Edellisenä päivänä oli juuri tehty ensimmäinen, sikiötä muistuttava savi-idolilöytö. Molemmat löydökset ovat lähes 6 000 vuotta vanhoja ja edustavat kampakeraamista kulttuuria noin kivikauden puolivälistä. Runsaimmat löydöt tulivat kohdasta, jossa näyttäisi olleen kaksi hautaa lähekkäin. Vainajista ei ollut säilynyt jälkiä.

Tiedekeskus Heurekan, Helsingin yliopiston alumnitoiminnan ja arkeologi Jan Fastin yhteistyössä järjestämillä yleisökaivauksilla Vantaan Jokiniemessä oli keskiviikkona 6.8. kaivauksien lopetuspäivä. Mukana kaivauksissa oli viimeisinä päivinä Arkeologian harrastajat Ango ry:n jäseniä. Molemmat harvinaiset savi-idolilöydöt teki arkeologian harrastaja Kyllikki Rosenström. Kaivauksia johtaneen Jan Fastin mukaan löydöt ovat ainutlaatuisia, sillä harvoin saviesineet ovat säilyneet näin hyvin tai niitä on saatu ehjinä ylös.

Naisten johtamat yritykset ovat taloudellisesti vakaammalla pohjalla kuin miesten johtamat. Tämä käy ilmi Vaasan yliopiston professorin Sami Vähämaan johtamasta tutkimushankkeesta. Siinä selvitetään Suomen Akatemian rahoituksella, miten yrityksen toimitusjohtajan, talousjohtajan ja tilintarkastajan sukupuoli sekä naisedustus yrityksen hallituksessa vaikuttavat yritysten taloudelliseen päätöksentekoon.

Tutkimushankkeen tähänastiset tulokset osoittavat muun muassa, että naisten johtamissa yrityksissä on paremmat hallinto- ja valvontajärjestelmät ja että sukupuolten väliset erot esimerkiksi riskinottohalukkuudessa ja konservatiivisuudessa heijastuvat yrityksen riskisyyteen ja taloudellisen raportoinnin laatuun.

Tutkimushankkeessa käytetyt naisjohtajiin liittyvät tutkimusaineistot on kerätty pääasiallisesti Yhdysvalloista, koska esimerkiksi Suomessa on tällä hetkellä naistoimitusjohtaja vain yhdessä pörssiyrityksessä. Tilintarkastajia koskeva aineisto on puolestaan kerätty Pohjoismaista, koska näissä maissa on mahdollista selvittää yrityksen vastuullisen tilintarkastajan sukupuoli, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Tutkimushankkeessa on tutkittu esimerkiksi naisjohdon vaikutuksia yhdysvaltalaisissa pankeissa. Yhteistyössä Yhdysvaltain valtionvarainministeriön pankkivalvonnan kanssa toteutetussa tutkimuksessa havaittiin, että naisten johtamat pankit ovat vakavaraisempia ja ne selviytyivät miesjohtoisia pankkeja paremmin kriisivuosina 2008–2010.

Tutkimushankkeessa on myös selvitetty, miten yrityksen toimitusjohtajan, talousjohtajan ja tilintarkastajan sukupuoli vaikuttaa tilinpäätösinformaation laatuun. Tulosten mukaan naisjohtoisissa yrityksissä tilinpäätösinformaatio on laadukkaampaa ja naistilintarkastajat lisäävät tilinpäätösraportoinnin konservatiivisuutta.

Pitempi, Leena Vähäkylän kirjoittama juttu aiheesta on Akatemian Tietysti.fi -svustolla.

Teksti on Suomen Akatemian 27.6.2014 julkaisema tiedote.

Hyvää syntymäpäivää, kuuluisat maissihiutaleet!

Tänään 117 vuotta sitten Michiganissa Battle Creek -kylän mielisairaalassa työskennellyt tohtori John Kellogg tarjoili potilailleen ensimmäistä kertaa kehittämäänsä voimaruokaa. Kellogg oli vakuuttunut siitä, että tiukka kasvispohjainen ruokavalio ja runsas liikunta olivat hyväksi potilailleen, joten hän kehitti maidon kanssa nautittavat sokeroimattomat maissihiutaleet, jotka olivat paitsi ravitsevia, niin myös tarjosivat runsaasti energiaa.

John Kelloggin veli Will Keith Kellogg maistoi myöhemmin niitä ja ajatteli, että sokerin kanssa ne olisivat parempia. Hän alkoikin markkinoida vuonna 1906 runsaalla sokerilla höystettyjä maissilastuja aamiaisruokana, ja näin klassikko oli syntynyt. John-veli tosin oli pöyristynyt tästä ja koitti saada veljensä jopa oikeustoimin lopettamaan epäterveellisten maissilastujen markkinoinnin ja perheen nimen käyttämisen siinä yhteydessä.

Todennäköisesti tohtori Kellogg ei olisi kovin ilahtunut muistakaan kyseisen yhtiön tekemistä aamiaismuroista, vaikkakin nykyisin tuotevalikoimaan – niin hänen nimeään edelleen kantavalla yhtiöllä kuin sen kilpailijoillakin – on ilahduttavan paljon terveellisempiäkin vaihtoehtoja.

