Kuvassa on niin sanottu keijusalama, eli voimakkaiden ukkosmyrskyjen aikaan ilmestyvä yläsalama.
Niiden olemassaolosta oli aavistuksia jo pitkään ja esimerkiksi astronautit sekä lentäjät kertoivat nähneensä sellaisia, mutta sellainen saatiin kuvattua vasta kesällä 1989. Silloin Minnesotan yliopiston tutkijat onnistuivat nappaamaan kuvan tästä omalaatuisesta salamasykeröstä, joka iskee ikään kuin pilvestä ylös avaruuteen.
Nyttemmin on selvinnyt, että yleensä sarjoina ilmenevät keijusalamat nousevat "vain" noin 90 kilometrin korkeuteen ja niiden voimakkain osa on noin 70 kilometrin korkeudessa. Niiden alaosa on himmeä ja sinihehkuinen, mun taas yläosa on sumea ja punertava. Keijusalaman alaosa on noin 40 km:n korkeudella.
Keijusalamassa elektronit virtaavat alhaalta positiivisesti varautuneeseen ukkospilven yläosaan ja syöksyvät sieltä ylempään ilmakehään. Siellä sininen väri syntyy samaan tapaan kuin revontulissa, eli varauksen virittäessä ilman molekyylejä. Korkeammalla törmäysnopeus hidastuu ja väri muuttuu vähempienergiseksi punerrukseksi.
Näitä esiintyy yleensä voimakkaiden ukkosten loppupuolella ja niihin liittyy tyypillisesti varsin voimakkaita positiivisia pilvestä alaspäin iskeviä salamoita.
Juuri ennen keijusalaman iskua on havaittavissa usein heikkovaloinen usvamainen valoilmiö, kun ilma kuumenee ja ionisoitui paikassa, mistä keijusalama syntyy.
Keijusalaman "isku" kestää alle kymmenen sekunnin tuhannesosaa ja koska sellaisen kirkkaus on vain revontulikaaren luokkaa, on sen näkeminen sattuman kauppaa. Yleensä silmä havaitseekin vain sen, että jotain tapahtui, kun taas nykyaikaisilla kameroilla saadaan salamoista esiin rakennettakin.
Arvioiden mukaan keijusalaman teho voi olla jopa 50 GW, eli sellaisen iskiessä vapautuu energiaa saman verran kuin kolmisenkymmentä rakenteilla olevaa Olkiluoto 3 -ydinvoimalaa hyrräisi samanaikaisesti täydellä tehollaan – mutta vain hetkellisesti: salaman energia on suurimmillaan noin satakunta megajoulea.
Suomessa keijusalaman sai kuvattua ensimmäisen kerran Timo Kantola vuonna 2009.
Otsikkokuva: Harald Edens / Langmuir Laboratory for Atmospheric Research
