myrkky

Vihreä, myrkyllinen liskonveri voi olla ratkaisu malariaan

To, 05/17/2018 - 15:06 Toimitus
Prasinohaema prehensicauda

Australian pohjoispuolella on Uusi-Guinea, vaikeakulkuinen pääosin viidakon peittämä saari, missä on monenlaisia, omituisia kasveja ja eläimiä. Eräs niistä on Prasinohaema prehensicauda, lisko, jolla on vihreää, myrkyllistä verta. Nyt siitä ollaan kehittämässä lääkettä ihmisille.

Yleensä ajattelemme, että veri on aina punaista. 

Näin onkin, paitsi jos olet lisko. Prasinohaema-lajiin kuuluvien kaivajaliskojen, eli skinkkien veri on paitsi vihreää, niin myös myrkyllistä. Vihreyden vereen tuova pigmentti nimeltään biliverdiini on varsin voimakas myrkky, ja vaikka liskoilla sitä on veressään 40 kertaa enemmän mikä ihmiselle olisi tappavaa, voivat liskot oikein hyvin.

Louisianan osavaltion yliopistossa (LSU, Louisiana Spate University) Yhdysvalloissa oleva tutkijaryhmä on analysoinut verinäytteitä 27 vihreäverisestä liskosta ja 92 niiden kanssa läheistä sukua olevasta, mutta punaverisestä liskosta. Nyt ryhmä koettaa kehittää sen avulla lääkettä malariaan ja muihin vastaaviin loistauteihin.

"Paitsi että näillä liskoilla on suurin biliverdiinipitoisuus veressään kaikkiin muihin eläimiin verrattuna, ovat ne kehittäneet jännittävän vastustuskyvyn verensä myrkyllisyydelle", selittää tutkijatohtori Zachary Rodriguez LSU:n yliopiston tiedotteessa.

"Jos voisimme ymmärtää mikä saa liskot vastustuskykyisiksi keltatautia vastaan, voisimme kenties kehittää välineitä moniin ihmisilläkin oleviin terveysongelmiin."

Rodriguez, ryhmää johtava professori Chris Austin ja muut ryhmän jäsenet ovatkin jäljittäneet vihreän veren kehityshistoriaa ja siksi he ovat tutkineet kaikkiaan 51 erilaista liskolajia Uudessa-Guineassa. Kuusi kaivajaliskoista oli vihreäverisiä ja näistä kaksi on ollut tuntemattomia aikaisemmin. 

Heidän mukaansa vihreäverisissä kaivajaliskoissa on selvästi neljä erilaista kehityslinjaa, ja samankaltaisia kehityslinjoja on havaittavissa niiden punaverisissä sukulaisissa.

Tutkimuksen mukaan vihreä veri kehittyi itsenäisesti eri liskolajeille, eli se näyttää olevan sopeutumisen tulosta.

Aikaisemmin on tiedetty, että normaalia suurempi pigmentin määrä veressä on yleensä ollut eläimille hyödyksi; se toimii kuin antioksidantti, joka auttaa suojautumaan useita sairauksia vastaan.

Vihreän veren pigmenttien toiminta on sen sijaan ollut arvoitus, mutta nyt tiedetään esimerkiksi se, että biliverdiini-pigmentin kanssa läheinen bilirubiini on malarialoisille myrkyllistä.

Tutkimusryhmän jäsen. Amerikan luonnonhistoriallisen museon professori Susan Perkins toteaakin, että vihreä veri saattaa olla avuksi, kun kehitetään lääkkeitä esimerkiksi malariaa vastaan. 

*

Tutkimusryhmän tekemä artikkeli "Multiple origins of green blood in New Guinea lizards" ilmestyi eilen Science Advances -julkaisussa. Kuvat: Chris Austin, LSU.

Turkulaistutkimus perehtyy glyfosaatin haittoihin

Ke, 08/31/2016 - 10:45 Jarmo Korteniemi
Kuva: Chafer Machinery / Flickr

Uudessa suomalaistutkimuksessa selvitetään urakalla glyfosaatin ympäristövaikutuksia sekä sitä kuinka haittoja voidaan vähentää. Tutkimuksia tehdään koealoilla Turun Ruissalossa.

Glyfosaatti on tehokas ja varmatoiminen rikkakasvien torjunta-aine. Sen vaikutuksia ympäristöön ei kuitenkaan tunneta vielä kunnolla.

Glyfosaattia markkinoidaan yleensä ympäristöystävällisenä myrkkynä sen tehokkaan maaperään sitoutumisen sekä nopean biohajoamisen vuoksi. Aineen puoliintumisajaksi lupaillaan tyypillisesti vain muutamia viikkoja. Käytäntö on kuitenkin osoittautunut, että etenkin kylmillä alueilla ja kasveihin sitoutuessaan hajoaminen on hitaampaa.

Aiemmassa suomalaistutkimuksessa glyfosaatilla käsitellyn alueen maaperästä löydettiin ainetta varsin suuria määriä, pyöreästi vuosittaisesti ruiskutettu glyfosaattiannos.

Nyt meneillään oleva tutkimus jatkaa viljelyalueilla, joista puolta on käsitelty glyfosaatilla kolmen vuoden ajan. Tänä vuonna alalla on kasvatettu ruokakasveja. Tarkoitus on selvittää aineen vaikutusta sekä viljelykasveihin, kasvinsyöjäeläimiin, että maaperän mikrobeihinkin. Myös kulkeutumista vesistöihin kartoitetaan. Kasvihuoneissa taas perehdytään siementen ja taimien käyttäytymiseen, kun ne kasvavat glyfosaatille altistetussa maassa.

Tutkimus tehdään Luonnonvarakeskuksen (LUKE), Turun yliopiston sekä Suomen Ympäristökeskuksen (SYKE) yhteistyönä. Otsikkokuva ei ole Ruissalosta eikä liity tähän tutkimukseen, vaikka siinä glyfosaattia pellolle levitetäänkin.

Glyfosaatti löydettiin jo 1950-luvulla. Eräs kuuluisimmista sitä sisältävistä myrkyistä on vuodesta 1974 markkinoilla ollut Roundup. Julkisessa keskustelussa niiden välille vedetäänkin usein yhtäläisyysmerkki, vaikka Roundupissa on muitakin aineita, jotka voivat olla itse glyfosaattia vaarallisempia. Myös Roundupia valmistavan Monsanton huono maine haittaa glyfosaatin hyväksyntää. Lisäepäilyksiä tuovat myös aineelle vastustuskykyiset kasvit, olivat ne sitten seurausta geenimanipuloinnista tai luontaisen resistanssin kehittymisestä.

