seuranta

Tiangong-1 on pudonnut alas – tuskinpa kukaan näki

Ma, 04/02/2018 - 06:55 By Jari Mäkinen
Lopullinen Tiangong-1:n putoamispaikka

Kiinalainen avaruusasema Tiangong-1 putosi alas kiertoradalta yöllä klo 3.16 Suomen aikaa Tyyneen valtamereen.

Satelliittien ja muiden suurten kiertoradalla olevien kappaleiden sijainteja tarkkailevan Yhdysvaltain puolustusvoimien palvelun JFSCC:n mukaan Tiangong-1 putosi alas Tyyneen valtamereen hyvin lähelle aluetta, mitä käytetään "avaruusalusten hautausmaana". 

Paikka on jotakuinkin 14° eteläistä leveyttä ja 164° läntistä pituutta. Tarkka putoamisaika oli klo 3.16 plusmiinus yksi minuutti (Suomen kesäaikaa).

Tarkka tieto putoamisesta on todennäköisesti peräisin Yhdysvaltain SBIRDS-satelliiteilta, jotka on suunniteltu havaitsemaan ohjuslaukaisuita Maan pinnalla. Ne näkevät infrapunakameroillaan myös hyvin ilmäkehän kitkakuumennuksessa hohtavat avaruusalukset. Tällaiseen satelliittihavaintoon viittaa myös havainnon tarkkuus.

On mahdollista, ettei kukaan ihminen ole nähnytkään putoamista, sillä alueella on hyvin vähän laivaliikennettä. Se, että putoaminen tapahtui päivänvalossa, vähensi sen näyttävyyttä ja siten myös mahdollisuuksia, että joku on nähnyt putoamisen valoviiruja taivaalla.

Eräs viimeisistä Tiangong-1:stä otetuista tutkakuvista; eilen otettu kuva näyttää, että asema oli vielä tuolloin noin 160 km:n korkeudessa ollessaan rakenteellisesti ehjä.
Kuva: Fraunhofer-instituutti.

Mitä tapahtui?

Kuten etukäteen arvioitiin, aseman ratakorkeus putosi nopeasti sunnuntain kuluessa ja lopulta, kun korkeutta oli noin satakunta kilometriä, asema alkoi vajota nopeasti ilmakehän ottaessa siitä otettaan.

Mitä alemmaksi asema tuli, sitä paremmin sen putoamista voitiin ennustaa. Koska se kiersi koko ajan Maata kartan päälle projisoituna samalla kiertoradalla, mutta jonka korkeus vain tuli alemmaksi, voitiin vähitellen sulkea pois alueita, minne se ei ainakaan putoa.

Pian putoamispaikka-arvio oli siten pitkä soiro maapallon pinnalla – aseman viimeinen rata. Lopulta putoamispaikka oli tuon radan kohdalla Tyynessä valtameressä.

Tyyni valtameri oli jo alun perin todennäköisin vaihtoehto yksinkertaisesti siksi, että se on niin suuri.

Epävarmuus putoamisen ajan ennustamisessa johtui ennen kaikkea siitä, että emme osaa tarkasti sanoa kuinka paljon ilmakehän yläosien hyvin harva kaasu – ilmakehän rippeet – jarruttaa aseman ratanopeutta.

Kaasun tiheys riippuu mm. Auringon säteilystä: kun Auringosta tuleva hiukkasvirta, eli aurinkotuuli, ja Auringon säteily osuvat ilmakehän yläosiin, kaasun tiheys muuttuu. Ja näin käy koko ajan, tílanne muuttuu koko ajan. Yöpuolella ja päiväpuolella tiheys on myös hieman erilainen, samoin paikalliset erot ovat sen verran suuria, että niillä on merkitystä.

Lisäksi asema pyöri ja sen kiertorata oli hieman soikea, joten sitä, kuinka paljon eri asennoissa ja missä ratansa kohdassa ilmakehän jarrutusvaikutus oli suurin, oli mahdotonta mallintaa tarkasti.

