ympäristö

Mari, metaani ja puut – Akatemiapalkinto 2018

Suomen Akatemia palkitsee vuosittain ansioituneita tutkijoita akatemiapalkinnoin. Tänä vuonna palkinnon tieteellisestä rohkeudesta sai akatemiatutkija Arri Priimägi Tampereen yliopistosta ja yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta palkittiin akatemiatutkija Mari Pihlatie Helsingin yliopistosta. Priimägin tutkimuskohteena on valo ja sen vuorovaikutus eri materiaalien kanssa. Pihlatie tutkii maaperän, kasvien ja ilmakehän välistä vuorovaikutusta. Palkinnot luovutettiin tutkijoille viime keskiviikkona 6.2.2019.

 

Mari Pihlatien tärkein ja näkyvin tutkimuskohde on puiden rooli metaanin tuottajina. Kyseessä on monitieteinen kokonaisuus, jossa yhdistyvät maaperän biokemia, kemia, fysiikka ja mikrobiologia, kasvien biokemia ja fysiologia sekä ilmakehän fysiikka ja kemia.

”Meitä kiinnostaa, mikä on boreaaliseen eli pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen kuuluvien metsien rooli kasvihuonekaasujen nieluna ja lähteenä. Puut metaanin lähteinä ovat uusi tutkimusala. Aiemmin luultiin, että metaania syntyy ainoastaan hapettomissa oloissa, kuten boreaalisilla soilla. Tutkimusryhmäni kuitenkin havaitsi, että kaikki boreaalisen vyöhykkeen puut tuottavat metaania”, Pihlatie kertoo.

Pihlatien tutkimuksessa ovat vahvasti esillä erilaiset takaisinkytkennät. Kasvi vaikuttaa maaperän prosesseihin, maaperä vaikuttaa kasvien toimintaan, ja ilmakehä vaikuttaa maaperän ja kasvien vuorovaikutukseen. Havainnoimalla ilmakehän koostumusta ja esimerkiksi kasvihuonekaasujen pitoisuuksien muutosta, saadaan selville maaperän ja kasvien toimintaa kuten hiilen sidontaa, kasvihuonekaasujen sidontaa tai -päästöjä.

Pihlatie on kehittänyt luotettavia ja aiempaa vertailukelpoisempia mittauksia kasvihuonekaasujen arviointiin. Työ on ollut kansainvälisesti merkittävää. Pihlatie on osallistunut aktiivisesti ICOS-tutkimusinfrastruktuurin (Integrated Carbon Observation System) mittausprotokollien työstämiseen. ICOS on luomassa kansainvälistä standardia kasvihuonekaasujen havainnointiin.

Pihlatie on onnistunut erinomaisesti tuloksista tiedottamisessa: hän on kirjoittanut useita yleistajuisia artikkeleita ja antanut haastatteluja ilmastonmuutoksen vaikutuksista soihin ja turvemaihin sekä metsiin. Parhaillaan Pihlatie on akatemiatutkija (2015–2020). Hänelle on myös myönnetty Euroopan tutkimusneuvoston ERC Starting Grant kaudelle 2018–2023.

Juttu ja video ovat Suomen Akatemian tuottamia.

Tätä on odotettu: lantatietoa kaikille

Ti, 11/14/2017 - 20:14 Toimitus

Ei haittaa, vaikka et ole tullut aktiivisesti ajatelleeksi lantaa. Tutkijat ovat nimittäin sitä pohtineet, ja pian tietoa lannasta tarkennetaan ja yhtenäistetään Itämeren suojelukomission jäsenmaiden yhteisen hankkeen avulla.

Kotieläinten lanta on merkittävin ravinteikas sivuvirta Suomessa ja koko Itämeren alueella. 

Ravinteiden kierrätystä kehitetään niin kiertotalouden edistämiseksi kuin vesistö- ja ilmapäästöjen vähentämiseksi. Kansainvälisestä yhteistyöstä on hyötyä arvokkaiden ravinteiden hyödyntämisessä ja päästöjen vähentämisessä.

Lannan hyötykäytön tehostamiseksi täytyy viranomaisilla ja muilla toimijoilla olla käytössään täsmällinen tieto lannan määristä ja ominaisuuksista. Tietoa lannasta tarvitaan esimerkiksi kansallisten ja kansainvälisten velvoitteiden tasapuolisessa taakanjaossa.

Nykyisellään yhtenäistä ohjeistusta kansallisen lantatiedon keruulle ei ole olemassa. Lokakuussa 2017 käynnistyneessä kansainvälisessä MANURE STANDARDS -hankkeessa tietovajetta paikataan. Hankkeessa luodaan yhteiset ohjeet lantatiedon keruulle kaikkiin Itämeren valtioihin.

Normilannasta tietoa moneen käyttöön

Suomessa lantatietoa tuotetaan kahdella tavalla: tilakohtaisista lantanäytteistä tehtävillä analyyseillä sekä Suomen normilanta -järjestelmän avulla. Viimeksi mainittu on Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) yhteinen työkalu kattavan lantatiedon tuottamiseen.

Suomen normilanta -järjestelmä tuottaa lantatiedot päätöksenteon tarpeisiin. Se laskee Suomen kotieläintuotannon lantojen määrän ja ominaisuudet eläinryhmittäin ja lantatyypeittäin.

Tieto saadaan eritetylle sonnalle ja virtsalle sekä eläinsuojasta poistetulle ja peltoon levitettävälle lannalle eläinpaikkaa tai tarkasteltavaa aluetta kohti. Tuotetun lannan määrän lisäksi tuloksena ovat lannan kuiva-aineen, orgaanisen aineen, kokonais- ja liukoisen typen, kokonaisfosforin sekä kokonaiskaliumin määrät ja pitoisuudet.

Normilanta-järjestelmästä saatavia tietoja käytetään jo ilman epäpuhtauksien päästöinventaarioissa ja käyttöä ollaan laajentamassa esimerkiksi ravinnetaseiden laskentaan.

Normilanta tuottaa lantatiedon myös Suomen biomassavarannot kartalle kokoavaan Biomassa-atlakseen sekä Ravinnelaskuriin, ensi vuonna julkaistavaan alueellisten ravinnekiertojen suunnittelun viranomaistyökaluun.

MANURE STANDARDS harmonisoi Itämeren alueen lantatiedot

Itämeren alueella lantatiedon keruun menetelmiä on nykyisellään lähes yhtä monta kuin maitakin. Ongelman ratkaisemiseksi Itämeren suojelukomission (HELCOM) jäsenmaat ovat asettaneet  tavoitteeksi luoda kansalliset lannan ravinnesisältöjen standardit ja yhteiset ohjeet niiden käytölle. Tätä tavoitetta toteuttamaan käynnistettiin MANURE STANDARDS -hanke.