Toistaiseksi glyfosaattia ei ole pystytty osoittamaan ihmiselle yksiselitteisen haitalliseksi. Tutkimukset sen vaarallisuudesta sikiönkehitykselle ovat kyseenalaisia eikä aineen karsinogeenisuuskaan vaikuta nostavan normaalielämän syöpäriskiä merkittävästi. Toisaalta tutkimuksia on väitetty vahvasti puutteellisiksikin, ja huonoja tuloksia vähätteleviksi. Glyfosaatin myrkyllisyys muille eläimille on todettu hyvin vaihtelevaksi ja vahvasti lajista ja lajiryhmästä riippuvaiseksi.

Rikkakasveille on olemassa monia muitakin torjuntakeinoja: paitsi vaihtoehtoisia kemikaaleja, myös biologinen, mekaaninen ja fysikaalinen torjunta. Täydellistä ratkaisua ei kuitenkaan ole, ja jokaisella keinolla on omat ongelmansa. Monet vaihtoehtoisista kemikaaleista ovat todetusti ja varmasti ihmiselle ja ympäristölle myrkyllisiä.

Suomalaistutkijoiden mukaan kaikkein paras tulos saavutetaan, kun erilaiset torjuntakeinot yhdistetään monipuoliseen viljelykiertoon.

Viljelykierrossa yhdellä alueella viljeltävä kasvilaji vaihdetaan vuosittain. Menetelmällä vähennetään niin kasvitautien, rikkakasvien kuin tuholaistenkin pesiytymistä alueelle. "Väärät eliöt" pysyvät kurissa, kun maaperä muuttuu ja loisten isäntäkasvia ei olekaan perättäisinä vuosina saatavilla.

Suomen maatalouden käyttämistä kasvinsuojeluaineista glyfosaattia on noin puolet. Aineen käyttöä suositellaan vain ammattilaisille, eikä sitä tule käyttää lähellä vesistöjä.

Artikkeli perustuu suurelta osin Luonnonvarakeskuksen tiedotteeseen.

Päivitys klo 19: Lisätty julkisessa keskustelussa esitettyä kritiikkiä glyfosaatin käytöstä.

Otsikkokuva: Chafer Machinery / Flickr

Miksi botox tappaa?

Pe, 08/26/2016 - 07:32 Toimitus

Suomalaistutkijat pyrkivät selvittämään, miksi ja missä olosuhteissa tämä maaperässä ja vesistöissä elävä Clostridium botulinum -bakteeri tuottaa botoxina tunnettua tappavaa hermomyrkkyä botuliinitoksiinia.

Bakteriologian tutkimus on muutoksessa.

Enää ei oleteta koko tutkittavan bakteerikolonnan koostuvan miljoonista identtisistä ja samalla tavoin käyttäytyvistä bakteerisoluista vaan kasvustojen oletetaan käyttäytyvän ennemminkin monisoluisen ”elimen” tavoin, jossa elinympäristöstä tulevat viestit ohjaavat yksittäisten solujen tai solujoukkojen työnjakoa.

Tämä on lähtöajatus myös Helsingin yliopiston professorin Miia Lindströmin johtamassa Clostridium botulinum –bakteerin (otsikkokuvassa) tutkimuksessa.

"Pyrimme ymmärtämään, miksi bakteerit, tai osa niistä, tuottavat tappavaa hermomyrkkyä, botuliinia ja mikä niitä motivoi", Lindström kertoo Helsingin yliopiston tiedotteessa.  

"Jos ymmärtäisimme syvällisesti, mitä hyötyä hermomyrkyn tuottamisesta bakteerille on, voisimme saada selville, miten bakteerin myrkyntuotantoa voitaisiin säädellä ja hallita."

Botoxia naamaan, mutta ei ruokaan

Vaikka C. botulinum -bakteeri on tunnettu jo pari vuosisataa, se on hermomyrkkytuotantonsa takia edelleen kiinnostava. Bakteerin tuottama botuliini on eräs voimakkaimmista tunnetuista myrkyistä, ja se aiheuttaa jo gramman miljoonasosan määrissä neliraajahalvauksen. Tauti saattaa johtaa myös kuolemaan, jos keuhkojen hengityslihakset halvaantuvat. Toipuminen edellyttää viikkojen tai kuukausien tehohoitoa.

Botuliini on haitallista kaikille eläimille, ei vain ihmiselle.

Nimensä botuliini ja sen aiheuttama myrkytystila, botulismi, on saanut latinan kielen makkaraa tarkoittavasta sanasta botulus, koska myrkky löydettiin ensimmäisen kerran 1700-luvun lopussa pilaantuneista makkaroista. Yhä edelleenkin botulismi vaanii pilaantuneissa ruokatarvikkeissa, sillä C. botulinum -bakteereita, kuten muitakin ns. itiöllisiä bakteereita esiintyy kaikkialla maaperässä ja vesistöissä, joista ne siirtyvät ravintoketjuun.

Sopivissa olosuhteissa – ja hygienian pettäessä – bakteeri pääsee tuottamaan ruokatarvikkeessa myrkkyjä.

Itiölliset bakteerit ovat yllättävän kestäviä, koska niillä on kestävä kuori, joka suojaa niiden perimää ja muita toimintoja. Näin ollen osa niistä pystyy selviämään myös elintarviketeollisuuden prosesseista.

"Botulismi on onneksi äärimmäisen harvinainen mutta kuitenkin tunnettu ruokavälitteisenä ilmiönä, jota vastaan elintarviketeollisuus jatkuvasti kamppailee", Lindström sanoo.

"Monet itiölliset bakteerit viihtyvät sekä hapettomissa että kylmissä olosuhteissa, jolloin osa niistä pystyy tuottamaan toksiineja kasvunsa aikana."

Elintarvikkeita pakataan yhä useammin hapettomiin pakkauksiin, kuten tyhjiöpakkauksiin tai suojakaasuun, sillä "nykyisin elintarvikkeiden käsittelyprosessit ovat kuluttajien vaatimuksesta suhteellisen mietoja", kuten Lindström toteaa.

Botuliinia voi käyttää myös hyväksi. Sen lääketieteellinen hyötykäyttö liittyy myrkyn lihaksia lamaannuttavaan vaikutukseen: sillä voi esimerkiksi hoitaa neurologisista syistä johtuvaa tahatonta lihasten nykimistä, silmien räpsytystä ja erilaisia pakkoliikehdintäoireita.

Ja kyllä: botuliini on kuuluisaa botoxia, jota piikitetään kosmeettisissa tarkoituksissa naamaan. Hyvin pieninä määrinä annettu botox lamaannuttaa kasvojen lihaksia ja tasaa siten ryppyjä. Vaikutus ei kestä pitkään, joten pysyvää vaikutusta ei pistoksilla saa aikaan.

