. Kiitos ja kumarrus.”

Palautevirran synnytti Hyvösen johtaman tutkimusryhmän ja laajan yhteistyöverkoston luoma, marraskuun lopulla julkistettu Sotasampo-tietopalvelu, joka kokoaa yhteen talvi- ja jatkosotaan liittyviä keskeisiä kansallisia tietoaineistoja.

"Puolustusvoimien SA-arkistosta saimme 160 000 valokuvaa ja Kansallisarkistosta sotasurmatietokannan tiedot yli 95 000 menehtyneestä sekä 26 500 joukko-osastojen päiväkirjaa", kertoo Eero Hyvönen.

"Suomen Sotahistoriallisen Seuran ja Bonnierin kautta tuli yli 3300 Kansa taistelee -lehden artikkelia, ja Maanmittauslaitos toimitti meille yli 800 000 paikannimen rekisterin sekä tiedot 35 000 menetetyn Karjalan paikasta karttoineen, joihin innokkaat alan harrastajat olivat tehneet sisällönkuvailun ja geokoodauksen".

Samoihin materiaaleihin on toki päässyt tutustumaan ennenkin kunkin osapuolen omissa arkistoissa.

Sotasammon erityisyys ja hyödyllisyys piileekin siinä, että se kokoaa ihmissilmälle tulkittavaksi tarkoitetun tiedon, kuten valokuvien ja tekstipätkien, lisäksi tietoihin liittyvän, koneiden ymmärtämän metadatan ja tuo sen kaikkien ulottuville avoimena linkitettynä datana (Linked Open Data). Tiedonpalasia ja niiden välisiä linkkejä on jo viisi miljoonaa, ja ensimmäinen niiden pohjalta luotu älykäs sovellus on Sotasampo.fi-portaali.

"Siellä voi esimerkiksi nimihaun kautta etsiä omaan, sodassa menehtyneeseen sukulaiseensa tai tiettyyn upseeriin liittyviä sotatapahtumia historiallisilla kartoilla ja aikajanalla, joukko-osastoja, valokuvia, sotapäiväkirjoja, lehtiartikkeleita ja muita aineistoja", selittää Hyvönen.

"Data on julkaistu tutkimusryhmän kehittämässä ja ylläpitämässä avoimessa Linked Data Finland -palvelussa noudattaen semanttisen webin periaatteita. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaikille tiedoille luodaan omat verkko-osoitteet, joiden avulla koneelle kerrotaan, miten eri tiedot liittyvät toisiinsa. Juuri semanttinen verkko luo perustan sovellusten kehittämiselle. Sen avulla kone voidaan myös laittaa päättelemään verkosta lisää dataa, eli luomaan uusia yhteyksiä ja enemmän tietoja olemassa olevan tiedon pohjalta."

 

Kuvassa on Sotasammon Tapahtumat-näkymä, joka esittää talvi-ja jatkosodan poliittisia ja sotilaallisia tapahtumia aikajanalla ja viiden päivän aikaikkunaan (suorakulmio keskellä) sisältyvät tapahtumat kartalla. Taustalla näkyvä lämpökartta lasketaan aikaikkunan aikana menehtyneistä sotilaista Kansallisarkiston sotasurmadatan perusteella. Ikkunaa ajassa siirtämällä muuttuvat tapahtumat ja sotasurmien määrää ilmaisevan lämpökartan väritys (punainen-keltainen-vihreä) muuttuu, mikä antaa yleiskuvan tapahtumien kehittymisestä ajan ja paikan suhteen. Oikealla näkyy valittuun tapahtumaan liittyviä valokuvia puolustusvoimien kuva-arkistosta sekä tietoa sotasurmien syistä.

 

Koko Suomen hanke

Eero Hyvönen on tehnyt ryhmänsä kanssa tutkimusta kulttuurisisällöistä ja niiden julkaisemisesta semanttisessa verkossa jo vuodesta 2002. Työ on palkittu useaan otteeseen sekä ulkomailla että Suomessa; viimeksi Valtion tiedonjulkistamispalkinnolla vuonna 2014. Sotasampo on kuitenkin hankkeena erityinen paitsi kokonsa, myös aiheen kansallisen ja henkilökohtaisen merkittävyyden takia.

"Isäni on sotaveteraani ja äitini suku luovutetusta Karjalasta", kertoo Hyvönen.