Battle Creekin sanatorio oli Adventtikirkon hoidossa ja John Kellogg oli paitsi uskonnollinen, niin myös puritaaninen. Silti hän oli edellä aikaansa monissa asioissa ja muun muassa varoitteli jo aikanaan tupakan polton vakavista seurauksista. Hän oli eniten innostunut kuitenkin ravinnon osuudesta terveydessä ja meni siinä toisinaan liian pitkällekin: esimerkiksi hänen mielestään liha, erityisesti sianliha saastuttaa ihmisen elimistöä.

Kelloggin mielestä 90% sairauksista johtuu vatsasta ja ruoansulatuselimistöstä, ja mikäli niitä hoitaa hyvin, pysyy terveenä. Siksi lihan lisäksi oli parasta kieltäytyä alkoholista, kahvista ja suuresta osasta mausteita. Myös seksi oli kiellettyjen listalla. Sen sijaan runsaskuituinen ruoka oli erittäin hyväksi, ja juuri siksi Kellogg kehitti maissilastunsa: litteäksi prässätyt, paahdetut maissinjyvät olivat runsaskuituisia ja niissä oli energiaa.

Koska Kellogg oli vakuttunut jogurtin erinomaisuudesta ihmiselle, olivat maissilastut erityisen terveellisiä sen kanssa nautittuna. Ja siis ehdottomasti maustamattoman jogurtin ja ilman sokeria!

Kellogg suunnitteli myös kuntoiluvalineitä, kuten alla olevan mekaanisen kamelin, eräänlaisen kuntopyörän ja keinutuolin risteytymän.

Englantilainen 13-vuotias Jamie Edwards on maailman nuorin ydinfuusion aikaan saanut henkilö. Edellinen ennätys oli Taylor Wilsonilla Nevadasta; hän onnistui tässä ollessaan 14 vuotta vanha.

Siis nykyisin teini voi onnistua siinä, mihin muutama vuosikymmen sitten tarvittiin suuri tutkijaryhmä ja iso laboratorio. Kyseessä ei luonnollisestikaan ole suuri ja vaarallinen ydinpommi tai sähköä voimaverkkoon laittava reaktori, vaan pienikokoinen demonstraatio – tosin erittäin vaativa sellainen. Koejärjestelyssä tuotetaan vedystä heliumia ydinfuusiolla periaatteessa samaan tapaan miten Aurinko tuottaa energiaansa.

Jamie oli kiinnostunut asiasta ja ehdotti fuusioreaktorin tekemistä koululleen Leicestershiressä, Englannissa, ja sai sitä varten 2000 punnan apurahan viime marraskuussa. Sen jälkeen hän ryhtyi hommiin ja tilasi pääosin internetin kautta kaikkea, mitä koe tarvitsee. Hän raportoi koko ajan hankkeen edistymisestä kaikkine vastoinkäymisineen ja onnistumisineen blogissaan. Kun reaktori oli lopulta valmis, hänen täytyi osallistua vielä säteilyturvakurssille ennen kuin reaktori sai käynnistysluvan.

Alla on BBC:n Jamiesta ja hänen projektistaan tekemä juttu.

Akatemiatutkija Tuija Takala, tohtorikoulutettava Johanna Ahola-Launonen ja bioetiikkaan erikoistunut filosofian professori Matti Häyry istuivat illallisella Sveitsissä neljä vuotta sitten ja, kuten usein punaviinin äärellä tapahtuu, he saivat idean: tehdä rock-ooppera geenitekniikasta ja siihen liittyvästä etiikasta.

Yleensä tällaiset ideat tuppaavat unohtumaan pian, mutta tämä jatkoi elämäänsä. Takalan ja Häyryn kirjoittama Playing God -rock-ooppera valmistui ja se nähtiin ensimmäisen kerran Baselissa viime kesänä.

Teos tulee viimein lavalle myös Suomessa maaliskuun lopussa, kun Playing God esitetään Gloriassa.

Kansainvälisessä esiintyjäjoukossa on muusikoita muun muassa USA:sta, Britanniasta, Ruotsista ja Suomesta, tunnetuimpana Mountain-yhtyeen rumpali Corky Laing. Kaikki musiikkikappaleet on sävelletty ja sanoitettu itse.

"Esityksessä tuntuu kuin olisi tosi tasokkaalla keikalla", sanoo Ahola-Launonen Helsingin yliopiston tiedotteessa (mihin tämäkin artikkeli perustuu).

Tieteen kauppias saa jumalten tuomion

Playing God kertoo siis geenitekniikasta ja sen vaikeisita kysymyksistä. Tarina keskittyy ihmislajin selviytymiseen ja lisääntymiseen. Elämänpidennyksen saanut blues-laulaja kyllästyy elämään ja päätyy itsemurhaan. Aviopari muokkaa kaksospoikiensa ominaisuuksia ennen syntymää, mutta aiheuttaa näille vain ongelmia. Sairaan veljen pelastajaksi syntynyt sisar joutuu tekemään pitkän matkan itseensä, kun veli yrityksistä huolimatta kuolee.

Tapahtumien keskipisteessä häärii Häyryn esittämä tiedehuijari, joka lopulta vääntää 70-lukulaisen pikkukylän asiat solmuun ja saa jumalat puuttumaan tilanteeseen.

"Taiteellinen muoto auttaa kuvaamaan ongelmakentän laajuutta, ja musiikki antaa ajattelun lisäksi tilaa tunteille", selittää Häyry.

