Kun Oxfordin yliopistoon perustettiin soutuseura vuonna 1839, alettiin kilpailuita pitää vuosittain.

Vuodesta 1845 reitti on ollut neljä mailia, eli noin 6,8 kilometriä Putneyn sillalta lähelle Chiswickin siltaa – siis Lontoon keskikaupungilta katsottuna kaupungin länsipuolella, yläjuoksulla, pääosin Hammersmithin kaupunginosassa.

Tänä vuonna Cambridge voitti Oxfordin vain kolmella veneenmitalla, siis noin puolen sekunnin erolla. Reitin puolivälin tienoilla Hammersmithin sillan luona eroa oli yhdeksän sekuntia.

Oxford on voittanut neljä edellistä kisaa, mutta kun katsotaan koko soutukilpailun historiaa, niin Cambridgellä on pieni etumatka numeroin 83-80.

Cambridgellä on samoin hallussaan rataennätys: vuonna 1998 matka soudettiin aikaan 16 minuuttia ja 19 sekuntia. Tänä vuonna aika oli 17 minuuttia ja 51 sekuntia.

Miesten kilpailun rinnalle otettiin vuonna 1927 myös naisten soutukilpailu. Aikanaanhan soutua(kin) pidettiin naisille muka epäsopivana.

Naiset ja miehet ovat soutaneet täsmälleen samalla reitillä vasta vuodesta 2015 alkaen.

Tänä vuonna Cambridge voitti myös naisten kilpailun.

Perinteisesti Cambridgen joukkueen väri on vaalean vihreä ja Oxfordin tumman sininen – tämä on hyvä pitää mielessä videota katsoessa.

Video on tallenne eilisestä suorasta TV-lähetyksestä ja siinä ovat sekä naisten että miesten kilpailut.

Hankkeen takana on kaksi tuttavaa, SpaceShip1:n ja sen kuljetuskoneen suunnitellut Burt Rutan ja ne rahoittanut Paul Allen. He siis uudelleenkäyttävät samaa ajatusta, mutta vain paljon suuremmassa mittakaavassa – ja pelkkien hyppäyslentojen sijaan kiertoradalle lentämiseen.

Stratolaunch-lentokoneen siipien kärkiväli on 117 metriä ja sen suurin lentoonlähtömassa on yli 540 000 kg. Se voi kuljettaa noin 230 tonnia massaltaan oleva kuorman, eli yleensä juuri satelliittia laukaisevan raketin. On kuitenkin hyvin todennäköistä, että tällaista konetta tullaan käyttämään myös muiden kummallisten lastien lennättämiseen.

Nyt sunnuntaina ja maanantaina tehdyt rullaustestit ovat tärkeä osa koelento-ohjelmassa, sillä ennen varsinaista lentämistä pitää testata lentokoneen käyttäytyminen maassa. Näissä ensimmäisessä kokeissa rullattiin vain noin 65 km/h, mutta seuraavissa rullauskokeissa mennään aina lentoonlähtönopeuden tuntumaan. Sitten testataan jarruttamista hätätilanteissa, ja vasta sitten – monien muiden vaatimattomampien kokeiden jälkeen – tapahtuu ensilento.

Jos mitään yllättävää ei tapahdu, niin kaksirunkoinen jättikone nousee siivilleen vielä ennen kesää.

Video: Stratolaunch

Etelä-Korealle olympialaisten aikaan järjestettävä maailman ensimmäinen robottihiihtokilpailu on luonnollisesti näyteikkuna maan omaan, korkeatasoiseen robotiikkaan.

Maanantaina kahdeksan yliopistojen ja yritysten tekemää robottia kisasivat pokaalista.

Ne laskivat alas vaatimattoman, vain 80-metrisen pujotteluradan, jossa oli viisi porttia.

Kylmä, tuulinen sää vaikeutti kilpailua, ja suurin osa kisaajista meni nurin tai ajautui ulos radalta kesken kaiken.

