ruokavalio

Tuore tutkimus kuvaa Suomessa riehuneita rasvasotia – ja kertoo myös sen, että taistelut eivät ole vielä ohi.

Suomessa on kiistelty ravinnon rasvojen terveellisyydestä toistuvasti ja useiden vuosikymmenien ajan. Kiistojen ytimessä on keskustelu siitä, ovatko eläinrasvat ihmisten terveydelle haitaksi vai hyödyksi. Helsingin yliopiston tuore tutkimus paljastaa, että kiistat eivät ole koskeneet vain rasvojen terveellisyyttä.

Dosentti Piia Jallinojan johtamassa tutkimuksessa analysoitiin Helsingin Sanomissa käytyjä rasvakiistoja vuosina 1978–2013 – ja kuten tutkijat toteavat, eivät kiistat ole edelleenkään ohi.

"Havaitsimme, että koko ajanjakson on kiistelty myös siitä, kuka on oikea asiantuntija rasva-asioissa, mihin oikeanlainen asiantuntemus perustuu ja miten tutkimustuloksia tulee tulkita", kertoo Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa työskentelevä Jallinoja.

Kiistelyä kahviloiden maidosta 2000–luvulla

1990-luvun alkuun asti vastakkain olivat kansanterveystieteen, sisätautiopin ja ravitsemustieteen professorit ja dosentit sekä Valion edustajat.

"Erityisesti 2000-luvulla on kamppailtu myös siitä, onko ravinnon rasvoissa lopulta kyse kansanterveydestä vai jostain muusta – vaikkapa ruuan tuottamasta nautinnosta tai ihmisten oikeudesta syödä mitä haluaa ilman asiantuntijoiden taholta tulevaa syyllistystä", Jallinoja kertoo.

Kiistely on kohdistunut esimerkiksi kahviloiden cafe latte -maitoon.

"Pitääkö sen olla rasvatonta vai rasvaista maitoa, ja pitääkö maidon rasvaprosentista ylipäänsä välittää?"

Tavalliset suomalaiset ovat jo 1980-luvulla osallistuneet keskusteluihin ravinnon rasvoista. Keskusteluihin osallistui 2000-luvulla kasvava joukko tavallisia suomalaisia ja eri alojen ammattilaisia.

"Pitkään jatkuneet kiistat kertovat rasvan keskeisestä merkityksestä ruokakulttuurissa ja maatalous- ja terveyspolitiikassa", Jallinoja sanoo.

Mediajulkisuus kahtiajakautunutta

Tällä hetkellä mediajulkisuus ruuan ja terveyden ympärillä on polarisoitunutta: yhtäällä terveydenedistäjät perustelevat ravitsemussuosituksia väestö- ja interventiotutkimusten tuloksilla, toisaalla vaihtoehtoisia näkemyksiä puolustetaan henkilökohtaisilla kokemuksilla, yksittäisillä tutkimuksilla, jotka ovat ristiriidassa ravitsemussuositusten kanssa tai sillä, että terveys ei olekaan ruuan tärkein valintaperuste.

"Kiistely rasvojen terveellisyydestä juuttuu usein pattitilanteeseen, jossa osapuolien kannat eivät lähesty toisiaan", Jallinoja toteaa.

Juttu perustuu Helsingin ylioiston lähettämään tiedotteeseen.
Kuva: Jessica Merz / Wikipedia (CC)

Tagit

ruoka

ruokavalio

rasva

voi

media

helsingin yliopisto

suomalainen tutkimus

Lapin yliopiston Arktisen keskuksen uusi Nam nam -teemanäyttely herkuttelee arktisten kansojen lihapainotteisilla ruokakulttuureilla. Tarjolla on – kuvina ja tietona – muun muassa inuiittien jäätelöä, karibun luuydintä ja haisevaa kuivattua kalaa.

Ounasjoen rannalla Rovaniemellä sijaitsevan Arktikumin tiedekeskuksen näyttelypäälliköllä Nicolas Gunslaylla on intohimoinen suhde ruokaan.

