Tutkimus: Haahkojen määrä romahtanut dramaattisesti Turun saaristossa

Kuva: Jouko Högmander
Kuva: Jouko Högmander

Turun saariston haahkakanta on romahtanut viimeisen 25 vuoden aikana, kertoo lintujen kantavaihteluita analysoiva tutkimus. Taantumisen pääsyy lienee seudulle saapuneessa pedossa.

Haahka on ulkosaariston ikoninen ja suuri sorsalintu, joka tunnetaan lähinnä pehmeistä untuvistaan sekä (Ruotsinlaivaltakin bongattavista) suurista yksilömääristä. Vähemmän tunnettua on, että haahkat syövät pääasiassa sinisimpukoita - kuorineen päivineen, sillä linnut murskaavat kuoret lihasmahassaan.

Turun ulkosaariston haahkakanta on pienentynyt noin 95 % viimeisten 25 vuoden aikana. Vuositasolla hupeneminen on ollut vajaat 15 %. Lähempänä mannerta tilanne ei ole ollut yhtä dramaattinen, mutta kannat ovat silti laskeneet. Haahkojen määrä koko Suomessa on alle puolet (noin 40 %) 1990-luvun huippuvuosista.

Pystypalkit kuvaavat haahkakantojen kehitystä laskenta-alueella (Vösa ja kumpp. 2017)

Asia käy ilmi Metsähallituksen uunituoreesta saaristolintujen pitkäaikaisia kantavaihteluita valottavasta raportista.

Taantumisestaan huolimatta haahka on edelleen Turun saariston runsain saaristolintu.

Mistä romahdus johtuu?

Haahka on aina ollut saaristolaisille tärkeä lintu, jota on hyödynnetty monin eri tavoin: Sitä on metsästetty ruuaksi, ja pesistä on kerätty munia sekä untuvia. Jo 1900-luvun alkupuolella se oli runsaslukuisin lintu Turun ja Ahvenanmaan ulkosaaristoissa. Koko maan kannan arvioitiin tuolloin olevan noin 12 000 paria, josta 4/5 lounaisessa saaristossa. Toisen maailmansodan aikana määrät romahtivat hetkellisesti mm. ölypäästöjen, kylmien talvien, ja sotavuosien ankaran metsästyksen ja munien keruun vuoksi.

Kantavaihteluihin on monia syitä, joiden painotukset vaihtelevat alueittain. 1960-luvulta alkaen haahkat runsastuivat esimerkiksi Ruotsin kevätmetsästyksen loputtua, merikotkakannan romahtaessa ja sinisimpukoiden runsastuessa (kiitos Itämeren rehevöitymisen). 1980- ja 90-luvuilla haahkoja taas riivasivat paikalliset tautiepidemiat (jotka pääsivät leviämään helposti tihenevissä pesimäpopulaatiossa), pienpetojen lisääntyminen, sekä muut syyt. Sinisimpukkakannat haahkojen talvehtimisalueilla Tanskan salmissa ovat myös saattaneet huveta.

Nyt havaittu romahdus Turun ulkosaaristossa johtunee lähinnä merikotkakannan elpymisestä. Lajia on Suomessa vainottu ihmisen kilpailijana ainakin 1800-luvun lopulta lähtien. Lopulta 1950-luvulla se hävisi maastamme lähes kokonaan ympäristömyrkkyjen, eritoten DDT:n, käytön takia. Suojelutoimien myötä kanta on kuitenkin elpynyt. 1990-luvun lopulta alkaen ulkosaaristossa on nähty jopa kymmenien merikotkien joutoparvia. Ne muuttavat alueelle aikaisin keväällä, ja käyttävät aluksi ravinnokseen lähinnä hylkeiden poikasia sekä synnytysjätteitä. Kun tämä ruoka käy vähiin, saaliiksi joutuvat etenkin aikaisin pesivät linnut - eritoten haahkat. Kotkien poissaollessa ne ovat ryhtyneet pesimään suojattomilla ulkosaariston luodoilla.

