kala

Tutkimuksen kohteena oli Yhdysvaltain Idahossa sijaitseva Snake River, 1740 kilometriä pitkä Columbiajoen suurin ja pisin sivujoki.

Joki on tunnettu lohikaloistaan, mutta ihmisen toiminta muuttaa joessa elävien Chinook-lohien vaellusreittejä olennaisesti. Näiden reittien muutosten ymmärtämiseksi tutkijat keräävät yksityiskohtaista tietoa lohien liikkumismalleista laajalta alueelta ja lyhyissä aikajaksoissa.

Yksi keino jäljittää lohien vaellusta on tutkia lohen tasapaino- ja kuuloelimen kemiaa.

Olennaisessa osassa on otoliitiksi kutsuttu sisäkorvan tasapainokivi, jonka toiminnasta kertovat nauhoitukset sisältävät tietoa siitä, missä kala on liikkunut ja kuinka kauan pysynyt aloillaan.

Helsingin yliopiston ja Luonnonvarakeskuksen yhteisen Kestävän kalastuksen periaatteet -hankkeen eräs lopputulos on yllättävä: ahvenen, hauen ja kuhan jälkeläisten laatu paranee emokalan koon kasvaessa.

Tehokas kalastus muuttaa kalakannan kokorakennetta ja koko vesiekosysteemin toimintaa. Ihminen voi kuitenkin omilla toimillaan vaikuttaa kalanpoikasten ominaisuuksiin, sillä kalastuspaineen säätelyllä voidaan vaikuttaa kalakantojen rakenteeseen. 

Nisäkkäiden karvat ja lintujen höyhenet ovat kehittyneet samanlaisesta varhaiskehityksen rakenteesta, plakodista. Siinä pintasolukko paksuuntuu pylväsmäisten ja hitaasti jakautuvien solujen vuoksi.

Karvojen ja höyhenten yhtäläinen varhaiskehitys on hämmentänyt kehitysbiologeja jo pitkään, koska linnut ja nisäkkäät kehittyivät eri matelijalinjoista, eivätkä matelijoiden suomut kuitenkaan aiempien tutkimusten mukaan olisi syntyneet vastaavanlaisesta rakenteesta. Tämä viittaisi siihen, että lintujen ja nisäkkäiden plakodirakenne on kehittynyt itsenäisesti evoluution myötä.

Ryhmänjohtaja Nicolas Di-Poi Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutista yhdessä Geneven yliopiston professori Michel C. Milinkovitchin kanssa on nyt kuitenkin osoittanut, että matelijoiden suomut kehittyvät aivan samanlaisesta rakenteesta ja samanlaisin molekulaarisin mekanismein kuin höyhenet ja karvatkin.

“Näyttää siis siltä, että erilaisesta ulkonäöstään huolimatta sekä suomut, höyhenet että karvat kehittyivät yhteisen matelijaesi-isän suomuista”, Nicolas Di-Poï sanoo.

Science Advances -julkaisussa ilmestyneessä tutkimuksessaan Di-Poi ja Milinkovitch tutkivat myös parta-agamaliskojen suomutonta muunnosta. He havaitsivat, että näiden liskojen eriskummallinen ulkonäkö johtuu EDA-geenin mutaatiosta. Saman geenin mutaatiot aiheuttavat ihmisillä ja hiirillä merkittäviä häiriöitä hampaiden, rauhasten ja karvojen kehityksessä.

Otsikkokuvassa on parta-agama (Pogona vitticeps), joka on eräs tutkimuksessa käytetty ennen liskolaji.

Juttu perustuu Helsingin yliopiston tiedotteeseen.

Kalahavainnot voi ilmoittaa kaikille avoimessa kalahavainnot.fi-verkkopalvelussa. Havainnosta toivotaan myös valokuvaa, jotta laji voidaan varmistaa. Kaikki varmistetut havainnot lisätään karttanäkymään, jolloin kuka tahansa voi katsella kalojen esiintymisalueita. Lisäksi palvelussa on tietoa Suomessa havaituista kalalajeista.

Palvelussa kerätään tietoa kaikista Suomen vesistöissä esiintyvistä kala- ja rapulajeista. Erityisesti havaintoja kaivataan uhanalaisista kaloista ja puutteellisesti tunnetuista lajeista, kuten piikkikampelasta, nokkakalasta ja isosimpusta sekä vieraslajeista, kuten täpläravusta, hopearuutanasta, mustatäplätokosta ja piikkimonnista.