Ei olekaan ihme, että taitava ruuanlaittaja on jo pidempään suunnitellut aiheesta näyttelyä. Ruuan kautta voidaan käsitellä paitsi arktisia kulttuureja myös monia aluetta ravistelevia teemoja, kuten globalisoitumista, ilmastonmuutosta ja kestävää kehitystä.

Gunslay muutti Ranskasta Rovaniemelle lähes parikymmentä vuotta sitten. Miten ranskalainen ja lappilainen ruokakulttuuri eroavat toisistaan?

"Meillä täällä Lapissa ei ehkä ole määrää mutta meillä on laatua", Gunslay kuvaa.

Poronliha, siika, herkkutatit, mustikka… Lappilainen arkiruoka on etelämpänä todellista gurmeeta.

"Jos poronliha 'löydettäisiin' Euroopan metropoleissa, sitä ei enää riittäisi meille."

Satovaihtelu on pohjoisessa suurempaa kuin etelämpänä, koska kasvukausi on lyhyt ja lajeja vähemmän. Kun halla vie hillat, sitä päivitellään kahvipöydissä, huokaillaan poroaidoilla ja uutisoidaan sanomalehdissä.

Gunslayn mukaan ruoka on Ranskassa hyvin sosiaalinen ilmiö, kun taas pohjoisessa suhtautuminen on käytännöllisempää. Esimerkiksi poro- tai kalakeittoa on helppo keittää kerralla iso määrä ja maku on mitä mainioin. On syömisellä toki pohjoisessakin seurallinen puolensa.

"Makkaroiden paistaminen nuotiolla vastaa sosiaalisuudessaan hyvinkin kolmen tunnin illallista."

Nam nam -näyttelyssä katsellaan, haistellaan ja ehkä jopa maistellaan pohjoisen luonnon antimia. Arktinen tietokattaus tarjoillaan ravintolamaisessa ympäristössä, lappilaisin maustein.

NAM NAM – Arktisia antimia -näyttely on avoinna tiedekeskus Arktikumissa Rovaniemellä 3.6.2016–23.4.2017.

Otsikkokuvassa on vasemmalla arktisia marjoja ja oikealla poron jalka.

Juttu perustuu Lapin yliopiston tiedotteeseen. Kuvat: Arto Vitikka / Arktinen keskus

Tagit

Kun pienikin joukko ihmisiä on nykyisin koossa, pitää tarkistaa erilaiset erikoisruokavaliot. Kuka on laktoosi-intolerantti, kuka keliaakikko, kasvissyöjä tai suolattomalla ruokavaliolla?

Etenkin keliakian määrä on viime aikoina lisääntynyt, minkä lisäksi ihmisiä, jotka välttävät gluteenia sisältäviä ruokia vatsavaivojen, väsymyksen tai päänsäryn vuoksi on enemmän ja enemmän.

Tilastojen mukaan noin prosentti tai kaksi ihmisistä on gluteenille herkkiä ja sairastavat keliakiaa. Heillä rukiin, vehnän ja ohran sisältämä gluteeni aiheuttaa ohutsuolen limakalvolla tulehdusreaktion ja vaurioittaa suolinukkaa, mikä häiritsee ravintoaineiden imeytymistä.

Osa ihmisistä sairastaa keliakiaa tietämättään, mutta samalla monet syyttävät gluteenia mitä erilaisimmista terveysongelmista. Joka tapauksessa gluteenia välttelevien ihmisten määrä lisääntyy.

Jos ihmiset ovat käyttäneet viljatuotteita vuosituhansien ajan, niin miksi nyt niistä on tullut nopeasti ongelma?

Vaihtoehto 1: syömme enemmän gluteenia kuin ennen

Nykyaikainen ruokateollisuus pyrkii tekemään elintarvikkeista parempia, terveellisempiä ja samalla myös edullisempia, pitempään säilyviä ja helpommin käsiteltäviä.

Siksi elintarvikkeisiin lisätään erilaisia paranteita ja teollisuus valitsee raaka-aineikseen laatuja, jotka sopivat parhaiten jalostettavaksi.