Suomalaiset maailman huippua tällä alalla

Miia Lindströmin C. botulinum -bakteerin tutkimukseen keskittyvä tutkimusryhmä työskentelee Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa Viikin kampuksella.

Ryhmällä on menossa useita hankkeita, joissa tutkitaan elintarviketurvallisuuteen sekä tuotantoeläinten botulismiin keskittyviä kysymyksiä ja tehdään luonnollisesti itiöllisten bakteerien perustutkimusta – perustutkimus on kaikkien käytännön sovellusten pohjalla. 

Rahoitusta Lindström ja tutkimusryhmä on saanut Suomen Akatemialta, maa- ja metsätalousministeriöltä ja EU:lta, ja ryhmä on tai on ollut partnerina viidessä eurooppalaisessa laboratorio- ja tutkimusyhteistyöverkostossa.

Haastavaa C. botulinum -tutkimuksessa on se, että sitä voi tehdä vain erikoislaboratorio-oloissa, koska hermomyrkkyä tuottavien bakteerikasvustojen käsittelyyn vaaditaan turvalaboratorio.

"Meillä on eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa erinomainen laboratorio ja vahva työskentelykulttuuri jo yli 25 vuoden ajalta neurotoksisten bakteerien kimpussa", Lindström kertoo ja toteaa, että laboratorion perusti alun perin professori Hannu Korkeala.

"Maailmanlaajuisesti arvioiden olemme kolmen parhaan C. botulinum -tutkimuslaboratorion joukossa, mutta uusien rahoitusten avulla tavoittelemme nyt johtoasemaa."

Tutkimusryhmä koostuu tällä hetkellä kahdesta post doc -tutkijasta, kuudesta väitöskirjantekijästä ja vaihtelevasta määrästä lisensiaatti- ja maisterivaiheen opiskelijoita sekä harjoittelijoita.

"Meillä on toimivat kontaktit globaalisti kaikkiin C. botulinum -tutkijoihin, mutta erityisen keskeisessä roolissa on ollut yhteistyö Nottinghamin yliopiston kanssa, jossa on kehitetty työkaluja klostridibakteerien geneettiseen manipulaatioon. Tämä on perusedellytys tekemisellemme mutta on ollut mahdollista vasta vähän aikaa."

"Muita tärkeitä yhteistyökumppaneita ovat Lissabonin uuden yliopiston ITQB-instituutti, jossa on vahvaa osaamista solutason bakteeritutkimuksissa, sekä bakteeritutkimuksen Mekkana tunnettu ranskalainen Pasteur-instituutti", iloitsee Lindström.

Artikkeli perustuu Helsingin yliopiston tiedotteseen.

Tänään on taistelukaasujen ikävä merkkipäivä: 5000 kuoli 10 minuutissa

Pe, 04/22/2016 - 11:36 Jari Mäkinen

Päivän kuvassa on tänään kaksi saksalaista sotilasta ja hevonen kaasunaamareihin sonnustautuneina. Kuva on otettu vuonna 1916, jolloin valitettavasti kemialliset aseet olivat jo "normaali" osa sodankäyntiä.

Päivän kuvaTänään on kaasuaseen käyttämisen suhteen ikävä merkkipäivä, sillä 101 vuotta sitten, tänään vuonna 1915 kemiallista asetta käytettiin ensimmäisen kerran laajamittaisesti rintamalla. 

Saksalaiset joukot vapauttivat ilmaan 168 tonnia kloorikaasua Ypresissä, Belgiassa olleiden ranskalais-, kanadalais- ja algerialaissotilaiden päälle. Kellertävänvihreä kaasu levisi tuulen mukana yli kuuden kilometrin päähän alueelle, jolla oli noin 10 000 sotilasta. Heistä noin 5000 kuoli kymmenen minuutin kuluessa yksinkertaisesti tukehtumalla, sillä kaasu saa aikaa rinnan supistumista, kurkun ahtautumaa ja nesteen kerääntymistä keuhkoihin. Noin 2,5 milligrammaa ilmalitrassa on tappava annos.

Kyseessä ei kuitenkaan ollut aivan ensimmäinen kerta, kun kemiallista asetta käytettiin. Sitä ennen lokakuussa 1914 saksalaiset pommittivat brittijoukkoja Ranskassa ihoa ärsyttävällä jauheella, mutta se ei osoittautunut tarpeeksi tehokkaaksi. Niinpä seuraavaksi käytettiin kaasumaista ärsytystä aiheuttavaa ainetta, ksylyylibromidia, tammikuussa 1915 Puolan alueella venäläisjoukkoja vastaan.

Kloorikaasu puolestaan osoittautui arveltua tehokkaammaksi – etenkin kun sen ei pitänyt olla tappavaa, vaan ainoastaan lamauttavaa. 

HaberNobelisti kehittämässä kaasuaseita

Erilaisia myrkkyjä ja ärsyttäviä aineita on käytetty ihmisiä vastaan jo historian hämystä, mutta idean vastustajan päälle levitettävästä laajasta myrkkykaasupilvestä keksi kemisti Fritz Haber, Berliinin luona Dahlemissa olleen Keisari Wilhelmin fysikaalisen kemian ja elektrokemian instituutin johtaja.

Hän kehitti yhdessä Carl Boschin kanssa uuden, mullistavan tavan tuottaa kemianteollisuudessa tarvittavaa ammoniakkia nopeasti ja edullisesti.

Tämä Haber-prosessiksi kutsuttu menetelmä käytti raaka-aineinaan yksinkertaisesti ilmassa olevaa typpeä ja vedestä elektrolyysillä saatavaa vetyä. Haberille annettiin tästä Nobelin kemianpalkinto vuonna 1918, tosin voi olla, että ruotsalaiset olisivat harkinneet asiaa tarkemmin, jos he olisivat tietäneet Haberin ja hänen keksintönsä osuuden ensimmäisen maailmansodan kaasuaseiden kehittämisessä.

Haberia voi nimittäin kutsua modernin kemiallisen sodankäynnin isäksi, sillä hän keksi erilaisia tapoja levittää kaasua tehokkaasti laajalle alueelle siten, että aine on nestemäisenä paineistetuissa säiliöissä, joista suurella paineella vapautuessaan se muuttuu ilman kanssa reagoidessaan kaasumaiseksi ja sinkoutuu nopeasti kauaskin.

Hän myös kehitti myrkkykaasuja, joskin hänen suosikkinsa kloorikaasun oletettiin "vain" tekevän ihmiset väliaikaisesti toimintakyvyttömiksi, ilman, että kaasun käytöstä jäisi heille pitkäaikaisia vammoja. 