"Olemme saaneet palvelusta paljon liikuttavaa palautetta, sekä myös korjauksia esimerkiksi paikannimiin ja henkilötietoihin liittyen."

Hyvösen mukaan Sotasammon kehitys onkin jatkossa tarkoitus joukkoistaa kaikkien asianosaisten kesken. Tavoite on, että kuka tahansa voisi lisätä piironginlaatikoihin säilötyt muistot osaksi tietopalvelua.

"Jo nyt sotahistorian harrastajat ja ihan tavalliset kansalaiset ovat olleet isossa roolissa. Timo Hakalaesimerkiksi teki valtavan työn tuottamalla käsin metadatan Kansa taistelee -lehden 3360 artikkeliin, ja Jyrki Tiittanen geokoodasi 35 000 paikkaa Karjalan historiallisilla kartoilla. Tulevaisuudessa Sotasampoon voisi ladata vaikka isoisän ottaman kuvan taustatietoineen; missä kuva on otettu ja keitä siinä on. Palvelu linkittäisi sen heti muuhun tietoon kertomalla esimerkiksi, mitä muuta kuvan henkilöistä tiedetään, mitä kaikkea paikkakunnalla sodan aikana tapahtui ja niin edelleen. Näin oma tieto rikastuisi ja rikastaisi samalla kaikkien yhteistä tietoa."

Sotasampo on osa opetus- ja kulttuuriministeriön Avoin tiede ja tutkimus -hankekokonaisuutta ja mukana valtioneuvoston kanslian Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden ohjelmassa.

Hankkeen kotisivulla seco.cs.aalto.fi/projects/sotasampo/ on siitä kiinnostavaa lisätietoa. Koko tietokanta on täällä: http://www.ldf.fi/dataset/warsa

Eero Hyvönen kertoo, että Sotasampo.fi-portaalissa keräsi ensimmäisenä viikonloppuna yli 20 000 kävijää. Kuva: Aalto / Aino Huovio.

Paavin kiiltävät kupolit, eli tarina Vatikaanin omituisesta observatoriosta

Castel Gandolfo
Castel Gandolfo
Isä Secchin tekemä piirros observatoriosta vuonna 1852

Muistatteko kun Paavi Benediktus XVI päätti kautensa kesken ja lensi helikopterilla Vatikaanista kesäpalatsilleen? TV-kuvissa kopteri laskeutui Castel Gandoflon puutarhaan kuvankauniila paikalla Alban vuoristossa noin 30 kilometriä Rooman kaakkoispuolella.

Tarkkasilmäiset saattoivat huomata kesäpalatsissa jotain varsin erityistä: kirkonkupolin lisäksi sen katolla on tähtitornien kupoleita. Sellaisia samanlaisia kuin Ursan tähtitornissa Kaivopuistossa, mutta hieman suurempia.

Kupolit näkyvät erinomaisesti mm. tässä Paavin eropäivästä kertovassa videossa kohdasta 1:02:22 alkaen.

Nuo kupolit ovat jotakuinkin samalta ajalta kuin Ursan tähtitornikin, sillä Castel Gandolfon jakavat Paavin ja hänen avustajiensa kanssa tähtitieteilijät. Vatikaanin observatorio, eli Specola Vaticana, on käyttänyt pitkään puolta palatsista pari vuotta sitten olleeseen remonttiin saakka ja Paavilla on ollut toinen (kauniimpi, järvelle osoittava) puoli. Nyt koko palatsi on paavillisessa käytössä.

Olen päässyt käymään paikalla pari kertaa, ja palatsi sekä sen ympäristö ovat kerrassaan upeita – tosin täysin kelvottomia nykyaikaisen tähtitieteen tekemiseen.

Siksipä Vatikaanin observatorion tärkein osa sijaitsee nykyisellään Yhdysvalloissa, Arizonassa Staffordin luona olevalla Mount Grahamin vuorella. Siellä on huippunykyaikainen teleskooppi, ja sen lisäksi Vatikaanin tähtitieteilijät, virallisesti jesuiitat, ovat tieteellisestikin mitattuna hyvin korkeasti arvostettuja.

Paavin tähtitieteilijät

Tähtitiede ei ole eräs ensimmäisistä asioista mitä Katolista kirkkoa ajatellessa tulee mieleen. 