Hankkeessa kehitetään ohjeet lantatiedon keruuseen lanta-analyyseillä ja lannankäsittelykyselyillä. Lisäksi luodaan yhteinen pohja lantalaskennalle. Näiden tuottaman uuden lantatiedon vaikutuksia arvioidaan ravinnekiertojen tehokkuuden, päästöjen ja tilojen talouden kannalta. Lisäksi laaditaan suunnitelma ohjeiden käyttöönottamiseksi Itämeren maissa.

MANURE STANDARDS -hankkeen koordinaattorina toimii Luonnonvarakeskus ja partnereita on kaikista Itämeren alueen yhdeksästä maasta. Työhön osallistuu kunkin osallistujamaan virallisesta lantatiedosta vastaavia tahoja, HELCOM sekä tuottaja- ja neuvontajärjestöjä.

Suomesta hankkeessa on Luken lisäksi mukana SYKE ja Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliitto MTK ry. Kaksivuotinen hanke saa rahoituksensa EU:n Itämeriohjelmasta.  

Teksti on lähes suoraan Suomen ympäristökeskuksen tiedotteesta.

Tuoreet ilmastoennusteet: Suomi kuumenee muuta maailmaa nopeammin

Ma, 12/19/2016 - 19:48 Toimitus
Helsinkiä joulukuussa 2016

Miten ilmastonmuutos iskee Suomeen? Arviot tästä on nyt päivitetty vastaamaan uusien, tarkempien ilmastonmuutosmallien tuloksia: Suomesta on tulossa Puola tai Unkari (säämielessä ainakin).

Ilmastonmuutoksen arviointi ja ennustaminen ei ole helppoa, mutta se on mahdollista.

Kaikkiaan 28 erilaista tarkasteltavana ollutta mallia povaavat, että Suomen vuotuinen keskilämpötila nousee lähes kaksi kertaa niin nopeasti kuin koko maapallon keskilämpötila.

 

Edellisen mallisukupolven tuloksiin verrattuna suurin ero on uusien mallien ennustama kesien jonkin verran voimakkaampi lämpeneminen. Sademäärien muutosennusteet sen sijaan ovat säilyneet kutakuinkin entisellään.

Lämpeneminen on voimakkainta talvella. 

Jos kasvihuonekaasujen päästöt kasvavat hallitsemattomasti (ns. RCP8.5-skenaario), Keski-Suomessa saattaa vallita vuosisadan lopulla samankaltainen lämpötilailmasto kuin nykyisin Unkarissa. Lämpötilat nousisivat tällöin 1900-luvun lopun lukemista talvella 4 - 10 °C ja kesällä 2 - 7 °C. 

Vastaavasti päästöjä kohtuullisen tehokkaasti leikattaessakin (RCP4.5-skenaario) meitä odottaisivat likimain Puolan lämpöolot: talvella lisää lämmintä 2 - 7 °C ja kesällä 1 - 4 °C.

Sademäärä todennäköisesti lisääntyy kaikkina vuodenaikoina, prosentteina ilmaistuna eniten talvella.  RCP8.5-skenaariota vastaava vuotuisen sademäärän noin 20 % lisäys antaisi meille vuodessa saman verran vettä kuin mitä nykyisin sataa monin paikoin Englannissa.

Talvet muuttuvat meillä todennäköisesti nykyistäkin pilvisemmiksi ja valottomammiksi. Synkeimpien malliennusteitten mukaan maan pinnalle pääsevän auringon säteilyn määrä voisi pudota yli 20 %. Tuulen voimakkuudet sen sijaan eivät välttämättä muuttuisi paljoakaan, joskin eri mallien tulokset poikkeavat toisistaan paljon.

Maailmanlaajuisesti haitalliset vaikutukset ovat selvästi suuremmat kuin hyödyt

Koko Eurooppaa tarkasteltaessa lämpötila nousee talvella eniten pohjoisessa, kesällä taas etelässä.  

Pohjois-Euroopassa sataa entistä enemmän ja mantereen eteläosissa vähemmän.  Keski-Euroopassa talvet muuttuvat sateisemmiksi ja kesät kuivemmiksi. Välimeren alueen maissa kuivuusongelmat pahenevat, kun varsinkin kesäpuolella vuotta sademäärä putoaa, lämpötila kohoaa voimakkaasti ja Auringolta suojaavaa pilvisyyttäkin on vähemmän.

Vaikka ilmaston lämpiämisestä voi suomalaisesta näkökulmasta kapeasti ajatellen olla hyötyäkin, maailmanlaajuisesti ilmiö on vahingollinen. 

Ilmaston lämpeneminen johtaa laajamittaisiin ja mahdollisesti peruuttamattomiin maailmanlaajuisiin haittavaikutuksiin, kuten tuhoisiin sään ääri-ilmiöihin ja luonnon monimuotoisuuden katoamiseen. Ilmastonmuutos voi aiheuttaa myös suuria yhteiskunnallisia ongelmia varsinkin kehitysmaissa.

Tutkimusta on rahoittanut Suomen Akatemia PLUMES- ja ADAPT-hankkeiden kautta sekä Liikenne- ja viestintäministeriö Sektoritutkimusohjelman SETUKLIM-hankkeen kautta. Tutkimus ilmestyi tuoreessa Geofysiikan seuran Geophysica -julkaisusssa.

Juttu perustuu Ilmatieteen laitoksen tiedotteeseen.

Reportaasi Saaristomereltä 3/4: Kuin mammutit arolla

Ti, 05/10/2016 - 07:39 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Jungfruskärin perinnemaisemat ovat kaunis saavutus, jossa kävijän silmä lepää. Mutta miksi niitä hoidetaan -- mikä on niiden biologinen merkitys? Neliosainen reportaasi kertoo Saaristomeren kansallispuiston helmestä.

Alkaa olla t-paitakeli, vaikka kello ei ole edes kymmentä. Janottaa. Viimeistelen kuitenkin vielä lehtikasan parilla haravanvedolla.

Otan termosmukin käteeni. Se on yhä puolillaan kahvia. Tuoksuvaa, vaikkakin jo vähän haalistunutta. Ei haittaa, ajattelen, ja palkitsen itseni kulauksella. Pistän mukin maahan uuteen paikkaan, tulevan lehtikasan taakse, ja jatkan hommia. Kahvi toimii innokkeena ja herättelee hiljalleen. Leppoisaa.