Mäenlasku ei ole lainkaan helppoa, jos asiaa kysyy robottisuunnittelijalta. Robotin pitää tehdä koko ajan nopeasti eri laittein havaintoja ympäristöstään ja säätää sen mukaan tarkasti useita moottoreita, jotka muuttavat robotin asentoa, suksien kulmaa ja massakeskipistettä. 

Havaintojen tekeminen on erityisen hankalaa. Useissa roboteissa oli stereokameroiden lisäksi erilaisia tutkia, mutta esimerkiksi vaaleassa, auringonpaisteisessa lumipinnassa olevat varjot ovat hankalia, samoin kuin porttien eri väriset liput. 

Robotit saivatkin pisteitä pujotteluporttien oikeasta läpäisemisestä ja lisäksi mitattiin aika, jonka ne käyttivät radan läpi laskemiseen.

Voittajaksi tuli Mini Robot -yhtiön 75 cm korkea ja 12 kiloa painava Taekwon V, joka sai viisi pistettä ja ajan 18 sekuntia. Toiseksi tuli Pohangin teknillisen yliopiston osana olevan Korean robotti-instituutin Skiro, joka oli puolestaan 80 cm korkea ja 15 kg massaltaan. Se sai myös viisi pistettä, mutta aika oli hieman huonompi, 22,25 sekuntia.

Kolmanneksi tullut Kookminin yliopiston RoK-2 oli puolestaan kookkaampi, 140 cm korkea ja massaltaan 30 kg. Se sai vain kaksi pistettä, joskin aika oli edeltäviin verrattuna kohtalainen, 15,46 sekuntia.

Videon on tehnyt The Korea Herald.

Pieni pikasatelliitti, joka teki ison löydön

Yhdysvalloilla oli suuria ongelmia avaruusajan alussa pysyä Neuvostoliiton tahdissa. Amerikkalaiset kantoraketit räjähtelivät ja tilanne näytti varsin toivottomalta – sikäläisestä näkökulmasta – kun Sputnik lensi kiertoradalle lokakuussa 1957.

Lisäksi silloin jo USA:ssa tiedettiin, että Neuvostoliiton raketti R-7 voisi kuljettaa avaruuteen suuremmankin satelliitin, joten oli julkisuusmielessä tärkeää, että amerikkalaissatelliitti saataisiin taivaalle mahdollisimman nopeasti.

Siksipä Yhdysvalloissa päätettiin rakettina käyttää pientä Juno-ohjusta, mutta se ei kyennyt viemään avaruuteen kovin suurta lastia. Niinpä sitä varten kehitettiin nopeasti pieni satelliitti.

Explorer 1:n tekeminen annettiin armeijan tutkijoille. Kaliforniassa ollut ennen kaikkea rakettityöntövoimatekniikkaa kehittänyt armeijan osasto Jet Propulsion Laboratory suunnitteli ja rakensi satelliitin vain muutamassa kuukaudessa. Mukaan päätettiin laittaa kolme pientä tutkimuslaitetta, geigermittari kosmisten säteiden mittaukseen, lankaristikko ja mikrofoni, jolla oli aikomus havaita mikrometeoriitteja. 

Koelaitteet suunnitteli Iowan yliopiston tutkija James Van Allen, joka on alla olevassa kuvassa keskellä. 

Itse satelliitti on herrojen käsissään pitämän pötkylän oikeanpuoleinen osa, sillä vasemmalla on kantoraketin ylin rakettivaihe.

Nyttemmin Jet Propulsion Laboratory on kuuluisa planeettaluotaimistaan; Explorer 1 osaltaan sysäsi keskuksen avaruustutkimuksen pariin.

Explorer 1:n massa oli vain 14 kg. Se laukaistiin hyvin soikealle kiertoradalle Cape Canaveralin rakettikeskuksesta Floridasta 31.1.1958 klo 22:48 paikallista aikaa ja toimi akkuvoimalla toukokuuhun 1958 saakka.