Sisempänä saaristossa merikotkat käyttävät ravinnokseen enimmäkseen kalaa ja jättävät haahkat siksi rauhaan.

Haahkat ovat myös sopeutuneet kasvaneeseen saalistuspaineeseen. Ne käyttävät suojakseen ympäristöoloja, ja pesivät aiempaa mielummin katajikoissa ja lokkien yhdyskunnissa, sekä etsivät suojaa laiturien alta. Bengtskärin majakkasaarella ne ovat oppineet rakentamaan pesiään kukkapenkkeihin ja seinänvierustoille. Penkkien alla pesivät linnut eivät häiriinny edes penkille istuvista turisteista. Onpa jokunen haahka huomattu myös pisuaaristakin (joka lienee tosin poistunut käytöstä ainakin pesinnän ajaksi).

Onko luonnon tasapaino siis nyt jotenkin järkkynyt? Haahkojen ja merikotkien osalta kyllä, mutta juuri nyt tilanne saattaa olla osaksi palaamassa aiempaan tilaan - sellaiseen aikaan, jolloin merikotkia esiintyi Saaristomerellä runsaasti edellisen kerran (ehkäpä 1800-luvulla). Yksi selvä muutos on kuitenkin tapahtunut: haahka on levittäytynyt aiempaa sisemmälle saaristoon, koska niitä ei ihmisen toimesta hyödynnetä lähimainkaan yhtä paljon kuin ennen.

Kannattaa myös muistaa, että "tasapainotila" ymmärretään usein väärin. Se tarkoittaa aina tilapäistä välivaihetta eikä mitään pysyvää harmoniaa. Jossain vaiheessa tulee aina jokin tekijä, joka horjuttaa tilannetta, minkä vuoksi systeemi ennemmin tai myöhemmin hakeutuu uuteen tasapainoon - joka voi olla tyystin erilainen kuin se aiempi.

Haahkojen määrä on taantunut myös laajemmin Euroopassa (27 vuoden aikana 40 %). Syinä ovat olleet mm. simpukoiden ylikalastus ja ihmisen toiminnan aiheuttama tahaton häirintä pesintäalueilla.

Lähteet: Saaristolinnuston historia, kannankehitys ja nykytila Turun saaristossa (Vösa ja kumpp., Metsähallitus 2017), Punainen lista (2015)

Otsikkokuva: Jouko Högmander

Reportaasi Saaristomereltä 2/4: Rannikkotykkejä ja torppareita

Jungfruskärin saarilla historia on alituiseen läsnä. Kevätilmassa väreilee sekoitus torpparielämää ja armeijan läsnäoloa. Neliosainen reportaasi kertoo Saaristomeren kansallispuiston helmestä.

”JoulukalenteriSaaristomeren karunvehreä luonto kiehtoo. Siksi olen talkooleirillä hoitamassa Jungfruskärin perinnemaisemia.

Haravoin kohtaa, jossa maasta paljastuu yllättäen punatiilistä mursketta. Muistelen kuulleeni, että jostain tästä kulki aikoinaan armeijan huoltotie. Ja tuossa vieressä oleva suuri gneissijärkäle on varmaankin ollut rajapyykki. Mahtaisiko olla peräti torppariajalta?

Jos Ahvenanmaata ei lasketa, Jungfruskäriä lännemmäs ei Suomen kamaralla taida päästä. Linnuntietä sekä Turkuun että Maarianhaminaan on täältä noin 70 kilometriä.

Saarilla on mielenkiintoinen historia. Täällä kuitenkin kiehtoo eritoten se, kuinka saumattomasti eri aikakaudet nivoutuvat yhteen.

Muinaiset kalliot nousevat merestä

Kaiken pohjalla ovat kauniit silokalliot. Ne ovat edustavimmillaan rannoilla, joilla kivessä luikertelevat moniväriset juonet erottuvat parhaiten.