Olen talkooleirillä hoitamassa Jungfruskärin perinnemaisemia. Hoidon tuloksena saaren erikoisuuksia ovat nyt perinnemaisemat. Yhteensä runsaat 60 hehtaaria.

Katselen ympärilläni kasvavaa niittyä, jossa kasvaa harvakseltaan paksuja puita. Tervaleppiä kai, suurin osa.

Kolmetoista muuta ihmistä haravoi puiden alle tippuneita lehtiä, hajaantuneena pieniin ryhmiin siellä täällä. Mieleen tulee puistossa käyskentelevä kaurislauma. Yksi näistä kauriista tosin ajelee matalaäänisellä mönkijällä hieman kauempana. Ja nyt siellä pärisee moottorisaha. Metsähallituksen puistomestari on hommissa.

Perinnemaisemien kirjo

Jungfruskärin keskellä komeilee Paratiisiniityksi nimetty saaren ydin, vanhin ja hoidetuin alue. Lehdesniitty. Sen puut on katkottu muutaman metrin korkeudelta oksankasvun kiihdyttämiseksi, ja niitty on kunnolla hoidettu. Siitä etelään on hakamaa, valoisa metsä, jossa karja on laiduntaessaan tallannut aluskasvillisuutta tehokkaasti pois ja kiusannut puidenkin kasvua. Metsälaidun on vielä astetta villimpää, paikoin ryteikköäkin, mutta laidunnus näkyy sielläkin selvästi. Sellainenkin on hieman syrjemmällä.

Lisäksi on pari puistomaisempaa aluetta. Esimerkiksi tässä suurin osa puista on kaadettu, mutta loppujen annetaan kasvaa harvassa täyteen mittaansa. Kaupungissa puiden alla kasvaisi lyhyeksi leikattu nurmi ja siellä täällä olisi hoidettuja kukkaistutuksia. Minusta täällä on ihan luonnostaan enemmän kukkia, ja kauniimpaakin. Kaupungissakin voisi olla tällaista, ja sen hoito saattaisi olla jopa helpompaa. Nurmea ei tarvitsisi leikata vähän väliä.

Saarella kiemurteleva luontopolku kiertää kaikkien näiden perinnemaisemien läpi. En siltikään usko, että monikaan polun kiertäjä todella tiedostaa millainen ympäristöjen kirjon saarella on. Tai miten eri tavoin niitä täytyy hoitaa. On tietysti ihan ok vain nauttia maisemasta, mutta minä saan paikasta enemmän irti ymmärtäessäni syitä ja seurauksia.

Kaiken taustalla on biologia. Ekologia.

Jos kasvillisuus saisi levitä saarella vapaasti, kasvaisi tässäkin mesiangervoa, vadelmaa, katajaa, haapaa ja tuomea. Niitty kasvaisi umpeen ja metsittyisi. Sellainen vaihe nähtiin Jungfruskärissäkin maanviljelyksen hiivuttua 1900-luvun puolenvälin jälkeen. Lopputulosryteikön voi yhä nähdä niissä saaren osissa, jotka ovat luonnontilaista vertailualuetta.

Silloin entisaikaan kaikki oli...

Perinnemaisemat, tai oikeammin -biotoopit, ovat lajistoltaan Suomen luontotyypeistä eräitä kaikkein monipuolisimmista. Niissä asustelee paljon vaateliaita eläimiä ja kasveja, jotka pärjäävät vain varsin rajatuissa olosuhteissa. Noin neljännes eliöistä on nykyään luokiteltu uhanalaisiksi.

Perinnemaisemissa pärjäävät kasvit ovat tottuneet paahteeseen, laidunnukseen ja kovaan kulutukseen.

Perinteinen maanviljelys ja karjanhoito pitivät perinnebiotooppeja yllä. Niistä oltiin silloin riippuvaisia. Tehomaatalouden ja yksipuolisen viljelyn myötä niistä ei enää ole ihmiselle paljoakaan suoraa hyötyä, ja perinnemaisemat ovatkin radikaalisti vähentyneet. Nyt naudat syövät pelloilla viljeltyä täsmärehua, monimuotoisempien niittykasvien sijaan.

Ennen karjaa samanlaisia luontotyyppejä ylläpitivät suurten ruohonsyöjien laumat. Ne muuttivat niittykasvit lihakseksi, rasvaksi ja vasikoiksi. Sitten ilmasto muuttui ja metsästyspaine lisääntyi. Megafauna hävisi.

Kärjistettynä voi sanoa, että Jungfruskärin talkoolaiset hoitavat mammuttien ja peuralaumojen virkaa. Ihminen tekee työn, jonka hoitaisi jokin toinen eliö, jos se olisi vielä hengissä. Tai jos se ei olisi navetassa.

Yhdeltä kantilta ajateltuna koko perinnemaisemien suojelu on tekohengitystä. Mutta niin on pandojen, saimaannorpan, sarvikuonojen, norsujen tai tiikereidenkin suojelu. Sillä erotuksella, että nuo ovat vain yksittäisiä suojeltavia lajeja. Perinnebiotoopeissa on kyse kokonaisista elinympäristöistä. Riippuvuusverkostoista, luontotyypeistä. Lisäksi perinnemaisemissa vaalitaan myös kulttuuriperintöä.

Monta uhanalaista kärpästä hoidetaan yhdellä iskulla.

Monelle on yllätys, että luonnonsuojelu voi todella olla luontoa vastaan taistelua. Tässä tapauksessa taistellaan sukkessiota eli eliöstön vaiheittaista muuttumista vastaan. Niityn ei anneta pusikoitua ja metsittyä.

Miksi? Kun onhan siellä se luonnonvalinta, ja vahvimmat, opportunistisimmat, ja sopeutumiskykyisimmät selviävät. Luonto on aina ennenkin selvinnyt.

Olisi kai edistyksellistä perustella talousjargonilla ja puhua ekosysteemipalveluista. Itse karsastan hyötynäkökulma-ajattelua, koska luonnolla on itseisarvo. Mutta, kukin tyylillään.

Niin, mutta siis miksi? Koska monipuolisella luonnolla on todistetusti terveysvaikutuksia. Koska vehreät ja kukkivat perinnemaisemat ylläpitävät elintärkeitä pölyttäjiä. Koska ne ovat hyödyllisiä koko monimutkaiselle eliöverkostolle. Koska ne toimivat reservinä tulevaa varten, ja monipuolisten maatalouden metodien ylläpito voi olla joskus tulevaisuudessa hyödyksi. Koska uhanalaisia eliöitä ja luontotyyppejä suojellaan, ja koska luonnon monimuotoisuus on itseisarvo. Koska se on osa omaa suomalaista kulttuuriperintöämme.