Kenties ainoa tieteellinen asia, mitä tulee nopeasti ajatelleeksi on se, miten kirkon inkvisitiotuomioistuin ja Paavi Urbanus VIII nöyryyttivät 1600-luvun alussa tähtitieteilijä Galileo Galileita, joka oli uudella kaukoputkellaan mennyt näkemään taivaankappaleita tarkemmin kuin kukaan aikaisemmin ja joka oli tullut siihen tulokseen, että Maa kiertää Aurinkoa. Yllä olevassa kuvassa on Joseph-Nicolas Robert-Fleuryn maalaus 1800-luvun puolivälistä Galileosta inkvisition edessä.

Kirkon mielestä kaikki muu kuin se, että maapallo on kaiken keskus, oli harhaoppia. Vasta Paavi Johannes Paavali II pyysi vuonna 1992 anteeksi Galileon painostamista.

Galileon tapauksesta huolimatta Vatikaani on itse paitsi tukenut tähtitiedettä, niin myös tehnyt havaintoja omasta observatoriostaan Galileon ajoista alkaen - ja jo hieman aikaisemminkin.

Syy oli hyvin yksinkertainen: kalenteri. Kirkon piti tietää miten kirkkovuosi kulkee, se täytyi pitää tahdissa Auringon nousu- ja laskuaikojen kanssa, ja lisäksi Kuun vaiheista ja muista taivaanilmiöistä tarvittiin tarkkaa tietoa. Pelkästään pääsiäisen ajankohdan laskeminen vaatii tähtitiedettä ja matematiikkaa.

Tämän tähtitieteellisen toiminnan ensimmäinen huipentuma oli Paavi Gregorius XIII:n esittelemä gregoriaaninen kalenteri, jonka olivat laskeneet Collegio Romanoon Roomassa sijoitetut Paavin tähtitieteilijät.

Collegio Romanossa oli myös tähtitorni, joka tosin ajan tyyliin oli “pelkkä” torni, mistä pystyttiin näkemään esteettä joka puolelle ja mistä saatettiin määrittää tähtien sijainteja erityisin astemitoin. Kun ensimmäiset kaukoputket tulivat, pystyttiin niitäkin käyttämään hyvin avoimesta tornista.

1700-luvulla kirkko tuki voimakkaasti tähtitieteellistä tutkimusta ja vuosina 1799-1787 Vatikaaniin tehtiin myös silloin nykaikainen tähtitorni. Se nimettiin Specola Vaticanaksi, Vatikaanin tähtitorniksi ja sen johtoon nimettiin Filippo Luigi Gilii.

Pietarinkirkon kupoli haittasi kuitenkin yhä tarkemmiksi käyneitä havaintoja niin paljon, että 1800-luvun alussa observatorio siirrettiin “kauas maaseudulle” Campo Marzioon. Vuonna 1870, kun Italia yhdistyi ja Roomakin tuli osaksi uutta Italian valtiota, observatorio jäi tuoreen Italian haltuun ja kansallistettiin.

Observatoriota johtanut isä Angelo Secchi sai jatkaa työtään kuolemaansa saakka, siis vuoteen 1878, minkä jälkeen tähtitieteen historia osana Vatikaanin toimintaa päättyi.

Alla on isä Secchin tekemä piirros observatoriosta vuonna 1852.

Isä Secchin tekemä piirros observatoriosta vuonna 1852

Jatkuvaa pakenemista valolta

Vuonna 1891 Paavi Leo XIII päätti perustaa observatorion uudelleen. Specola Vaticana sijoitettiin Vatikaanin muurien sisälle, mutta kasvavan ja modernistumisen myötä yhä valoisammaksi muuttuneen Rooman paineessa tähtitieteellisten havaintojen tekeminen kävi koko ajan vaikeammaksi, joten lopulta 1930-luvulla observatoriolle alettiin etsiä jälleen uutta paikkaa.

Kupoli Paavin kesäpalatsissaVuonna 1929 paaviksi tullut Pius XI suhtautui erityisen myönteisesti tieteelliseen tutkimukseen, ja oli hyvin innostunut myös tähtitieteestä. Hän otti viimein huomioon observatoriosta tulevat pyynnöt paremmasta sijoituspaikasta ja päätti - ei sen vähempää - kutsua tähtitieteilijät paavilliseen kesäpalatsiin. 