Tutkijoiden mukaan monet ovat lukeneet heidän tarinaansa vastalauseena geenitekniikan käytölle. Genetiikka on kuitenkin vain pieni lisä ihmisen ikiaikaiseen haluun parannella jälkikasvuaan, ja keinoja tärkeämpää on keskustella motiiveista.

Geenitestit ovat hinnaltaan yhä useamman ulottuvilla, mutta mitä niillä oikeastaan saa selville?

"Jos liikkuu ja elää terveellisesti, kaupallisista geenitesteistä ei useinkaan selviä mitään kovin ihmeellistä", selittää Tuija Takala. "Testit voivat jopa herättää turhia pelkoja".

Perimän luenta ei koskaan kosketa vain yhtä ihmistä, vaan sen sivutuotteena paljastuu tietoa lähisuvusta: isyydestä, vaikeista perinnöllisistä sairauksista ja altistumisesta niille.

"Aika monta kysymystä kannattaa miettiä valmiiksi ennen kuin lähtee testeihin."

Geenitesteillä ja -tekniikalla on luonnollisesti paljon hyviä puolia ja monien ihmisen elämää on pystytty ja pystytään parantamaan niillä olennaisesti. Tulevaisuudessa tekniikka tarjoaa vielä enemmän huimia mahdollisuuksia. Tutkijat vakuuttavatkin, että geenitekniikan sijaan teos kyseenalaistaakin sen ympärille jo nyt kehittynyttä ja yhä läpitunkevampaa kaupallisuutta.

Playing God teatteri Gloriassa pe 28.3. alkaen.

Tämä teksti perustuu Elina Mattila-Niemen kirjoittamaan Helsingin yliopiston verkkotiedotuksen artikkeliin.

Kuva: Helsingin yliopisto. Kuvassa vasemmalta Helsingin yliopistossa työskentelevät Tuija Takala ja Johanna Ahola-Launonen sekä Aalto-yliopiston Matti Häyry.

Aalto-yliopiston professori Risto Nieminen ja Helsingin yliopiston professori Irma Thesleff ovat tieteen uusia akateemikkoja. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö myönsi heille akateemikon arvonimen presidentin esittelyssä tänään ja luovuttaa arvonimet Säätytalolla Helsingissä.

Tieteen akateemikon arvonimi voi olla samanaikaisesti kahdellatoista erittäin ansioituneella suomalaisella tieteenharjoittajalla. Ulkomaisten tieteen akateemikkojen määrää ei rajoiteta. Tasavallan presidentti myöntää tieteen akateemikon arvonimet Suomen Akatemian hallituksen esityksestä.

Nanotieteiden ja materiaalifysiikan edelläkävijä ja suunnannäyttäjä Risto Nieminen

Risto Nieminen (s. 1948) on Aalto-yliopiston perustieteiden korkeakoulun dekaani, yliopiston johtoryhmän jäsen ja Aalto-professori. Häntä pidetään edelläkävijänä ja suunnannäyttäjänä nanotieteiden ja materiaalifysiikan mallintamisen tieteellisessä tutkimuksessa. Hän on erikoistunut hyvin monipuolisesti materiaalifysiikan laskennallisiin menetelmiin.

Risto Nieminen on toiminut tieteellisissä tehtävissä keskeisissä yliopistoissa ja tutkimuskeskuksissa kotimaassa ja ulkomailla. Näihin kuuluvat Teknillinen korkeakoulu ja sittemmin Aalto-yliopisto, Tieteen tietotekniikan keskus CSC, Jyväskylän yliopisto, Teoreettisen fysiikan pohjoismainen laitos NORDITA Tanskassa ja Ruotsissa, Cornellin yliopisto Yhdysvalloissa ja Cambridgen yliopisto Englannissa. Hän väitteli tekniikan tohtoriksi vuonna 1975.

Nieminen johti Suomen Akatemian rahoittamaa Laskennallisen nanotieteen huippuyksikköä, COMP, Aalto-yliopistossa vuosina 2000–2013. Huippuyksikkö tutkii ilmiöitä, rakenteita ja systeemejä atomi- ja molekyylitasolla materiaalifysiikan näkökulmasta. Nanotieteen tuloksia sovelletaan muun muassa elektroniikan materiaaleissa ja kemiallisessa katalyysissä. Nieminen on toiminut akatemiaprofessorina vuosina 1997–2008.

Niemisellä on huomattava tieteellinen tuotanto, johon myös viitataan; Web of Sciencen tietokantojen mukaan Niemisen h-indeksi on 70. Niemiselle on myönnetty Jenny ja Antti Wihurin rahaston kunniapalkinto tunnustuksena merkittävistä ansioista tieteellisessä tutkimuksessa ja suomalaisen tieteen monipuolisena vaikuttajana. Hänet on myös valittu Vuoden professoriksi.

Uuden akateemikon mukaan huippututkijan aseman tavoittelu ei ollut motiivina, kun hän diplomityöntekijänä päätti 1970-luvulla edetä jatko-opintoihin. ”Vähän lapsenomainen kiinnostus fysiikkaan ja tutkimukseen, uteliaisuus – ne ovat pitkälti ohjanneet urakehitystä. Meillä fyysikoilla on vahva halu ymmärtää, mistä tässä maailmassa oikein on kysymys”, Nieminen kertoo. ”On uskomaton tunne itse ymmärtää asia, jonka kanssa on paininut, ja nähdä muiden soveltavan ideaa. Vertaan tätä luovaan työhön: tutkijalla on väkevä tunneside asiaan, jonka hän kokee omakseen.”

