kukka

Kaksi kaunista ja kaksi myrkyllistä

• Lehtomaitikka (Melampyrum nemorosum)

Erikoisen näköinen keltakukkainen kasvi, jonka yläpään sinisenvioletit tukilehdet lisäävät näyttävyyttä. Väriensä vuoksi kasvin nimi on ruotsiksi "svenska flaggan", "svenska soldaten" tai "natt och dag". Kauneudestaan huolimatta kasvi on salakavala. Se on puoliloinen, joka varastaa osan ravinnostaan muiden kasvien juurista. Lehtomaitikka leviää muurahaisten avustuksella, sillä siemenet muistuttavat niiden munia: Vaistonsa mukaan muurahaiset kuskaavat siemenet pesiinsä.

Yksivuotista 20-40 -senttistä lehtomaitikkaa esiintyy luontaisesti maan etelä- ja kaakkoisosien lehdoissa ja niityillä. Keski-Suomessa se on tulokaslaji.

• Ojakellukka (Geum rivale)

Ruohikosta voi löytää pitkän punertavan varren päässä heiluvan ja kainosti nuokkuvan kukan tai pari. Kellon violettien tai viininpunaisten verholehtien alta vilkkuvat vaaleat terälehdet. Kyse on hennosta ojakellukasta, joka tunnetaan monella muullakin nimellä. "Pumpulakukka", "vapsahaisenkukka", "mettiäisenkukka" ja "kimalaiskukka" kertovat erilaisten pörriäisten touhuamiseen kellon ympärillä. Mesivarastot sijaitsevat syvällä kukassa. Medestä pitävät kimalaiset eivät yllä perille, joten ne joutuvat puremaan tiensä verholehtien läpi. Kukan ronskimmat nimet, kuten "vanhanpiian lemmenkukka", "karva-" tai "pässinkellukat" ja kuuluisan kasvitieteilijän Elias Tillandzin ylöskirjaama "bässincullin muna" taas viittaavat nuokkuvien ja hieman karvaisten punertavien kukkien kasvamiseen pareittain. Toinen hieman toista ylempänä. Myöhemmin niiden tilalle kehittyy kaksi pallomaista hedelmistöä.

Ojakellukan kukkavarsi on 25-50 cm pitkä. Monivuotinen kasvi on yleinen koko maassa purojen varsilla, niityillä, lehdoissa ja rehevissä korvissa.

• Kielo (Convallaria majalis)

Kielo kukkii valkoisilla nuokkuvilla kukilla, kehittäen niiden paikalle myöhemmin kellanpunaisia marjoja. Koko kielo on tappavan myrkyllinen: ainoastaan muutamat sienet ja hyönteiset pystyvät hyödyntämään kasvia vahingoittumatta. Ihmiselle kielon "nauttiminen" aiheuttaa sydämen vajaatoimintaa ja pahoinvointia. Kasvista on jo vuosisatoja kansan"lääketieteessä" tehty sydäntä vahvistavia sydänalatippoja. Kielouutteilla on myös lääkitty epileptikkkoja ja halvaantuneita. Wanhan kansan mukaan kielon kukista kuivattu aivastuspulveri auttoi nuhaan, sillä se valuttaa aivorauhasen tautiset eritteet hyvin ulos. Kasvin nykyinen nimi on ilmeisesti Lönrrotin väännös sanasta "kieli": Lehtiensä vuoksi kasvia kutsuttiin kansan parissa "lehmänkieleksi" tai "kieliheinäksi". Ruotsalainen "liljekonvalj" vääntyi meillä pian "viljuvaljuksi" ja "viljukkavaljukaksi". Kielo on Suomen kansalliskukka ja löytyi 90-luvulla kymmenpennisestäkin.

Kielon kukkavarsi on 15-20 cm korkea. Kasvi on yleinen koko maassa, ainakin napapiirin eteläpuolella.

• Suovehka (Calla palustris)

Suomen ainoa vehka löytyy suolampareista ja purojen varsilta. Kasvi aloittaa kukintansa juhannuksen tienoilla. Sen erikoisen näköisiä kellertäviä tähkämäisiä kukintoja eli puikeloita ympäröi suuri valkoinen suojalehti. Myöhemmin huomiota herättävät vehkan kirkkaan punaiset hedelmät. Koko kasvi on myrkyllinen ja aiheuttaa nautittuna limakalvojen turvotusta ja sydämentykytystä. Vehkaa voi kuitenkin käyttää oikein käsiteltynä hätäravintona: Carl von Linne kertoi aikanaan, että Lapissa vehkan juurista tehtiin parin päivän pituisen käsittelyn jälkeen leipää. Leipä oli makeaa ja vaaleaa, toisten kertomusten mukaan kirpeää ja katkeran makuista.