Puolet sen päärakennuksesta otetiin observatorion käyttöön ja sen katolle sekä puutarhaan rakennettiin nykyaikaiset tähtitornit ajanmukaisine teleskooppeineen. Valitettavasti jo tuolloin oli selvää, että Rooman liepeilläkään olosuhteet eivät ole otolliset kaukaa, joten vain 30 vuoden jälkeen varsinainen havaintotoiminta Castel Gandolfossa päättyi. 

Specolan tieteellinen kärki siityi Atlantin taa Tucsoniin Arizonan yliopiston kanssa perustettuun yhteiseen tutkimusryhmään, joka sai nimen Vatican Observatory Research Group.

Vatikaanin varoin Stewardin observatorioon Tusconin luokse tehtiin uusi tähtitorni. Vuonna 1993 sitä seurasi uusi teleskooppi, kauemmaksi kaupunkien valoista Graham-vuorelle sijoitettu 1,8-metrisellä peilillä varustettu uudenlaista tekniikkaa testannut VATT, eli Vatican Advanced Technology Telescope (kuva alla). 

Vuoteen 2008 saakka tähtitieteilijät olivat kuitenkin olennainen osa Castel Gandolfoa, sillä Vatikaanin observatorion toimistot ja “päämaja” sijaitsivat siellä. Vierailevat tutkijat - joista valtaosa oli kaikkea muuta kuin uskonnollisia ihmisiä - sijoitettiin asumaan kauniisiin, komeisiin huoneisiin palatsissa.

Satunnaiset toimittajavieraat, kuten minut, otettiin vastaan suurilla puuovilla ja avustajat kuljettivat munkkiluostarimaisia käytäviä pitkin hipsutellen kohti tutkijakammioita.

Osa tutkijoista oli pukeutunut kirkollisesti, mutta suurin osa oli samanlaisissa virttyneissä kuteissa missä tutkijat tapaavat usein olla. Kulissit vain olivat paavillisen upeat. 

Luonnollisestikaan satoja vuosia vanha palatsi ei ollut paras mahdollinen paikka nykyaikaiselle tähtitieteelle, joten vuonna 2008 tähtitieteilijät saivat itselleen paremmat tilat puolentoista kilometrin päästä toisesta Vatikaanille kuuluvasta linnasta. 

Onneksi kuitenkin osa tähtitorneista on säilytetty myös Castel Gandoflossa. Kenties emerituspaavi käy katselemassa joskus tähtiä niissä olevilla kaukoputkilla.

Lue lisää: kiinnostava historiikki Vatikaanin observatoriosta (italiaksi).

Juttu on julkaistu myös Villa Lanten ystävät ry:n blogeissa.

Korjaus maanantaina 23.11. aamulla: Castel Gandolfon nimi korjattu väärästä "Grandolfosta" oikeasti.

Tumppiysin museointi Suomeen sai tylyn käänteen Jari Mäkinen Ke, 18/11/2015 - 09:39
OH-LYD Wienissä
OH-LYD Wienissä

Suomen Ilmailumuseon tiedotteen mukaan hanke aikanaan Finnairin laivueessa lentäneen DC-9-14 -matkustajakoneen hankkimiseksi Suomeen on jouduttu keskeyttämään.

Koneen omistaja perui viime hetkellä tapaamisen, jossa oli tarkoitus viimeistellä tällä hetkellä Kenian Nairobissa olevan koneen hankinnan yksityiskohdat.

Lippujen myynti koneen siirtolennolle marraskuun lopussa Keniasta Egyptin ja Italian kautta Suomeen oli jo aloitettu, mutta lento joudutaan luonnollisesti nyt perumaan. Kyseessä olisi ollut maailman viimeinen matkustajalento DC-9-14 -koneella.

Ilmailumuseo tutkii vielä mahdollisuutta käynnistää koneen hankinta uudelleen tulevaisuudessa.

Kerroimme lentokoneen museointihankkeesta aiemmin tässä kuussa, kun hankinnan rahoittamiseksi kaupattavien siirtolentopaikkojen myynti alkoi. Kyseinen koneyksilö ensi Finnairin väreissä rekisterillä OH-LYD vuosina 1971 – 1984, ja sillä on viime vuosien aikana lennetty East African Safari Air Express -yhtiön reittilentoja Nairobista.

Mitä Pääsiäissaarten Moai-patsas tekee meren pohjassa?