Sama pätee viljatuotteisiin, mutta myös pienemmässä mittakaavassa: leipurit ottavat mieluiten käyttöönsä sellaista viljaa, missä on enemmän gluteenia, koska se parantaa esimerkiksi leivän ominaisuuksia ja ulkonäköä.

Gluteenin nimi tulee sanasta samasta liimaa merkitsevästä sanasta kuin esimerkiksi englannin sana glue.

Se antaakin taikinalle elastisuutta, sitkoa, ja tämän ansiosta leivästä tulee kuohkeaa, ilmavaa ja herkullisempaa. Samasta syystä vähägluteeniset tai gluteenittomat leipomotuotteet ovat yleensä massamaisia ja tuntuvat usein hieman raa'aksi jääneiltä.

Jauhoa ja siten gluteenia sisältäviä ruokia on myös kaikkialla ja enemmän. Lounaan korvaa yhä useammin voileipä tai välipalakeksit, minkä lisäksi teollisessa ruoassa käytetään jauhoja ja gluteenin lisäämistä volyymiä kasvattamaan ja makua parantamaan. Syömme myös enemmän pastaa, missä käytetään usein erityisen sitkeitä ja gluteenipitoisia venhälaatuja.

Koska gluteeni on proteiinia ja gluteenin lisääminen tuotteisiin on helppo tapa lisätä proteiinipitoisuutta, on nykyinen proteiinimuotikin lisännyt gluteenin käyttöä.

Syömme näin ollen gluteenia huomaamattamme enemmän kuin aiemmin, jos emme kiinnitä syömäämme ruokaan sen enempää huomiota.

Vaihtoehto 2: gluteeni on erilaista

Nykyisin leipä ja muut leipomotuotteet siis sisältävät enemmän gluteenia ja viljalaatuja on valittu siten, että jauhoista tulee gluteenipitoisempia.

Sen lisäksi gluteeniproteiinit ovat muuttuneet ajan kuluessa suuremmiksi, koska gluteenia on pidetty suotuisana asiana viljalaatuja jalostettaessa.

Tämän tuloksena nykyisin gluteeni 5-10 kertaa suurempaa kuin aikaisemmin.

Lääkärien mukaan tällainen proteiinipötkäle sulaa huonommin ja varsinaisen gluteenimäärän sijaan ruoansulatusongelmat voivat johtua gluteenin kasvaneesta koosta.

Vaihtoehto 3: olemme muuttuneet herkemmiksi

Nykyisin ihmisillä on enemmän allergioita ja yliherkkyyksiä, joiden syyksi esitetään usein “liian” puhdasta ruokaa ja hygieenistä sekä suojattua elinympäristöämme.

Kenties keliakian yleistyminenkin johtuisi siitä, että elimistömme on muuttunut herkemmäksi.

Tähän viittaa osaltaan kuuluisa vuonna 2008 julkaistu tutkimus suomalaisista ja venäläisistä Karjalan alueella: sen mukaan Venäjällä keliakiaa esiintyy huomattavasti vähemmän, vaikka ihmisten geeniperimässä ei ole käytännössä eroavaisuuksia.

Vaihtoehto 4: kaikki edeltävät

Ranskan TV:n kakkoskanava esitti kiinnostavan jutun gluteenista joulukuun 10. päivä, missä oletetaan, että syynä itse asiassa olisi kaikkien edeltävien yhteisvaikutus.

Se onkin hyvin loogista. Jos samaan aikaan tulemme herkemmiksi kun gluteenin määrä kasvaa ja laatu muuttuu vaikeammin sulavaksi, ei ole mikään ihme, että yhä useampi kokee saavansa oireita. Ja monet jättävät kokonaan gluteenin pois ruokavaliostaan.

Lisäys myöhemmin: Vaihtoehto 5: Gluteeniherkkyys ei olekaan gluteeniherkkyyttä

Tiedetuubin Facebook-sivulla käydyn keskustelun perusteella ei psykologisia syitä kannata jättää huomioimatta.