Lähes psykedeelisistä kuvioinneistaan huolimatta kivilajit ovat pääpiirteissään Suomen yleisimpiin kuuluvia, gneissejä ja granodioriitteja. Ne syntyivät vajaat 1900 miljoonaa vuotta sitten syvällä maan uumenissa. Tuolloin kamaramme huiteli jossain lähellä päiväntasaajaa, ja Suomen ja Ruotsin alueille oli kehittymässä muinainen Svekofennidien vuoristo.

Niihin aikoihin elämää esiintyi vain merissä, ja monisoluiset eliöt olivat vielä hyvin harvassa.

Eroosio ja aika ovat sittemmin syöneet vuoret kallioiden päältä. Loppusilauksen tekivät kalliot kiillottanut jääkausi, kiviä kauniisti pyöristäneet meren aallot, sekä puolustusvoimien kolhot louhintatyöt.

Jääkauden loputtua Jungfruskärin korkeimmatkin huiput olivat vielä merenpohjaa. Kuivaa maata niistä tuli vasta 4000 vuotta sitten, ensin satunnaisina kareina ja luotoina, jotka aikaa myöten kasvoivat toisiinsa kiinni. Vielä tuhatkunta vuotta sitten, viikinkiajan lopulla, kalliot olivat 4–6 metriä nykyistä alempana. Maa kohoaa alueella yhä 5–6 millin vuosivauhtia.

Maannousun vaikutukset näkyvät Jungfruskärin pääsaarella varsin oivasti. Itärannan flada-tyyppisen matalan lahden suora yhteys mereen katkeaa seuraavan parin vuosisadan aikana. Siitä kehittyy samanlainen vauhdilla kaislikoituva kluuvijärvi kuin saaren lounaisosassa jo lymyilee. Kluuveihin merivettä pääsee ainoastaan myrskysäällä. Sekä fladan että kluuvin tulevaisuus taas näkyy saaren keskellä: Siellä oleva lähes umpeen kasvanut kosteikko oli vielä 1600-luvulle asti meriyhteydellä varustettu flada.

Kasvit kukoistavat kallioisella saarella juuri ravinteikkaita sedimenttejä keränneiden painanteiden vuoksi.

Saariston matalat merenlahdet muuttuvat hitaasti. Erityisesti fladat ovat runsaslajisia, herkkiä ja lailla suojeltuja elinympäristöjä.

Merenkulkijoiden pysähdyspaikka

Keskelle merenselkää kasvanut saariryhmä on ollut jo pitkään tärkeä merenkulkijoiden etappi. Saarten väliset salmet ja tuulensuojaisat poukamat tarjosivat luonnonsatamia.

Jungfruskär on merkitty karttoihin tärkeän kauppareitin etapiksi jo vähintään 800 vuoden ajan. 1200-luvulla saariryhmä tunnettiin nimellä Kyrkosundskär (suom. kirkkosalmenluoto). Kertomusten mukaan Jungfruskärissä sijaitsikin  kappeli ja ehkä krouvikin jo hyvin varhain.

Elämästä saarilla kertovat monet muinaisjäännökset, joista osa odottaa yhä tarkempia tutkimuksia. Rautakautinen hautaröykkiö ja jatulintarha voivat olla kaikkein varhaisimpia merkkejä asutuksesta. Saarilta löytyy lisäksi monenlaisten asuinrakennelmien perustuksia.

Kallioihin tehdyt kaiverrukset kertovat myös elämän vaiheista. Etenkin näköalapaikoille on hakattu kirjaimia, lukuja ja kuvioita. Nykyisen vierasvenesataman edessä olevalta kalliolta löytyy raakapurjealuksen kuva, jonka kerrotaan olevan peräisin 1600- tai 1700-luvulta.

1800-luvulla tulivat torpparit. He hoitivat saarella lähikylien karjaa ja viljelivät maata. Jungfruskärin maatalouskäytön huippukautena, 1900-luvun alussa, sen rannalta toiselle näki esteettä. Enimmillään saarilla asui vajaat 50 ihmistä. Siellä toimi oma koulukin, jonkin aikaa.