Suomen kansainvälisesti tunnetuin kehitysbiologi Irma Thesleff

Irma Thesleff (s. 1948) on kansainvälisesti tunnettu tutkija, jonka tutkimus on kohdistunut elinten kehitystä ohjaavien mekanismien selvittämiseen. Hän on tutkinut pääasiassa hammasta, mutta myös muut hampaiden lailla alkion pinnasta kehittyvät elimet, kuten karvat ja sylkirauhaset, sekä pään luut ovat olleet tutkimuskohteina. Hän on luonut nisäkkään hampaasta mallin, jonka avulla on päästy pureutumaan sikiökehityksen ohella lajien evoluutioon.

Thesleffin tavoitteena on ymmärtää, miten solut kommunikoivat kehityksen aikana. Solujen väliset vuorovaikutukset ovat yksi tärkeimmistä kehitystä ohjaavista mekanismeista. Ne ovat olleet suomalaisten kehitysbiologien tutkimuksen kohteena jo useassa polvessa 1930-luvulta lähtien. Alan keskeisiä henkilöitä ovat olleet professorit Sulo Toivonen ja Lauri Saxén (Irma Thesleffin väitöskirjan ohjaaja).

Irma Thesleff valmistui hammaslääketieteen tohtoriksi vuonna 1975. Hän on tehnyt uransa Helsingin yliopistossa lukuun ottamatta kauttaan hammaslääketieteellisen tutkimuksen kansallisessa instituutissa NIDCR:ssä Yhdysvalloissa. Hänen johtamansa kehitysbiologian tutkijaryhmä Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutissa on alansa tutkimuksen eturivissä. Thesleff on tehnyt yli 300 tieteellistä tutkimusta ja muita julkaisuja, joihin myös viitataan; hänen h-indeksinsä Web of Science-tietokannoissa on 76.

Thesleff toimi akatemiaprofessorina vuosina 1998–2003 ja Suomen Akatemian Kehitysbiologian tutkimusohjelma -nimistä huippuyksikköä hän johti vuosina 2002–2007. Hän on kunniatohtori McGill-yliopistossa Montrealissa, Leuvenin yliopistossa Belgiassa, Debrecenin yliopistossa Unkarissa, Göteborgin yliopistossa ja Karoliinisessa instituutissa Ruotsissa, Oslon yliopistossa Norjassa sekä Kööpenhaminan yliopistossa Tanskassa. Thesleff on kutsuttu Euroopan molekyylibiologian järjestön EMBO:n ja amerikkalaisen tiedejärjestöjen kattojärjestön AAAS:n (American Association for the Advancement of Science) jäseneksi. Hän on vastaanottanut useita palkintoja ja nimityksiä, mukaan lukien lääketieteen Anders Jahre -pääpalkinnon, Apollonia-palkinnon, Isaac Schourin muistopalkinnon sekä Vuoden professori -nimityksen.

”Nimitys akateemikoksi tuli tietenkin yllätyksenä, ja otan sen nöyränä vastaan. Myönnettävä on, että vähän hirvittää liittyä tähän seuraan. Toivon, että voin vaikuttaa nimityksen myötä johonkin tärkeään asiaan tieteessä ja yhteiskunnassa,” Irma Thesleff sanoo uudesta arvonimestään.

Lääkäri David Livingstone oli 1800-luvun puolivälin superjulkkis Brittein saarilla, sillä hänen matkoistaan Afrikassa kerrottiin laajasti sanomalehdissä ja kirjoissa. Kameroiden puuttuessa hänen seikkailuistaan piirrettiin kuvia, jotka - kuten tämä päivän kuva - olivat toisinaan varsin väritettyjä.

Livingstone syntyi Skotlannissa maaliskuussa 1913 ja kuoli yli 30 kertaa malarian sairastettuaan toukokuussa 1973 Sambiassa joko malarian tai punataudin johdosta kehittyneeseen sisäiseen verenvuotoon. Hän ei ollut ensimmäinen syvää Afrikkaa tutkinut eurooppalainen, mutta on kuuluisin. Hänen tunnetuin löytönsä oli Victorian putoukset Sambesi-joessa, Zimbabwen ja Sambian rajalla. Putous on jopa 1 600 metriä leveä ja yli sta metriä korkea. Alun perin putoukset olivat nimeltään Mosi-oa-Tunyan putoukset, mutta Livingstone nimesi ne uudelleen silloin vallassa olleen kuningatar Viktorian mukaan. Livingstore matkusti yli 50 000 km Afrikassa ja kuten aikaan kuului, oli hän paitsi lääkäri ja tutkimusmatkailija, toimi hän myös lähetyssaarnaajana ja vähitellen ryhtyi myös aktiiviseksi orjuuden vastustajaksi.