Paitsi että kloorikaasu osoittautui tappavaksi, kehitettiin ensimmäisen maailmansodan aikana muita, paljon vaarallisempia myrkkykaasuja, joita levitettiin Haberin kehittämillä nerokkailla laitteilla. Näitä olivat mm. fosgeeni, sinappikaasu, kloropikriini ja syanidikaasu.

Eivätkä vain saksalaiset tehneet niin, vaan myös ranskalaiset ja britit kehittivät ja käyttivät myrkkykaasuja. 

Ensimmäisen maailmansodan taistelukaasuista kenties kuuluisinta ja ikävintä oli sinappikaasu, jonka saksalaiset kehittivät vuonna 1917. Se ei ollut kaasuista kaikkein tappavin, mutta sen vaikutusaika oli pitkä. Ilmaa painavampi sinappikaasu kun saattoi pysyä maassa jopa viikkoja tai kuukausia sääoloista riippuen. Altistuneilla myös kivuliaat oireet – esim. ihorakkulat, näkövauriot, oksentelu, sisäinen ja ulkoinen verenvuoto – kestivät pitkään. Samoin kuolettavasti sinappikaasulle altistuneet saattoivat kärsiä jopa neljästä viiteen viikkoa ennen kuolemaa.

Kaikkiaan ensimmäisessä maailmansodassa käytettiin 50 965 tonnia erilaisia taistelukaasuja ja arviolta 1,3 miljoonaa ihmistä kuoli niiden vaikutuksesta. Heistä jopa 260 000 oli todennäköisesti siviilejä, sillä kaasu ei rintamien luona olleisiin kyliin levitessään vaikuttanut vain sotilaisiin.

Kaasuhyökkäyksiä vastaan suojauduttiin kaasunaamarein, joita kehitettiin myös eläimille. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1925 laadittiin Geneven sopimus biologisista ja kemiallisista aseista, joka on hillinnyt, mutta ei suinkaan estänyt niiden käyttöä myöhemmin.

Kahdeksan vuotta "myrkyllisen meteoriitin" tippumisesta

Ti, 09/15/2015 - 18:41 Jarmo Korteniemi
Kuva: Tancredi et al., 2009

Tasan kahdeksan vuotta sitten Etelä-Amerikassa tapahtui jotain ainutlaatuista. 15.9.2007 kello 11.40 paikallista aikaa Titicaca-järven rannalla asuneet näkivät taivaalla paksun savuvanan. Sitä veti perässään nopeasti lähestyvä, kirkas tulipallo. Ja sitten, lähes saman tien, räjähti.

Kyse oli erittäin tavallisen meteoroidin varsin epätavallisesta törmäyksestä Maahan. Paikka oli Carancasin kylä Perussa, aivan Bolivian rajalla. Tarinaa värittävät myös terveydenhuoltojärjestelmä, huhut, ja tietysti media.

Itse räjähdyksellä oli paljon silminnäkijöitä. Kertomukset vahvistavat ja myös värittävät tapahtumaa. Lähimpänä ollut ihminen kaatui pyörällään räjähdyksen voimasta noin sadan metrin päässä, muttei saanut vammoja. Hieman kauempana ollut pieni talo taas kärsi kattovaurioita sinne lentäneen heittelekiven vuoksi. Läheisen koulun ja kenties terveyskeskuksenkin ikkunoita särkyi yli kilometrin päässä (syynä oli luultavasti maan tärinä, ei paineaalto). Kauempana jopa luultiin, että Chile oli aloittanut hyökkäyksen Peruun. Räjähdyspaikan yllä leijui suuri sienimäinen savupilvi useiden minuuttien ajan. Kraatterin ympäriltä sanottiin löytyneen kärventynyttä maata, kekäleitä ja kiviä, ja kuopan pohjalta pulppusi "kiehuvaa vettä" sekä pahanhajuisia myrkyllisiä kaasuja.

Ensimmäisissä lehtitiedoissa kraatterin halkaisijaksi mainittiin 30 metriä, mutta koko tarkentui lopulta 13,5 metriin. Syvyyttä sillä oli vajaat 5 metriä, ja reunavallit olivat metrin korkuiset. Heittelekiviä lensi 150–350 metrin päähän kraatterista.

Carancasin tapahtuma on tiettävästi ainoa kerta maailmanhistoriassa, kun todellisen törmäyskraatterin synty on nähty ihmissilmin. Normaalisti vastaavat tulipallot räjähtävät tai ainakin hidastuvat ilmakehässä. Niiden meteoriitit tippuvat maahan vapaapudotusnopeudella (200–300 km/h). Tuolloin ne tekevät maahan puhtaasti mekaanisen iskeymäkuopan. Carancasin kappaleella oli kuitenkin paljon enemmän vauhtia, noin 3–6 km/s (10800–21600 km/h). Se siis säilytti suuren osan kosmisesta nopeudestaan. Osasyynä oli törmäyspaikan sijainti ohuessa vuoristoilmassa, 3800 metriä merenpinnan yläpuolella. Toinen syy oli törmääjän tiivis koostumus. Räjähdyksen voimakkuus vastasi luultavasti 1000–3000 kiloa TNT:tä, vaikka hieman pienempiäkin arvioita on annettu.

Meteoriitin palasia saatiin virallisten lähteiden mukaan kerättyä varmasti ainakin 342 grammaa. Käytännössä paljon enemmän, sillä paikalle kertyi oitis paljon katselijoita.

Meteoriitti osoittautui varsin tavalliseksi H4-5 -tyypin kondriittiseksi kivimeteoriitiksi. Kivi-määreestä huolimatta murikka tosin oli loppuun asti varsin rautapitoinen ja tiivis. Ilmakehään tullessaan sen halkaisija oli 1–3 metriä ja massa muutaman kymmenen tonnia.

Kappaleen alkuperäinen 12-17 km/s vauhti ja rata ennen törmäystä sopivat hyvin useallekin tunnetulle lähiasteroidille. Kemialliset analyysit tosin vihjaavat myös johonkin mahdolliseen yhteyteen komeettamateriaalin kanssa, ainakin joidenkin yksittäisten hitusten perusteella.

Oliko mitään meteoriittitautia?

Median mukaan alueella asuvat valittelivat lähes välittömästi törmäyksen jälkeen huonovointisuutta. Oireina oli pääkipua, ripulia, oksentelua, ja jopa ihovaurioita. Selvimpiä oireita saivat ne, jotka kävivät törmäyspaikalla heti räjähdyksen jälkeen. Sairaita kerrottiin olevan ainakin 100–200, joidenkin mukaan jopa 600. Mukana oli läheisten kylien väkeä ja tilannetta valvomaan tulleita poliiseja. Sairaita oli niin paljon, että terveyskeskuksen pihalle jouduttiin lopulta pystyttämään lisätelttoja potilaille. Alueelle myös tuotiin parin päivän sisällä lisää terveydenhuoltohenkilöstöä.

