eläin

Ensimmäisen kerran Sarah pääsi ennätysten kirjaan vuonna 2009, jolloin se rikkoi maalla olevien nisäkkäiden virallisen maailmanennätyksen juoksemalla sata metriä 6,13 sekunnissa. 

Kahta vuotta myöhemmin se rikkoi oman ennätyksensä ja kirjasi satametrisen ajaksi viisi sadasosaa vajaa kuusi sekuntia. Maailman nopein ihminen, Usain Bolt, tarvitsee saman matkan kipittämiseen 9,58 sekuntia.

Ennätysjuoksussa gepardin nopeus oli peräti 98 km/h.

Eläintarhan mukaan Sarah kasvatettiin yhdessä paimenkoira Alexan kanssa ja nämä olivat koko ajan läheisiä ystäviä. Ne esiintyivät televisio-ohjelmissa ja auttoivat keräämään rahaa eläintarhalle, ja kun aika jätti Alexasta, jatkoi Sarah työtä.

Gepardeja lasketaan olevan maailmassa enää noin kymmenisen tuhatta ja laji on uhanalainen. Tyypillisesti eläimet elävät vain noin 12 vuoden ikäisiksi, joten Sarah saavutti gepardiksi varsin korkean iän.

Sarahin kouluttaja Linda Castaneda toteaa blogikirjoituksessaan, että "hän oli dynaaminen eläin ja tulemme kaipaamaan tätä prinsessakissaamme."

Nämä sammakot - sekä useita kymmeniä niiden lajitovereita ja ainakin yksi rupikonna - löytyvät 23 metriä syvän kalliokuopan pohjalta. Kuoppa on komea Jalasjärven Pirunpesä. Se erottui vielä 1980-luvulle asti kalliossa jättimäisten lohkareiden täyttämänä painanteena. Muodostuma kuitenkin tyhjennettiin moninaisten vaiheiden jälkeen. Lopullisen syvyyden se saavutti Spede Pasasen rahoituksella -- siksi vieressä on myös Speden patsas.

Pirunpesä on graniittikallioon muodostunut muinainen rapaumaonkalo. Kalliossa on vanha, pyöreähkö ja noin 14 metriä leveä epätavallisen halkeillut alue. Kivi on sen alueelta mekaanisesti rapautunut hyvin syvälle. Rakoihin päässeen veden jäätyessä halkeilu etenee yhä pidemmälle. Toisin kuin nähtävyyteen lippuja myyvä matkailuyrittäjä siis uskottelee, mitään erityistä arvoitusta ei komeassa kohteessa enää ole -- paitsi se, mistä rakoilusysteemi alunperin johtuu. Kyse ole hiidenkirnusta, sillä kuoppa on jääkautta vanhempi. Jääkaudet tosin muokkasivat pintaa kasatem painanteeseen moreeneja ja hajoittaen reunoilta pinta-ainesta.

Paremman käsityksen saamiseksi vielä kaksi bonuskuvaa (ensimmäinen kuopan reunalta vaakasuuntaan, toinen alaspäin kuvattuna):

Jurassic Park -elokuvasarjassa tärkeää sivuosaa esittävät lentoliskot. Ne, kuten muutkin leffojen esihistorialliset otukset, käyttäytyvät varsin äkäisesti. Parissa kohtauksessa ne jopa tarttuvat eteensä sattuvaa ihmispoloa hartioista ja kantavat hänet tiehensä kuin suuri kotka jänissaaliinsa. Voisiko tämä pitää paikkansa - siis todellisessa maailmassa? (Olettaen siis, että ihminen törmäisi elävään lentoliskoon...)

Aluksi uusimman elokuvan traileri. Oleellisin osuus alkaa kohdasta 2 min 10 sek:

Neljällä jalalla tepastellut fasaani

Elokuvasarjan uusimmassa lentelee paljon ilkeännäköisiä Dimorphodoneja. Ne tosin ovat Hollywood-maailmassa tietysti hieman suurempia kuin todellisessa, noin kolmimetrisiä. Meilläpäin niiden siipien kärkiväli oli puolitoista metriä, keho ehkä metrinen, ja perässä viipotti vielä varsin pitkä pyrstö. Lentotaidoiltaan ne eivät myöskään olleet elokuvassa esitettyjä voimakkaita liitäjiä, vaan ehkäpä vain fasaanin tasoisia, nopeita pyrähtelijöitä. Ne liikkuivat maassa ilmeisen ketterästi neljällä jalalla. Erikoisen hampaistonsa perusteella ne metsästivät lähinnä hyönteisiä ja pikkueläimiä. Vain muutaman kilon painoisina dimorphodonit eivät siis olisi mikään iso uhka ihmisille... siis sen enempää kuin vaikkapa joutsenet. Tai enintään merikotkat.