Kun Livinstone oli ollut teillä tietymättömillä pitkään kolmannella tutkimusmatkallaan, hänen oletittiin kuolleen. Koska hän oli kuitenkin kuuluisa ja yleisö ennen kaikkea englanninkielisessä maailmassa kyseli hänen peräänsä, lähetti New York Herald –lehti sotilaana epäonnistuneen seikkailijan ja kirjoittajan Henry Morton Stanleyn Afrikkaan etsimään Livingstonea. Hän löysikin Livingstonen lopulta marraskuussa 1871 Tansaniassa ja kohtaamisesta muistetaan sanat ”Doctor Livingstone, I presume?”. Jälkikäteen Stanley on kertonut sanojen olleen hieman erilaiset, mutta hän "halusi suhtautua kollegaansa kunnioittaen, vaikka olosuhteet olivat vaikeat."

Livingstonen retkikunta oli kärsinyt sairauksista ja Niilin lähteitä ja Sambesi-joen kulkukelpoisuutta selvitellyt matka oli edennyt paljon oletettua hitaammin.

Euroopan avaruusjärjestön italialaisastronautti Luca Parmitano on parhaillaan Baikonurin avaruuskeskuksessa valmistautumassa viikon päästä tapahtuvaan lähtöönsä kohti kansainvälistä avaruusasemaa. T-Tuubi tapasi hänet maaliskuussa. Luca Parmitanon avaruuslento avaa uuden ajan eurooppalaisessa astronauttitoiminnassa, sillä Parmitano on ensimmäinen vuonna 2009 valituista kuudesta astronautista, joka pääsee lentoon. Kolmelle muulle on jo lennot tiedossa: seuraavana saksalainen Alexander Gerst, sitten italialainen Samantha Cristoferetti ja juuri viime viikolla kerrottiin britti Tim Peaken lennon varmistuneen. Lennot tapahtuvat vuosina 2014-2015 ja ovat kukin puolen vuoden keikka Kansainvälisellä avaruusasemalla, osana aseman kuusihenkistä miehistöä. Näin ollen lentoaan odottavat vielä ranskalainen Thomas Pesquet sekä tanskalainen Andreas Mogensen; todennäköisesti heistä ranskalainen kokee kyydin kiertoradalle ensimmäisenä, kenties vuonna 2016. Kaikki kuusi kävivät läpi peruskoulutuksensa ESAn Kölnissä sijaitsevassa astronauttikeskuksessa, joskin pitkiä aikoja koulutuksesta vietettiin myös Venäjällä, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Japanissa ja monissa muissa paikoissa. Heidät vietiin Sardiniaan selviytymiskoulutukseen ja laitettiin kuukaudeksi elämään Pietarissa venäläisperheissä, jotta he oppisivat venäjää. Ne, joilla ei ollut lentolupakirjaa, koulutettiin lentämään. Kölnissä olevassa suuressa vesialtaassa harjoiteltiin avaruuskävelyitä. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun euroastronautit koulutettiin kokonaan ESAn omalla koulutusohjelmalla. Osin tästä syystä kuusikosta muodostui hyvin tiivis joukko, The Shenanigans. kuten he itse ryhmäänsä kutsuvat. "Meidät valittiin ryhmänä, me kouluttauduimme yhdessä, olemme eläneet pitkiä aikoja yhdessä, me olemme hyviä ystäviä ja olemme yhdessä myös vapaa-aikanamme", kertoo Luca, joka itse asiassa oli siirtynyt jo jatkokoulutukseen, kun uudet astronautit virallisesti valmistuivat loppuvuodesta 2010. "Myös nyt kun valmistaudumme lentoihimme ja olemme jatkokoulutuksessa kukin tahoillamme, niin kun tapaamme joskus jossain, niin tämä erityinen yhteys on edelleen olemassa. Se ei johdu vain siitä, että olemme olleet ja kokeneet paljon yhdessä, vaan myös siitä, että olemme hyvin samantyyppisiä ihmisiä. Pidämme siitä mitä teemme ja pidämme toisistamme."

Taiwanin jokavuotisilla polkupyörämessuilla annettiin muotoilupalkinnot Tern Verge S11i -taittopyörälle ja sen veistokselliselle ohjaustangon kannattimelle. Näiden suunnittelija löytyy yllättäen Suomen Turusta.

Kun kysyt fyysikolta miten polkupyörä pysyy pystyssä ja miten sillä voi oikein ajaa, niin saat vastaukseksi pitkän selityksen geometriaa, massan jakautumaa, gyroskooppivoimia ja ihmisen fysiologiaa. Perinteisesti on sanottu, että pyörien aikaansaama gyroskooppivoima olisi tärkein polkupyörää pystyssä pitävistä tekijöistä, mutta nykytiedon mukaan se on vain yksi seikka: ihmisen oma kyky hallita tasapainoaan on olennaisin asia, ja pyörän ollessa liikkeessä tasapainon pitäminen on vain helpompaa.

Fysiikan ja dynamiikan lisäksi tieteellisteknisesti kiinnostavaa polkupyörässä on luonnollisesti se, minkä värinen pyörä on. Ja miten se on tehty ja mistä materiaaleista. Näistä on varsin paljon tietoa Suomen Turussa, missä asuu taiwanilaisen Tern-yhtiön pääsuunnittelija Joakim Uimosen. Kun hänen kanssaan puhuu pyöristä, tulee fillarisuunnitteluun vielä yksi kiinnostava tekijä lisää: taittopyörien olemus. Tern kun on eräs maailman suurimmista taitettavien pyörien tekijöistä.