Kaikki havainnot ovat arvokkaita, ja ne auttavat selkiyttämään kuvaa lajien levinneisyydestä ja runsaudesta sekä niiden mahdollisista muutoksista. Luken verkkopalvelusta saatavia tietoja käytetään tulevissa uhanalaisuusarvioinneissa, EU:n luontodirektiiviraportoinnissa, luontoselvityksissä, merialuesuunnittelussa sekä alueellisten hoito- ja suojelusuunnitelmien laatimisessa.

Palvelua uudistetaan yhä, ja sen ulkoasua ja käytettävyyttä parannetaan. Jatkossa palvelu on käytettävissä myös mobiililaitteilla.

Kun siis saat kalan, etenkin hieman erikoisemman, niin ilmoita siitä kalahavainnot.fi -palveluun!

Juttu on käytännössä sellaisenaan julkaistu Luonnonvarakeskuksen tiedote. Kuva: Wikipedia / SeppVei

Vedenalaiseen kuvaukseen erikoistunut nettisivusto Underwater photography guide järjesti vedenalaiskuvauksen kilpailun, joka sai lähetettiin upeita kuvia ympäri maailman.

Ensimmäisen palkinnon makrokuvien kategoriassa voitti Jeff Milisen Havaijilla otetulla kuvallaan, missä on partanilkka kuvattuna syvällä meressä salamavalolla, jolloin se näyttää olevan lähes läpinäkyvä. Kuvaajan mukaan kyseessä olisi ensimmäinen kuva tällaisesta partanilkasta, mutta ei aivan: esimerkiksi Harvardin yliopiston vertailevan eläintieteen osastolla on netissäkin hyvä valikoima partanilkkakuvia.

Yhtä kaikki, kuva on hieno ja niin on kohdekin!

Partanilkat (Ophidiidae) eivät ole ankeriaita, vaikka sellaisilta näyttävätkin, vaan varsin yleinen trooppisissa ja subtrooppisissa merissä esiintyvä kalalaji. Kalat elävät yleensä lähellä pohjaa, jopa kahden kilometrin syvyydessä. mutta käyvät sieltä kurkkimassa myös harrastajasukeltajien käyttämissä syvyyksissä. 

Kuvassa näkyy hyvin kalan pitkulainen keho ja sen ulkoinen maha.

Partanilkat ovat kooltaan kymmenestä sentistä aina kahteen metriin. Niiden selkä- ja peräevät ovat pitkät ja yhtyneet pyrstöevään. Joillakin lajeilla rintaevät puuttuvat ja eräillä ne ovat kapeat. Brotulinae- alaheimon lajeilla on kuonossa viiksisäikeitä. Toisin kuin monilla muilla partanilkkakalojen heimoilla partanilkoilla on pienet suomut.

Partanilkkojen heimoon kuuluu myös heimoon kuuluu myös maailman syvimmällä elävä kala Abyssobrotula galatheae, joka on tavattu 8 370 metrin syvyydestä.

Wikipedian mukaan vanhimmat partanilkkoihin kuuluvien lajien fossiilit on ajoitettu tertiäärikauden varhaisvaiheille. Tällaisia sukuja ovat muun muassa Ampheristus ja Hoplobrotula. Nykyään heimossa elää lähteestä riippuen 209–222 lajia, jotka jaetaan 46–48 sukuun.

Norjalaista pussilohta syödessä harvoin tulee ajatelleeksi kalojen kasvatusta, mutta onneksi tutkijat pohtivat.

Suomalaisryhmä on tutkinut tapoja parantaa kalankasvatuksessa kalojen terveyttä (ja samalla kasvatuslaitoksen tuottavuutta), ja huomanneet, että tarjoamalla kaloille nykyistä enemmän virikkeitä, voidaan huomattavasti laskea loistautien haitallisuutta.

Tuloksilla voi olla merkittävää sovellusarvoa suunniteltaessa ekologisesti ja taloudellisesti kestäviä ratkaisuja kalanviljelyssä esiintyviin loisongelmiin.

Lisää kalafarmeja ... mutta ekologisempia?

Kalanviljelyn merkitys ja volyymi kasvavat jatkuvasti. Samalla kalankasvattamoissa olevat ongelmat tulevat yhä olennaisemmiksi. Eräs olennaisimmista uhkatekijöistä etenkin tehoviljelyssä on loistartuntojen aiheuttamien tautien esiintyminen tuotantolaitoksissa.

Kalanviljelyssä tartunnat voivat aiheuttaa taloudellisia menetyksiä mm. heikentyneen kalankasvun ja korkeamman kalojen kuolleisuuden seurauksena. 

Kalojen viljelyolot altaissa ovat tyypillisesti hyvin pelkistettyjä verrattuna luonnonympäristöön, mikä voi vaikuttaa mm. kasvatuskalojen fysiologiaan ja selviämiseen luonnossa istutuksen jälkeen. Niinpä eräs tapa vaikuttaa kalojen hyvinvointiin ja kalatautien esiintymiseen voisi olla kehittää kalojen elinympäristöä. 