Ilmakehän jarrutusvaikutus viime viikon lopussa hieman pienempää kuin aiemmin viikolla, mistä johtuen aseman radan putoaminen alaspäin hieman hidastui. Arviota säädettiinkin koko ajan havaintojen perusteella, ja vielä viime hetkillä aika tuli hieman arvioitua aiemmaksi. Viimeisimmät ennusteet eilen illalla povasivat putoamista noin neljän aikaan ja se oli n. 45 minuuttia aikaisemmin.

Ennustaminen tässä meni siis itse asiassa varsin hyvin nappiin, sillä epävarmuustekijät huomioiden työ ei voisi juurikaan onnistua paremmin.

Se, kuinka paljon asemasta selvisi ilmakehän kitkakuumennuksesta kappaleita Maan pinnalle, jää selvittämättä tarkasti. Yleensä määrä on 10 – 40 % alkuperäisestä massasta, kun kyseessä on Tiangongin kaltainen kappale.

Tämä tarkoittaa siis noin 840 kg – kolmisen tonnia tavaraa, useiksi sadoiksi tai jopa tuhansiksi osiksi hajonneena. Ne levisivät noin tuhat kilometriä pitkälle ja satakunta kilometriä leveälle putoamisalueelle.

Taustaa

Kiina on laukaissut avaruuteen kaksi avaruusasemaa, Tiangong-1:n vuonna 2011 ja Tiangong-2:n vuonna 2016.

Näistä nyt pudonnut Tiangong-1 oli virallisesti vain kokeellinen asema. Sen avulla kiinalaiset testasivat telakoitumista avaruusasemaan ja työskentelyä siellä; kaksi miehitettyä lentoa kävikin asemalla, Shenzhou-9 maaliskuussa 2012 ja Shenzhou-10 kesäkuussa 2013.

Tarkalleen ottaen Tiangong-1 oli 10,4 metriä pitkä ja 3,4 metriä halkaisijaltaan oleva sylinteri, jonka sisällä oli 15 m3 paineistettua asuin- ja työskentelytilaa.

Asemasta sojottivat ulospäin kooltaan noin 3 x 7 metriä kooltaan olevat aurinkopaneelit ja sen kokonaismassa oli 8,5 tonnia.

Kakkonen on noin 14,5 metriä pitkä ja hieman painavampi.

Hallitsematon maahanpaluu

Yhteys Tiankong-1:een menetettiin joko täysin tai osittain 16. maaliskuuta 2016, jolloin sen ratakorkeus oli vielä noin 360 km. Sen jälkeen se ei ole voinut pitää rataansa yllä, vaan putosi alemmaksi ilmakehän yläosien ratanopeutta hidastavan vaikutuksen vuoksi alla olevan käydän osoittamalla tavalla.

Putoamisennuste 1.4.

Kun korkeus oli noin 100 km, alkoi putoaminen toden teolla; mitä alemmas asema tuli, sitä enemmän ilmanvastus sitä hidasti ja noin 70-80 km:n korkeudesta putoaminen tapahtui jo hyvin jyrkästi.

Aseman nopeus putoamisen alkaessa oli noin 28 000 km/h ja ilmanvastus kuumensi aseman pintaa noin 1400° C:n kuumuuteen. Suurin osa materiaaleista suli ja höyrystyi tässä lämpötilassa.

Ilmanvastus myös rikkoi asemaa rakenteellisesti. Ensinnä irtosivat varmasti aurinkopaneelit ja muut ulkoiset osat, ja sitten aseman rakenne alkoi antaa periksi.

Erityisesti rakettimoottorit, telakointiportit ja polttoainesäiliöt todennäköisesti selvisivät osittain tuhoutuneina alas saakka.

Kooltaanhan asema ei ollut valtavan suuri, vain hieman isompi kuin esimerkiksi Kansainvälisen avaruusaseman rahtialukset. Ne voidaan kuitenkin ohjata tarkasti haluttuun paikkaan ja aikaan alas.