Moai-patsas meren pohjassa
Moai-patsas meren pohjassa

Päivän kuvaPäivän kuvassa sukeltajat tutkivat Tyynen valtameren pohjassa lähellä Pääsiäissaarta olevaa Moai -patsasta.

Noin 95% kaikista 887 tunnetusta moaista tehtiin kivettyneestä vulkaanisesta tuhkasta Rano Rarakun kraatterilla, jossa on edelleen 394 moaita esillä. Muutamia patsaita on pudonnut joko niitä siirrettäessä tai sysätty myöhemmin saarelta mereen, ja kuvassa on yksi pohjassa makaavista patsaista.

Polynesialaiset asuttivat Pääsiäissaaren todennäköisesti joskus noin 1000 jälkeen ajanlaskun alun ja toivat sinne mukanaan maanviljelyä, metsästystä ja kalastusta, sekä koko muun pysyvän asutuksen osana olleen kulttuurin.

Heidän yhteiskuntajärjestelmänsä oli hyvin päällikkövaltainen; päälliköt olivat olevinaan puolijumalia, jotka olivat julmaten jälkeläisiä ja heidän määräyksestään ympäri saaria rakennettiin valtavia moai-patsaita. Ne lepäsivät suurokokoisten alustojen, ahujen, päällä. Kenties patsaiden tarkoitus oli pelottaa mahdollisia valtaajia.

Toisen teorian mukaan Hotu Matu -niminen päällikkö lähti aikojen alussa etsimään uutta kotia päätyen Pääsiäissaarelle. Hänen kuoltuaan saari jaettiin hänen poikiensa ja edelleen pojanpoikiensa keskenb, ja saaren asukkaat uskoivat, että patsaat saivat päälliköiden manan, elämänvoiman, joka olisi hyväksi koko saarelle. Se toisi mukanaan sateita ja viljavaa satoa.

Itse asiassa kävi juuri päin vastoin. Pääsiäissaaren asukkaat hakkasivat saaren puut varsin nopeasti ja 1600-luvun puoliväliin mennessä metsät olivat käytännössä hävinneet. Eroosio pääsi valloilleen, viljely kävi yhä vaikeammaksi ja lopulta väestö kärsi nälästä.

He alkoivat syödä lopulta toisiaan, yhteiskuntajärjestelmä romahti, sotilaat ottivat vallan ja saaren eri puolilla olleet klaanit alkoivat sotia keskenään. Uusia patsaita ei enää pystytetty ja jo pystytettyjä ei hoidettu, joten ne alkoivat vähitellen rapautua.

Eurooppalaiset löysivät saaren 1722, mutta kosketus uuden kulttuurin kanssa ei tuonut mukanaan onnea: monet pääsiäissaarelaiset vietiin orjiksi tai kuolivat eurooppalaisten tauteihin. Saaresta tuli osa Chileä vuonna 1888, mutta sen asukkaat saivat kansalaisoikeudet vasta vuonna 1966.

Tyypillisen moai-patsaan massa on 10 tonnia, mutta suurin löydetty patsas on jopa 270 tonnia painava.

Tästä alkoi elektroniikan vallankumous 111 vuotta sitten.

Elektroniputkia
Elektroniputkia
Putkivahvistin

Päivän kuva

Miten elektroniset laitteet toimivat?

Jos kyseessä on hiemankin monimutkaisempi laite, niin sen sisällä on mikropiiri tai useampia sekä erilaisia elektroniikan komponentteja, joiden avulla sähkövirtaa hallitaan sekä ohjaillaan.

Elektroniikan ryntäys koteihimme ja kaikkialle alkoi siitä, kun puolijohteita opittiin käyttämään näiden komponenttien ja osien tekemisessä, jolloin päästiin eroon paljon energiaa kuluttavista, lämpöä tuottavista ja usein rikkoontuvista elektroniputkista.

Mutta nämä elektroniputket olivat siinä mielessä tärkeitä, että ne olivat ensimmäisiä "kunnollisia" elektroniikan osia – ne olivat elektroniikan vallankumouksen esinäytös.

John Ambrose FlemingTänään tulee kuluneeksi 111 vuotta ensimmäisen elektroniputken tekemisestä: britti-insinööri John Ambrose Fleming (myöhemmin Sir) keksi tavan tehdä ikään kuin sähkövirran venttiilinä toimivan diodin elektroniputken (eli tyhjiöputkien) avulla tänään vuonna 1904.