Jo satelliitin laukaisun aikaan osattiin arvata, että maapallon magneettikenttä voisi vangita korkeaenergisiä hiukkasia. Kun Explorer 1 laite lensi näiden hiukkasten muodostamien vyöhykkeiden läpi, pystyttiin niiden olemassaolo todistamaan ja lisäksi niistä saatiin paljon havaintoja. Esimerkiksi niiden kahden sisäkkäisen donitsin tyylinen olemus saatiin selville.

Vöissä kiitävät ultranopeat elektronit voivat aiheuttaa vakavia häiriöitä satelliittien elektroniikkaan ja säteily myös ikäännyttää satelliitteja ja mittalaitteita. Siltä suojautumiseen tarvitaan kalliita säteilysuojattuja komponentteja, jotka nekään eivät aina kestä vaihtelevassa ympäristössä.

Explorerin jälkeen lukuisat satelliitit ovat tutkineet säteilyvöitä ja maapallon lähiavaruuden jännittävää hiukkasleikkiä.

Varsinkin Nasan vuonna 2012 laukaisemat kaksi Van Allen -luotainta ovat mullistaneet käsityksemme säteilyvöistä. Vöiden rakenne on paljon oletettua monimutkaisempi ja elektronien vyöt saattavat muuttua äkillisesti ja rajusti. Tietomme säteilyvöistä on kasvanut, mutta niiden dynamiikkaan liittyy vielä paljon avoimia kysymyksiä.

Yllä oleva video on Van Allen Probe -hankkeen tekemä ja siinä kerrotaan tarkemmin säteilyvöistä ja niiden tutkimuksesta.

Suomessa on paljon lähiavaruuden olosuhteiden osaamista ja suomalaistutkijat ovat osallistuneet paitsi teoreettiseen työhön niiden selvittämiseksi, niin myös moniin avaruushankkeisiin, missä niitä on tutkittu.

Myös ensimmäinen suomalaissatelliitti Aalto-1 mittaa Maan ympärillä olevaa säteilyä mittarillaan ja tuleva Suomi 100 -satelliitti tekee radiotutkimuslaitteella epäsuorasti havaintoja maapallon lähiavaruuden plasmailmiöistä.

Myös tuore Suomen Akatemian huippuyksikkö, Kestävän avaruustieteen ja -tekniikan huippuyksikkö pureutuu tutkimuksessaan avaruussäteilyyn.  Huippuyksikkö aikoo myös rakentaa ja lähettää piensatelliitteja säteilyvöitä tutkimaan – satelliittien tekemisestä vastaa Aalto-1:n takana oleva Aalto-yliopisto.

Nämä FORESAIL-nanosatelliitit ovat parhaillaan suunnitteluvaiheessa ja niistä tulee pienestä koostaan huolimatta erinomaisia: ne voivat tutkia säteilyvöitä nykyistä huomattavasti paremmalla aika- ja paikkaresoluutiolla, mikä vie niiden tutkimusta suuren harppauksen eteenpäin.

Jutun pohjana on Helsingin yliopiston tiedotuksen tekemä uutinen.

Uudet, pienet ja näppärät pikkusatelliitit ovat tehneet havaintojen teosta paljon aiempaa helpompaa ja edullisempaa. Tähän saakka kuitenkin nämä pikkusatelliitit ovat olleet optisia, eli niissä on ollut vain erilaisia valoa havaitsevia kameroita. Ne eivät siis näe yöllä tai pilvien läpi.

Tutkasatelliitti sen sijaan näkee, tosin tähän saakka tutkalla varustetut satelliitit ovat olleet suuria ja kalliita. Iceye tuo tämän tekniikan nyt pikkusatelliittikategoriaan, sillä suomalaisyhtiön kehittämä tekniikka mahtuu pieneen tilaan ja vaatii vähän tehoa.