Vehkan näyttävä suojuslehti on 5-10 cm pituinen. Vehka on yleinen koko maassa, aivan ylintä Lappia lukuunottamatta.

Kaksi ruokaisaa

• Voikukka (Taraxacum spp.)

Vaikka ympäri maan löytyvät keltaiset "voikukat" näyttävätkin pellolla kaikki samalta, voikukka ei ole mikään yksi laji. Pelkästään Suomessa ne muodostavat noin 500 lajin sekasotkuisen ryhmän, jonka moninaisuuden huomaa lehdistä. Monet lajeista ovat täysin siitepölyttömiä, ja jatkavat sukuaan suvuttomasti. Kaikki voikukat ovat erinomaisia ruokakasveja, joista voi käyttää aivan kaikki osat. Juurista saa leivän jatketta, makua keittoihin tai ytyä muhennoksiin, sekä tietysti kahvinkorviketta. Kirpsakat lehdet kelpaavat salaattiin tai pinaatin tapaan melkein mihin vain. Myös kukat ovat syötäviä, vaikka siitepöly aiheuttaakin joillekin allergisia oireita. Voikukat voi vahingossa sekoittaa ruuaksi kelpaamattomiin sukulaiskasveihin (maitiaiset ja keltanot), mutta ainoastaan voikukan 5-25 cm pituinen kukkavarsi on täysin lehdetön. Kukkavarresta löytyvällä maitiaisnesteellä hoidettiin entisaikaan finnejä, syyliä ja haavoja. Voikukasta saadaan hieman eri käsittelyllä useita eri väriaineita - ainakin punaista, keltaista, violettia ja ruskeaa.

• Koiranputki (Anthriscus sylvestris)

Yleinen ja näyttävä läpi kesän kukkiva valkoinen kukka löytyy noin metristen varsien päästä. Koiranputki on hyvä ruokakasvi, mutta voi helposti sekoittua tappavan myrkylliseen myrkkykatkoon tai hukanputkiin. Maultaankin se on kuuleman mukaan lievästi epämiellyttävä. Koiranputki on levinnyt ja yleistynyt koko maassa laidunnuksen vähennyttyä. sitä esiintyy etenkin rehevöityneillä alueilla, kuten koirien ulkoilutusalueilla tai tienpientareilla. Ongelmaksi koituneen kasvuston poistaminen on mittava urakka, sillä monivuotinen emokasvi voi yrittää työntää kukkavarsia useiden vuosien ajan. Muita nimiä ruiskuheinä tai koirankattara.

Pirunpiiska

• Suo-ohdake (Cirsium palustre)

Kosteilla niityillä ja rannoilla kohoavat korkeat, tummanpuhuvat ja piikkiset kukkavarret kuuluvat poikkeuksetta suo-ohdakkeelle. Komea torni nousee jo ennen kukintaa korkealle muun kasvuston yläpuolelle. Tietyissä kulttuuria harrastavissa biologipiireissä se tunnetaankin "mordorkukkana". Rakkaalla ja näkyvällä kasvilla on toki monia muitakin nimiä: "piikkiäinen", koska se on kauttaaltaan varsin kivulias kosketeltava, "mehiläisohdake", koska se on hyönteisten suosiossa, ja "lumenmittari", koska sen korkeuden kerrotaan näyttävän tulevan talven lumimäärän. Jopa parimetrisen varren päähän avautuu lopulta violetti kukkaterttu.

Vaan entäpä ne juhannustaiat, kuten vaikkapa tulevan puolison taikominen? Kukan ojennus mielitietylle on oikein hyvä alku. Kunhan ei vain sitä ohdaketta...

Lähteet: Retkeilykasvio (Luonnontieteellinen kasvimuseo 1998); Mikko Piirainen & kumpp.: Kotimaan luonnonkasvit (Wsoy 2003); Ulla Lehtonen: Ullan luonnonyrtit (Wsoy 2004); Hämet-Ahti & kumpp. (toim): Kirsti & Marja Aapala: Pääskynhattu, päivänkämmen (Otava 2007).