tutka

Tutkijat ovat pitkään uumoilleet Marsin ilmaston muuttuneen merkittävästi aivan viime aikoinakin. Selviä todisteita ei juuri ole löytynyt. Nyt on, pohjoisnavan jäisistä kerrostumista.

Marsin pinnalla on muinoin virrannut vettä ja toisinaan jäätiköt ovat ulottuneet lämpimiltä vaikuttavillekin seuduille. Tämä tiedetään varmasti, sillä nuo asiat on havaittu. Mutta milloin, kuinka ja miksi ovat olleet mallien varassa. Ilmastomallit kertovat muutosten olleen rajuja vielä aivan viime aikoihin saakka. Pitävien todisteiden puute on ollut mallien heikko kohta. Tähän asti.

Tänään (27.5.2016) Science-tiedelehdessä julkaistussa tutkimuksessa perehdyttiin tutka-aineiston avulla naapuriplaneetan pohjoisen napajäätikön hienorakenteeseen. Viereinen kuva visualisoi tapaa, jolla tutka-aineisto näyttää napajäätikön sisäosat.

Tärkein havainto oli selvä merkki siitä, että Marsin viimeisin jääkausi loppui vajaat 400 000 vuotta sitten. Tuolloin planeetan napajäätiköt alkoivat jälleen vauhdilla kasvaa. Kyllä, jääkaudet toimivat Marsissa hieman eri tavoin kuin Maassa.

Tutkimuksen selvin löytö oli outo rajapinta, joka muodostui noin 370 000 vuotta sitten. Raja erottuu läpi koko napajäätikön.

Rajapinnan päälle on kertynyt jäätä tasaiseen vuositahtiin, ympäri koko napajäätikköä leviävänä mattona. Tuoreempaa jäätä on yhteensä 90 000 kuutiokilometriä, paksuimmillaan matto on noin 320-metrinen. Tutkijoiden arvion mukaan jäätä on kertynyt vuosittain keskimäärin 60 cm ja prosessi jatkuu yhä.

Ennen rajapintaa syntyneet kerrokset taas ovat pinnaltaan epätasaisia ja laikuttaisia. Ikään kuin niiden pinta olisi suuressa mittakaavassa jotenkin syöpynyt. Tuoreempi jäämatto on kasautunut tämän epätasaisen pinnan päälle.

Geologiassa tällaista rajapintaa kutsutaan epäjatkuvuudeksi. Se kertoo mittavasta eroosion aikakaudesta, tässä tapauksessa siitä, että napajäätikkö oheni kovaa vauhtia. (Sulavista jäämassoista ei oikein voida puhua, sillä nestemäistä vettä tuskin planeetalla näkyi. Jää tiettävästi sublimoitui suoraan kaasukehään.)

Tarkkaa ohentumisen ajankohtaa tai jakson pituutta on toistaiseksi mahdotonta selvittää.

Miten jäätikön pienentyminen sitten kertoo jääkaudesta? Jääkausihan johtuu jäätiköiden kasvusta ja etenemistä kohti lämpimämpiä seutuja. Näin käy, kun napa-alueet ja niitä ympäröivät seudut viilenevät. Maassa ainakin.

Marsissa tilanne on hieman nurinkurinen. Planeetan akselin reipas kallistuminen nimittäin johtaa napa-alueiden lämpenemiseen. Napajäätiköt pienenevät ja niihin sitoutunut vesi siirtyy kaasukehään. Vesihöyry härmistyy lopulta takaisin pinnalle, mutta paikka on viilentyneillä keskileveysasteilla. Meikäläisittäin Välimeren tienoita vastaaville seuduille muodostuu mittavia jäätiköitä.

Havainto vastaa parhaimpia ilmastomalleja lähes täydellisesti - niiden mukaan Marsin viimeisin jääkausi loppui vajaat 400 000 vuotta sitten.

Yllä: Viimeisen 10 miljoonan vuoden aikana tapahtuneet Marsin ilmastoon vaikuttaneet olosuhteiden muutokset. Nyt havaittu jääkauden loppu 400 000 vuotta sitten on merkitty punaisella viivalla. Mallinnus: J. Laskar / Ames / NASA.