Liskomaailman albatrossi

Elokuvien suurimpien lentoliskojen - juuri niiden, jotka ihmisiä kuskaavat - sanotaan olevan korkealla luuharjalla varustettuja Pteranodoneja. Kuusimetrinen siipiväli tekee niistä dimorphodonin rinnalla jättiläisiä. Pteranodoneja voi hyvällä syyllä verrata jättiläisalbatrosseihin: Vaikka linnun siipien kärkiväli jääkin vaivaiseen 3,5 metriin, eläinten siipien muoto ja suhteet ovat hyvin samankaltaiset.

Fossiililöydöistä Pteranodonien on päätelty myös viettäneen varsin albatrossimaista elämää: Ne liitelivät meren yllä, söivät kalaa ja muita veden otuksia, ja, mitä todennäköisimmin, pystyivät aivan hyvin nousemaan lentoon vedestäkin. Aiemmin niiden oletettiin kalastaneen työntämällä nokkansa veteen matalassa liidossa, mutta nykytiedon mukaan tämä kuitenkin jarruttaisi noin ison lentäjän menoa aivan liikaa. Liskot kalastelivat varmaankin hyvin lintumaisesti: uimalla tai syöksymällä veteen suoraan lennosta, siivet supussa. Eläinten nimi muuten tarkoittaa hampaatonta, mitä ei leffassa tietystikään noteerata.

Pteranodonit olivat lentopinta-alaansa nähden paljon lintuja keveämpirakenteisia: Ne painoivat vain noin 30 kiloa. Isotrappi, massiivisin nykyään elävä lentävä lintu, yltää lähes samaan, 22-kiloiseksi. Tuollainen otus ei jaksaisi aikuista ihmistä nostaa, vaikka olisi millaiset siivet.

Tuolta se tuli ja tuonne se meni - mutta mikä se oli? Kuinka tunnistaa hirvieläinten jäljet?

Metsistämme löytyy paljon sorkanjälkiä. Siellä asustaelee vakituisesti kuusi hirvieläintä, jotka ovat kokojärjestyksessä hirvi, metsäpeura, poro (eli tunturipeuran kesy muoto), valkohäntäkauris (eli -peura, tai laukonpeura), täpläkauris (eli kuusipeura) ja pienimpänä metsäkauris.

Kaikkien mainittujen sorkat jättävät suurin piirtein samankaltaisia painanteita - mutta vain äkkisilmäyksellä.

Hirven jälki on ehdottomasti helpoin tunnistaa: Ne ovat muita suuremmat ja leveämmät. Jos jäljet huitelevat 15 sentin tienoilla, ne ovat hirven. Vasojen ja nuorten yksilöiden jäljet tekevät tunnistuksesta kuitenkin joskus haastavaa. Jälkiä kannattaakin seurata hetki, jos vaikka emon sorkka ratkaisisi tunnistuspulman. Hirvenvasan sorkka on jo vuoden ikäisenä suurempi kuin valkohäntäkauriilla.

Poron ja metsäpeuran jäljet on helppo erottaa kaikista muista hirvieläimistä: sorkkien painaumat ovat kuin kaksi pyöreää kaarta tai puolikuuta, muilla ne ovat pitkulaisia. Poroa ja metsäpeuraa on kuitenkin lähes mahdotonta erottaa toisistaan, sillä ne ovat saman eläimen alalajeja. Pitkäjalkaisuudesta johtuen metsäpeuran askelväli tosin on hieman pidempi. Havainnon sijainti antaa yleensä selvän vihjeen: Lapista löytyvä peuran jälki on aina poron. Metsäpeuroja taas löytyy lähinnä vain Kainuusta, Lieksasta ja Ähtärin ympäristöstä. Poroaidan pitäisi toimia tunnistusrajana.