Mediassa levisi pian monia huhuja kulovalkean tavoin. Sairauden syyksi epäiltiin radioaktiivisuutta ja avaruudesta tullutta tarttuvaa tautia. Alue on tuliperäistä, joten kyse saattoi hyvin olla vulkaanisesta kaasupurkauksestakin. Arsenikkia löytyy alueen vedestä ja maaperästä, joten väki on voinut saada kuopassa "kuplivasta vedestä" arsenikkimyrkytyksen. Elohopeamyrkytystäkin väläyteltiin. Paikallisten kerrottiin lopettaneen alueelta otetun veden käytön täysin. Wikipedia vinkkaa (täysin lähdeviitteettä) lopulta selvinneeksi syyksi rikkipitoista troiliittimineraalia, jota törmääjässä oli noin 5 %. Sen höyrystyminen olisi vapauttanut suuria määriä myrkkykaasuja alueen ilmaan. Myös psykosomaattisia oireita tai joukkohysteriaa epäiltiin. Jännitystä lisäsi sekin, että törmäyspaikan lähellä pidettyä karjaa kuoli. Ihmisvahingoilta kuitenkin vältyttiin, ja väen oireet alkoivat hiipua jo muutamassa päivässä.

Oliko meteoriitissa siis myrkyllisiä aineita? Oliko se osunut johonkin vanhaan ongelmajätevarastoon? Vai tuliko haitta-aine maaperästä?

Median kertomukset olivat asiaan tarkemmin perehtyneiden mukaan kuitenkin pahasti vääristyneitä ja liioiteltuja. "Veden kiehuminen" kraatterissa oli todennäköisimmin vain ilman vapautumista törmäysrakosista. Muutamia ihmisiä kyllä hoidettiin terveyskeskuksessa ihan aiheesta, mutta heillä kyse oli nestehukasta ja/tai ylikuumenemisesta. Kenenkään tutkitun verestä ei löytynyt viitteitä mistään yllättävistä myrkyistä. Mitään varmoja tietoja törmäyksen aiheuttamista todellisista vaivoista ei siis ole.

Todellisuus taisikin olla karumpi: kyse oli kaikkein todennäköisimmin vain seudulla liikkuneiden huhujen innostavasta vaikutuksesta. Niiden mukaan kun "törmäyksestä kärsiville" annettaisiin ilmaista terveydenhuoltoa. Pidemmän päälle törmäys oli siis hyödyksi: alueen väestön arsenikkipitoisuuksiin alettiin kiinnittää huomiota.

Päivitys 15.9. klo 23.00: Juttu ilmestyi tänään myös Suomen kraatterit -blogissa. Sen yhteydestä löytyvät myös Carancasin tutkimukseen liittyvät lähteet.
Päivitys 16.9. klo 11.40: Lisätty viimeinen lause (arsenikkipitoisuuksista).

Otsikkokuva: Tancredi et al., Meteoritics & Planetary Science 44, Nr 12, 1967–1984 (2009)

Suomalainen arseenitutkimus niitti mainetta ja kunniaa

Ma, 07/06/2015 - 13:38 Jarmo Korteniemi
Kuva: EC - Patrick Mascart

Uraauurtava suomalainen arseenitutkimus palkittiin "The Best of" -maininnalla EU:n toimesta. Se kilpaili 17 muun hankkeen kanssa ympäristöprojektien luokassa Life+ -ohjelmassa. Palkinnot jaettiin 4.6. Brysselissä. Kuvia tilaisuudesta voi katsella täältä.

Asrocks-hanke oli ensimmäinen laatuaan maailmassa. Siinä tutkittiin vuosina 2011 - 2014, kuinka arseeni liukenee ja kulkeutuu ympäristöön ihmisen toiminnan vaikutuksesta. Projektissa laadittiin arseenista kertova yleistajuinen kirja, ohjeistus kaivannais- ja maansiirtotöistä runsasarseenisilla alueilla, sekä yksityiskohtainen näytteenotto-ohje. Hankkeessa olivat mukana GTK, Tampereen teknillinen yliopisto (TTY) sekä Suomen ympäristökeskus (SYKE). Projektin nimi tulee arseenin kemiallisesta merkistä (As).

Tutkimus keskittyi Pirkanmaan ja Kanta-Hämeen alueiile, joilla on paikoin tavallista suurempi arseenipitoisuus. Sielläkään arseeniriski ei kuitenkaan ole erityisen suuri. Hanke auttaakin ohjeistuksen soveltamisessa alueilla, joissa pitoisuudet ovat suurempia kuin meillä.

Myrkyllinen ja syöpää aiheuttava

Arseeni on erittäin vaarallinen aine, joka voi aiheuttaa esimerkiksi syöpää. Lisäksi se vaikeuttaa hapen kulkua elimistössä. Arseenimyrkytyksen huomaa usein veren tai ihon sinertymisenä. Runsaasti arseenia sisältävän juomaveden pitkäaikainen käyttö on terveydelle haitallista. Porakaivoista löydetään paikoin arseenipitoisuuksia, jotka ylittävät suositusrajat moninkertaisesti.

Arseeni on puolimetalli, jota esiintyy lähinnä sulfidimineraaleina sekä monenlaisina yhdisteinä veteen liuenneena. Eniten arseenia löytyy yleensä maaperästä, kalliopinnan tuntumasta. Sieltä aineet voivat sitten päästä haittaamaan eliöiden toimintaa liukenemalla sekä pohja- että pintavesiin, vaikkapa maansiirtotöiden tai kalliolouhinnan yhteydessä. Lisäksi pitoisuudet voivat nousta ihmisen päästöistä -- vaikkapa kaivostoiminnan ja metallijalostamoiden päästöjen, tai puunkäsittely- ja kasvinsuojeluaineiden mukana. Arseenia voi levitä ympäristöön myös fossiilisten polttoaineiden palamistuotteina.

Projektin tuotokset ovat verkossa vapaasti luettavissa:

 

Otsikkokuvassa Paavo Härmä vastaanottamassa palkintoa. Kuva: EC - Patrick Mascart

Seitsemän kukkaa juhannustaikoihin

To, 06/18/2015 - 23:29 Jarmo Korteniemi

Juhannus on perinteisen ketohyppelyn juhla. Niityllä rymytessä voi törmätä mitä erilaisimpiin kasveihin. Jotkut niistä sopivat kukkaseppeleiksi, toiset lautaselle ja jotkut kannattaa kiertää kaukaa. Esittelemme alla seitsemän juhannuksen aikoihin kukkivaa kasvia.