Siksi, että monipuolisia luontotyyppejä yksinkertaisesti kannattaa vaalia. Laajassa mittakaavassa luonnonsuojelu on lopulta kuitenkin humanismia, oman selviytymisemme auttamista.

Ja nämä työt tehdään talkoilla, koska aluetta ylläpitävällä Metsähallituksella ei ole varaa palkata töihin riittävästi väkeä.

Kuva: Jarmo Korteniemi

Vastatoimia ei välttämättä tarvittaisi, jos vastaavia elinympäristöjä esiintyisi luontaisesti.

Uusia niittyjä ei esimerkiksi juuri ehdi syntyä ilman ihmistä. Korvaaviakaan elinympäristöjä ei juuri ole. Pihanurmikoiden tai puistonpohjien annetaan kasvaa niityiksi vain aniharvoin, ja usein ne leikataan heti kukkien lakastuttua ja ennen siementen leviämistä. Tienpientareita ja johtoaukeita hoidetaan, mutta ei niin että harvinaistunut niittylajisto siitä hyötyisi. Potentiaalia kyllä olisi, vaikka millä mitalla, mutta totuttujen tapojen muutokset ovat vaikeita.

Potkaisen paksun pöllin kasaan, jossa on muita, jo vuosia sitten lahoamaan jätettyjä puita. Monet lahopuilla asuvat ja niitä syövät hyönteiset kiittävät. Ja hyönteissyöjälinnut myös.

Hymähdän. Puu olisi entisaikaan ollut aivan liian arvokasta jätettäväksi noin vain lojumaan. Etenkin karunpuoleisessa saaristossa. Nykyiset perinnemaisemat ovatkin paremman tiedon vuoksi jopa monipuolisempia luontotyyppejä kuin ne alkuperäiset ja perinteiset.

Mikä edes on alkuperäistä luontoa? Sellainen on myytti, ei sellaista olekaan. Luonto on aina muuttunut. Vain muutama tuhat vuotta sitten tässä oli pelkkää merta. Mantereella taas oli aiemmin aroa, tundraa ja sitä ennen kilometritolkulla jäätä. Jääkausien takaisesta elämästä ei Suomessa juuri ole tietoa, mutta nekin luontotyypit muuttuivat alituiseen. Kaiken järjen mukaan täällä vaelsi aikoinaan dinosauruksiakin.

Se, että luonto on muuttunut, ei ole mikään syy olla suojelematta täällä nykyisin esiintyvää luontoa. Etenkään, jos itse aiheutamme luontotyyppien uhanalaisuuden. Etenkään, jos olemme itse riippuvaisia siitä luonnosta, jota yksinkertaistamme. Loppupeleissä luonnonsuojelu on ihmislajin elinympäristön suojelua.

Kannattaa yrittää pitää omat munat mahdollisimman monessa korissa.

Käsivarsieni iho punertuu päivän aikana ihan huomaamatta. Säätiedotuksesta huolimatta sadetta ei kuulu. Tyypillistä ulkosaaristoa.

***

Reportaasin kaikki osat:

  1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
  2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
  3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
  4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989

Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.

Kaikki kuvat: Jarmo Korteniemi.

Upea törkyrengas

La, 02/06/2016 - 10:10 Jari Mäkinen
Ijsseloog


Hollannissa, Lelystadin koillispuolella (noin 80 kilometriä Amsterdamista itään) on keinotekoisen järven keskellä keinotekoinen saari, jonka keskellä on renkaan muotoinen keinotekoinen järvi. Se on saostusallas, jonka tehtävänä on suodattaa myrkyllisiä jätevesiä – ja se tekee niin kauniisti.


Päivän kuvaSaaren nimi on yksinkertaisesti IJsseloog, eli IJssel-silmä, koska silmän muotoinen saari lepää Ijsselmeerissä, valtavassa keinotekoisessa sisäjärvessä. 

Taustalla on yksinkertaisesti se, että Alankomaissa on runsaasti kasvihuoneita, maataloutta ja teollisuutta, mistä tulee runsaasti haitallisia ja jopa myrkyllisiä jätevesiä. Vedet päästettiin lähes sellaisinaan mereen 1980-luvulle saakka, joten esimerkiksi Ijsselmeerin kyseinen kulmaus, Ketelmeer, oli lopulta varsin saastunut.

Jotain piti tehdä. Ja jotain oli rakentaa saari, jonka tehtävänä oli puhdistaa vettä. Tai tarkalleen ottaen veden pohjassa ja reunamailla olevaa liejua ja mutaa, jota tuodaan saarelle laivoilla. Saaren keskellä oleva rengasmainen saostusallas on kooltaan 20 miljoonaa kuutiometriä, minkä lisäksi saarella on luonnollisesti jäteveden käsittely- ja puhdistuslaitteistoja.

IJsseloogin rakennus alkoi vuonna 1996 ja se saatiin valmiiksi juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Kun sitä ei enää tarvita, alue on tarkoitus muuttaa luonnonpoistoksi, missä on keskellä suuri rengasmainen järvi.

Alla on vielä kuva saarelta; se antaa hieman erilaisen vaikutelman kuin otsikkokuvassa oleva lentokoneesta otettu maisema.

Pariisissa saatiin aikaan historiallinen ilmastosopimus

La, 12/12/2015 - 21:18 Jari Mäkinen
Taputusta Pariisissa

Viimein, yli vuorokauden myöhässä suunnitellusta aikataulusta, tänään illalla kahdeksan jälkeen Suomen aikaan Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius tarttui vihreäpäiseen nuijaansa.

"Tämä saattaa olla pieni kopautus, mutta sen vaikutukset ovat suuret planeettamme kannalta", sanoi Fabius ääni murtuen.

Eilen tilanne näytti vielä epäselvältä, sillä ilmapiiri oli samaan aikaan toiveikas, mutta myös epäilevä: COP21-ilmastokokouksen  loppuasiakirjaa hiottiin ja näkemyksen olivat vielä varsin kaukana toisistaan.

Se, mikä kuitenkin oli poikkeavaa kaikkiin edeltäneisiin COP-kokouksiin verrattuna, oli tunnelma. Tällä kerralla sopimusta todella haluttiin saada aikaan, sillä käsissä olivat monenlaiset ilmastolliset ongelmat eri puolilla planeettaa ja tällä kerralla myös liike-elämä oli siirtynyt jarruttajan paikalta jopa oletettua tiukemman päästölinjan kannattajiin.

