415 vuotta sitten, tarkkaan ottaen 7. tammikuuta 1610, italialainen tähtitieteilijä Galileo Galilei suuntasi uuden, entistä paremman kaukoputkensa kohti Jupiteria. 20-kertaisella suurennuksella sen molemmin puolin erottui pieniä valopisteitä. Illasta toiseen niiden sijainti planeetan suhteen muuttui, mutta toisella tavalla kuin tähtien, joiden suhteen Jupiter vaelsi hitaasti.

Galilei jatkoi planeetan tarkkailua illasta ja yöstä toiseen aina säiden salliessa, ja teki näkemästään huolellisia piirroksia. Valopisteet näyttivät seuraavan planeettaa, mutta eivät ihan uskollisesti. Toisinaan kaksi niistä oli Jupiterin toisella ja kaksi toisella puolella, joskus samalla puolella oli kolme valopistettä, välillä joku niistä oli kokonaan kateissa.

Kaukoputkella tehdyt havainnot auringonpilkuista, Kuun pinnanmuodoista, Venuksen vaiheista ja Jupiterin kuista sekä niihin viittaaminen kopernikaanisen eli aurinkokeskisen maailmanjärjestyksen tukena vei Galilein kiistoihin katolisen kirkon ja kiivaiden kirkonmiesten kanssa.

Varsinaisesti kyseessä ei ollut tuomio vaan määräys, jonka mukaan Galilein tuli "pidättäytyä tyystin opettamasta tai puolustamasta tätä oppia ja mielipidettä tai keskustelemasta siitä… luopua kokonaan… näkemyksestä, että Aurinko pysyy paikallaan kaikkeuden keskellä ja Maa liikkuu, ja siten olla pitäytymättä, opettamatta tai puolustamatta sitä millään tavoin suullisesti tai kirjallisesti".

Galilein suhteen ei siis ryhdytty sen kummempiin kurinpidollisiin toimenpiteisiin, kunhan hän noudattaisi annettua määräystä. Asia ei kuitenkaan jäänyt tähän, ei Galilein eikä myöskään katolisen kirkon puolelta. 

Inkvisitio puuttui uudelleen Galilein puuhiin vuonna 1633 eikä – katolisen kirkon kannalta – ollenkaan syyttä. Vuonna 1632 oli ilmestynyt Dialogo dei due massimi sistemi del mondo eli "Dialogi kahdesta maailmanjärjestyksestä". 

Siinä Galilei tarkastelee kahden filosofin ja yhden maallikon käymän kuvitteellisen keskustelun muodossa kahta kilpailevaa näkemystä maailmankaikkeudesta sekä Maan ja Auringon keskinäisestä suhteesta. 

Näennäisesti käsittely on tasapuolista, mutta maakeskistä järjestelmää puolustavan filosofin nimestä Simplicio voi jo päätellä, kumpi näkemys on kirjassa voitolla ja kumpaa puolta vaivihkaisesti solvataan. Katolinen kirkko lisäsi teoksen kiellettyjen kirjojen listalle ja Galilei tuomittiin jumalanpilkasta.

Ratkaiseva ero on, että juliaanisessa kalenterissa joka neljäs vuosi oli karkausvuosi, mutta gregoriaanisessa kalenterissa sataluvuista vain 400:lla jaolliset ovat karkausvuosia. 

Bullassa määrättiin, että uuteen kalenteriin siirrytään 4. lokakuuta 1582. Vuosisatojen kuluessa kertyneestä virheestä – ajanlaskun alkupisteenä oli Dionysius Exiguuksen yli tuhat vuotta aiemmin määrittämä Jeesuksen syntymän ajankohta – hankkiuduttiin eroon siirtymällä suoraan 15. päivään lokakuuta.

Alkuun uusi kalenteri otettiin käyttöön vain Italiassa, Espanjassa, Portugalissa ja Puolassa, muissa katolisissa maissa myöhemmin samana vuonna tai lähivuosina. Tarinan mukaan Galileo Galilei oli syvästi närkästynyt, kun hänen tuttavansa vitsailivat uuden kalenterin käyttöönoton jälkeen, kuinka olivat nukkuneet tosi makeasti, kun yhdessä hujauksessa oli mennyt 11 päivää.

Ruotsissa ja Suomessa uuteen ajanlaskuun siirryttiin vasta vuonna 1753. Meillä karkauspäivä oli 24. helmikuuta 1990-luvun loppuun saakka, nykyisin se on 29. helmikuuta.

Galileo Galilei tunnetaan lukuisista tähtitieteellisistä löydöistään. Pienellä kaukoputkellaan hän mullisti maailmankuvan erottamalla Kuun pinnalla kraattereita, Jupiterin ympäriltä kuita ja Venukselta vaiheet. Auringossakin näkyi pilkkuja, mutta niitä Galilei ei välttämättä havainnut ensimmäisenä.

Saksalainen jesuiittapappi Christoph Scheiner teki samoihin aikoihin piirroksia Auringosta ja kirjasi niihin tummia täpliä. Hän julkaisi havaintojaan vuonna 1630 ilmestyneessä kirjassaan Rosa Ursina, jonka yksi aukeama on päivän kuvanamme.

Alkuun Scheiner arveli täplien olevan Aurinkoa kiertäviä kappaleita, mutta asettui sitten samalle kannalle kuin Galilei: pilkut ovat Auringon pinnan ilmiöitä. Muuten Scheiner ja Galilei olivat eri linjoilla, sillä katolisen kirkon pappi ei hyväksynyt aurinkokeskistä maailmanmallia. Miesten välillä oli myös kiistaa siitä, kumpi oli löytänyt auringonpilkut. 

1600-luvun puolivälin paikkeilla Auringon aktiivisuus hiipui ja hiljaisuutta jatkui 1700-luvun puolelle. Kun tämän Maunderin minimiksi kutsutun jakson aikana ei pilkkuja juuri näkynyt, havaintoja kertyi hyvin vähän, ja Scheinerin julkaisema kirja säilyi keskeisenä tietolähteenä. Tuoreehko tutkimus viittaa siihen, että Aurinko on jälleen hiljenemässä.

Kuva: University of Oklahoma