Kaksi kaunista ja kaksi myrkyllistä

  • Lehtomaitikka (Melampyrum nemorosum)

Erikoisen näköinen keltakukkainen kasvi, jonka yläpään sinisenvioletit tukilehdet lisäävät näyttävyyttä. Väriensä vuoksi kasvin nimi on ruotsiksi "svenska flaggan", "svenska soldaten" tai "natt och dag". Kauneudestaan huolimatta kasvi on salakavala. Se on puoliloinen, joka varastaa osan ravinnostaan muiden kasvien juurista. Lehtomaitikka leviää muurahaisten avustuksella, sillä siemenet muistuttavat niiden munia: Vaistonsa mukaan muurahaiset kuskaavat siemenet pesiinsä.

Yksivuotista 20-40 -senttistä lehtomaitikkaa esiintyy luontaisesti maan etelä- ja kaakkoisosien lehdoissa ja niityillä. Keski-Suomessa se on tulokaslaji.

  • Ojakellukka (Geum rivale)

Ruohikosta voi löytää pitkän punertavan varren päässä heiluvan ja kainosti nuokkuvan kukan tai pari. Kellon violettien tai viininpunaisten verholehtien alta vilkkuvat vaaleat terälehdet. Kyse on hennosta ojakellukasta, joka tunnetaan monella muullakin nimellä. "Pumpulakukka", "vapsahaisenkukka", "mettiäisenkukka" ja "kimalaiskukka" kertovat erilaisten pörriäisten touhuamiseen kellon ympärillä. Mesivarastot sijaitsevat syvällä kukassa. Medestä pitävät kimalaiset eivät yllä perille, joten ne joutuvat puremaan tiensä verholehtien läpi. Kukan ronskimmat nimet, kuten "vanhanpiian lemmenkukka", "karva-" tai "pässinkellukat" ja kuuluisan kasvitieteilijän Elias Tillandzin ylöskirjaama "bässincullin muna" taas viittaavat nuokkuvien ja hieman karvaisten punertavien kukkien kasvamiseen pareittain. Toinen hieman toista ylempänä. Myöhemmin niiden tilalle kehittyy kaksi pallomaista hedelmistöä.

Ojakellukan kukkavarsi on 25-50 cm pitkä. Monivuotinen kasvi on yleinen koko maassa purojen varsilla, niityillä, lehdoissa ja rehevissä korvissa.

  • Kielo (Convallaria majalis)

Kielo kukkii valkoisilla nuokkuvilla kukilla, kehittäen niiden paikalle myöhemmin kellanpunaisia marjoja. Koko kielo on tappavan myrkyllinen: ainoastaan muutamat sienet ja hyönteiset pystyvät hyödyntämään kasvia vahingoittumatta. Ihmiselle kielon "nauttiminen" aiheuttaa sydämen vajaatoimintaa ja pahoinvointia. Kasvista on jo vuosisatoja kansan"lääketieteessä" tehty sydäntä vahvistavia sydänalatippoja. Kielouutteilla on myös lääkitty epileptikkkoja ja halvaantuneita. Wanhan kansan mukaan kielon kukista kuivattu aivastuspulveri auttoi nuhaan, sillä se valuttaa aivorauhasen tautiset eritteet hyvin ulos. Kasvin nykyinen nimi on ilmeisesti Lönrrotin väännös sanasta "kieli": Lehtiensä vuoksi kasvia kutsuttiin kansan parissa "lehmänkieleksi" tai "kieliheinäksi". Ruotsalainen "liljekonvalj" vääntyi meillä pian "viljuvaljuksi" ja "viljukkavaljukaksi". Kielo on Suomen kansalliskukka ja löytyi 90-luvulla kymmenpennisestäkin.

Kielon kukkavarsi on 15-20 cm korkea. Kasvi on yleinen koko maassa, ainakin napapiirin eteläpuolella.

  • Suovehka (Calla palustris)

Suomen ainoa vehka löytyy suolampareista ja purojen varsilta. Kasvi aloittaa kukintansa juhannuksen tienoilla. Sen erikoisen näköisiä kellertäviä tähkämäisiä kukintoja eli puikeloita ympäröi suuri valkoinen suojalehti. Myöhemmin huomiota herättävät vehkan kirkkaan punaiset hedelmät. Koko kasvi on myrkyllinen ja aiheuttaa nautittuna limakalvojen turvotusta ja sydämentykytystä. Vehkaa voi kuitenkin käyttää oikein käsiteltynä hätäravintona: Carl von Linne kertoi aikanaan, että Lapissa vehkan juurista tehtiin parin päivän pituisen käsittelyn jälkeen leipää. Leipä oli makeaa ja vaaleaa, toisten kertomusten mukaan kirpeää ja katkeran makuista.

Vehkan näyttävä suojuslehti on 5-10 cm pituinen. Vehka on yleinen koko maassa, aivan ylintä Lappia lukuunottamatta.

Kaksi ruokaisaa

  • Voikukka (Taraxacum spp.)

Vaikka ympäri maan löytyvät keltaiset "voikukat" näyttävätkin pellolla kaikki samalta, voikukka ei ole mikään yksi laji. Pelkästään Suomessa ne muodostavat noin 500 lajin sekasotkuisen ryhmän, jonka moninaisuuden huomaa lehdistä. Monet lajeista ovat täysin siitepölyttömiä, ja jatkavat sukuaan suvuttomasti. Kaikki voikukat ovat erinomaisia ruokakasveja, joista voi käyttää aivan kaikki osat. Juurista saa leivän jatketta, makua keittoihin tai ytyä muhennoksiin, sekä tietysti kahvinkorviketta. Kirpsakat lehdet kelpaavat salaattiin tai pinaatin tapaan melkein mihin vain. Myös kukat ovat syötäviä, vaikka siitepöly aiheuttaakin joillekin allergisia oireita. Voikukat voi vahingossa sekoittaa ruuaksi kelpaamattomiin sukulaiskasveihin (maitiaiset ja keltanot), mutta ainoastaan voikukan 5-25 cm pituinen kukkavarsi on täysin lehdetön. Kukkavarresta löytyvällä maitiaisnesteellä hoidettiin entisaikaan finnejä, syyliä ja haavoja. Voikukasta saadaan hieman eri käsittelyllä useita eri väriaineita - ainakin punaista, keltaista, violettia ja ruskeaa.