Tätä aikaisemmin amerikkalainen Skylab-avaruuasema putosi lähes hallitsemattomasti alas vuonna 1979 ja Neuvostoliiton Saljut-7 -avaruuaseman pudotus vuonna 1991 epäonnistui hieman. Skylabista putosi suuria osia Australiaan (ks. juttumme Nullarborin autiomaasta, Skylab-osuus alkaa noin kohdassa 7:10) ja Saljut-7:n tapauksessa palasia ropisi Argentiinaan.

Riski oli suurin vihreän kaistaleen ylä- ja alareunalla, eli mm. Yhdysvalloissa, Välimerellisessä Euroopassa ja Kiinassa sekä etelässä ennen kaikkea Australiassa. Kartan vasemmalla puolella on kuvaajassa ihmisten määrä k.o. pituuspiirillä ja oikealla riskin suuruus samoin pituuspiirien mukaan. Suomessa siis riski oli varmasti tasan nolla.

*

Tätä seurantajuttua on päivitetty ja muuteltu useaan kertaan.

Tiangong-1 putoaa: Tiedetuubin tilanneseuranta - alkuperäinen juttu

Ma, 03/26/2018 - 14:12 By Jari Mäkinen
Tiangong-1

Kiinalainen avaruusasema Tiangong-1 on putoamassa alas kiertoradalta. Seuraamme tällä sivulla tilannetta; sivun sisältö siis päivittyy koko ajan.

Tuorein putoamisaikaennuste (29.3.2018): 1. huhtikuuta klo 03:52 +/- 15 tuntia.

Putoamispaikkaa ei voida vielä arvioida, mutta alla oleva n2yo.com -sivuston rataseuranta näyttää aseman sijainnin.

Kun asema syöksyy alas, tilanteesta riippuen 10-40% sen massasta (840 kg – noin kolme tonnia) saattaa selvitä pinnalle saakka ja pudota noin tuhat kilometriä pitkälle ja satakunta kilometriä leveälle soiromaiselle alueelle radan alueella. Paikka riippuu siitä, milloin syöksy tapahtuu; suora pudotus alkaa silloin, kun aseman korkeus on noin 80 km ja ilmakehä ottaa siitä tukevan otteen.

Tilanne juuri nyt (29.3. klo 14.00)

Tiangong-1 putoaa alaspäin noin 8 km vuorokaudessa ja sen keskimääräinen ratakorkeus on noin 190 km. Aseman pyörimisnopeus on nyt noin 2:23 kierrosta minuutissa. Alla on hyvä video pyörimisestä, mutta twiitissä mainittu korkeusluku on vanhentunut.

Taustaa

Kiina on laukaissut avaruuteen kaksi avaruusasemaa, Tiangong-1:n vuonna 2011 ja Tiangong-2:n vuonna 2016.

Näistä nyt putoamassa alas on ensimmäinen, Tiangong-1, joka oli virallisesti vain kokeellinen asema. Sen avulla kiinalaiset testasivat telakoitumista avaruusasemaan ja työskentelyä siellä; kaksi miehitettyä lentoa kävikin asemalla, Shenzhou-9 maaliskuussa 2012 ja Shenzhou-10 kesäkuussa 2013.

Tarkalleen ottaen Tiangong-1 on 10,4 metriä pitkä ja 3,4 metriä halkaisijaltaan oleva sylinteri, jonka sisällä on 15 m3 paineistettua asuin- ja työskentelytilaa. 

Asemasta sojottaa ulospäin kooltaan noin 3 x 7 metriä kooltaan olevat aurinkopaneelit ja sen kokonaismassa on 8,5 tonnia. 

Kakkonen on noin 14,5 metriä pitkä ja hieman painavampi.

Hallitsematon maahanpaluu

Yhteys Tiankong-1:een menetettiin joko täysin tai osittain 16. maaliskuuta 2016, ja siitä alkaen asema on pudonnut alaspäin. Ilman toistuvia ratakorjauksia ilmakehän hyvin ohuet rippeet hidastavat aseman ratanopeutta ja saa sen putoamaan alaspäin.