Ilmastonmuutos näkyy jo yhtiöiden tuloksessa, ja lisäksi vihreä teknologia on tällä hetkellä eräs nopeimmin kasvavista trendeistä – paitsi että se on muotia, niin myös puhtaasti siksi, että sitä tarvitaan yhä enemmän.

Saavutettu sopimus on myös todellinen huippusuoritus kokousta isännöineeltä Ranskalta, ja erityisesti COP21:n puheenjohtajana toimineelta ulkoministeri Fabiukselta. Sopimuksen viimeistä luonnosta tänään päivällä esitellessään hänet keskeytettiin useaan otteeseen, kun yleisö nousi aplodeeraamaan seisaaltaan. 

Konkaridiplomaatti Fabiukselle tämä on myös suuri henkilökohtainen voitto ja eittämättä suuri sulka hattuun.

Mistä sovittiin?

Sopimuksessa on kaksi todella tärkeää kohtaa. Ensinnä 195 osallistujamaata sitoutuvat rajoittamaan ilmaston lämpenemisen 1,5°C:n tasolle esiteolliseen aikaan verrattuna, tai virallisesti “selvästi alle” kahden asteen ja pyrkimään kohti puolentoista asteen tavoitetta, mitä ilmastonmuutoksen eniten uhkaamat saarivaltiot ovat ajaneet.

Toiseksi kyseessä on ensimmäinen, kaikkia maita oikeudellisesti sitova ilmastosopimus. Näin Riossa vuonna 1992 alkaneet, joka toinen vuosi pidetyt COP-ilmastokokoukset ovat saaneet lopulta sitovan statuksen, sillä tähän saakka loppulauselmat ja sopimukset ovat olleet lähinnä lupauksia ja toiveita.

Samalla valvontaa tullaan tiukentamaan ja parantamaan, missä esimerkiksi Kiinan tuleminen vastaan on ollut tärkeää. Aiemmin Kiina ei ole halunnut jakaa todellisia tietoja päästöistään.

Päästövähennyksiä arvioidaan seuraavan vuonna 2018, ja vuodesta 2020 lähtien maiden on kiristettävä kansallisia tavoitteitaan viiden vuoden välein.

Niin sanonut rikkaat maat sitoutuivat sopimuksessa jatkamaan ilmastorahoitusta kehitysmaiden ilmastotoimiin 100 miljardilla dollarilla (noin 91 miljardilla eurolla) vuosittain vuoteen 2025 asti, johon mennessä sovitaan uudesta rahoitustavoitteesta. 

Summaa on tarkoitus tarkistaa ylöspäin, sillä päästöjen leikkaaminen ja ilmastonmuutokseen sopeutuminen kulkevat käsi kädessä: mitä hitaammin päästöt vähenevät, sitä kalliimmaksi ilmastolasku käy.

Ei pelkkää hymistelyä

Yksi syy siihen, miksi sopimus saatiin hyväksyttyä, on se, että varsinainen työ alkaa vasta nyt. Kaikki yksityiskohdat hiotaan vasta kokouksen jälkeen, ja tämä tulee olevaan kiinnostavaa.

Lisäksi lämpötilatavoitteet ja valtioiden nyt lupaamat ilmastotoimet ovat ristiriidassa keskenään.

“Yli 180 maan itse ilmoittamat päästövähennystavoitteet eivät riitä, vaan johtavat lähes kolmen asteen lämpenemiseen. Valtioilta, kaupungeilta, yksityissektorilta ja kaikilta kynnelle kykeneviltä tarvitaan konkreettisia tekoja jo ennen sopimuksen voimaantuloa”, sanoo WWF:n ilmastoasiantuntija Kaarina Kolle Kepan lähettämässä tiedotteessa.

Tiukemman lämpötilarajan myötä myös EU:n ja Suomen päästövähennystavoitteet ovat vanhentuneet, ja niitä on kiristettävä Pariisin sopimuksen mukaisiksi.

“Suomella ja EU:lla ei ole enää syytä jarrutella päästövähennystensä kanssa. Nyt on hoidettava kotiläksyt kuntoon ja lähdettävä rohkeasti toteuttamaan sopimusta. Viesti johtavilta ilmastotutkijoilta on selvä: fossiilisista polttoaineista on luovuttava ja globaalit hiilidioksidipäästöt on saatava nollaan vuoteen 2050 mennessä. Teollisuusmaissa tämän on tapahduttava vielä nopeammin”, sanoo Greenpeacen ilmasto- ja energiavastaava Kaisa Kosonen.

Siinä missä aikaisemmin tällaiset vaatimukset olisi kuitattu nopeasti ilmastoaktivistien höpötykseksi, on tunnelma muuttunut nyt myös siinä suhteessa, että nyt hiilivapaa maailma ja sen vaatima tekniikka koetaan yhä useammin mahdollisuutena. Tässä Suomellakin olisi paljon annettavaa ja siihen panostaminen olisi tärkeää – ja myös kannattavaa.

Kuvat: COP21-lehdistöpalvelu

Pariisin ilmastokokous ottaa aikalisän

Pe, 12/11/2015 - 12:44 Jari Mäkinen
COP21

Pariisin COP21 -ilmastokokouksesta tulee ikäviä uutisia: sopimusta ei allekirjoiteta varmastikaan tänään perjantaina, kuten aikomuksena on ollut. Jos sopimus syntyy, se menee huomisen puolelle.

Mukana neuvottelupöydässä on 195 maata ja kokouksen puheenjohtajana toimiva Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius koettaa saada aikaan sen, mikä on mahdollista.

“Tunnelma on kuitenkin toiveikas ja olemme menossa oikeaan suuntaan”, toteaa Fabius tilanteesta. "Olen toiveikas."

Tosin myöhästyminen ei ole mikään ihme, sillä näin on käynyt aina  aikaisemminkin. Yleensä todelliset neuvottelut käydään vasta yliajalla.

Jo aiemmin kokousta ja sopimusluonnosta oli syytetty kunnianhimottomuudesta päätöksen sitovuudessa ja päästöleikkauksia riittämättömiksi. Kumpikin pitää paikkansa verrattuna siihen mikä tarve olisi.

Käsittelyn kuluessa sopimusluonnos on tiivistynyt ja nyt käsillä olevassa luonnoksessa on enää 27 liuskaa. Torstaina liuskoja oli vielä viitisenkymmentä.

Olennaisimmat sopimuksen avoimet kohdat ovat vanhoja tuttuja. 