Tutkimusaineistona olivat Mars Reconnaissance Orbiter -luotaimen tutkalla tehdyt tarkat luotaukset. Laite on suunniteltu tunnistamaan eritoten pinnan alaisia jää- ja vesikerroksia sekä niiden sisäisiä rakenteita.

Marsin napajäätiköt ovat muodostuneet pitkien aikojen kuluessa. Niihin kerrostuu vuosittaisen kierron aikana vuorotellen jäätä ja pölyä. Kerroksen paksuuden avulla päästään käsiksi ilmaston vaihteluun, sillä joskus jäätä muodostuu enemmän, toisinaan vähemmän, ja ajoittain jäätä poistuu enemmän kuin kertyy. Vuorottelevien kerrosten tutkimus perustuu siis samaan ideaan kuin puun vuosirenkaiden, järvien lustosavien sekä Maan jäätiköistä kairattujen kerrostuneiden näytteiden tutkimuskin.

Marsin napajäätiköiden jää on suurimmaksi osaksi vesijäätä, mutta mukana on myös jäätynyttä hiilidioksidia. CO₂ tosin haihtuu kesäisin pois, etenkin pohjoisella napajäätiköltä.

Marsin ilmaston muutoksiin vaikuttavat monet tekijät, kuten planeetan kiertoradan muoto sekä akselin kaltevuuskulma. Samat tekijät muokkaavat pitkällä aikavälillä myös Maan ilmastoa Milankovićin jaksojen muodossa. Marsin muutokset ovat kuitenkin paljon suurempia, ja niiden on huomattu olevan täysin ennustamattomia satojen miljoonien vuosien mittakaavassa.

Tämän jutun lähteenä ovat tiedote (JPL) sekä alkuperäinen tiedeartikkeli (Science).

Päivitys klo 19.00: Otsikkoa muutettu vetävämmäksi. Pahoittelemme sosiaalista koetta.

Otsikkokuva: ESA / DLR / FU Berlin (G. Neukum)
Pikkukuva: NASA / JPL / University of Texas at Austin / Prateek Choudhary
Kolmas kuva: NASA / Ames (J. Laskar)

Tagit

mars

jääkausi

ilmasto

jäätikkö

tutka

Kun puhutaan tutkasta ja toisesta maailmansodasta, on kyse yleensä vain Iso-Britanniasta ja heidän erinomaisesta tutkaverkostostaan, joka varoitti tehokkaasti ennalta saksalaisten pommituslennoille saapuneista lentokoneista. Mutta myös Saksalla oli tutkia – jopa ennen brittejä.

Päivän kuva Kun ajelee Ranskassa, Normandian rannikolla, ei voi olla huomaamatta muistomerkkejä ja jälkiä toisesta maailmansodasta. Siinä missä Liittoutuneiden maihinnousun merkit näkyvät ennen kaikkea Normandiassa, on esimerkiksi saksalaisten bunkkereita, tykkejä ja muita jäänteitä pidemmälläkin matkalla koko Pohjanmeren, Englannin kanaalin ja Atlantin rannikolla. Mutta Normandia on myös saksalaismuistomerkkienkin suhteen kiinnostava – on niitä sitten varta vasten etsimässä tai vain kiinnittää niihin huomiota ohi ajaessa.

Kun esimerkiksi Caenista ajaa kohti merta, on tien vieressä Douvresissa pieni kyltti, jossa lukee yksinkertaisesti "Tutkamuseo". Tien päässä on saksalaisten rakentama bunkkeri ja muutamia antenneja, joista suurin on kahdeksanmetrisellä paraabeliantennilla varustettu ns. Würzburg-Riese -tutka.

Saksa oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa uuden fysiikan ja sen käyttöönottamisen johtava maa, ja siellä tehtiin myös paljon sähkömagneettisuuteen liittyviä suuria keksintöjä. Tutkatekniikan suhteen perustavaa laatua oleva löytö oli Heinrich Hertzin vuonna 1888 tekemä koe, missä hän onnistui havaitsemaan metallikappaleesta takaisin heijastuneita radioaaltoja.