Hän laittoi tyhjiöön wolframista tehdyt lampun hehkulangan sekä siitä erossa olevan pienen metallisen levyn, joista tuli lasisen tyhjiöputken ulkopuolelle johdot.

Kun hehkulankaan kytkettiin virta, alkoi sen ja metallilevyn välissä oleva tila johtaa virtaa ns. Edison-efektin vaikutuksesta vain yhteen suuntaan. 

Myöhemmin Lee de Forest kaksi lisätä putkeen hilan, jonka jännitteen määrää säätelemällä voitiin ohjata elektronivirran suuruutta.

Elektroniputkella on myös suomalainen sivujuonne, sillä suomalainen Eric Tigerstedt keksi muovailla hilasta sylinterin, joka ympäröi katodia. Tämä paransi putken suoritusarvoja ratkaisevasti. Keksintö sai nimekseen triodi ja se merkitsi mullistusta radiotekniikalle ja elektroniikalle.

Huipussaan elektroniputkien käyttö oli 1950-luvun alussa, jolloin niitä oli joka puolella: radioiden sisällä vahvistimina, televisioissa (joiden perinteiset kuvaputketkin ovat eräänlaisia elektroniputkia) ja kokonaisia tietokoneita tehtiin myös elektroniputkien avulla. Niissä putkia käytettiin niin kytkimenä kuin muistielementtinäkin.

Yllä olevassa kuvassa on erilaisia elektroniputkia 1950-luvun alusta.

1950-luvun lopulla elektroniputkia ja puolijohdekomponentteja käytettiin myös runsaasti yhdessä. Esimerkiksi Suomen ensimmäinen tietokone ESKO piti sisällään niin 450 elektroniputkea kuin pari tuhatta uudenlaista puolijohdediodiakin.

Aivan täysin eivät uudet komponentit ole korvanneet tyhjiöputkia, sillä niitä käytetään mm. sotilastekniikassa, koska ne kestävät varsin hyvin elektromagneettisia pulsseja. Samoin joissain hyvin suuritehoisissa vahvistimissa (mm. radiolähettimissä) käytetään edelleen putkia.

Myös osa hifisteistä pitää elektroniputkia sisältävistä vahvistimista, koska heidän mukaansa signaalin säröytyminen niissä on pienempää kuin puolijohdevahvistimissa; pelkkä analoginen musiikki ei siis riitä, vaan jotkut haluavat vielä alla olevan kaltaisia nykyaikaisia putkivahvistimia. 

Putkivahvistin
Vanha Finnairin suihkukone saataneen takaisin Suomeen Jari Mäkinen Pe, 06/11/2015 - 17:45
OH-LYD Wienissä
OH-LYD Wienissä

Ilmailutapahtumia seuraava lentoposti.fi -sivusto kertoo, että jo jonkin aikaa vireillä ollut Suomen Ilmailumuseon hanke saada Finnairin 1960-luvulla hankkima suihkukone takaisin Suomeen on toteutumassa. 

Kyseessä on 29. joulukuuta 1965 ensilentonsa tehnyt Douglas DC-9-14, eli ns. Tumppiysi, joka oli Finnairin laivueessa ja Suomen ilma-alusrekisterissä 1971 – 1984 tunnuksella OH-LYD.

Ennen Finnairille tulemistaan kone oli Kanadassa ja Yhdysvalloissa neljän yhtiön liikenteessä ja suomalaisten jälkeen sillä ovat lentäneet britit ja amerikkalaiset, kunnes kone päätyi Afrikkaan, Keniaan. 

Vuodesta 2004 alkaen kone on ollut sijoitettuna Nairobiin ja nyt viimeksi sen pinnassa on ollut East African Safari Air Express -yhtiön värit.

Tällä haavaa koneyksilö on eräs maailman vanhimpia edelleen reittiliikenteessä olevia suihkumatkustajakoneita.

Ilmailuharrastajien jo jonkin aikaa puuhaama koneen osto ja siirto Suomeen on nyt siis ottanut askeleen eteenpäin, ja kone on tarkoitus lentää Nairobista Egyptin ja Venetsian kautta Helsinkiin 28.-29. marraskuuta. Lennolle myydään lippuja, joilla rahoitetaan osaltaan koneen ostamista ja kuljetusta.