Nykyisin vuosisataisesta torpparielämästä on muistona lähinnä raunioita ja vanhoja ojia. Käyttökunnossa pidettyjä torppamökkejäkin löytyy – yksi niistä toimii talkooporukkamme majapaikkana.

Vaikka Jungfruskärille ei kulje reittiliikennettä, saarella tuntee olevansa yhä vieläkin keskellä tärkeää kulkuväylää. Ruotsinlaivat nimittäin lipuvat iltahämärässä juhlavasti vain muutaman kilometrin päästä Jungfruskärin ohi. Ja yhä vieläkin saarten lomitse kulkee kesäinen pienveneilyreitti, joka vie kohti Sottungaa, Föglötä ja Lumparlandia.

Pommikoineita ja rannikkotykkejä

Jungfruskärin historian vaiheita ovat määrittäneet myös sotatoimet sekä niihin varustautuminen. Saarilla sijaitsi vartioasema läpi koko toisen maailmansodan ja aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.

Sodan tuoksinassa (17.2.1940) saarten yllä räjähti venäläinen pommikone (Iljushin DB-3), ilmeisesti suomalaishävittäjän ansiosta. Osa koneesta tippui Hamnön saarelle, osa jäälle, osa jään läpi.

Koneen kolmihenkisestä miehistöstä kaksi sai surmansa räjähdyksessä, kolmas pelastautui laskuvarjolla. Hän kuitenkin sai surmansa laukaustenvaihdossa, saarella olleiden vartiomiesten yrittäessä vangita hänet.

Hylyn osat käytettiin saarelaisten toimesta pian hyödyksi. Rakennusaineita ei heitetty hukkaan.

Miehistö haudattiin pääsaaren suojaisalle etelärannalle. Hautakiveen on merkitty sirppi, vasara, sekä kuolinpäivä.

Aivan haudan vieressä on puhelinpylväistä tehty entisen Telelaitoksen pieni huvila. Vietin tässä ”Teletuvassa” muutaman erittäin kylmän yön vuoden 2012 kevätleirien aikaan. Ilmeisesti Telelaitoksen budjettiin ei sitten mahtunut varaavan takan rakentaminen.

Heti Talvisodan jälkeen Jungfruskäriä ryhdyttiin linnoittamaan. Sinne siirrettiin kalustoa demilitarisoidulta Ahvenanmaalta. Sotien jälkeen puolustusvoimat piti saarta hallinnassaan, sillä se oli strategisesti tärkeällä paikalla.

Rinnakkaiselo saarelaisten kanssa sujui hyvin, armeija hoiti jopa maanviljelijöiden kauppareissujakin.

Saarten laidunnuskäyttö loppui muutaman vuosikymmenen päästä ja pian häipyi viimeinen vakituinen asukaskin. Jälkipolvet käyttävät taloja nyt kesämökkeinä.

Teknologian kehittyessä linnoitussaaren merkitys puolustusvoimille väheni. Sen luonto- ja historialliset arvot olivat kuitenkin merkittävät, ja pahoin metsittyneen Jungfruskärin ennallistaminen aloitettiin vuonna 1982. Niittylajien parhaimmisto oli onneksi säilynyt armeijan harjoituskentän laidalla.

Syrjäisen linnakkeen vartiointiin tylsistyneet vartiomiehet saivat 1990-luvun puolivälissä luvan tehdä töitä Metsähallitukselle. Näin hoituikin suuri osa perinnemaisemalle tärkeästä raivauksesta, metsänhoidosta, aitatöistä, puun hakkuusta sekä saarelle tuodun karjan hoidosta. Kadonneita lampaitakin etsittiin.

Vuosituhannen vaihteessa puolustusministeriön alueet siirtyivät lopulta täysin Metsähallituksen omistukseen.

Talkoiden veteraanit - siviilit siis - ovat olleet hoitamassa saaren perinnemaisemia jo lähes 30 vuoden ajan. Voin vain kuvitella kuinka paikka on tuona aikana muuttunut, kun jo omien 2010 -luvun kokemustenikin aikana on ympäristö on kehittynyt.