Mitä alemmaksi asema putoaa, sitä nopeammin se putoaa alaspäin.

Alun perin aseman kiertorata oli noin 362 kilometriä korkealla, mutta nyt se on enää vain hieman yli 200 km. Asema putoaa nyt alaspäin useita kilometrejä päivässä ja vauhti kiihtyy koko ajan.

Tuorein putoamisennuste.

Kun korkeus on noin 100 km, alkaa putoaminen toden teolla; mitä alemmas asema tulee, sitä enemmän ilmanvastus sitä hidastaa ja noin 70-80 km:n korkeudesta putoaminen tapahtuu hyvin jyrkästi.

Aseman nopeus putoamisen alkaessa noin noin 28 000 km/h ja ilmanvastus kuumentaa aseman pintaa noin 1400°C:n kuumuuteen. Suurin osa materiaaleista sulaa ja höyrystyy tässä lämpötilassa.

Ilmanvastus myös rikkoo asemaa rakenteellisesti, jolloin pienemmät palat "palavat" helpommin ilmakehän kitkakuumennuksessa. 

Tiangong-1 on kuitenkin sen verran massiivinen ja siinä on lämpöä hyvin sietäviä osia, joten osa siitä selviää aina alas pinnalle saakka; suurin osa ilmakehään syöksyvistä satelliiteista palaa taivaalla kokonaan tähdenlentoina.

Erityisesti rakettimoottorit, telakointiportit ja polttoainesäiliöt saattavat selvitä osittain alas. Yleensä isokokoiset avaruusalukset pudotetaankin tarkoituksella Tyynen valtameren eteläosien päällä alas, jotta niistä ei koidu vaaraa kenellekään. Tiangong-1:een ei kuitenkaan ole yhteyttä, joten se putoaa alas hallitsemattomana.

Noin 10 - 40 prosenttia sen massasta päätynee pinnalle. Tiangong-1:n tapauksessa tämä on siis noin 840 kg – kolmisen tonnia.

Kooltaanhan asema ei ole valtavan suuri, vain hieman isompi kuin esimerkiksi Kansainvälisen avaruusaseman rahtialukset, mutta ne voidaan ohjata tarkasti haluttuun paikkaan ja aikaan alas.

Suomeen Tiankong-1 ei voi kuitenkaan pudota, koska se kiertää Maata radalla, jonka kaltevuus päiväntasaajan suhteen on 42,8°. Tämä tarkoittaa sitä, että putoamispaikka on jossain alla olevan kartan näyttämällä alueella.

Alue on noin tuhatkunta kilometriä pitkä ja satakunta kilometriä leveä alue, eli vaikka osat putoaisivat asutuille seuduille, ne levittäytyvät hyvin laajallle alueelle. Siten riski joutua putoavan avaruusasemaromun kohdalle on äärimmäisen pieni.

Progress molskahti Tyyneen valtamereen

Pe, 05/08/2015 - 07:10 By Jari Mäkinen
Progress on syöksynyt ilmakehään

Progress M-27M putosi Tyyneen valtamereen klo 5:20 Suomen aikaa aamulla. Paikka oli noin 830 km länteen meren päälle Chilen rannikosta, mutta koska osia on levittäytynyt noin 1300 km pitkälle vyöhykkeelle, on mahdollista, että Chilen maaperällekin on osunut pudonneita kappaleita. Havaintoja näistä ei toistaiseksi ole. 

Alun perin putoamisesta tiedotti Venäjän avaruushallinto Roskosmos, jonka arvio putoamispaikasta ja -ajasta (hieman aikaisemmin ja keskelle Tyyntä Valtamerta) perustui Kazakstanista tehtyyn viimeiseen havaintoon aluksesta ja simulaatioon sen radan kehittymisestä sen jälkeen.  

Venäläinen Progress M-27M -rahtialus laukaistiin avaruuteen tiistaina 28. huhtikuuta aamulla klo 9:09 Suomen aikaa, mutta sen matka kiertoradalle päättyi ikävästi. Kantoraketin kolmas vaihe lopetti toimintansa muutamaa sekuntia suunniteltua aikaisemmin, ja saatavissa olevien tietojen perusteella se näyttää räjähtäneen.