Vuonna 1904 Christian Hülsmeyer patentoi laitteen nimeltä Telemobilskop, joka pystyi havaitsemaan sumussa lähellä olevat laivat. Se ei kuitenkaan pystynyt mittaamaan kohteiden etäisyyksiä, joten sitä ei luokitella ensimmäiseksi tutkaksi.

Kunnia ensimmäisestä tutkasta meneekin Amerikkaan, Yhdysvaltain laivaston tutkijoille Hoyt Taylor ja Leo Young, jotka käyttivät alkeellista tutkaa ensimmäisen kerran vuonna 1922 Potomac-joella olleiden laivojen havaitsemiseen.

Sen jälkeen (tosin pienen tauon jälkeen) kiinnostavin tutkatekniikan kehitystyö tehtiinkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa, mutta ei Saksakaan ollut sivuraiteella: laivaston fyysikko Rudolf Kühnhold kehitti vuonna 1933 tapoja käyttää mikroaaltoja kohteiden etäisyyden ja suunnan havaitsemiseen ja hän perusti kahden radioamatöörin, Paul-Günther Erbslöhin ja Hans-Karl von Willisenin kanssa seuraavana vuonna ensimmäisen tutkalaitteistoja rakentaneen yhtiön, GEMAn, eli Gesellschaft für Elektroakustische und Mechanische Apparate (GEMA).

Douvresin tutka-asema

Päivän kuvassa oleva tutka-antenni asennettiin paikalleen vain vähää ennen maihinnousua ja sen tehtävänä oli toimia maalinosoitustutkana. Se havaitsi taivaalla lentokoneita 80 kilometrin säteellä ja ilmatorjunta sekä saksalaishävittäjät pystyivät tietojen perusteella kohdentamaan iskunsa tarkemmin.

Tämänkaltaisia tutkia tehtiin sodan aikana noin 1500 kappaletta, mutta tämä kyseinen kappale on varsin omalaatuinen. Douvresin Tutka-asema tuhottiin maihinnousussa käytännössä kokonaan, kuten myös sen tutka-antennit.

Nyt näytteillä oleva antenni onkin peräisin professori Yves Rocardilta, joka on Ranskan radiotähtitieteen "isä". Hän oli hankkinut näitä varsin päteviä antenneja tutkimuskäyttöön ja sijoittanut ne ensin Meudonin observatorioon Pariisin luona ja sen jälkeen erityiselle radiohavaintoasemalle Nançay'hin.

1990-luvun alussa antennit olivat jo jääneet pois käytöstä, joten Caenin maihinnousumuseo Mémorial hankki antennin ja sijoitti sen hallitsemaansa Douvresin tutkamuseoon vuonna 1994, jolloin vietettiin maihinnousun 50. vuotismuistojuhlia.

Vaikka tällaisia tutkia valmistettiin runsaasti sodan aikana, on näitä enää vain kourallinen jäljellä.

Tagit

Päivän kuva

Eilisessä päivän kuvassa teleskooppi chillaili leppoisasti Chilessä. Mutta viime viikon keskiviikkona illalla paikallista aikaa, 16. syyskuuta klo 19:54, eilisen kuvan observatoriokin tärisi kunnolla, kun 8,3 magnitudin maanjäristys vavisutti Chilen rannikkoa. Järistyksen keskus oli 46 kilometrin päässä Illaperin kaupungin luona noin 25 kilometriä meren alla ja se kesti kolmen minuutin ajan. Sitä seurasi useita jälkijäristyksiä, joista suurimmat olivat yli kuuden magnitudin – siis voimakkaita jo sellaisinaan.

Järistys tuntui Argentiinassa Buenos Airesissa ja Brasiliassa São Paulossa saakka.

Tavallista suurempi järistysaktiivisuus jatkuu Chilessä edelleen, sillä tänäänkin on samoilla seuduilla rekisteröity useita neljän magnitudin luokkaa olevia tärinöitä.