Katson ohimennen kohtaa, jossa selätin mittavan katajikon vain pari vuotta sitten. Yksi uusi taimi pitää taas nyhtää maasta, mutta muutoin niitty kasvaa jo hyvin.

Kasarmielämää

Armeijan läsnäolon näkee vieläkin. Jäljelle jäi kolme suurta deaktivoitua rannikkotykkiä (6" 152/45 C). Parin ympärillä on vielä kalastajamökin kaltainen naamiorakennus. Ehkä sellainen saattoi aikanaan hämätä kaikkein hätäisimpiä vieraiden valtojen tiedustelukuvien analysoijia.

Saarille on vuosikymmenten saatossa tehty mittavasti strategisia louhintatöitä. Karuista valmisteluista kertovat kivikasat ja bunkkerit. Kun tietää mistä etsii, kallioilta löytyy myös jalustoja liikuteltavalle monenlaiselle kevyelle ilmatorjunta- ja tykkikalustolle (152/45 C ja 75/50 C).

Vankka kasarmirakennuskin on pystyssä, vaikka onkin jo aikansa elänyt. Sisällä käyneet kertovat rakennuksen olevan liian huonokuntoinen että sitä voisi käyttää majoitukseen ilman kunnon remonttia. Entisöintiä on aiottu useaan otteeseen, mutta rahojen ja tekijöiden puute on keskeyttänyt projektit alkuunsa.

Ennen pitkää kasarmille käy kuten sen etupihaa koristaville puisille vajoille. Niiden katot ovat romahtaneet, ja lattialta kasvaa jo monimetrisiä koivuja.

Kasarmin sauna on yhä hyvässä kunnossa. Ja kovassa käytössä talkooleirien aikaan. Se lämmitetään joka ilta.

Saunan portailla huiliessa seuraan myyrän hyörinää kivenkolossa. Hymähdän, kun ilta-aurinko värjää sen oudosti tunturisopulin näköiseksi. Luontokin on täällä ihan omanlaistaan.

***

Reportaasin kaikki osat:

  1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
  2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
  3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
  4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Marttinen, Erkki: Jungfruskärin linnake 1939-1999. Omakustanne, 2013.
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989.

Päivitys 8.5.2016 klo 23.30: Lisätty kuvia.
Päivitys 10.5.2016 klo 21.30: Lisätty tieto saariryhmän aiemmasta nimestä.
Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.
Päivitys 11.5.2016 klo 18.20: Lisätty, tarkennettu ja korjattu tietoa puolustusvoimien toiminnasta saarella 1900-luvulla.

Kaikki kuvat: Jarmo Korteniemi. Kartoissa käytetty pohjana Maanmittauslaitoksen aineistoja.

Reportaasi Saaristomereltä 1/4: Keväisen saaren taikaa

Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Neliosainen reportaasi Saaristomeren kansallispuistosta alkaa. Aluksi tutustumme perinnemaisemien ylläpidon käytäntöihin Jungfruskärissä.

Herään seitsemältä. Puen työvaatteiden alle pitkät kalsarit ja vääntäydyn ulos. Pihalla hengitys höyryää. Ojat ovat hienoisessa jäässä ja avautumassa oleville kukannupuille on yöllä kertynyt kuuraa.

Siniseltä taivaalta porottava aamuaurinko sulattaa maisemaa vauhdilla.

On vappuaaton aamu. Työn juhla. Jotkut harjoittelevat vappumarssin askeleita kaupungissa. Minä olen mielummin ulkosaaristossa – talkoissa.

Paikka on Jungfruskär, Saariryhmä keskellä Kihdin merenselkää. Pääsaaren metsäinen profiili näkyy oivasti ruotsinlaivojen Turun reitiltä, jos vain tietää mitä katsoa.

Jugfruskäriä sanotaan Saaristomeren helmeksi, eikä suotta. Kauniimpaa saarta saa etsiä. Saaren perinnemaisemat kuuluvat maan monipuolisimpiin.