Näiden suosio lisääntyy kovaa vauhtia etenkin suurkaupungeissa. Pyörissä on yleensä pienet pyörät ja pitkät, korkeat putket satulaan ja ohjaustankoon. Niissä on rungon keskellä jykevä nivel, millä polkupyörän saa kasaan – parhaimmillaan sellaisen saa mahtumaan lentolaukun kokoiseen tilaan.

Pelastusvarusteet koneessa ovat myös olemattomat, sillä niistä ei olisi apua, sillä jos kone putoaa mereen, tappaa jäätävä vesi joka tapauksessa hyvin pian. Tervetuloa lennolle Etelämantereelle!

Näihin aikoihin, kun täällä pohjoisella pallonpuolella talvi alkaa taittua ja valo voittaa, käyvät yöt pitemmiksi ja pimeämmiksi eteläisellä pallonpuolella. Etelämantereen kiivas kesäkausi lähentelee loppuaan, suurin osa sinne vaeltaneista tutkijoista pakkaa laukkunsa ja sinne jäävät tutkimusasemat valmistellaan pitkää, ankaraa ja pimeätä talvea varten. Osa niistä pysyy miehitettyinä, mutta suurin osa jää tyhjäksi ankaran ja pimeän talven ajaksi.

Maaliskuussa viimeiset laivat purjehtivat pois, lentokoneet lentävät yhtä harvemmin ennen lentojen loppumista ja lopulta radio sekä pätkittäinen satelliittiyhetys jäävät ainoiksi yhteyksiksi muuhun maailmaan. Vaikka sähköposti toimii ja televisio näkyy, on Etelämanner siksi käytännössä eristyksissä kaikesta muusta maailmasta noin kahdeksan kuukauden ajan joka vuosi.

Melkein kuin avaruudessa

Etelänapamanner on joka suhteessa äärimmäinen paikka. Se on ensinnäkin niin etelässä kuin vain saattaa, pitkien meriyhteyksien takana. Toiseksi se on kokonainen manner, joka kooltaan on suurempi kuin Australia ja lähes niin suuri kuin Eurooppa kärjestä kärkeen.

Siinä missä pohjoisnavan kohdalla karttapallolla on pelkkää jään peittämää merta, on pallon toisella puolella etelänavan ympärillä paksun jään peittämää maata. Mantereen jääpeitto on keskimäärin kaksi kilometriä paksu, mutta etelänavan tuntumassa paksuutta on nelisen kilometriä. Siellä täällä jäästä puskee ylös myös vuoria, jotka ylettyvät nekin kilometrien korkeuteen.

Etelämantereen reunoilla myös itse maaperä pilkahtaa näkyviin ainakin kesän aikaan. Tosin monissa kohdissa rantaa jää työntyy paksuna mattona suoraan mereen ja pulpauttaa itsestään irti jäävuoria, jotka osaltaan tekevät merenkulusta Etelämantereen luona haastavaa.

Etelämantereen talvi on rajumpi kuin talvi Arktiksessa, pohjoisen navan ympärillä. Talvi keskeyttää koko laiva- ja ilmaliikenteen mantereelle, koska lumi ja jää valtaavat kaikki paikat, lämpötila putoaa liian alas ja pimeys on totaalista. Lapin kaamos on pientä etellänavan tiukkaan mustuuteen, mitä pahimmillaan viiteenkymmeneen pakkasasteeseen laskeva lämpötila korostaa. Järeimmätkään jäänmurtajat eivät mahda talvelle mitään.

Ja koska mantereen keskellä etelänavalla jään päällä ilmanpaine vastaa vuoren huipulla olemista ja tuuli puhaltaa myrskyn voimalla, ovat olosuhteet lähes mahdottomat jopa parhaimmille lentokoneille: talvisten lentojen riskit ovat suuret ja niihin ryhdytään vain todella pakoittavista syistä erikoisen hyvässä säässä.

Pelastuslento pimeään

Etelämantereen suurimmat asutukset ovat amerikkalaisten tukikohdat McMurdo mantereen rannalla jotakuinkin Uuden-Seelannin alapuolella ja Amundsen-Scottin asema etelänavalla. Jopa navan asemalla yöpyy talven ylitse yli 30 ihmistä, joista osa on tutkijoita, mutta suurin osa asemaa ylläpitäviä henkilöitä. Eräs heistä oli tohtori Jerri Nielsen, joka löysi keskellä vuoden 1999 talvikautta rinnastaan kyhmyn. Ironisesti juuri lääkäri sairastui, ja jos kyseessä oli epäilyjen mukaisesti syöpä, oli aika kallista.

Uskalias pelastuslento oli siten välttämätön. Pimeys ei varsinaisesti estä lentämistä, vaan ongelmana on pakkanen: lentokoneiden polttoainesysteemit ja hydrauliset laitteet jäätyvät alle 50 asteen lämpötilassa. Siksi asemalle voitu mitenkään laskeutua ennen kuin lokakuussa 1999, joten ensin Nielsenille lennätettiin tutkimus- ja hoitotarpeita heinäkuussa ilmavoimien erikoiskoneella, joka pudotti lastinsa ilmasta laskeutumatta asemalle.