Maanjäristys sinällään ei ollut mitenkään yllättävä, sillä alueella Nazcan mannerlaatta työntyy Etelä-Amerikan mannerlaatan alle ja saa aikaan paljon vulkaanista toimintaa ja maanjäristyksiä. Muun muassa Andien vuoristo on syntynyt tästä subduktiosta. Viimeisen sadan vuoden aikana alueella on rekisteröity 15 magnitudiltaan yli seitsemän ollutta järistystä.

Viime viikon tapaus on yksi lisää ja se sai aikaan nelimetrisen tsunamin Chilen rannikolla ja se näkyi ympäri Tyynen valtameren. Viranomaisten mukaan järistyksen sekä tsunamin jäljiltä löytyi 13 kuollutta ja kuusi on edelleen kateissa. Noin 9000 henkilöä jäi kodittomiksi ja yli miljoona ihmistä evakuoitiin tsunamin vuoksi. Suhteutettuna järistyksen voimakkuuteen ovat henkilövauriot erittäin pieniä, joskin järistyksen tekemät tuhot ovat huomattavia.

Esimerkiksi vuonna 2010 ollut edellinen suuri järistys Chilessä aiheutti 525 kuolemantapausta, joten viidessä vuodessa maan varautuminen järistyksiin on tullut olennaisesti paremmaksi – tai tällä kerralla mukana oli paljon onnea.

Järistys näkyy avaruudesta saakka

Päivän kuvana oleva omituinen värisekamelska on kartta Chilestä kuvattuna Sentinel-1A -tutkasatelliitilla. Kuvaan on yhdistetty havainnot elokuun 24. päivältä ja syyskuun 17. päivältä, ja siinä näkyy kuvissa olevat eroavaisuuden maanpinnan korkeudessa. Kuva siis näyttää kuinka paljon järistys sai aikaan siirtymiä maan pinnassa. Siitä voi nähdä, että suurimmat erot ovat 1,4 metriä pystysuunnassa (tai tarkalleen sanottuna suunnassa, mistä havainnot tehtiin) ja puoli metriä vaakasuunnassa (tai tarkalleen satelliitin lentosuunnassa).

Sentinel-1A on yksi eurooppalaisen Copernicus-ohjelman satelliiteista, joilla pystytään saamaan nopeasti havaintoja eri puolilta maapalloa mm. luonnononnettomuuksien avustustoimia sekä tutkimusta varten. Sentinel-1A käyttää havaintoihin tarkkaa mikroaaltotutkaa, joka pystyy "näkemään" Maan pinnan myös pilvien läpi.

Alla on vielä kuva Coquimbon satamasta, missä tsunami heitti laivoja rantakadulle.

Tagit

Alla olevan jutun julkaisun jälkeen koneesta on tullut uutta tietoa ja siitä kerrotaan uudessa artikkelissa Malesialaiskoneen etsintä voi alkaa.

On kulunut 10 päivää siitä, kun Malaysia Airlinesin Boeing 777 katosi yllättäen matkallaan Kuala Lumpurista Pekingiin mukanaan 239 matkustajaa ja miehistön jäsentä. Teknisen vian tai sään sijaan syypää näyttää olleen ohjaamossa.

Viimeisen runsaan viikon aikana lentokoneen vaiheista on tullut paljon uutta ja uskomatonta tietoa, mutta aivan yhtä ennen näkemätöntä on ollut sekava tapa, millä malesialaiset ovat onnettomuutta tutkineet. Vaikka lopullinen onnettomuustutkimus kuuluukin maalle, jonka alueelle kone on mahdollisesti pudonnut, on päävastuu konetta etsittäessä ja sen katoamista tutkittaessa ollut Malesian viranomaisilla.

Samalla merialueilta koneen jäänteitä etsineet alukset ovat kuuleman mukaan kyllä tehneet parhaansa, mutta heillä ei ole ollut käytössään vastaanottimia, joilla koneen mustien laatikoiden signaalit olisi voitu havaita. Alueen sotilastutkien tekemät havainnot eivät ole ole olleet hyviä, mikä joko johtuu siitä että sotilaat eivät halua kertoa kaikista havainnoistaan tai he haluavat peittää nolon tiedon siitä, etteivät he havainneet juuri mitään suuresta liikennelentokoneesta, joka lensi heidän ilmatilansa läpi.