Ei ihme, että Iceye on kerännyt suuren potin kansainvälistä sijoittajarahaa ja suunnittelee jo kokonaista laivuetta tutkasatelliitteja. Satelliittiensa avulla Iceye voi tarjota tuoreen tutkakuvan mistä päin tahansa maapalloa parin tunnin varoitusajalla – usein jopa nopeammin.

Nyt laukaistava X1 on koesatelliitti, joka testaa tutkalaitteistoa ensimmäistä kertaa avaruudessa. Maan päällä, koelaitteissa ja lentokoneissa Iceyen tutkaa on koeteltu jo kovasti, mutta nyt ovat kyseessä todelliset olosuhteet ja oikea käyttö avaruudessa.

Kyseessä on jo aivan kunnollisen kokoinen laite, sillä sen tutka-antennin kärkiväli on 3,2 metriä ja massaa sillä on lähes sata kiloa. Satelliitin sivuilla on aurinkopaneeleita.

Antenni on laukaisun aikaan taitettuna satelliitin sivuille ja avatuu vasta avaruudessa.

Tutka toimii mikroaaltojen aallonpituudella ja on tyypiltään ns. synteettisen apertuurin tutka. Tämä tarkoittaa sitä, että satelliitti käyttää hyväkseen liikettään kiertoradalla siten, että matemaattisesti tutka-antenni vaikuttaa paljon todellista suuremmalta.

Iceye on testannut tutkatekniikkaansa muun muassa asentamalla laitteiston lentokoneeseen. Yllä on Espoosta otettu testikuva, joka näyttää hyvin millaisia tutkakuvat ovat: kuin tarkkoja mustavalkokuvia.

Oikeasti kuvissa on hieman enemmän tietoa kuin tavallisissa valokuvissa, koska mikroaallot paljastavat myös sen, mitä on hieman pinnan alla.

Intialaisraketilla avaruuteen

Iceye X1 laukaistaan avaruuteen Intiasta PSLV-kantoraketilla, kuten varsin monet nano- ja mikrosatelliitit nykyisin. Kyseessä on samanlainen raketti, jolla Aalto-1 lähetettin kiertoradalle viime juhannuksena ja jolla Suomi 100 -satelliitti laukaistaan myöhemmin talvella.

Kyydissä tällä PSLV-C40 -lennolla on 31 satelliittia ja sen päähyötykuorma on intialaisten oma Cartosat-2 -kaukokartoitussatelliitti.

PSLV:n lento C34 nousee matkaan.

Laukaisu on ensimmäinen raketin lento sitten viime elokuun, jolloin lento meni pieleen ja raketin toimintahäiriön selvittämisen ajaksi lennot keskeytettiin. Tuolloin nokkakartio ei avautunut, jolloin satelliitit eivät päässeet ulos, vaan koko ylin vaihe putosi alas ilmakehään ja tuhoutui siinä.

Lentoa suunniteltiin jo viime joulukuuksi, mutta siirrettiin ensin tammikuun 10. päivään ja nyt se on tarkoitus tehdä 12. tammikuuta. Siis ensi perjantaina.

PSLV-C40:n laukaisupaikka on Andhra Pradeshin laukaisukeskus Sriharikotan niemimaalla noin 100 kilometriä pohjoiseen Chennain kaupungista Intian itäosassa.

Viime elokuun epäonnesta huolimatta intialaisraketti on osoittautunut hyvin luotettavaksi, joten todennäköisyys laukaisun onnistumiselle nyt perjantaina on varsin suuri.

Seuraavaksi X2 ja paljon satelliitteja lisää

X1 on nimensä mukaisesti vain ensimmäinen Iceyen satelliitti. Toinen koesatelliitti, yllättäen nimeltään Iceye X2 on jo valmiina ja se on tarkoitus lähettää avaruuteen myöhemmin keväällä Falcon 9 -raketilla.