Progress irtaantui kolmannesta vaiheesta, avasi aurinkopaneelinsa ja osan antenneistaan, mutta yhteys siihen menetettiin pian. Aluksesta saatujen tietojen mukaan se oli alkanut pyöriä noin 20 kertaa minuutissa pituusakselinsa ympäri irtaantumisen jälkeen, eikä lennonjohto saanut sitä hallintaansa.

Tuloksettomien yhteysyritysten jälkeen lento julistettiin menetetyksi ja huomio siirtyi sen kiertoradan vääjäämättömän madaltumisen seuraamiseen.

Ilmakehän hyvin ohuet rippeet ylettyvät satojen kilometrien korkeuteen ja hidastavat siellä olevia avaruusaluksia. Ne putoavat siksi alaspäin, ja ellei niitä pidetä rakettimoottorien ajoittaisilla poltoilla radallaan, ne putoavat Maahan. Mitä alemmaksi rata vajoaa, sitä enemmän ilmakehä nopeutta hidastaa ja sitä nopeammaksi putoaminen tulee.

Putosiko jotain Maan pinnalle?

Kun Maahan putoavan aluksen ratakorkeus on sadan kilometrin tienoilla, putoaminen kiihtyy hyvin voimakkaasti, ja alus alkaa hajota noin 80 kilometrin korkeudessa. Kuumennuksen lisäksi alusta rikkoo voimakas negatiivinen kiihtyvyys, ilmakehän jarrutusvoima, joka voi olla yli 20g.

Koska Progress laukaistiin radalle, jonka matalin kohta oli 188 km, korkein kohta 260 km ja inklinaatio oli 51,65°, teki sen radan projektio Maan pinnalla siksakkia tuon astemäärän välillä pohjois- ja eteläpuolella palloa. Näin ollen esimerkiksi ei ollut mahdollista, että alus olisi pudonnut Suomen päällä.

Progressin massa laukaisun aikaan oli 7 289 kilogrammaa, mistä 1 373 kg oli polttoainetta ja 2 357 kg avaruusasemalle toimitettavaa rahtia – siis ruokaa, vaatteita, tieteellisiä tutkimuslaitteita, varaosia ja sekalaista tavaraa.

Normaalisti lentonsa päätteeksi rahtarit pakataan täyteen roskia ja käytöstä poistettuja laitteita, ja ne ohjataan syöksymään Maahan Tyynen valtameren eteläosien päällä. Alukset sisältöineen tuhoutuvat lähes kokonaan, mutta niistä jäänee jäljelle ilmakehän kitkakuumennuksen polttavasta pätsistä joitain osia. 

Arvioiden mukaan pinnalle saakka selviää tyypillisesti noin 20-40% aluksen massasta.

Suurin ja painavin yksittäinen osa on metallinen telakointiportti, mikä ei tuhoudu kokonaan. Myös polttoainetankkien paineistamiseen käytettävän kaasun titaanista tehdyt tankit sekä kuumuutta kestävät rakettimoottorien suuttimet voivat selvitä osittain pinnalle saakka.

Valtaosa maapallon pinta-alasta on merta ja asumattomia alueita, joten se, että taivaalta putoavista satelliittiosista olisi vaaraa, on erittäin pieni. Lisäksi putoamisesta selviävät kappaleet leviävät myös tyypillisesti laajalle alueelle, joka on kooltaan noin 1300 x 500 km. 

Progress-rahtarin putoaminen kuvattuna Kansainväliseltä avaruusasemalta vuonna 2011.

Tällä kerralla Progressin putoamisessa oli kuitenkin yksi olennainen riski: polttoaine. Alus käyttää polttoaineenaan hyvin myrkyllistä hydratsiinia ja hapettimena typpitetroksidia. Näitä on yhteensä 1 394 kg. Yleensä putoavien alusten tankit ovat lähes tyhjiä, mutta silti monasti maahanpalanneiden alusten tienoilta löydetään jälkiä polttoaineesta, vaikka alus itse olisi käytännössä tuhoutunut.