Malesialaisten onnettomuustutkijoiden esityksessä ollut kartta mahdollisesta koneen reitistä.

Mitä koneen liikkeistä nyt tiedetään?

Kuala Lumpurin siviilitutka kadotti lennon HM370 näkyvistään noin klo 1:30 yöllä lauantaina maaliskuun 8. päivänä, aivan kuten sen pitikin. Kun kone lensi reitillään kohti Kiinaa, sen piti ylittää Vietnamin ilmatila, joten koneen piti siirtyä Ho Chi Minhin tutka-aseman hoitoon. Vietnamilaiset odottivat koneen saapuvan, mutta eivät olleet huolissaan ennen kuin vasta parin tunnin päästä, koska reittikoneet voivat olla myöhässäkin. Malesialaiset puolestaan olettivat koneen siirtyneen jo eteenpäin.

Mikäli HM370 oli syöksynyt, se olisi pudonnut juuri pahimpaan mahdolliseen aikaan kahden tutkan välissä, mutta kuten nyt on havaittu, kone jatkoikin lentoaan tämän jälkeen tuntien ajan. Eikä se, että katoaminen tapahtui juuri Malesian ja Vietnamin välissä juuri tuolloin voi olla pelkkää sattumaa.

Pikemminkin näyttää siltä, että kone on joko kaapattu, otettu jollain tavalla haltuun tai sen lentäjät ovat tietoisesti muuttaneet koneen reittiä. Se tapahtui määrätietoisesti ja ikään kuin tarkistuslistan avulla: koneen tutkavastaaja, joka helpottaa lennonjohtoa tunnistamaan ja paikantamaan koneen, kytkettiin pois päältä, ja sen jälkeen koneen teknisiä tietoja lentoyhtiön huoltoon lähettävä ACARS-systeemi sammutettiin – tai ainakin sammutettiin melkein, sillä onneksi laite oli hetkittäin lyhyesti yhteydessä senkin jälkeen tietoa välittäviin satelliitteihin ja näistä lyhyistä yhteydenmuodostuksista saatiin tärkeää lisätietoa koneen mahdollisista liikkeistä.

Vaikka lyhytyhteyksien aikana ei koneen ja satelliitin välillä liikkunut lainkaan varsinaista tietoa, ne kertoivat koneen olleen edelleen lennossa ja niistä pystyttiin laskemaan lentokoneen ja satelliitin välinen etäisyys. Kun tähän yhdistettiin malesialaisten lopulta kertomat tiedot sotilastutkiensa mahdollisista havainnoista, etsintöjä laajennettiin alkuperäiseltä merialueelta Vietnamin ja Malesian välissä Malakansalmelle Malesian länsipuolella.

Viimein lauantaina, 15. maaliskuuta – siis viikkoa tapauksen jälkeen – malesialaiset ottivat kunnolla huomioon lentokoneiden tietoja välittävän yhtiön ja satelliitteja ylläpitävän Inmarsatin kertomat tiedot koneen ACARS-järjestelmän yhteyksistä.

Niiden perusteella etsintä kohdistui nyt kahteen suuntaan, minne kone olisi voinut lentää: joko kone oli suunnannut luoteeseen kohti Kazakstania tai Intian valtameren suuntaan etelään. Koneesta saatiin tietoja noin seitsemän tunnin ajan katoamisen jälkeen. Valitettavasti satelliitit eivät pystyneet paikantamaan konetta tarkasti, vaan ainoastaan sen etäisyys Intian päällä boin 36 000 kilometrin korkeudessa olevasta satelliitista saatiin selville karkeasti.

Vasta nyt etsinnässä näytti olevan loogisuutta ja jotain järkeä. Asiaan varmastikin vaikuttaa myös se, että paikalla malesialaisia ovat auttamassa mm. Air Francen Atlantilla kadonneen koneen etsintään osallistuneet ranskalaisviranomaiset sekä Boeing-yhtiön asiantuntijat. Koneen etsimiseen osallistuu myös monen maan viranomaisia, mukaan luettuna Yhdysvaltain laivasto herkillä laitteillaan.