Paikkoja historiallisille lennoille myydään Matkatoimisto Traveller Oy:n kautta ja koko pitkän siirtomatkan lisäksi myös pätkät Nairobi-Venetsia ja Venetsia-Helsinki ovat erikseen saatavissa.

Lyhyempi reitti Venetsiasta Helsinkiin maksaa 1450 euroa ja koko lento Keniasta Suomeen 2500 euroa. Tarkemmat tiedot ovat matkatoimiston sivulla.

Lennosta tulee näillä näkymin paitsi tämän koneen, niin myös "Tumppiysin" viimeinen matkustajalento maailmassa; mikäli konetta ei saada hankittua ja tuotua Suomeen pikaisesti, se tullaan mitä todennäköisimmin romuttamaan.

Suomessa kone liitetään Suomen ilmailumuseon kokoelmaan ja tulee yleisön nähtäväksi. Hankinta on myös osa museon vuonna 2012 käynnistämää Lentoon 2015 -hanketta, jonka myötä Suomen Ilmailumuseo pyrkii modernisoimaan ja kasvattamaan toimitilojaan.

Otsikkokuvassa  OH-LYD on Wienin kentällä vuonna 1973. Kuva: Finnair

Maailman vanhin nykyaikainen infograafi?

Charles Minardin "infografiikka" vuodelta 1869
Charles Minardin "infografiikka" vuodelta 1869

Päivän kuvaInfografiikka on mediassa yhä yleisempää ja hyvä niin: monimutkaiset asiat on usein parempi esittää havainnollistavalla grafiikalla sen sijaan, että asiaa koittaisi selittää sanoin. Hyvä grafiikka on konkreettista ja selittää asian hyvin. Meidän pitäisi käyttää myös Tiedetuubissa enemmän grafiikkaa, mutta sen tekemiseen menee aikaa...

Infografiikka ei kuitenkaan ole mitään uutta, sillä tietoa on toki esitetty kautta historian visuaalisessa muodossa. Geometria on tästä hyvä esimerkki, sillä se on paitsi kiinnostava matematiikan osa-alue, niin piirrettyinä monet matemaattiset asiat ovat myös paljon havainnollisempia.

Mitä tulee nykyaikaisiin, upeisiin tietokoneella tehtyihin infograafeihin, niin niiden esi-isä on 1800-luvulla vaikuttanut ranskalainen insinööri Charles Minard. Erityisesti hän innostui näistä grafiikoista ollessan eläkkeellä Ranskan teiden ja siltojen tarkastajan virasta.

Hän kehitti erilaisia visuaalisia tapoja tiedon esittämiseen – luonnollisesti ilman tietokonetta, ihan perinteisesti käsin piirtämällä – ja hänen tunnetuin teoksensa lienee tänään päivän kuvana oleva, marraskuussa 1869 tehty selvitys siitä, miten ja missä Napoleonin sotajoukot kokivat tappioita Venäjän valloitusretken aikana vuosina 1812-13. 

Kartta alkaa Puolan ja Venäjän väliseltä rajalta ja etenee siitä kohti Venäjän sisäosia siten, että ruskea alue osoittaa koko ajan joukkojen määrän eri maantieteellisissä paikoissa ajan funktiona. Kuvassa on kuudenlaista tietoa paperipinnalle laitettuna: joukkojen määrä, kuljettu matka, maantieteelliset koordinaatit (pituus ja leveys), joukkojen etenemissuunta, sijainti sekä kenties kaikkein tärkein Napoleonin tappioon johtanut syy: lämpötila. Punaruskea väri merkitsee Venäjälle hyökkääviä joukkoja, musta pakenevia sekä palaavia. Yksi millimetri kartalla vastasi kymmentä tuhatta miestä.

Nykyisen datajournalistin tapaan Minardilla oli vaikeuksia saada viranomaisilta tarkkoja lukuja grafiikkaansa, joten hän käytti lähteinään sotilaiden tekemiä piirustuksia sekä armeijan apteekkari Jacobin tekemiä päiväkirjamerkintöjä.

Myöhemmin (1900-luvun alussa) irlantilainen Matthew Sankey alkoi tehdä samankaltaisia piirroksia, ja siksi tätä infografiikkatyyliä kutsutaan nyt Sankeyn diagrammiksi – vaikka sen pitäisi olla Minardin diagrammi.