  • Koiranputki (Anthriscus sylvestris)

Yleinen ja näyttävä läpi kesän kukkiva valkoinen kukka löytyy noin metristen varsien päästä. Koiranputki on hyvä ruokakasvi, mutta voi helposti sekoittua tappavan myrkylliseen myrkkykatkoon tai hukanputkiin. Maultaankin se on kuuleman mukaan lievästi epämiellyttävä. Koiranputki on levinnyt ja yleistynyt koko maassa laidunnuksen vähennyttyä. sitä esiintyy etenkin rehevöityneillä alueilla, kuten koirien ulkoilutusalueilla tai tienpientareilla. Ongelmaksi koituneen kasvuston poistaminen on mittava urakka, sillä monivuotinen emokasvi voi yrittää työntää kukkavarsia useiden vuosien ajan. Muita nimiä ruiskuheinä tai koirankattara.

Pirunpiiska

  • Suo-ohdake (Cirsium palustre)

Kosteilla niityillä ja rannoilla kohoavat korkeat, tummanpuhuvat ja piikkiset kukkavarret kuuluvat poikkeuksetta suo-ohdakkeelle. Komea torni nousee jo ennen kukintaa korkealle muun kasvuston yläpuolelle. Tietyissä kulttuuria harrastavissa biologipiireissä se tunnetaankin "mordorkukkana". Rakkaalla ja näkyvällä kasvilla on toki monia muitakin nimiä: "piikkiäinen", koska se on kauttaaltaan varsin kivulias kosketeltava, "mehiläisohdake", koska se on hyönteisten suosiossa, ja "lumenmittari", koska sen korkeuden kerrotaan näyttävän tulevan talven lumimäärän. Jopa parimetrisen varren päähän avautuu lopulta violetti kukkaterttu.

 

Vaan entäpä ne juhannustaiat, kuten vaikkapa tulevan puolison taikominen? Kukan ojennus mielitietylle on oikein hyvä alku. Kunhan ei vain sitä ohdaketta...

Lähteet: Retkeilykasvio (Luonnontieteellinen kasvimuseo 1998); Mikko Piirainen & kumpp.: Kotimaan luonnonkasvit (Wsoy 2003); Ulla Lehtonen: Ullan luonnonyrtit (Wsoy 2004); Hämet-Ahti & kumpp. (toim): Kirsti & Marja Aapala: Pääskynhattu, päivänkämmen (Otava 2007).

Silakkaa sietäisi popsia enemmänkin

To, 02/20/2014 - 13:22 Jarmo Korteniemi
Kuva: Ville Oksanen / Flickr

Silakan myrkkypitoisuudet ovat Suomen vesillä laskeneet roimasti. Toisin kuin etelämpänä Itämerellä, laskusuhdanne jatkuu meillä yhä. Syynä ovat luultavimmin teollisuuden ympäristöystävällisemmät prosessit.

Asia selvisi pitkän aikavälin vertailussa. Suuren työryhmän tutkimuksessa verrattiin silakan dioksiini- ja PCB-pitoisuuksia 30 vuoden aikana. Seuranta on tehty Eviran toimesta ja yhteistyössä RKTL:n, THL:n ja SYKE:n kanssa. Tutkimusta on johtanut Eviran Anja Hallikainen. Uusi raportti, jonka pääkirjoittajana on Riikka Airaksinen THL:stä, esiteltiin tiistaina 18.2. osana Kansallinen Itämeritutkijoiden foorumin julkaisusarjaa. Asiasta uutisoivat aiemmin YLE ja Suomen Luonto.

Airaksisen raportti kertoo, että silakoiden myrkkypitoisuudet ovat laskeneet noin 2,8 prosenttiyksikön vuosivauhtia. Kokonaislasku 70-luvun lopulta on lähes 90 %, ja jatkuu yhä.

Silakka on ylivoimaisesti tärkein saaliskalamme. Sitä saadaan vuodessa vajaat 100 miljoonaa kiloa. Suurin osa tästä menee eläinten rehuksi (turkistarhoille tai kalankasvattamoille) tai vientiin. Ja, mikä vielä oudompaa, viedystä kalasta 90 % käytetään ihmisravintona. Naapurimaissa.

Siksi onkin hyvin paradoksaalista, että samalla kun meillä koto-Suomessa kalan kokonaiskulutus on kasvanut, meillä käytetään kotimaista kalaa vuosi vuodelta vähemmän. Tuontikalaa kuluu nykyisin kaksi kertaa niin paljon kuin kotimaista, vaikka vain kymmenen vuotta sitten määrät olivat tasoissa. Mistä ihmeestä on kysymys?

Kotimaista kalaa pelätään turhaan

Suomalaisten mieleen lienee iskostunut liiankin syvälle, että juuri lähivesien kaloissa on myrkkyjä, ja siksi niitä pitää välttää. PCB, DDT, ATP, EKG, WWW, mitä niitä myrkyllisiä kirjainyhdisteitä nyt olikaan, niitä on kaloissa. Ja etenkin silakassa!

Asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Kannattaa ymmärtää Eviran laatimat syöntisuositukset oikein ja olla pelkäämättä turhaan.

Yleisesti: mitä nuorempi kala, ja mitä pienempiä annoksia, sen useammin kalaa kelpaa syödä. Pari kertaa viikossa on täysin ok. Lähes kaikki suomalaisten syömä kala voisi ihan hyvin olla kotimaista.

Suurimmat myrkkymäärät (olivat ne sitten raskasmetalleja, dioksiineja tai lähes mitä vain) löytyvät petokaloista. Etenkin komeista, kyrmyniskaisista, isoista ja vanhoista. Pitkän elinkaaren aikana niiden elimistöön on kerääntynyt runsaasta ruuasta paljon myrkkyjä. Siksi juuri Itämeren lohta ja taimenta, tai sisävesien haukea ei tulisi syödä kovin usein.

Sama pätee myös silakoihin. Muutaman vuoden ikäisissä niiden dioksiini- ja PCB-pitoisuudet lähtevät selkeään kasvuun. Syy on kalojen ravinnossa. 15-senttisinä silakat vaihtavat aiemman planktonravinnon pohjaeläimiin, eli siirtyvät ylemmälle ravintoketjun portaalle. Uuteen ravintoon on ehtinyt kertyä enemmän myrkkyjä, jotka vuorollaan siirtyvät isoihin silakoihin. Mutta jopa niitä voi syödä turvallisesti kerran kuussa.

Myös WWF:n mielestä silakkaa voisi huoletta käyttää paljon enemmän ihmisruuaksi. Toisin kuin monen muun kalalajin, silakan pyynti on nimitäin jokseenkin kestävällä pohjalla.

Lähes jokainen meistä voisi suosia kotimaista kalaa. Se on paitsi terveellistä, myös ekologista. Jos ei tykkää suolasilakasta niin saahan siitä sushiakin.