Esimerkiksi australialaistutkimuksen mukaan itsediagnosoitu gluteeniherkkyys, joka ei liity keliakiaan, on useimmissa tapauksissa aiheeton. Useissa tapauksissa gluteelipitoisen ruoan vähentäminen tai sen syömisen lopettaminen vähentää samalla myös tunnetusti vatsaoireita aiheuttavien FODMAP-yhdisteiden saantia ja parantaa siten oloa. Nykyisin gluteenittomuuden ollessa muotia, on helppo uskoa juuri gluteenin olleen syypäänä vatsaongelmiin.

Myös yksinkertaisesti stressi ja epäsäännölliset ruokailutottumukset saavat aikaan ruoansulatusongelmia, joten yksinkertaisesti syömisen parempi tarkkailu – vaikka gluteenin välttämisen muodossa – saattaa tuoda apua.

Alkuperäinen jutun loppukaneetti pitänee siten paikkansa yhä paremmin: Olisiko niin, että tärkein ohje on “kohtuus kaikessa” myös gluteenista puhuttaessa?

Kuvat: Juan Antonio Capó Alonso, Javier Lastras / Flickr

Tagit

Tutkijoita on jo pitkään askarruttanut niinsanottu "mammuttipulma". Se menee näin: Mammuteilla on selvät kasvinsyöjän hampaat, hyvin samankaltaiset kuin sukulaisillaan elefanteilla. Mutta, kun tutkitaan eläinten jäänteiden ainekoostumusta pitkään käytössä olleella ja toimivaksi todistetulla metodilla, otukset vaikuttavatkin selvästi syöneen lihaa. Mikä mättää?

Erilaista ravintoa syövillä eläimillä on luissaan (ja muissa tukikudoksissa) erilainen typen isotooppikoostumus. Mitä korkeammalla ravintoverkossa "jalostunutta" ruokaa otus syö, sitä enemmän sen ruhosta löytyy raskasta ¹⁵N -isotooppia: Kasvinsyöjissä sitä on vain 2 - 5 promillea, mutta pelkkää lihaa popsivilla jo 9 promillea.

Kun samaa määrityskeinoa käytetään villamammuttien ruokailutottumusten selvittämiseksi, raskaan typen arvo huitelee 8 promillen tietämillä. Ravinnon pitäisi olla selvästi lihapitoista.

Nyt kanadalaistutkijat vaikuttavat ratkaisseen pulman. Määrittäessään Yukonista löytyneiden jääkauden aikaisten eläinten luiden typpikoostumusta, he tutkivat tarkemmin myös niiden rakenneaineita, aminohappoja. Tutkimuksessa perehdyttiin susien, karhujen, kissaeläinten, majavien, hevosten, mastodonttien ja tietysti mammuttien koostumukseen.

Ratkaisu löytyi aminohaposta nimeltä fenyylialaniini: Villamammuteilla typen raskas isotooppi lymysi juuri siinä. Ainoastaan hevosista löytyi muutamia yksilöitä, joilla typpi-15:a oli samassa aminohapossa. Muilla eläimillä - niin kasvinsyöjillä kuin petoeläimilläkin - typpi-15 oli keskittynyt lähinnä muihin aineisiin, eritoten glutamiinihappoon.

Tämä tarkoittaa, että villamammutit - ja jotkut hevosista - popsivat voimakkaan fenyylialaniinista ruokaa. Ja toisaalta pedot eivät syöneet voimakkaan fenyylialaniinisia mammutteja - ainakaan paljoa. Muuten niidenkin fenyylialaniinista olisi löytynyt raskasta typpeä.

Tutkijat päättelivät, että mammuttien ja muiden kasvinsyöjien ruokavalion on täytynyt poiketa toisistaan selvästi. Mammutit todennäköisesti söivät lannalla runsaasti lannoitettuja kasveja, tai sitten popsivat huomattavasti kuivempaa ruokaa kuin muut kasvinsyöjät. Kumpikin johtaa ¹⁵N:n kertymiseen oikeaan aminohappoon. Mammuteilla oli arolla oma erikoistunut ekolokeronsa, jossa vierailivat ainoastaan hevoset. Ja nekin vain silloin tällöin.