Tutkijoita on jo pitkään askarruttanut niinsanottu "mammuttipulma". Se menee näin: Mammuteilla on selvät kasvinsyöjän hampaat, hyvin samankaltaiset kuin sukulaisillaan elefanteilla. Mutta, kun tutkitaan eläinten jäänteiden ainekoostumusta pitkään käytössä olleella ja toimivaksi todistetulla metodilla, otukset vaikuttavatkin selvästi syöneen lihaa. Mikä mättää?

Erilaista ravintoa syövillä eläimillä on luissaan (ja muissa tukikudoksissa) erilainen typen isotooppikoostumus. Mitä korkeammalla ravintoverkossa "jalostunutta" ruokaa otus syö, sitä enemmän sen ruhosta löytyy raskasta ¹⁵N -isotooppia: Kasvinsyöjissä sitä on vain 2 - 5 promillea, mutta pelkkää lihaa popsivilla jo 9 promillea.

Kun samaa määrityskeinoa käytetään villamammuttien ruokailutottumusten selvittämiseksi, raskaan typen arvo huitelee 8 promillen tietämillä. Ravinnon pitäisi olla selvästi lihapitoista.

Nyt kanadalaistutkijat vaikuttavat ratkaisseen pulman. Määrittäessään Yukonista löytyneiden jääkauden aikaisten eläinten luiden typpikoostumusta, he tutkivat tarkemmin myös niiden rakenneaineita, aminohappoja. Tutkimuksessa perehdyttiin susien, karhujen, kissaeläinten, majavien, hevosten, mastodonttien ja tietysti mammuttien koostumukseen.

Ratkaisu löytyi aminohaposta nimeltä fenyylialaniini: Villamammuteilla typen raskas isotooppi lymysi juuri siinä. Ainoastaan hevosista löytyi muutamia yksilöitä, joilla typpi-15:a oli samassa aminohapossa. Muilla eläimillä - niin kasvinsyöjillä kuin petoeläimilläkin - typpi-15 oli keskittynyt lähinnä muihin aineisiin, eritoten glutamiinihappoon.

Tämä tarkoittaa, että villamammutit - ja jotkut hevosista - popsivat voimakkaan fenyylialaniinista ruokaa. Ja toisaalta pedot eivät syöneet voimakkaan fenyylialaniinisia mammutteja - ainakaan paljoa. Muuten niidenkin fenyylialaniinista olisi löytynyt raskasta typpeä.

Tutkijat päättelivät, että mammuttien ja muiden kasvinsyöjien ruokavalion on täytynyt poiketa toisistaan selvästi. Mammutit todennäköisesti söivät lannalla runsaasti lannoitettuja kasveja, tai sitten popsivat huomattavasti kuivempaa ruokaa kuin muut kasvinsyöjät. Kumpikin johtaa ¹⁵N:n kertymiseen oikeaan aminohappoon. Mammuteilla oli arolla oma erikoistunut ekolokeronsa, jossa vierailivat ainoastaan hevoset. Ja nekin vain silloin tällöin.

Vastaus otsikon outoon kysymykseen on siis tyypillisesti "ei". Mutta asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen kuin miltä se aluksi kuulostaa.

Löytö julkaistiin tiedelehti Nature Scientific Reportsissa 9.6.2015.

Kääpiösimpanssit ovat luontaisesti ihmistä timmimmässä kunnossa.

Bonobot eli kääpiösimpanssit ovat simpanssien ohella ihmisen lähimpiä elossa olevia sukulaisia. Siksipä nämä uhanalaiset ihmisapinat ovatkin tutkijoille kullanarvoisia tutkimuskohteita. Niiden kulttuureja ja kehon rakennetta tutkimalla voidaan päätellä, millaisia omat esivanhempamme olivat. Fossiloituneet luut kun eivät juuri kerro pehmeistä kudoksista tai käyttäytymisestä. Kaikki erot ja yhtäläisyydet lajien välillä ovat siis tärkeitä tutkimuksen kannalta.

Nyt tutkijat ovat selvittäneet bonobojen kehon eri osien suhteellisia massoja ja verranneet niitä ihmisten vastaaviin. Tulokset olivat systemaattisia, riippumatta sukupuolesta tai siitä oliko bonobo elänyt luonnossa tai vankeudessa. Tutkimuksessa tehtiin ruumiinavaus 13 luonnollisesti kuolleelle apinalle.