Varsinainen pelastusoperaatio käynnistyi lokakuun puolivälissä, kun kaksi suksilla varustettua Hercules-kuljetuskonetta nousi ilmaan Christchurchista, Uuden-Seelannin eteläosasta. Ne lensivät ensin 3 900 kilometriä jäätävän ja myskyävän meren yläpuolella, ennen kuin saapuivat McMurdon asemalle Etelämantereen rannalle. Odotettuaan jonkin aikaa hyvää säätä koneista toinen nousi viimeiselle 1 400-kilometriselle osuudelleen ja laskeutui onnellisesti pimeyden sylissä hytisevälle asemalle. Nielsen nostettiin sisään ja vaihtolääkäri jäi pois kyydistä lentokoneen moottorien käydessä koko maassaolon ajan. Vain 22 minuuttia myöhemmin kone kiihdytti taas kohti rannikkoa.

Nielsen näytti voittaneen syöpänsä, mutta se uusiutui vuosikymmentä myöhemmin ja hän kuoli kesällä 2009 57 vuoden ikäisenä; ilman vaarallisia lentoja Antraktiksen talvessa hän olisi todennäköisesti menehtynyt jo paljon aiemmin – kenties vielä asemalla ollessaan.

Yli meren ja jään

Hyvin aikainen pelastuslento oli poikkeus, mutta jo paria-kolmea viikkoa myöhemmin keliolosuhteet olivat paremmat ja reitti Christchurchista Amundsen-Scottin asemalle muuttui lähes päivittäiseksi. Etelämanner herää henkiin yleensä marraskuun alussa, jolloin maailman eteläisin lentoreittikin käynnistyy.

Lennon olemus tosin poikkeaa tavallisimmillaankin kovasti normaalista lentomatkasta: lentokoneena on usein pelastuslennollakin käytetty Hercules C130 -rahtikone, jonka alle ruuvattu sukset. Sen matkustamona on sen metallipalkkeja pursuava rahtitila, lentoruoan sijaan lennolla tarjolla on lähinnä tärinää ja kylmyyttä, eikä sisään astuta lyhythihaisessa, vaan napaolosuhteisiin tehdyissä haalareissa. Hyvissä olosuhteissa lentoihin käytetään nykyisin myös muita koneita, jopa A320-liikennelentokonetta, mutta Suksi-Hercules on edelleen varsinainen työhevonen.

Paitsi lentokoneeseen ja sen mukavuuteen, pitää myös aikatauluun suhtautua ymmärtäväisesti. Koska perillä Etelämantereella ei vaihtoehtoisia laskeutumispaikkoja ole kovinkaan paljon, ovat sääkriteerit matkaanlähtöön hyvin tiukat. Jos itsepintaiset matalapaineet ovat asettuneet reitin varrelle, saattaa matkaan lähtö ja/tai jatkoyhteys McMurdolta Etelänavalle tökkiä pahastikin. Joskus matkaan tuhrautuu toista viikkoa, vaikka periaatteessa lentoyhteys on lähes päivittäinen.

Kun sääennuste lupaa minimit täyttävää lentosäätä niin matkan varrelle kuin perillä McMurdossa, alkaa lento aamutuimaan Yhdysvaltain sotilastukikohdasta Christchurchista. Ennen koneeseen astumista katsotaan turvavideo ja pukeudutaan paksuihin haalareihin. Sen jälkeen matkustajat viedään pelkistetyllä sotilasbussilla koneeseen ja he saavat asettua siellä mukavasti kaiken muun rahdin sekaan. Pian Hercules nousee päristen ja täristen ilmaan, imaisee renkaat suksien sisään ja pilotit suuntaavat laiskasti nousevan raskaan koneensa lähes suoraan etelään, meren päälle. Ja merta riittää, sillä lento Uudesta-Seelannista Etelämantereen rannalle vastaa lentoa Ivalosta Malagaan, mihin potkurikoneen nopeudella kuluu yli seitsemän tuntia.

Vaikka kesäinen päivä on pitkään valoisa ja navalla Aurinko paistaa koko ajan, ei kone jatka yleensä suoraan McMurdosta Etelänavalle. Osa lennoista ei jatka lainkaan eteenpäin, vaan palaa takaisin Christchruchiin.

Navalle jatkava kone odottaa yön yli – joskus päivän parikin hyvää säätä – ja kömpii vasta sitten alaspäin kartalla: nyt edessä on hyisen meren sijaan loputon jäälakeus, tuulta ja sumua, pilvikerroksen läpi puhkova Trans-Antarctic –vuorijono sekä viimein jäinen kiitotie. Tällä kertaa lento kestää “vain” kolmisen tuntia, minkä aikana matkustajat värjöttekevät miltei ikkunattomassa matkustamossaan ja ramppaavat mahdollisuuksien mukaan katsomassa ulos koneen muutamista ikkunoista tai käyvät ihmettelemässä jäistä maisemaa Herculeksen ohjaamosta.

Operaatio Syväjäädytys

Yhdysvaltain tiedesäätiön tutkimusasemien Etelämantereen liikenteestä on vastannut jo vuosikymmenen ajan New Yorkin kansalliskaartin kuljetuslentolaivue, joka on siviilimäisempi organisaatio kuin aikaisemmin tehtävää hoitanut Yhdysvaltain ilmavoimat.