Esimerkiksi se kuinka paljon kehittyneet maat korvaavat kehitysmaille. Sopimuksessa on useita kappaleita, joissa muistutetaan siitä, että kehittyneiden maiden tulee toimia ensimmäisinä ja voimakkaimmin ilmastonmuutosta vastaan ja vähentää päästöjään eniten. Niiden tulee myös avustaa taloudellisesti kehittyviä maita sopeutumaan ilmastonmuutoksen seurauksiin – ovathan rikkaat maat saaneet käytännössä aikaan sen tilanteen, missä nyt ollaan.

Nyt Eurooppa ja Pohjois-Amerikka eivät enää halua olla yksin näitä kehittyneitä maita, vaan haluavat (aivan aiheellisesti), että myös nykyiset teollisuusmaat Intia, Kiina ja Brasilia kantavat oman vastuunsa kykynsä mukaisesti.

Ne ovatkin tunnustaneet tilanteen, mutta sopimustekstissä kyse on luonnollisesti yksityiskohdista ja ennen kaikkea siitä kuinka paljon kukin maksaa ja kenelle, ja miten maksut määritellään.

Kyse ei ole pikkusummasta: sopimuksessa mainittu rahamäärä, jonka  rikas pohjoinen korvaisi köyhälle etelälle on luokkaa 91 miljardia euroa.

Näitä ongelmia ratkotaankin nyt kolmessa työryhmässä, jotka päättivät työnsä nyt aamulla klo 5.30 ja palaavat työhön nyt perjantaina puolelta päivin.

Sopimustekstissä todetaan, että maailmanlaajuinen keskilämpötilan nousu tulisi pitää alle 2°C:n, mutta että tavoitteena on 1,5°C. Tämä kunnianhimoisempi luku on otettu mukaan ennen kaikkea meren pinnan noususta eniten kärsivien saarivaltioiden vaatimuksesta.

On kuitenkin selvää, että nyt tehtävällä ja vuonna 2020 voimaan tulevalla sopimuksella kahdessakin asteessa on tekemistä. On erittäin todennäköistä, että lämpeneminen tulee olemaan tätäkin voimakkaampaa.

Tähän viittaa myös se, että sopimus toteaa tavoitteeseen pääsemisen olevan vaikeaa ja tulevaisuudessa tarvittaneen suurempia päästöleikkauksia mihin nyt tehtävä sopimus päätynee.

Tiukka sopimusvääntö ja öisetkin kokoukset väsyttävät neuvottelijoiden lisäksi myös muita paikalla olevia henkilöitä. Lyhyitä torkkuja ei kannata mennä ottamaan hotelliin, joten kokouspaikalla on nukkuvia ihmisiä kaikkialla.

Kuvat: COP21-organisaatio.

Professori vetelee ympäristön ongelmamutkat turhan suoriksi

Tämä juttu käsittelee vieraslajien ympärillä pyöriviä järjettömyyksiä.

Käsittelen aihetta kommentoimalla Ylen Aamu-tv:ssä ollutta farssin kaltaista haastattelua. Video löytyy haastattelun perusteella tehdyn uutisartikkelin ohesta: "Tutkija: Lupiini ei uhkaa luontoa, hävittämispakko on turha".

Haastateltavana on emeritusprofessori ja Korkeasaaren eläintarhan entinen johtaja Seppo Turunen. Hän on vasta julkaissut kirjan "Valloittavat lajit". Artikkelin otsikko jo kertoo haastattelun teeman: haitalliset vieraslajit eivät Turusen mukaan olekaan haitallisia. Ainakaan niin paljoa, että asialle kannattaisi tehdä juuri mitään.

Farssi tulee siitä, että toisaalta toimittaja ei kai ole tehnyt taustatöitään kunnolla, ja toisaalta professori vetelee mutkia suoraksi minkä ehti. Teema kannattelee koko keskustelua (ja paistaa tekstiartikkelistakin läpi). Katselijalle (tai lukijalle) välittyy kuva, että Arkadianmäellä suunnitellaan taas jotain turhia typeryyksiä, mutta rofessori tietää ja televisiossa kerrotaan totuus.

Teksti on pitkä, pahoittelen. Toisin kuin Turunen, ajattelin perustella esittämäni asiat.

Image

Taustatiedon puutetta?

Haastattelija vääristelee asiaa heti aluksi muutamalla huonosti (tai tarkoituksella?) valitulla sanalla. Luodaan väärinkäsitys, joka säilyy katsojan mielessä läpi keskustelun.

Alustus alkaa: "Valtioneuvosto teki pari vuotta sitten periaatepäätöksen siitä, että vieraslajit pitäisi Suomesta hävittää. Tästä asiasta on nyt lausuntokierroksella lakiesitys, ja varsinaisen lain pitäisi astua voimaan..."

Turunen vastaa, että "kuulostaa perin, perin vaikealta toteuttaa." "Minusta tuo kuulostaa aikamoiselta hätiköinniltä." "En usko, että tuossa muodossa se tulee koskaan toteutumaan."

Totta kai kuulostaa, eikä varmasti toteudu. Ajatus on absurdi. Mutta ei toimittajan väite ole tottakaan.

Asia selviää, jos lukee lakiesityksen tai sen pohjana olevan vieraslajistrategian, jommankumman tiivistelmän, tai edes strategian ensimmäisen sivun, jossa on yli viisi lausetta. (Turusen kirjan alussakin asia lukee.) Strategiassa kerrotaan:

  • "Vieraslajit ovat lajeja, jotka ovat levinneet luontaiselta levinneisyysalueeltaan uudelle alueelle ihmisen mukana joko tahattomasti tai tarkoituksella."
  • "Yleensä vieraslajit sopeutuvat huonosti [...] ja tuhoutuvat nopeasti. Joissakin tapauksissa [ne] kuitenkin menestyvät [...] ja vakiintuvat osaksi uutta elinympäristöään."
  • "Jotkin vieraslajeista menestyvät erityisen hyvin ja ovat huomattava uhka aiheuttaessaan vakavaa vahinkoa alkuperäislajeille, ekosysteemeille, viljelykasveille, metsätaloudelle tai muille elinkeinoille. Ne voivat myös aiheuttaa huomattavaa taloudellista haittaa vaikuttamalla ihmisten, eläinten tai kasvien terveyteen tai kiinteistöjen arvoon. Haitat voivat myös olla sosiaalisia tai esteettisiä. Tällaisia selkeitä haittoja aiheuttavia vierasperäisiä lajeja kutsutaan haitallisiksi vieraslajeiksi."