Perjantai 21.2.2014: Korjattu Airaksisen raportin vastuualueiden yksityiskohtia.

Kuva: TeppoTK / Flickr

Kuvituskuvan kalat - lienevät silakoita - eivät liity tutkimukseen, mutta ovat silti maukkaita oikein valmistettuna.

Jäämeren jäällä elohopeaa

Su, 01/19/2014 - 06:38 Jarmo Korteniemi
Railoja merijäässä. Kuva: USGS

Pohjoisen jäämeren jään pinnalta on havaittu yllättävän korkeita elohopeapitoisuuksia. Ilmiön syyksi on paljastunut jään lisääntynyt rakoilu, joka vetää elohopeaa ilmasta jäälle.

Elohopean on jo pitkään tiedetty joutuvan aivan jään pinnan tuntumassa monimutkaisiin kemiallisiin reaktioihin, joiden päätteeksi sitä tippuu kiinteänä alas. Normaalisti prosessi kuitenkin tyrehtyy varsin nopeasti. Elohopea loppuu alimmasta ilmamassasta.

Tutkimusta johtaneen Chris Mooren mukaan nyt on kuitenkin toisin. Uutta elohopeaa tulee koko ajan tilalle. Homma siis jatkuu niin kauan kuin avovettä on näkyvissä.

-- Emme olisi ikinä uskoneet löytävämme tällaista railoihin liittyvää prosessia, Moore päivittelee.
-- Sekoittuminen on niin voimakasta, että se vetää elohopeaa ylemmistä ilmakerroksista lähelle jään pinnan aktiivista aluetta.

Jään halkeillessa railoista paljastuu vettä. Kymmeniä asteita arktista ilmaa lämpimämpänä se höyryää voimakkaasti, ja pyörteilevät pilvet nousevat jopa satojen metrien korkeuteen. Juuri tämä ilman voimakas sekoittuminen pumppaa elohopeaa ylemmistä kerroksista kohti pintaa.

Aiemmin näin ei ollut. Halkeilu on lisääntynyt napajäätikön ohennuttua tuntuvasti. Viimeisen vuosikymmenen aikana uusi vuoden kestävä merijää on vallannut alaa monivuotiselta jääpeitteeltä. Se on suolaisempaa, ohuempaa ja helpommin halkeilevaa kuin aiemmin.

Elohopea kulkeutuu kaasumaisena arktiselle alueelle pitkiä matkoja eteläisemmiltä leveysasteilta.

Aine rikastuu eritoten vesistöissä ravintoketjua myöten. Jäämeren ohuelle jäälle kertyvä elohopea joutuu jääpeitteen sulaessa veteen. Sieltä se kulkeutuu planktonin, pikkukalojen ja petokalojen kautta niitä syöviin lintuihin ja nisäkkäisiin. Myös ihmisiin.

Tutkimuksessa on keskitytty Alaskan pohjoispuoliseen alueeseen, mutta tulokset voidaan yleistää koko Pohjoiselle jäämerelle. Lisätietoa tutkimuksesta voi lukea projektin omilta sivuilta.

Paha ympäristömyrkky

Huoneenlämmössä elohopea on neste, mutta höyrystyy helposti. Siksipä elohopeaa sisältävän lampun särkyessä kannattaakin heti juosta avaamaan ikkuna ja siirtyä muualle tuulettumisen ajaksi. Aine nimittäin vahingoittaa keuhkoja ja munuaisia, ja pidemmän ajan kuluessa aivoja ja keskushermostoa. Merkittävästä altistumisesta on seurauksena joko invaliditeetti tai kuolema.

Elohopea on monin eri tavoin vaikuttava ja erittäin myrkyllinen aine ihmisille ja ympäristölle. Arktisen alueen nisäkkäiden elohopeapitoisuuden arvioidaan jopa kymmenkertaistuneen viimeisen 200 vuoden aikana. Syynä on sekä ilman että merivirtojen kautta alueelle kaukokulkeutunut elohopea. Myös alkuperäiskansojen altistuminen elohopealle on lisääntynyt vastaavasti.

Suomessakin on koettu elohopean haittoja. Suurin altistuksemme tulee kalasta. Kotimaisiin petokaloihin kertyy yhä sen verran elohopeaa, ettei aivan suurimpia kannata syödä kovin montaa kertaa kuukaudessa. Normaalikokoiset kalat, mukaanlukien parjattu silakka, ovat kuitenkin hyviä ja turvallisia popsittavia.

Pahin esimerkki elohopean vaikutuksista saatiin 1950-luvun lopulla Japanissa ns. Minamatan taudista. Yli sata kuoli kaloista saatuun elohopeaan, ja kymmenkertainen määrä invalidisoitui. Kalat oli pyydetty merialueelta, jolle paikallinen kemiantehdas oli laskenut elohopeajätteitään seitsemän vuoden ajan.

Varoituskyltti. Kuva: Redjar

Hyötykäyttöä ja päästölähteitä

Elohopeaa kulkeutuu ilmakehään monesta paikasta. Pyöreästi puolet on peräisin luonnollisista lähteistä, kuten tulivuorista, mineraalien rapautumisesta sekä merivedestä. Toinen puoli taas on ihmisen ilmoille sylkemää.

Euroopan Unionissa syntyy viidennes ihmiskunnan elohopeapäästöistä. Suurin aiheuttaja meillä on hiilen ja jätteiden poltto. Pienempiä mutta silti merkittäviä lähteitä ovat rauta-, teräs- ja sementtiteollisuus.

Maailmanlaajuisesti elohopeaa käytetään monien tuotteiden valmistukseen: sitä löytyy esimerkiksi mittalaitteista, elektroniikasta, amalgaamipaikoista, paristoista, lampuista sekä torjunta-aineista ja kosmetiikasta. Tärkeintä aine on kuitenkin kemianteollisuudessa.

Elohopean käyttöä ollaan juuri nyt vähentämässä rajusti. Minamatan yleissopimus kieltää useiden elohopeaa sisältävien tuotteiden valmistuksen ja kansainvälisen kaupan vuodesta 2020 eteenpäin. Samalla on säädetty elohopeapäästöjen minimoinnista ja aineen loppukäsittelystä. Sopimuksen on allekirjoittanut jo vajaat 100 valtiota, mutta se tulee voimaan vasta kun 50 valtiota on sen ratifioinut.

Sopimus vastaa pääpiirteiltään EU:ssa jo käytössä olevia säännöksiä.

Tarkempaa tietoa elohopean käytöstä ja päästöistä löytyy tästä YK:n teknisestä raportista (PDF).