Kävi ilmi, että bonobot poikkeavat ihmisestä merkittävästi. Niiden kehossa on paljon enemmän lihasta ja merkittävästi vähemmän rasvaa. Odotetusti meillä on jaloissamme on paljon enemmän lihasta, bonoboilla taas käsivarsissa. Lisäksi ihon määrä - etenkin paksuus - on niillä merkittävästi suurempi kuin ihmisillä. Samankaltaisia tuloksia on saatu aiemmin muiltakin ihmisapinoilta.

Tutkijoiden mukaan syynä on ihmisen kehitys, joka johti sekä urosten että naaraiden rasvaprosentin selvään kasvuun. Vaeltava elämäntapa vaati suurempaa energiavarastoa hengissäpysyttelemiseksi, etenkin lapsia kasvattavilla naarailla. Myös ihon määrä johtunee samasta syystä. Pystykävelyn myötä kuljetut matkat pidentyivät ja nopeutemme kasvoi. Jäähdytysjärjestelmän - hikoilun - kehittyessä ihokin oheni.

Otsikon kysymys on rassannut meitä luultavasti siitä lähtien, kun olemme olleet jollain tasolla tietoisia olemassaolostamme. Olemme päivänselvästi erilaisia kuin mammutit, hirvet, leijonat, haikarat tai rupikonnat.. mutta kuinka se "ihmisyys" määritellään? Mikä erottaa meidät kaikista muista - ja kuinka olemme kehittyneet niin ylivoimaisesti muita dominoivaksi lajiksi?

Seuraavassa lista ihmisille usein erityisen ominaisina pidettyjä asioita. Tarkastellaanpa niitä lähemmin.

1. Elämme varsin pitkään. Monet eläimet tosin elävät paljon pidempään.
2. Olemme suureksi osaksi karvattomia, mutta paksu rasvakerros kyllä löytyy. Muitakin karvattomia nisäkkäitä toki on, eikä rasvan jakautuminen kehossamme juurikaan eroa lähisukulaisistamme. Rasvaa meillä toki on roimasti enemmän.
3. Kuljemme kahdella jalalla (kävellessä itse asiassa suurimman osan ajasta yhdellä!). Nousimme pystyyn seitsemisen miljoonaa vuotta sitten. Kenguruiden ja jättiläismuurahaiskävin ohella olemme ainoita pysyvästi pystyasennossa kulkevia nisäkkäitä. Aikoinaan ilmeisen tehokkaasti metsästäneet teropodit, esimerkiksi tyrannosaurus, kulkivat myös samalla tavoin, hännällään menoaan tasapainottaen. Niiden jälkeläiset, linnut, käyttävät tätä taitoa vieläkin, kuten muutamat muutkin lajit. Ja useat kädelliset liikkuvat hetkittäin kahdella jalalla.
4. Meillä on näppärät kädet. Vastakkaisia peukaloita tosin löytyy monilta eläimiltä, esimerkiksi pandoilta. Ja vaikka ihmisellä onkin ylivoimaisen tarkka pinsettiote, se on myös useilla apinoilla varsin pitkälle kehittynyt. Ja onhan niitä muunlaisiakin tarkkaan toimintaan kykeneviä tarttumaelimiä - esimerkiksi norsuilla ja mustekaloilla.
5. Käytämme työkaluja. Ratkaisemme niiden avulla oman kehomme vajavaisuudesta johtuvia ongelmia, kuten kuinka liikkua nopeammin tai yltää pidemmälle. Työkaluja tosin käyttävät myös simpanssit, krokotiilit, korpit, papukaijat - eläinlista on varsin pitkä. Osa valmistaa työkalunsa huolella, osa taas käyttää ympäristöstä löytyviä valmiita tavaroita "vähän sinnepäin".
6. Olemme kaikkiruokaisia. Esi-isiemme hampaat muuttuivat sitä tasapaksummiksi, mitä lähemmäs Homo sapiensia kehityksessä päästiin. Mitkään hampaat eivät ole erityisen kehittyneet, mutta silti riittävän erikoistuneet että ne sopivat niin lihan kuin kasvistenkin syömiseen. Ja kaikkiruokaisia eläimiä löytyy toki monia muitakin.
7. Kypsennämme ruokaamme lämmittämällä ja saamme siten suhteellisen vähällä vaivalla ravinnosta enemmän irti. Ainoastaan erityisen hyvin opetetut eläimet osaavat kokata samalla tavoin. Siltikin niistä monille maistuu tavalla tai toisella kypsentynyt ruoka, jossa ravintoaineet ovat jo valmiiksi pilkkoutuneet. Monet pedot syövät esimerkiksi mädäntynyttä lihaa, linnut syöttävät poikasilleen osaksi sulanutta ruokaa, ja vaikkapa norsut ja tilhet popsivat mielellään käyneitä marjoja ja hedelmiä.
   