Rautalankaa: Haitallisuus ei ole vieraslajien yleinen ominaisuus. Haitallinen vieraslaji ei siis ole synonyymi vieraslajille. Useimmiten vieraslajit jopa häviävät alkuperäisille lajeille 10–0. Mutta osa vieraslajeista kuitenkin on haitallisia. Suomen vieraslajeista n. 19 %. (eli 157 kpl) on luokiteltu haitallisiksi, Euroopan tasolla määrä on alle 15 % (max n. 1650 kpl).

Asiaa voi verrata ihmisiin: suurin osa ei varastele, mutta jotkut varastavat. Jälkimmäiset, pieni osajoukko, pitäisi saada kuriin. Tätä Turunenkin yrittää toimittajalle selostaa – mutta painaa pian itse villasella haitallisten lajien aiheuttamia ongelmia niin, että päätyy tulokseen etteivät edes ne haitalliset ole haitallisia.

Ero haitallisen ja 'normaalin' vieraslajin välillä pitäisi tehdä jutussa selväksi. Mutta kun pahimmillaan kumpikin keskustelija käyttää niitä ristiin, niin minkäs teet.

Proffan ontuvat faktat

Kirjaansa puffaava Turunen kertoo näkemyksensä selvästi. Hänestä vieraslajit ovat normaaleja luonnon kiertokulussa. Lajit siirtyvät ja leviävät syystä tai toisesta, sopeutuvat, syrjäyttävät, syrjäytyvät ja niin edelleen. Elä ja anna toisten elää, tai kuolla, luonnonvalinnan ja sensellaisen mukaan. Kyllä luonto sen kestää, turha meidän on siihen puuttua. Menisi rahaakin.

Ja haitallisten vieraslajien vastainen työkin on turhaa ideologista fanatismia. Sekä ajan että rahan haaskausta.

Turusen kanta on, että ainoastaan tuotantokasvien ja -eläinten tauteja ja jättiputkia vastaan kannattaisi taistella.

Turunen toistelee, että vain osa vieraslajeista on haitallisia – mikä toki on totta. Tällä hän perustelee, että vieraslajien kokonaishaitta on pientä. Tämä taas ei ole aivan totta. Vaikka vain yksi laji olisi haitallinen, miljoonankaan muun haitattomuus ei sen haittaa vähennä. Ja, vaikka Suomessa ei vaikutusarvioita vielä ole tehty, Euroopan tasolla on: Taloudellista tai ekologista haittaa tekevät vieraslajit laihduttavat Euroopan kukkaroa vähintäänkin 12,5 miljardia euroa vuodessa. Haittaa löytyy.

Turunen myös painottaa, etteivät ihmiset tunnista suurinta osaa vieraslajeita. Hän ei käytä tätä suoraan perusteluna haitallisten lajien torjumisen toivottomuudelle, mutta heittää sen kohtiin, joissa se kuulostaa perustelulta. Samaa taktiikkaa hän käyttää myös kirjassaan. Hän ei ilmeisesti koe vaikkapa lajituntemuksen parantamista tarpeellisena ongelman korjaamiseksi.

Sivuhuomautus: Jo nyt ihmisten pitäisi tuntea iso liuta rauhoitettuja eliöitä ja muistaa paljon säädöksiä jotta voisi elää lakien mukaisesti. Pitäisikö rauhoitukset ja säädökset poistaa, kun vaatimus on noinkin kova?

Turunen nostaa esille haitallisista vieraslajeista kuuluisimpia: "Lupiinista tai jättipalsamista, niiden hävittämisestä ei ole mitään toivoa enää." Jälkimmäisestä hän kertoo, että siitä "ei ole todettu mitään haittaa alkuperäiselle lajistolle." Hän tarkoittanee tsekkiläistä tutkimuksta, johon viittasi kirjassaankin. Sen mukaan jättipalsamit eivät vähennä luonnon monimuotoisuutta, vaikka kasvi leviääkin räjähdysmäisesti ja valtaa alaa muilta lajeilta. Se ei nimittäin yleensä tapa alkuperäislajeja, vaan vain työntää ne johonkin syrjemmälle. Lajimäärä pysyy siis ennallaan, tai oikeastaan kasvaa yhdellä, jättipalsamilla. Vain yksilömäärät muuttuvat. Lieneekö keskieurooppalainen tutkimus yleistettävissä suomalaispurojen varsille, eliöstö kun on varsin erilainen? Oli miten oli, kyse on vain osatotuudesta. Vaikka lajimäärä säilyy, ei ekosysteemi välttämättä ole entisensä. Miljoona rottaa ja yksi hirvi ei ole sama kuin tuhat rottaa ja sata hirveä.

Varsin pienellä tutkimusten pläräyksellä selviää, että pääosin vesistöjä pitkin leviävä jättipalsami muuttaa valtaamansa alueen selkärangattomien populaatoita ja pienentää biodiversiteettiä. Se myös muuttaa pölyttäjähyönteisten käyttäytymistä radikaalisti. Jättipalsami voi, yllätys yllätys, laskea monimuotoisuutta valtaamallaan alueella jopa 25 prosentilla. Kasvit vaikuttavat voimistavan eroosiota, minkä vuoksi niiden reunustamien jokien ja purojen kuljettama sedimenttimäärä voi tulla ongelmaksi, virtaukset voivat muuttua, ja niin edelleen. Kerrannaisvaikutuksissa löytyy. Jättipalsamien vaikutuksia on tutkittu varsin paljon (en tosin tiedä, onko juuri Suomessa tai lähialueilla). Yleisesti niiden on todettu tuottavan ongelmia, ja juuri siksi ne ovat haitallisia vieraslajeja. Ne muuttavat elinympäristöä enemmän, nopeammin ja yksipuolisemmin kuin kotoperäiset lajit.

Mikäli kannatetaan Turusen välinpitämätöntä mallia ja annetaan jättipalsamien rehottaa, kotoperäisten lajien ja ekosysteemien on vain sopeuduttava paineen alla.

Turunen on eläinten ravitsemusfysiologiaan erikoistunut biologi. Voinee olettaa, että hän tuntee eläimet kasveja paremmin.

Kannattaisikin hoksata kasvien ja eläinten dynamiikan ja leviämisen erilaisuudet eikä niputtaa niitä suoriltaan yhteen. Eroja löytyy niin eliöryhmien, lajien, kuin elinympäristöjenkin väliltä. Jos yksi kasvi ei ole ongelma, se ei tarkoita että toinen ei ole. Jos eläin ei ongelma yhdessä paikassa, se voi olla sitä toisessa.

