Pysyykö jääkuiden elämä piilossa? Markus Hotakainen Pe, 07/02/2025 - 09:53
Kuva: NASA/JPL-Caltech
Kuva: NASA/JPL-Caltech

Onko jättiläisplaneettojen jäisten kuiden valtamerissä syntynyt alkeellista elämää? Sitä ei tiedetä – ehkä koskaan.

Tuoreessa tiedeartikkelissa, joka julkaistiin Communications Earth and Environment -lehdessä, tarkastellaan Saturnuksen Enceladus-kuun jäisen kuoren alla vellovan vesimassan dynamiikkaa tai pikemminkin sen puutetta.

Mikäli meressä on elämää, sen täytyy saada energiansa kuun sisuksista tihkuvasta lämmöstä ja mineraaleista, sillä auringonvalo ei edes kajasta paksun jääkuoren läpi. Siksi elämää – jos sitä on – esiintyy hyvin syvällä, lähinnä meren pohjassa.  

Suunniteltaessa jäisille kuille suuntautuvia luotainlentoja on ajateltu, että robottikaira voisi porautua jään läpi, ottaa näytteitä vedestä ja palauttaa ne tutkittaviksi kiertolaisluotaimeen, ehkä jopa Maahan saakka.

Readingin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan se ei välttämättä anna vastausta kysymykseen elämän esiintymisestä. Tietokonemallinnusten perusteella Enceladuksen vesi nimittäin kerrostuu samaan tapaan kuin öljy ja vesi lasipurkissa. 

Hyiseen mereen saattaa muodostua tarkkarajaisia kerroksia, joiden läpi kulkeutuessaan pintaa kohti hyvin verkkaisesti nousevat pieneliöt ja muu orgaaninen aine voi hajota niin, ettei sitä enää pysty tunnistamaan elämän merkeiksi.    

”Elämästä kertovat kemialliset yhdisteet voivat jäädä näihin kerroksiin nalkkiin sadoiksi tai jopa sadoiksituhansiksi vuosiksi, kun niiden aiemmin arveltiin kohoavan pintakerroksiin kuukausien kuluessa”, tutkimusta johtanut Flynn Ames toteaa. 

Enceladuksen tapauksessa toivoa on herättänyt, että sen uumenista suihkuaa pinnan halkeamien kautta vettä ja jäähileitä avaruuteen. Näitä kylmiä suihkuja on jo tutkittu Cassini-luotaimella, joka kiersi Saturnusta vuosina 2004–2017. Nyt näyttää siltä, että näiden jäisten geysirien tutkimisesta ei ollut eikä olisi jatkossakaan elämän etsinnän kannalta ihmeempää hyötyä.

Kosminen katoamistemppu

Neptunus peittyy Kuun taakse. Kuva: MH
Neptunus peittyy Kuun taakse. Kuva: MH

Toisinaan planeetta voi kadota taivaalta, mutta taustalla – tai pikemminkin etualalla – on yleensä hyvin näkyvä syy: Kuu

Tuskin oli Saturnuksen peittymiseltä Kuun taakse selvitty – tosin ainakin eteläisessä Suomessa tapahtuma jäi pilviverhon taakse – kun Neptunus jäi seuraavana päivänä Kuun kätkemäksi.

Jos Kuu ja planeetat vaeltaisivat taivaalla täsmälleen ekliptikan eli Auringon näennäisen reitin kohdalla, Kuu peittäisi planeetat taakseen joka kierroksella. 

Kuun rata on kuitenkin kallistunut yli viisi astetta Maan ratatasoon (eli ekliptikaan) nähden, planeettojenkin radat ovat kallellaan asteen tai pari. Siksi Kuu peittää planeettoja taakseen vain aika ajoin. Esimerkiksi Mars peittyy Kuun taakse helmikuussa, ja Venus syyskuussa.   

Siinä missä Saturnus näkyy helposti paljain silmin, Neptunus erottuu pienenä valopisteenä vain kiikarilla tai kaukoputkella. Kuun kulkeutuessa Aurinkokunnan uloimman planeetan eteen ei kiikarikaan riitä, sillä Kuu häikäisee vajaana puolikkaanakin niin, että peittymisen seuraaminen vaatii melko kookasta kaukoputkea.

Tammikuun 5. päivän sääennuste lupasi selkeää säätä jokseenkin siihen saakka, kun peittyminen alkaisi illansuussa parikymmentä minuuttia vaille viisi. Ja kas vain, lännestä alkoikin lipua pilvenriekaleita pian neljän jälkeen…

Vielä kymmenen minuuttia ennen h-hetkeä Kuun edessä oli ohutta pilveä niin, että kiertolaisemme ympärillä oli pieni kehä. Kuin ihmeen kaupalla pilvet kuitenkin kaikkosivat juuri sopivasti.