Tällaisessa niin sanotussa virikekasvatuksessa altaisiin sijoitetaan suojapaikkoja, minkä lisäksi altaiden veden virtaamaa, korkeutta ja virtaussuuntaa muunnellaan epäsäännöllisesti, jolla pyritään jäljittelemään luonnossa esiintyvää olosuhteiden vaihtelua.

Tämä olisi ekologisesti ja taloudellisesti kestävä ratkaisu, joka vähentäisi nyt loisten torjuntaan käytettyjä lääkehoitoja merkittävästi.

Havainto on mielenkiintoinen myös siksi, että kalanviljelylaitoksilla on merkittävä rooli ruoan tuotannon lisäksi uhanalaisten lohikalakantojen säilyttämisessä.

Suomalaiset kalavirkistäjät

Anssi Karvonen (Jyväskylän yliopisto), Mariella Aalto-Araneda (Helsingin yliopisto), Anna-Maija Virtala (Helsingin yliopisto), Raine Kortet (Itä-Suomen yliopisto), Perttu Koski (Elintarviketurvallisuusvirasto) ja Pekka Hyvärinen (Luonnonvarakeskus) ovat tutkineet ensimmäistä kertaa virikekasvatuksen vaikutusta loistautien esiintymiseen ja haitallisuuteen tuotantomittakaavan kokeissa.

Kokeissa selvitettiin standardi- ja virikeoloissa kasvatettujen lohikalojen kuolleisuutta eri kalatautien esiintymisen aikana sekä kalojen vastustuskykyä loisia vastaan.

He huomasivat tutkimuksessaan, että virikealtaissa kasvatettujen kalojen kuolleisuus ja loismäärät olivat merkittävästi alempia useimmissa tautitapauksissa verrattuina standardialtaissa kasvatettuihin kaloihin. Myös virikekalojen vastustuskyky loisia vastaan oli parempi.

Tutkimuksessa havaittiin kuitenkin myös, että virikekasvatuksen vaikutukset eivät olleet samanlaisia kaikkien taudinaiheuttajien kohdalla, mikä tulosten mukaan voi johtua taudinaiheuttajien erilaisesta ekologiasta sekä kalan lajista ja iästä.

Journal of Applied Ecology -lehdessä: julkaistu tuore tutkimus (DOI: 10.1111/1365-2664.12568) on tehty Jyväskylän, Helsingin ja Itä-Suomen yliopistojen, sekä elintarviketurvallisuusviraston (Evira) ja Luonnonvarakeskuksen (Luke) yhteistyönä. Tutkimuksessa käytetty virikekasvatusmenetelmä on kehitetty Luonnonvarakeskuksen (Luke) Kainuun kalantutkimusasemalla Paltamossa, jossa myös ko. tutkimus on suoritettu.

Tutkimusta ovat rahoittaneet Suomen Akatemia, Helsingin yliopisto, Itä-Suomen yliopisto, elintarviketurvallisuusvirasto (Evira) ja Luonnonvarakeskus (Luke).

Päivän kuvana on sapelisuu, eli sapelihammaskala (Chauliodus sloani).

Se on on n. 30 cm pitkä hoikkaruumiinen syvänmeren kala, joka elää tietääksemme vain Intian- ja Tyynen valtameren trooppisissa osissa noin 1 – 2 kilometrin syvyydessä. Sen suu on suuri ja täynnä pitkiä, neulamaisia hampaita, ja sillä on todennäköisesti eläinkunnan suurimmat hampaat suhteessa pään kokoon.

Kala saattaa joskus joutua merivirtausten myötä pintavesiin, mutta Suomessa tästä ei ole pelkoa – sen sijaan lomakohteissa kala saattaa huonolla onnella sattua eteen sukellusmatkoilla. 

Yleensä tämä kala on esimerkkinä merien syvyyksien kauhistuttavista eläimistä, ja normaalisti siitä näytetään vain kalan pää – juuri sen suurista hampaista johtuen. Oikeasti kala on kuitenkin varsin pitkä ja hoikka, ja sen selkäevän ensimmäinen ruoto on pidentynyt siimamaiseksi. Lisäksi tuon siimamaisen osan päässä on valoa hohtava elin, jolla kala houkuttelee saaliseläimiä. 

Kokonaisuudessaan tämä söpö pikkukala näyttää tältä:

Tallinnan teknillisessä yliopistossa on vesitankki ja tankissa on kummallinen kala: vaalea, muovinen robottikala, jolla on mustasta kumista tehty, vaihdettava pyrstö. Polskiessa pyrstö kuluu nopeiten, joten se voidaan vaihtaa nopeasti uuteen.