Oli hyvin todennäköistä, että aluksen toiminta oli häiriintynyt niin, että polttoaineen lämmittimet eivät toimineet. Siksi polttoaine oli todennäköisesti jäätynyt, eikä se palanut putoamisen aikana niin helposti kuin nestemäisenä. Päinvastoin: jäätynyt polttoaine voi absorboida varsin paljon lämpöenergiaa, ja metallisen polttoainetankin suojaamana sitä saattoi päätyä määriä, jotka olisivat olleet haitallisia, mikäli lähistöllä olisi ollut ihmisiä.

Alkuperäistä juttua on on päivitetty putoamisen jälkeen. Alla on tiistaina julkaistu video.

Kaukoputkea hankkimassa, osa 4

Ti, 03/04/2014 - 12:24 By Markus Hotakainen
Ulos jäähtymään!

Huolellisen harkinnan tuloksena hankittu kaukoputki on valmiina tositoimiin. Pilvistä säätä on riittänyt, kuten yleensäkin tähän aikaan vuodesta, mutta kun taivas vihdoin selkenee, on aika kantaa kaukoputki ulkosalle.

Atsimutaalisen kaukoputken, esimerkiksi dobsonin, voi nostaa pihalle ja aloittaa tähtien katselun saman tien – kunhan ottaa huomioon tuonnempana käsiteltävän lämpötila-aspektin. Jotta ekvatoriaalisesta kaukoputkesta saisi irti kaiken hyödyn, se täytyy ensin suunnata. Kun ekvatoriaalijalustan tunti- eli rektaskensioakseli on säädetty samansuuntaiseksi Maan pyörimisakselin kanssa, tähtitaivaan näennäisen kiertoliikkeen seuraamiseen riittää kaukoputken kääntäminen pelkän tuntiakselin suhteen.

Kuulostaa vähän mutkikkaalta. Meillä täällä pohjoisella pallonpuoliskolla on onneksi apuna Pohjantähti, johon Maan pyörimisakseli osoittaa. Pohjantähti ei ole täsmälleen pyörimisakselin suunnassa, vaan vajaan asteen päässä siitä. Visuaalihavaintoihin eli tähtitaivaan kohteiden katseluun omin silmin riittää kuitenkin hyvin, että kaukoputken tuntiakselin suuntaa kohti Pohjantähteä.

Isommissa kaukoputkissa tuntiakselin sisällä on tähtäin, toisinaan jopa pieni kaukoputki, jolla sen saa suunnattua täsmälleen Pohjantähteen.  Pienemmissä havaintolaitteissa tällaista ylellisyyttä ei ole, mutta suuntaus onnistuu kompassin ja kulmamittojen avulla. Pohjantähti on nimensä mukaisesti suoraan pohjoisessa ja sen korkeus pohjoisesta horisontista sama kuin havaintopaikan leveysaste, eteläisimmässä Suomessa noin 60 ja pohjoisimmassa noin 70 astetta.

Kun jalustan on säätänyt oikeaan kulmaan ja kääntänyt kohti pohjoista, kaukoputken tuntiakseli on riittävällä tarkkuudella samansuuntainen Maan pyörimisakselin kanssa. Jos kaukoputken jalustassa on sellainen ylellisyys kuin seurantakoneisto, se kääntyy nyt samaan tahtiin tähtitaivaan pyörimisliikkeen kanssa. Kun haluamansa kohteen on etsinyt kaukoputken näkökenttään, se myös pysyy näkökentässä ilman kaukoputken kääntelyä käsipelillä.

Miten kohteet sitten löytää? Tähtitaivaalla on samanlainen koordinaatisto kuin maanpinnalla: taivaallinen leveysaste on nimeltään deklinaatio ja pituusaste rektaskensio. Jokaisella tähtitaivaan kohteella on omat koordinaattinsa, joiden avulla se löytyy – periaatteessa. Ekvatoriaalikaukoputkien akseleissa on usein asteikkokehät, mutta ne ovat niin pienet ja epätarkat, että niistä ei ole apua kohteiden etsinnässä.