Edelleen on varsin omituista, että koneesta ei ole minkäänlaisia havaintoja. Mikäli kone olisi lentänyt kohti luodetta, se olisi lentänyt Thaimaan, Myanmarin, Kiinan, Bangladeshin, Butanin, Nepalin, Intian, Pakistanin, Afganistanin ja Turkmenistanin ilmatilassa, ja siitä olisi varmasti havaintoja. Ainakin olettaisi, että Kiinan ja Intian tutkat olisivat sen havainneet ja maat olisivat lähettäneet hävittäjäkoneita tunnistamaan tunkeutujaa.

Mikäli kone on puolestaan lentänyt meren päälle ja syöksynyt sinne, sen löytäminen tulee olemaan vaikeaa – mutta ei mahdotonta.

Kaikki koneeseen mahdollisesti liittyvät löydöt kartalla. Kuva: Aviation Herald

Matalalla vai korkealla?

Ensitietojen mukaan kone olisi pudonnut nopeasti alas lentokorkeudesta "onnettomuuden" jälkeen, ja tämä sopisi myös siihen teoriaan, että lentäjät tai kaappaajat olisivat halunneet lentää mahdollisimman matalalla, jotta tutkat eivät olisi saaneet koneesta havaintoja. Koneella tosin olisi pitänyt lentää silloin lähes pintaa hipoen, mikä liikennelentokoneella on hyvin hankalaa. Etenkin yöllä.

Matalalla lennettäessä myös koneen polttoaineenkulutus lisääntyy voimakkaasti verrattuna matkalentokorkeuteen, eikä kone olisi silloin voinut lentää sitä noin seitsemää tuntia, minkä se näyttää nyt olleen ilmassa.

Muutamien epäilysten mukaan kone olisi voinut myös nousta nopeasti ylöspäin, runsaasti sen hyväksytyn lakikorkeuden yläpuolelle, yli 14 kilometrin korkeuteen. Kenties lentäjät, jotka voivat hengittää happinaamareilla, päästivät siellä koneen paineistuksen pihalle ja tainnuttivat täten matkustajat ja muun miehistön. Se olisi loogista, mikäli kyseessä olisi ollut kaappaus, sillä näin kukaan ei olisi tullut häiritsemään lentoa. Ikävä sivuseuraus tosin olisi voinut olla, se, että matkustajat (panttivangit) olisivat kuolleet, mikäli lento korkealla olisi jatkunut pitkään.

Kaappausta vastaan tosin puhuu ainakin edelleen se, että kukaan ei ole kertonut ottavansa vastuuta koneen kaappaamisesta. Konetta ei ole – ainakaan vielä – löytynyt lentokentältä jostain Kazakstanista tai matkalta sinne. Koneen lentäjillä ei myöskään ole ollut kunnollisia syitä itsemurhaan tai koneen haltuunottoon.

Voi tietysti ajatella, että konetta on koitettu ottaa haltuun ja lentäjät ovat taistelleen sitä vastaan esim. yrittämällä nousta korkealle ja tainnuttamalla siellä kaapparit. Kenties he ovat samalla nuupertuneet itse ja kone on lentänyt itsekseen meren päälle ja pudonnut polttoaineen loputtua. Tai kaapparit ovat lentäneet itse koneen merelle ja kaappaajataho antaa kuulua itsestään vasta myöhemmin.

Suurin osa teknisistä syistä tai huonon sään aiheuttamista mahdollisuuksista on kuitenkin suljettu jo pois. Ohjaamossa tapahtunut tulipalo, joka olisi sattumalta sammuttanut laitteita juuri tuossa järjestyksessä, ja jota lentäjät olisivat koittaneet tukahduttaa nousemalla harvaan ilmaan, on tietysti yksi vaihtoehto – mutta varsin epätodennäköinen.