Vastaus otsikon outoon kysymykseen on siis tyypillisesti "ei". Mutta asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen kuin miltä se aluksi kuulostaa.

Löytö julkaistiin tiedelehti Nature Scientific Reportsissa 9.6.2015.

Tagit

...tai ainakin huonon eli LDL-kolesterolin aisoissa. Näin kertoo uusi tutkimus, joka on julkaistu Journal of the American Heart Association -lehdessä.

Tutkimukseen osallistui 45 ylipainoista, mutta muuten tervettä, ikäjakaumaltaan 21–70-vuotiasta henkilöä. Ensin jokainen heistä noudatti kahden viikon ajan keskimääräistä amerikkalaista ruokavaliota. Siinä 34 prosenttia kaloreista on peräisin rasvasta, 51 prosenttia hiilihydraateista ja loput proteiineista.

Sen jälkeen koehenkilöt jaettiin kolmeen ryhmään, joista kukin noudatti erilaista ruokavaliota: joko vähärasvaista dieettiä ilman avocadoa, keskivertorasvaista dieettiä ilman avocadoa tai keskivertorasvaista dieettiä, johon sisältyi yksi avocado päivässä.

Vähärasvaisessa dieetissä 24 prosenttia kaloreista tuli rasvasta, josta noin puolet koostui kertatyydyttymättömistä rasvahapoista. Kahdessa muussa dieetissä rasvan osuus oli 34 prosenttia, mistä puolet tuli kertatyydyttymättömistä rasvahapoista. Ainoa ero kahden jälkimmäisen dieetin välillä oli avocadon syönti. Koeruokavalioita noudatettiin viiden viikon ajan.

Osin tulokset olivat odotettuja: jokaisessa testiryhmässä huonon kolesterolin määrä laski.

Vähärasvaisella dieetillä arvot laskivat keskimäärin 7,4 mg/dL ja keskivertorasvaisella dieetillä ilman avocadoa 8,3 mg/dL. Avocadon ansiosta LDL-kolesterolin määrä laski kuitenkin melkein tuplamäärän: 13,5 mg/dL.

Lähtötasot olivat testiryhmissä miehillä 105–194 mg/dL ja naisilla 98–190 mg/dL. Vaikutus oli tuntuva myös kokonaiskolesterolin ja triglyseridien sekä monien muiden sydän- ja verisuonisairauksien riskiä lisäävien tekijöiden määrissä.

Käytännön kannalta ongelmana on se, miten avocadosta saa luontevan osan päivittäistä ruokavaliota. Yhdysvalloissa liki ainoa käyttötapa on tehdä siitä guacamolea, joka sitten syödään maissilastujen kanssa - ja niissä on tunnetusti paljon kaloreita ja suolaa. Avocadon tuoma etu häviää helposti sipsien rouskutteluun.

Sama ongelma on alkuruoaksi oivasti sopivan katkarapu-avocadon kanssa: avocado puolitetaan, siemen otetaan pois, ja sen jättämiin koloihin lusikoidaan kypsennettyjen katkarapujen, majoneesin ja mustapippurin seosta. Suomessa avocadopasta oli tovin "yhden hitin ihme", mutta tuskin innokkaimmatkaan avocadopastakokit söisivät sitä joka päivä.

Vanhastaan on tiedetty, että välimerellinen ruokavalio, jossa on runsaasti hedelmiä, vihanneksia, täysviljaa, pähkinöitä, kalaa sekä oliiviöljyä, on hyväksi terveydelle. Nyt ostoslistalle voi lisätä myös avocadon.

Tutkimuksesta kerrottiin Amerikan Sydänliiton sivuilla ja alkuperäinen julkaisu löytyy täältä.

Tagit

sydän- ja verisuonisairaudet

Silakan myrkkypitoisuudet ovat Suomen vesillä laskeneet roimasti. Toisin kuin etelämpänä Itämerellä, laskusuhdanne jatkuu meillä yhä. Syynä ovat luultavimmin teollisuuden ympäristöystävällisemmät prosessit.