Yliopiston biorobotiikan keskuksen vetäjä, professori Maarja Kruusmaa on tutkinut kaloja ja kehittänyt robottipolskijaa jo usean vuoden ajan työryhmänsä kanssa. Useamman pienen kalamallin jälkeen ryhmä on saanut aikaiseksi myös kilpikonnan tavoin liikkuvan vedenalaisen, mutta silti vesitankissa väsymättä uiva robottikala on ryhmän tärkein tuote ja tutkimuskohde.

Kyseessä on vaatimattomasta ulkonäöstä huolimatta varsin hienostunut laite. Kruusmaan ryhmä on yhdessä brittien ja saksalaisten kanssa tarkkailleet kaloja, niiden tapoja saada tietoa ympäristöstään ja liikkua virtauksissa, ja koittaneet tehdä robottikalasta samaan tapaan käyttäytyvän.

Tavoitteena on laite, joka voitaisiin päästää vapaasti mereen tekemään siellä mittauksia ja tutkimuksia. Koska robottikala näyttää oikealta kalalta (etenkin kun sitä naamioidaan), voitaisiin niitä myös lähettää tutkimaan oikeiden kalojen käyttäytymistä niiden luonnollisissa elinympäristöissä. Eräs konkreettinen suunnitelma onkin käyttää robottikaloja Euroopan suurissa joissa voimalaitosten lähellä selvittämään kuinka oikeat kalat voimalaitosten lähettyville rakennettujen kalareittien läpi.

Robottikalat voitaisiin valjastaa myös oppaiden hommiin näyttämään luonnollisille kalakavereilleen tien Itämereen laskevissa joissa voimalaitosten ja muiden esteiden ohi mereen, jolloin voitaisiin auttaa säilyttämään kalakantoja.

"Kestävät kalakannat Itämerellä edellyttävät, että kalat pääsevät jokisuille kutemaan", kertoo tutkija Joni Kämäräinen tallinnalaisten tutkimukseen osallistuvasta Tampereen teknillisestä yliopistosta. "Niiden on selvittävä padottujen jokien kalaportaista, joiden virtauksille ne ovat herkkiä."

"Jos kaloille rakennetut väylät eivät toimi, kalat eivät pääse vaeltamaan luontaisia tuhansien vuosien aikana muodostuneita reittejään. Ekosysteemi kärsii, kun syntyy kalakato, ja saatamme jopa menettää jotain lajeja. Ruokakalojen osalta se vaikuttaa myös ihmiseen: kalaa ei ehkä riitä enää lautaselle."

Silakan myrkkypitoisuudet ovat Suomen vesillä laskeneet roimasti. Toisin kuin etelämpänä Itämerellä, laskusuhdanne jatkuu meillä yhä. Syynä ovat luultavimmin teollisuuden ympäristöystävällisemmät prosessit.

Asia selvisi pitkän aikavälin vertailussa. Suuren työryhmän tutkimuksessa verrattiin silakan dioksiini- ja PCB-pitoisuuksia 30 vuoden aikana. Seuranta on tehty Eviran toimesta ja yhteistyössä RKTL:n, THL:n ja SYKE:n kanssa. Tutkimusta on johtanut Eviran Anja Hallikainen. Uusi raportti, jonka pääkirjoittajana on Riikka Airaksinen THL:stä, esiteltiin tiistaina 18.2. osana Kansallinen Itämeritutkijoiden foorumin julkaisusarjaa. Asiasta uutisoivat aiemmin YLE ja Suomen Luonto.

Airaksisen raportti kertoo, että silakoiden myrkkypitoisuudet ovat laskeneet noin 2,8 prosenttiyksikön vuosivauhtia. Kokonaislasku 70-luvun lopulta on lähes 90 %, ja jatkuu yhä.

Silakka on ylivoimaisesti tärkein saaliskalamme. Sitä saadaan vuodessa vajaat 100 miljoonaa kiloa. Suurin osa tästä menee eläinten rehuksi (turkistarhoille tai kalankasvattamoille) tai vientiin. Ja, mikä vielä oudompaa, viedystä kalasta 90 % käytetään ihmisravintona. Naapurimaissa.

Siksi onkin hyvin paradoksaalista, että samalla kun meillä koto-Suomessa kalan kokonaiskulutus on kasvanut, meillä käytetään kotimaista kalaa vuosi vuodelta vähemmän. Tuontikalaa kuluu nykyisin kaksi kertaa niin paljon kuin kotimaista, vaikka vain kymmenen vuotta sitten määrät olivat tasoissa. Mistä ihmeestä on kysymys?