Vaikka tietoa on vielä vähän ja koneen kohtalo näyttää erittäin omituiselta, tapaus varmasti selviää vielä. Iso Boeing 777 ei katoa satelliittiaikaan vilkkaasti liikennöidyille merialueille samalla tavalla jäljettömiin kuin nykymittapuun mukaan pienet lentokoneet katosivat merien ylilennoilla 1950-luvulla.

Tagit

Kesäkuun ensimmäinen perjantai ei alkanut Pohjois-Ruotsissa ihan tanssien: Sundsvallin pohjoispuolella oleva ilmatila oli pitkän aikaa suljettuna, joten lentokoneet pysyivät maassa - paitsi tämä Kiirunasta matkaan lähtenyt SAS:n kone, joka keksi välttää Ruotsin tutkaongelmat lentämällä Suomen puolella.

Kuva: Flightradar24.com

Tagit

Noin 45 metriä halkaisijaltaan oleva asteroidi 2012 DA14 ohitti maapallon helmikuun 15. päivänä vain noin 27 700 kilometrin päästä – siis lähempää kuin monet tietoliikennesatelliitit sijaitsevat kiertoradoillaan. Sitä havaittiin myös Lapissa sijaitsevalla EISCAT-revontulitutkalla.

Asteroidia tutkittiin ja mitattiin ennätyksellisen läheisen ohilennon aikana monin erilaisin laittein. Mukana olivat myös Sodankylän geofysiikan observatorion tutkijat Juha Vierinen ja Lassi Roininen, jotka mittasivat ohilennon aikana Norjan Tromssassa sijaitsevalla EISCAT-järjestön suurtehotutkalla asteroidin ratakehitystä, pyörimistä ja muotoa.

EISCAT on Lapissa, Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa sijaitseva revontulten ja Maan lähiavaruuden ilmiöiden tutkimiseen tarkoitettu tutkajärjestelmä, mitä voidaan myös erityisesti virittäen käyttää asteroidien kaltaisten kohteiden havaitsemiseen. DA14:n mittaukset suunniteltiin yhteistyössä Tampereen teknillisen yliopiston professorin Mikko Kaasalaisen ja EISCAT-järjestön fyysikon Jussi Markkasen kanssa. Päätarkoituksena oli paitsi mitata tarkasti DA14:n muoto ja koko sekä havaita sen pinnamuotoja, mutta myös määrittää asteroidin Maan painovoimakentässä muuttunut rata erittäin tarkasti.

Nasan kanssa yhteistyössä olleet suomalaiset olivat olennaisessa osassa ohilennon alkuvaiheessa, kunnes asteroidi tuli näkyviin Pohjois-Amerikassa sijaitsevien tutkien horisontissa. Alla oleva video perustuu havaintoihin, jotka pääosin tehtiin Nasan Kaliforniassa sijaitsevan Goldstonen antennilla.

Myös muut eurooppalaisobservatoriot havaitsivat asteroidia ja Euroopan avaruusjärjestön asteroiditutkija Detlef Koschny seurasi myös tapahtumia tiiviisti.

"Taivasta tarkkaillaan useilla eri havainto-ohjelmilla, joita rahoitetaan pääasiassa Yhdysvalloissa, joka satsaa maailmassa eniten tähän tutkimukseen", sanoi Koschny yleisesti asteroidien havainto-ohjelmista. Vaikka ESA onkin asteroiditutkimuksen rahoituksessa paljon amerikkalaisia jäljessä, on ESAlla tehokas tutkimusohjelma mahdollisten törmääjien varalta.

"Automaattiteleskoopit löytävät keskimäärin yhdestä kahteen Maan ohi kulkevaa kohdetta joka yö. Ne siis havaitsevat kohteet, mutta havainnot pitää vahvistaa, ja tämä on työtä, jota myös me teelle. Monet näistä kappaleista eivät tule vaarallisen lähelle Maata. Tiedämme nykyisin noin 350 kohdetta, joilla on nollaa suurempi mahdollisuus törmätä Maahan, mutta suuri osa näistä on niin pieniä, että ne hajoaisivat ilmakehässä, eikä niistä koituisi mitään harmia."