Punajalkainen kahlaajalintu huutelee närkästystään päättömän puun latvasta. Työporukan laahustus kohti aamupuuroa taitaa sen silmiin olla epäilyttävää. Onhan saari saanut alkuvuoden olla lähes tyystin omissa oloissaan.

Nyt paikalla hyörii yllättäen 15 talkoisiin tullutta. Paikan ylläpito vaatii rutkasti hoitoa.

Töihin lähdetään kahdeksalta, runsaan aamupalan jälkeen.

Talkoiden lumo

Oksat ja puista varisseet lehdet korjataan pois. Maanpintaa harataan. Maasta puskeville kasveille annetaan paremmat kasvuedellytykset. Samalla niityltä poistuu ravinteita. Lisälannoitus toki kelpaisi heinämättäille, nokkosille ja mesiangervolle, mutta toivotummat niittykasvit kaipaavat köyhempää maata.

Talkoot ovat kuin rauhallinen aktiiviloma. Töitä tehdään koko päivä, mutta leppoisaan tahtiin. Kukin kykyjensä mukaan.

On vaikea sanoa, miksi tulen näihin hommiin vuodesta toiseen. Osasyitä ovat raitis ilma, kaunis saari ja luontokokemukset. Sekä vanhat tutut ja uudet tuttavuudet.

Keväisin saarella järjestetään kaksi kevätsiivousleiriä. Vuonna 2016 ne osuvat viikonlopuiksi vapun ja helatorstain tienoilla.

Seuraavan kerran olen tulossa saarelle jo heinäkuussa. Silloin on luvassa kuusipäiväiset niittotalkoot, jossa jo kukkinut ja siementänyt niitty niitetään ja leikkuujäte kerätään.

Nojaan hetken haravaan ja katselen ympärilläni jo nyt orastavaa väriloistoa.

Rentukat, valkovuokot ja pystykiurunkannukset täplittävät heikosti vihertävää niittyä. Kärrypolut ovat paikoin valkoisenaan kevätkynsimöä. Kevätesikko, mukulaleinikki ja seljakämmekkä pukkaavat nuppujaan hyvää vauhtia.

Lehdesniityillä kasvaa harvakseltaan hiirenkorvilla olevia leppiä ja koivuja. Puut on katkottu muutamasta metristä päättömiksi. Näin ne keskittyvät kasvattamaan pieniä runsaslehtisiä oksia. Niistä saadaan eläimille syötettäviä kerppuja. Tai siis saatiin, joskus ennen.

Käytännön realismia

Kerput ja korjattu heinä olisivat oivaa ruokaa karjalle. Mutta lähimmätkään maatilat eivät halua niitä ostaa. Tai edes hakea. Kuljetuskustannukset saarelta nousevat liian suuriksi. On outoa, kuinka ympäri maailman meriä roudataan kaikenlaista halpaa tavaraa, mutta tunnin merimatka lähisaarelle tekee rehusta turhan kallista.

Jungfruskärissä kyllä laidunnetaan kesäisin nautoja ja lampaita. Ruokaa on kuitenkin muutamakymmenpäiselle laumalle aivan liikaa. Loppu täytyy hoitaa toisin.

Ravinteita ei kannata jättää muhimaan niittyjen laitamille. Yhteen paikkaan kasattuna tavara tuskin ehtisi maatua. Se mädäntyisi.

Risut, lehdet ja heinät kerätään talkoissa isoiksi kasoiksi ja poltetaan suurina kokkoina. Komeaa, mutta hirvittävä sääli.

Millaiset ovat polton hiilidioksidipäästöt? Asiaa on mahdoton laskea tarkkaan, mutta suuruusluokan voinee arvioida. Jos saarella tehdään vuosittain 60 kymmenkuutioista polttokasaa, ja poltettavan tavaran CO2-päästöt ovat puolet puuklapien vastaavista (joka on n. 1000 kg/m3), päädyttään 300 CO2-tonniin. Vuodessa. Naantalin uusi voimalaitos esimerkiksi tupruttelee polttoaineen tyypistä riippuen vastaavan CO2-määrän 2–5 tunnissa.