Yleistykset ovat ongelmallisia. Samoin huonot vertaukset.

Turunen vertaa Suomen ongelmalajeja siihen, kuinka vieraslajien kanssa pärjätään USA:ssa. Kuulemma hyvin. Aluevertaus tosin ontuu: Pinta-ala on aivan eri luokkaa ja paikalliset ongelmat jäävät tuolla skaalalla siellä huomiotta. Silläkään, että vieraslajit ovat aiheuttaneet suurimpia tuhojaan erityisesti saarilla, ei ole mitään tekemistä meillä havaittavien ongelmien kanssa.

BLOG

Planktonien salattu elämä paljastuu

Pe, 05/22/2015 - 12:41 Jari Mäkinen
Kuva Laurence Bianchini

Muistatko kapteeni Cousteaun ja hänen punaisen piponsa sekä Calypso -laivan?

Jos et, niin ei haittaa, sillä tässä on 2000-luvun ranskalaistutkimusalus: Tara, metallinen purjelaiva, jolla nuoret tutkijaryhmät ovat kiertäneet niin arktisia meriä kuin Välimertakin. Komeita kuvia ja tunnelmia Taran matkoista on heidän nettisivuillaan – sekä jutun lopussa olevassa lyhyessä videossa.

Tara-aluksella on myös tehty kunnon tiedettä, ja tänään perjantaina julkaistava Science-lehden erikoisnumero keskittyy kertomaan Taralla tehdyistä, osin jopa mullistavista planktonlöydöistä. 

Alukselta on otettu säännöllisesti vesinäytteitä eri merialueilta ja näiden perusteella kansainvälinen biodiversiteettiä tutkiva ryhmä on onnistunut tekemään erinomaisen katsauksen planktonin esiintymiseen, olemukseen, erilaisuuteen, vuorovaikutukseen ja paljoon muuhun niihin liittyvään. 

Omituinen planktonmaailma

Planktoniksi kutsutaan kaikkia vedessä vapaasti eläviä mikroskooppisia eliöitä, jotka kasvavat ja leijuvat vedessä vapaasti merivirtojen mukana liikkuen. Planktonia on paljon erilaista, niin kasvi-, eläin- kuin bakteerityyppistä. 

Noin 90% merien biomassasta on planktonia.

Vaikka sademetsiä ajatellaan yleensä alueina, missä on valtavasti erilaisia kasvi- ja eläinlajeja, ja jotka ovat maapallon keuhkot, niin Taran tutkijoiden mukaan merien plankton muodostaa kokonaisuudessaan monimuotoisemman ekosysteemin. 

Lisäksi plankton tuottaa noin puolet kaikesta ilmaan tulevasta hapesta, auttavat tuhoamaan hiilidioksidia ja ovat pohjana pitkälle ravintoketjulle, joka johtaa meristä kuivalle maalle saakka.

Tähän saakka tunnettiin jotakuinkin 11 000 erilaista planktontyyppiä, mutta Taran havaintojen mukaan niitä on ainakin kymmenkertaisesti.

Massiivinen geenikartta

Kenties merkittävin Taran tulos on laaja geenikartta, johon saadaan materiaalia noin 35 000 bakteerinäytteestä, 5000 uudesta viruksesta ja noin 150 000 yksisoluisesta eliöstä.

Näistä 579 on tähän mennessä tutkittu tarkasti ja tuloksena on ollut noin 40 miljoonaa geeniä viruksista, mikrobeista ja mikroskooppisista eliöistä, jotka olivat niin yksisoluisia leviä kuin monimutkaisempiakin eliöitä. Näistä noin 80% on tähän saakka tuntemattomia. Tai ellei tuntemattomia, niin ainakin tarkemmin rekisteröimättömiä.

“Tämä on suurin koskaan tehty DNA-kartoitus meritutkimuksessa”, sanoo Patrick Wincker Ranskan kansallisesta geenitutkimuskeskuksesta, Genoscopesta.

“Planktonin biodiversitetti on paljon suurempi, kuin olemme aiemmin ymmärtäneet.”

Näytteitä oli käytössä kaikilta maailman meriltä vuosien 2009 ja 2013 välillä. Tara kulki noin 30 000 km ja sen mukana olleet kansainväliset tutkijaryhmät keräsivät näytteitään niin pintavesistä kuin kilometrin syvyydestä, ja kaikkialta siltä väliltä.

Miten plankton elää ja toimii?

Havaintomateriaalin ja siitä tehtyjen tietokonesimulaatioiden perusteella saatiin myös selville miten erimuotoiset planktontyypit vuorovaikuttavat ja elävät keskenään. Kävi ilmi, että suurin osa planktonista on parasiitteja: ne elävät toistensa avulla ja kustannuksella kierrättäen ravinteita meressä takaisin ravintoketjuun.

Löytöjen avulla voidaan ymmärtää paremmin maailmanlaajuista merien ekosysteemin dynamiikkaa ja rakennetta.

Tähän liittyvät myös havainnot siitä miten planktonin määrä ja koostumus riippuvat meriveden lämpötilasta, happamuudesta ja ravinnepitoisuudesta. Tärkein määräävä tekijä on yllättäen lämpötila. 

Taran havainnoista löydettiin aiemmin tuntematon planktonin luonnollinen rajavyöhyke, joka eristää toisistaan Intian valtamerellä ja eteläisellä Atlantilla olevat planktonpopulaatiot. Etelä-Afrikan nokka etelässä toimii ikään kuin rajana, joka kylmine merivirtoineen pitää eri merien planktonit omilla puolillaan lähes kokonaan – vain pieni määrä lajeja on päässyt levittäytymään kummallekin puolelle. 

Yllättävän suuri yhteys planktonin määrän ja meren lämpötilan välillä tuo uuden tekijän myös ilmastonmuutoksen tutkimiseen. Lämpenevät meret tuottavat lisää planktonia ja se vaikuttaa edelleen hiilen sitomiseen sekä hapen tuottamiseen. Se tietää myös lisää leväkukintoja, jotka puolestaan muuttavat merten kokonaisekosysteemejä – ja merten vuorovaikutusta ilman kanssa. 

Nyt julkaistut tulokset ovat peräisin siitä, mitä tutkimusmatkoilta saatiin tietoon yleisesti ja tarkemmista havainnoista pienestä osasta näytteitä. Vain noin 2% on ehditty käydä kunnolla läpi. 

Ikkuna planktonmaailmaan on vasta saatu auki ja luvassa on varmasti vielä uusia yllätyksiä!