Sotilaat valtasivat Etelämanteretta ensimmäisen kerran kunnolla vuonna 1946, kun napatutkija-amiraali Richard Byrdin johtama operaatio “High Jump” kartoitti manteretta ja pohti laajemmin sen sotilaallista merkitystä.

Seuraavan kerran amerikkalaiset sotilaat temmelsivät Etelämantereella kesäkautena 1954-55, jolloin operaatio Deep Freeze 1:n kuljetustehtävät oli annettu Marylandissa sijaitsevan laivaston Kuudennen ilmakuljetusyksikön tehtäväksi. Tämän VX-6 –lennoston tehtävänä oli tukea sotilastoimien lisäksi Yhdysvaltain siviilien etelämannertutkimusta, mikä tarkoitti alusta alkaen tutkimuslentojen lisäksi rannalla sijaitsevan aseman (silloin nimeltään Pieni Amerikka, Little America) sekä Etelänavan tutkimusaseman huoltolentoja.

Operaation päätyttyä mantereen lentoliikenteen hoitaminen jäi VX-6:n huoleksi, ja se hoiti homman (myöhemmin VXE-6 –nimellä) kaikkiaan 45 vuoden ajan. Tuona aikana sotilaiden koneet kuljettivat virallisen historiikin mukaan 195 000 matkustajaa, 108 miljoonaa kiloa rahtia ja 908 miljoonaa litraa polttoainetta Etelämantereen eri kohteisiin.

Kaikkein dramaattisimmat lennot ovat olleet luonnisesti erikoisia pelastuslentoja, joista haastavin tehtiin huhtikuussa 1961. Talven pimeys oli laskeutunut jo yli kuukautta aikaisemmin, kun Bydrin nimeä kantaneella amerikkalaisella asemalla vieraillut venäläinen tutkija sairastui. Silloin VX-6:n koneet tekivät ensimmäisen pimeälentonsa Etelämantereelle ja pelastivat miehen. Toisen kerran amerikkalaiskoneet pelastivat venäläisiä, kun vuonna 1978 heidän Iljushin Il-14 –koneensa syöksyi maahan Prinssi Olavin rannikolla Molodeshnaian aseman luona. McMurdosta lähteneet koneet tekivät yli 24 lentotuntia kestäneen matkan McMurdosta ja toivat viisi kriittisesti loukkaantunutta kollegaansa turvaan.

Suurin osa liikenteestä oli – ja on edelleen – kuitenkin arkista puurtamista, eli reittiliikenteen tapaan lentämistä eri Etelämantereen kohteisiin, viimeisinä aikoina ennen kaikkea McMurdoon, mantereen suurimpaan asutuskeskukseen, sekä Etelänavan asemalle.

Uusi, uljas Etelänapa-asema

Kesäkautena 1998-99 Herculekset tekivät ennätykselliset noin 500 lentoa Etelämantereelle, joista 320 suuntautui Etelänavalle saakka. Suurin syy runsaaseen lentomäärään oli navalle rakennettu uusi asema, jonka valmistui vuonna 2005.

Amerikkalaiset tutkijat (ja aluksi myös sotilaat) ovat asuttaneet etelänavan asemaansa vuodesta 1956 ja sen ydinasema on rakennettu vuonna 1975. Varsinaisen ympäri vuoden käytössä olevan aseman lisäksi kokonaisuuteen kuuluu myös vain kesäisin tutkijoiden majoittamiseen käytettävä ns. kesäleiri sekä erillinen hätätilassa käytettävä asema. Kesäleiri on sananmukaisesti leiri, missä telttojen sijaan tosin on parakkeja, mutta lämmitys hoidetaan usein kamiinoilla. Uusin osa asemaa on majoitustila, "elevated dormitory", joka nimensä mukaisesti on tolppien päällä pinnan yläpuolella oleva asuntorakennus.

Suurin osa aseman rakennuksista ja rakennelmista on kuitenkin erilaisia tieteellisiä tutkimuksia varten tehtyjä. Ja tutkittavaa riittää, sillä paitsi että Etelämanner sekä etelänapa ovat sinällään erikoisia paikkoja, tarjoavat ne myös hyvan ympäristön kaikkeen sellaiseen tutkimukseen, missä pitää olla kaukana kaikesta. Niinpä kesäisin asemalla vilisee pitkälti yli sata ihmistä, joista suurin osa on ilmakehää, jäätä, astrofysiikkaa, tähtitiedettä, geofysiikkaa, biologiaa ja luonnollisesti monenmoista tekniikkaa testaavia tutkijoita ja insinöörejä.

Tutkimus toki jatkuu läpi vuoden, mutta kun talvi taas koittaa, niin kolmisenkymmentä kovanahkaista pitää aseman toiminnassa ilman fyysistä kosketusta muuhun ihmiskuntaan helmikuun puolesta välistä lokakuun loppuun, vaikka rannikolla kesäkausi kestää hieman pitempään. Se on fyysisesti ja henkisesti kovaa aikaa, ja kunhan talvikauden ensimmäinen Hercules ilmestyy lumisen taivaanrannan takaa, on aika juhlaan.

Etelänavan asemalle Suksi-Hercules on kevään ensimmäinen pääskynen ja niillä lentävä Maailman eteläisin ilmalinja on sen elinehto.