Järkeviä vaihtoehdoja poltolle ei ole keksitty. Pohdittu kyllä on.

Saaristomeren kansallispuistoa ylläpitää Metsähallituksen luontopalvelut. Jungfruskär on ykköskohde Varsinais-Suomessa – se suurin, mahtavin ja luonnoltaan monipuolisin.

Kevään ja kesän talkooleireillä hoidetaan saaren luontoa hieman vajaan henkilötyövuoden verran. Ja siinä ovat vain Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiirin organisoimat leirit. Hoitotöitä tekevät lisäksi muutkin talkooporukat, sekä ympäristöalojen opiskelijat ja opettajaryhmät.

Metsähallituksen puistomestari hääräilee saarella lumettomana aikana alituiseen. Talkoohommat eivät kuitenkaan hoituisi muutamankaan ihmisen ympärivuotisena työnä. Nämä työt kun täytyy tehdä isolla kertarysäyksellä juuri oikeaan aikaan. Teemme pätkätyötä, jolla on merkitystä.

Mutta miksi tänne tarvitaan 15 ihmistä haravoimaan – onhan maatalouden tarpeisiin kehitetty jos jonkinmoisia koneita? Mahdollisuuksien mukaan niitä toki käytetäänkin. Traktorin perässä vedettävät niitto- ja paalauskoneet eivät kuitenkaan pääse vaikeaan maastoon tai puiden väliin. Ajettava ja leikkuujätteet keräävä ruohonleikkuri ei oikein pure täyteen mittaansa kasvaneeseen heinään. Maahan pudonneet oksat rikkoisivat sellaisen terät, tai silppoutuvat liian ravinteikkaaksi lannoitteeksi.

Tarvitaan käsin ajettavaa niittokonetta. Perinteistä viikatetta. Haravaa. Käsipareja.

Samalla ylläpidetään kulttuuriympäristöjä, jotka tuntuvat tavalla tai toisella perinteisiltä. Vierasvenesatamaan tulevien kävijöiden silmä lepää maisemassa. Saari muistuttaa sekä menneistä ajoista että yhteydestä luontoon.

Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Katsellessani maisemaa mietin, voiko paikan vaikutuksia kävijöiden hyvinvointiin mitata. Joku on varmasti yrittänyt. Nykyisin kaikki kun pyritään typistämään numeroiksi, mielellään euronmerkein varustetuiksi.

Oma mieleni vain yksinkertaisesti lepää saarella. Kun kirjoittaa työkseen, fyysinen ulkotyö rentouttaa.

Katsellessani saaren maisemaa, oivallan, että se, mitä nyt teemme, on jatkoa vuosisataisille perinteille. Se on seurausta saaren sijainnista ja sille koituneista historian oudoista käänteistä, sekä eritoten viimeisten vuosikymmenten pitkäjänteisestä työstä tuoda nuo perinteet ja luonto esille.

Tästä fyysisestä työstä on yleisempääkin hyötyä, toisin kuin vaikkapa pururadalla juoksemisesta, kuntosalista tai spinningistä. Sen ymmärtäminen piristää. En ymmärrä, kuinka sellaiselle voi pistää rahallista arvoa.

Joku huutaa niityn toiselta laidalta, että on lounastauon aika. Yksi houkutin tulla talkoisiin onkin juuri leirikokin tekemä hyvä, riittävä ja joskus ylenpalttinenkin sapuska. Eilen oli paistettua lohta. Pakko kai se on tänäänkin keskeyttää työt hetkeksi ja mennä katsomaan mitä siellä on luvassa.

***

Reportaasin kaikki osat:

  1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
  2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
  3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
  4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989

Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.

Kuva toimittajasta polttokasan äärellä: Tapani Hopkins. Muut kuvat: Jarmo Korteniemi.