Ongelmia aiheutti myös taivaan valoisuus. Auringonlaskusta oli kulunut vain noin tunti, joten pimeys ei vielä ollut kunnolla laskeutunut. Se vaikeutti entisestään Neptunuksen erottamista Kuun kupeelta – eikä se erottunutkaan. Paitsi kuvissa ja niissäkin vain vaivoin.

Kuvauskalustona oli Nikon Z5 ja 150–600-millinen zoom-objektiivi maksimipolttovälillä. Räpsin viitisenkymmentä kuvaa erilaisilla asetuksilla, joista osuvimmiksi osoittautuivat 1/80 sekunnin valotusaika ja ISO-lukema 51 200.   

Näilläkin spekseillä Kuun taakse katoava Neptunus ikuistui vain pariin ruutuun, siinä kaikki. 

Jonkinlaista mittakaavaa ilmiölle antaa se, että tapahtumahetkellä Kuun etäisyys Maasta oli 372 230 kilometriä, Neptunuksen 4 514 292 200 kilometriä. Neptunuksen heijastama auringonvalo oli siis taivaltanut avaruudessa yli neljä tuntia ennen tallentumistaan kameran ccd-kennolle.

 

 

Sinisiä varjoja ja punaisia pilviä

Varjoja hangella
Varjoja hangella
Punainen iltarusko

Valon ja varjon vaihtelu helpottaa ympäröivän maailman hahmottamista – tai oikeastaan tekee sen ylipäätään mahdolliseksi.

Jos katselee vaikkapa korkealta kukkulalta notkelmassa kasvavaa tiheää metsää siten, että aurinko paistaa suoraan selän takaa, puustosta on vaikea erottaa yksityiskohtia: tummat varjot jäävät auringon valaisemien puiden taakse piiloon. 

Varjot ovat tosiaan aina tummia, mutta ne eivät aina ole samanvärisiä. Jos kävelee kuutamoiltana lumisella tiellä, jota valaisevat harvakseltaan sijaitsevat katulamput, lankeaa maahan kaksi varjoa. Toinen niistä on kellertävä ja toinen sinertävä. 

Värieron syynä on se, että Kuun valon langettamaa varjoa valaisee keltainen katulamppu. Katuvalojen luomia varjoja puolestaan valaisee Kuusta heijastunut auringonvalo. Se ei ole sinistä vaan valkoista, mutta silmä tulkitsee kontrastin takia näkemänsä sinertäväksi, ja maassa näkyy kaksi selvästi eriväristä varjoa.

 

 

Päiväsaikaan auringon synnyttämät varjot sen sijaan ovat todellisuudessakin sinisiä. Mistä niitä valaiseva vähäisempi valo on peräisin? Siniseltä taivaalta. 

Kun auringosta tuleva valkoinen, kaikista eri väreistä koostuva valo etenee Maan ilmakehässä, sinisen valon kulkusuunta muuttuu eniten, punaisen vähiten. 

Sinistä valoa leviää eli siroaa ympäri taivasta ja siksi sinitaivas on todellakin sininen. Samasta syystä nouseva ja laskeva aurinko on punainen: suuri osa sinisestä valosta on sironnut taivaalle. Punertunut aurinko värjää usein koko taivaan ja etenkin pilvet liekehtiväksi.

 

Punainen iltarusko

 

Aurinkoisena päivänä varjot eivät välttämättä näytä sinisiltä, sillä valon ja varjon kirkkausero on niin suuri, että silmä ei erota sinistä väriä. Sinisten varjojen näkeminen on helpompaa lumen peittämässä talvimaisemassa ja erityisesti auringon ollessa matalalla – mikä Suomessa on sydäntalven päivinä vallitseva tilanne. Paitsi että yleensä aurinko on pilvien takana…

Jos aurinko kuitenkin sattuu paistamaan matalalta talviselta taivaalta, valo lankeaa maanpintaan hyvin viistossa kulmassa. Silloin lumi ei hohda yhtä kirkkaasti kuin keskellä aurinkoista kevättalven päivää. 

Matalalla olevan auringon valo on lisäksi hieman punertunutta, mikä entisestään lisää valon ja varjon kontrastia. Kun silloin tarkastelee hangen pinnalle heittyviä varjoja, ne ovat voimakkaan sinisiä, lähes yhtä sinisiä kuin yllä kaartuva sininen taivas.