Seuraavat satelliitit lähetetään näillä näkymin kokonaan uudenlaisella, pienten satelliittien laukaisuun tarkoitetulla Vector-kantoraketilla. Iceye ja Vector Space Systems tekivät vuonna 2016 sopimuksen peräti 21 satelliitin laukaisemisesta taivaalle Vector-R -raketeilla Alaskassa olevalta Kodiaksaarelta.

Vector ei ole tehnyt vielä yhtään täysin onnistunutta lentoa, mutta se on eräs lupaavimmista uuden sukupolven pikkuraketeista.

Juttuun on lisätty lisätietoja sitten ensimmäisen julkaisun.

Tänä vuonna ainakin ennalta suurin kuhina käy Boeingin puolella, sillä amerikkalaisyhtiö tuo paikalle B787 Dreamlinerin uuden, suurimman version, sekä julkistaa tekevänsä B737:stä vielä kerran uuden, pidennetyn version. Se kulkee nimellä Max 10. 

Tällä koneella Boeing aikoo kilpailla Airbusin A321:n uudelleenmoottoroidun version kanssa, joka julkistettiin jo aikaa sitten ja jotka ovat nyt tulossa vähitellen liikenteeseen.

Näillä uusilla kapearunkoisilla kaksimoottorikoneilla voidaan lentää varsin kauas (jopa Atlantin yli) ja edullisesti, joten ne  tekevät mahdolliseksi kokonaan uusien reittien avaamisen. 

Tosin jättikoneiden aika ei ole vielä ohitse – ainakaan Airbusin mielestä. Se nimittäin julkisti jo tänään Airbus A380 jättijumbostaan jo kauan kaivatun uuden version. A380plus on saman kokoinen kuin nykyinen versio, ja vaikka monet ovat odottaneet koneesta uusilla moottoreilla varustettua versiota, ei kone saa siipiensä alle uusia kannuja. Sen sijaan koneen aerodynamiikka on viilattu paremmaksi, rakennetta kevennetään ja sen matkustamoon saadaan 80 istuinta lisää mm. edessä olevaa, jo ikoniseksi muodostunutta A380:n yläkertaan johtavaa portaikkoa sekä sen ympärillä olevaa luppotilaa muuttamalla. 

Muutosten jälkeen Airbusin mukaan koneen käyttäminen on 13 % edullisempaa per istuin nykyversioon verrattuna.

On todennäköistä, että tästä koneesta tehdään Le Bourget'ssa jo tilauksia – ensimmäisiä A380:n tilauksia pitkään aikaan.

Liikennekoneista puhuttaessa esillä puheissa ovat varmasti myös Kiinan uusi C-919 ja venäläisen Irkutin MC-21. Kumpikin on A320:n ja B737:n kokoinen kone, ja niistä odotetaan läntisille yhtiöille kilpailijoita tulevaisuudessa. Kumpikin kone on tehnyt nyt keväällä ensilentonsa, mutta Pariisiin ne eivät ennätä paikan päälle.

Kaikkiaan näyttelyssä on noin 140 lentokonetta, joista nelisenkymmentä nousee päivittäin lentämään ja esittelemään ominaisuuksiaan ilmassa. Näiden koneiden joukossa on myös Lockheed-Martin -yhtiön Suomellekin tarjoama F-35, jolle kyseessä on ensimmäinen näytöslento suuressa ilmailunäyttelyssä. Se kerännee huomiota muidenkin kuin paikalla olevien suomalaisten parissa.

Avaruuspuolella ei ainakaan ennakolta ole tiedossa mitään mullistavaa: olemassa olevia hankkeita esitellään ja astronautteja käy vierailemassa. Eräs heistä on ESAn ranskalaisastronautti Thomas Pesquet, joka palasi juuri kuun alussa avaruudesta – on ymmärrettävää, että hän tekee ensimmäisen yleisen esittäytymisensä lentonsa jälkeen juuri Pariisissa.

Lisää näyttelystä Tiedetuubissa huomenna!