Mikäli tämä DA14 olisi ollut radalla, jolla se olisi osunut Maahan, niin tuloksena olisi ollut hieman samankaltainen paikallinen tuho noin vuonna 1908 Tunguskassa, Siperiassa. Siellä todennäköisesti pieni komeetta törmäsi ja räjähti ilmakehässä, jolloin noin 2000 neliökilometriä metsää meni lakoon. Jos törmäys olisi osunut suurkaupunkiin, olisi tuho ollut valtavaa. Tällaisia tapauksia tapahtuu muutaman sadan vuoden välein – ja yllättäen niin tapahtui juuri samana päivänä Venäjällä, missä meteori jylisi alas Tsheljabinskin lähellä. Törmääjä räjähti ilmakehässä ja vaurioitti suurta määrää rakennuksia. Jopa 1200 ihmistä loukkaantui pääasiassa särkyneiden ikkunoiden lasin aiheuttamista vammoista.

Venäjän meteorilla ja DA14:lla ei ollut mitään yhteyttä, koska ne tulivat eri suunnista ja eri aikaan.

Suurin osa mahdollisista törmääjistä pystytään kuitenkin nykyisin havaitsemaan ennalta, ja lähes varmasti todella suurta tuhoa mahdollisesti aiheuttavat, Maata kohden suoraan suuntaavat kappaleet voidaan ennustaa. Mutta mitä käytännössä tehtäisiin, mikäli tällainen tuhoisa törmääjä havaittaisiin?

"Tätä kysymystä pohditaan parhaillaan YK:n alaisessa työryhmässä, missä ESA on myös mukana. Luonnollisestikin pitäisi olla olemassa toimitaohje siitä kuka soittaisi kenellekin ja miten hätätilanteista vastaavat viranomaiset tulisi ottaa mukaan, mutta tätä ei ole vielä päätetty. Asiaa pohditaan parhaillaan ja itse asiassa asiasta odotetaan päätöksiä muutaman kuukauden sisällä. Euroopassa tämä tarkoittaa todennäköisesti sitä, että ESA on yhteydessä jäsenmaihinsa ja kussakin maassa viranomaiset päättävät mitä tehdä."

Jos varoaikaa on riittävästi, niin asteroidia voitaisiin koittaa kammeta sivuun törmäyskurssilta. Yksi hurjimmista ehdotuksista on ollut maalata asteroidin toinen puoli valkoiseksi, jolloin Auringon lämmitysvoima vaalealle ja tummalle puolelle olisi eri suuruinen ja tämä muuttaisi törmääjän rataa.

Detlef Koschny ei kuitenkaan pitä maalaamista hyvänä ajatuksena: "Asteroidin optisen ominaisuuksien muuttaminen on mielestäni edelleen tieteistarinaa - siihen tarvittaisiin hyvin erikoista maalia. Mutta se on kiinnostava ja hyvä konsepti. Realistisempi ja pragmaattisempi konsepti, ja sellainen mikä todennäköisesti toteutettaisiinkin, on niin sanottu kineettinen törmääjä. Siis periaatteessa tehdään vain raskas avaruusalus, joka suunnataan törmäämään suurella nopeudella asteroidiin. Se on sama kuin törmäisit autolla edessä olevaan autoon - en suosittele temeään tätä! - jolloin auto pomppaa hieman eteenpäin. Tämä siis voitaisiin tehdä nykytekniikallakin: törmätä asteroidiin ja puskea se pois radaltaan. Rata muuttuisi vain hyvin vähän, mutta jos näin tehtäisiin hyvissä ajoin, esimerkiksi 10-20 vuotta ennen ennustettua törmäystä - olisi hyvinkin pieni muutos radassa riittävä siihen, ettei se osuisi aikanaan maapalloon."

Helmikuun lopussa Wienissä pidetään asiaa pohtiva kansainvälinen kokous, joten DA14 ja Venäjän meteori tulivat (jo ennalta päätetyn) kokouksen kannalta sopivasti.

Tagit

Tilaa aihepiirin tutka RSS-syöte