Kuu ja planeetat löytyvät taivaalta helposti, ja muutkin kohteet voi etsiä perinteiseen tapaan tähtikartan ja tähtihyppelyn avulla. Kartan, kirkkaiden tähtien ja etsinkaukoputken avulla lähestytään kohdetta kuin vaivihkaa vaanimalla, kirjaimellisesti tähdestä tähteen hyppien. Silloin on hyvä tuntea etsimen näkökentän koko, jotta kartalta voi valita sopivan reitin tähdestä toiseen ja viimein itse kohteeseen.

Viime vuosina on melko pienissäkin kaukoputkissa yleistynyt "goto", tietokoneohjattu järjestelmä, joka suuntaa kaukoputken haluttuun kohteeseen joko syötettyjen tai muistista löytyvien koordinaattien mukaan. Järjestelmälle on ensin kerrottava missä ollaan suuntaamalla kaukoputki muutamaan kirkkaaseen tähteen, mutta sen jälkeen riittää käsiohjaimen näppäinten painelu.

Dobson ja goto

Kehittyneimmissä laitteissa on gps, joka määrittää havaintopaikan sijainnin satelliittien avulla, ja uusimmissa malleissa riittää käytännössä, että taivaalta tunnistaa yhden tähden: tietokone auttaa eteenpäin. Goto on periaatteessa näppärä, mutta pääsee parhaiten oikeuksiinsa kiinteästi asennetussa kaukoputkessa, sillä kaukoputken siirtäminen vaatii aina uuden suuntauksen.

Goton eräänlainen kevytversio on "hauis-goto". Kaukoputkea käännetään käsin, mutta elektroniikka kertoo mihin se osoittaa ja mihin suuntaan sitä on käännettävä, jotta halutun kohteen saa näkyviin. Tällainen kaukoputki täytyy raskaamman sarjan perus-goton tavoin ensin kohdistaa kahden tähden avulla, jotta järjestelmä tietää, missä asennossa kaukoputki kulloinkin on.

Sitten siihen lämpötilaan, joka on yksi kaukoputken suorituskykyyn oleellisesti vaikuttava tekijä. Jos havaintolaitteen vie leppoisasta huoneenlämmöstä suoraan paukkupakkaseen, okulaarissa näkyvä kuva huojuu, heiluu ja väreilee. Etenkin avoimissa peilikaukoputkissa syntyy häiritseviä putkivirtauksia, kun ulkoilman lämpötilaan jäähtyvä peili ja muut osat luovuttavat lämpöään ja saavat kaukoputken sisällä aikaan pyörteileviä ilmavirtauksia.

Kaukoputken kannattaa antaa jäähtyä kunnolla ennen kuin sillä alkaa katsella taivaalle. Isommissa ja etenkin omatekoisissa kaukoputkissa on toisinaan puhallin, jolla optiikka saadaan jäähtymään nopeammin, mutta yhtä tehokas, joskin hitaampi keino on "passiivinen jäähdytys" eli kaukoputken siirtäminen ulos hyvissä ajoin, esimerkiksi tunnin verran ennen havaintorupeamaa.

Kun kaukoputken tuo takaisin sisään, peiliin tai linssiin tiiviistyy kosteutta. Sitä ei pidä lähteä kuivailemaan paperilla tai pyyhkeellä, sillä kosteus haihtuu itsekseen, kunhan kaukoputki taas lämpiää. Kaikkinaiset pyyhkimiset ovat optisille pinnoille pelkästään haitaksi. Pölyinenkin linssi päästää valoa lävitseen paremmin kuin talouspaperilla naarmutettu lasipinta. Ylipäätään optiikan pitää olla melkoisen likainen ennen kuin sen puhdistamista kannattaa edes harkita. Ja jos hommaan ryhtyy, täytyy tietää tarkkaan mitä tekee.