Asia selvisi pitkän aikavälin vertailussa. Suuren työryhmän tutkimuksessa verrattiin silakan dioksiini- ja PCB-pitoisuuksia 30 vuoden aikana. Seuranta on tehty Eviran toimesta ja yhteistyössä RKTL:n, THL:n ja SYKE:n kanssa. Tutkimusta on johtanut Eviran Anja Hallikainen. Uusi raportti, jonka pääkirjoittajana on Riikka Airaksinen THL:stä, esiteltiin tiistaina 18.2. osana Kansallinen Itämeritutkijoiden foorumin julkaisusarjaa. Asiasta uutisoivat aiemmin YLE ja Suomen Luonto.

Airaksisen raportti kertoo, että silakoiden myrkkypitoisuudet ovat laskeneet noin 2,8 prosenttiyksikön vuosivauhtia. Kokonaislasku 70-luvun lopulta on lähes 90 %, ja jatkuu yhä.

Silakka on ylivoimaisesti tärkein saaliskalamme. Sitä saadaan vuodessa vajaat 100 miljoonaa kiloa. Suurin osa tästä menee eläinten rehuksi (turkistarhoille tai kalankasvattamoille) tai vientiin. Ja, mikä vielä oudompaa, viedystä kalasta 90 % käytetään ihmisravintona. Naapurimaissa.

Siksi onkin hyvin paradoksaalista, että samalla kun meillä koto-Suomessa kalan kokonaiskulutus on kasvanut, meillä käytetään kotimaista kalaa vuosi vuodelta vähemmän. Tuontikalaa kuluu nykyisin kaksi kertaa niin paljon kuin kotimaista, vaikka vain kymmenen vuotta sitten määrät olivat tasoissa. Mistä ihmeestä on kysymys?

Kotimaista kalaa pelätään turhaan

Suomalaisten mieleen lienee iskostunut liiankin syvälle, että juuri lähivesien kaloissa on myrkkyjä, ja siksi niitä pitää välttää. PCB, DDT, ATP, EKG, WWW, mitä niitä myrkyllisiä kirjainyhdisteitä nyt olikaan, niitä on kaloissa. Ja etenkin silakassa!

Asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Kannattaa ymmärtää Eviran laatimat syöntisuositukset oikein ja olla pelkäämättä turhaan.

Yleisesti: mitä nuorempi kala, ja mitä pienempiä annoksia, sen useammin kalaa kelpaa syödä. Pari kertaa viikossa on täysin ok. Lähes kaikki suomalaisten syömä kala voisi ihan hyvin olla kotimaista.

Suurimmat myrkkymäärät (olivat ne sitten raskasmetalleja, dioksiineja tai lähes mitä vain) löytyvät petokaloista. Etenkin komeista, kyrmyniskaisista, isoista ja vanhoista. Pitkän elinkaaren aikana niiden elimistöön on kerääntynyt runsaasta ruuasta paljon myrkkyjä. Siksi juuri Itämeren lohta ja taimenta, tai sisävesien haukea ei tulisi syödä kovin usein.

Sama pätee myös silakoihin. Muutaman vuoden ikäisissä niiden dioksiini- ja PCB-pitoisuudet lähtevät selkeään kasvuun. Syy on kalojen ravinnossa. 15-senttisinä silakat vaihtavat aiemman planktonravinnon pohjaeläimiin, eli siirtyvät ylemmälle ravintoketjun portaalle. Uuteen ravintoon on ehtinyt kertyä enemmän myrkkyjä, jotka vuorollaan siirtyvät isoihin silakoihin. Mutta jopa niitä voi syödä turvallisesti kerran kuussa.

Myös WWF:n mielestä silakkaa voisi huoletta käyttää paljon enemmän ihmisruuaksi. Toisin kuin monen muun kalalajin, silakan pyynti on nimitäin jokseenkin kestävällä pohjalla.

Lähes jokainen meistä voisi suosia kotimaista kalaa. Se on paitsi terveellistä, myös ekologista. Jos ei tykkää suolasilakasta niin saahan siitä sushiakin.

Perjantai 21.2.2014: Korjattu Airaksisen raportin vastuualueiden yksityiskohtia.