8. Meillä on erityisen iso pää, johtuen kopan sisällä olevista suurista aivoista. Aivomme ovat energiasyöppöjä, joten ruuan valmistustehokkuus ja ravintopitoisuus kulkevat käsi kädessä pään koon kanssa. Ihmissuvun kuupan suurentuminen huipentui neandertalinihmiseen, jonka aivot olivat neljänneksen isommat kuin meillä, noin 1600 cm³. Aivomme ovat eläinlajien vertailussa hyvin isot, mutta eivät täysin ylivoimaiset vaikkapa delfiineihin verrattuna. Toisaalta mustekalat ja jopa mikkiriikkiset hyppyhämähäkitkin ovat suuriaivoisia, mutta niiden hermosto on rakentunut tyystin eri tavalla. Kaskelottien aivot taas ovat eläinkunnan historian suurimmat, ja niiden pää on kattaa kehosta jopa kolmanneksen. Kannattaa muistaa, ettei aivojen koko kerro suoraan älykkyydestä - eikä älykkyyden tarvitse välttämättä olla ihmisen kaltaista.
9. Olemme tietoisia, ajattelemme. Joku voisi kutsua tätä sieluksi, minäksi, tai itseksi. Mutta jälleen: Vaikkemme tiedä mitä tuo todella tarkoittaa edes meissä itsessämme, voimme varsin helposti huomata muidenkin eläinten osoittavan selkeätä itsetietoisuutta.
10. Kommunikoimme. Käytämme symboliikkaa ja abstraktia ajattelua. Piirrämme, puhumme ja kirjoitamme. Mutta sekään ei ole kovin ihmeellistä, kun ottaa huomioon sen kuinka vähän vielä ymmärrämme erilaisten lajien viestintää. Monilla lajeilla esiintyy kielellisiä symboleja. Sellaisia tarvitaan jo niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin mehiläisten "kertoessa" toisilleen ruokapaikasta tai mangustien viestiessä vaaran suunnasta. Abstrakti ajattelu on tarpeen vaikkapa työkalun tekemisessä tai johtopäätelmiä ja suunnittelua vaativassa ongelmanratkaisussa. Koko ja muut viittomaan opetetut apinat ovat osoittaneet yllättävää kielellistä lahjakkuutta. Jopa huumoria.
11. Meillä on kulttuuria. Olemme tehneet jo kymmenien vuosituhansien ajan symbolisia tuotteita, kuten luolamaalauksia, Venus-patsaita, kaulakoruja. Kulttuurin avulla opetamme toisiamme, huolehdimme ja välitämme toisistamme. Samaa esiintyy myös eläimillä: Miekkavalailla, delfiineillä ja simpansseilla on selkeitä alueellisia käytös- ja kielieroja, ja ne osaavat eri asioita. Eläimet myös vaikuttavat tuntevan estetiikkaakin: muutamien lajien linnut keräilevät nättejä(?) tavaroita seremoniallisiin kasoihin, ja viittomaan opetetut apinat kertovat suoraan maalaavansa asioita ja tunteita.
12. Harrastamme seksiä ympäri vuoden, eivätkä hedelmällisyysjaksot erotu tänä aikana ulkoisesti mitenkään. Biologisesti ajateltuna tämä tiivistää parisuhdetta ja helpottaa jälkeläisten hoitoa. Ja, aivan kuten ihmiset, myös muut eläimet harjoittavat seksuaalisuuttaan paljon laajemminkin kuin vain suvunjatkamistarkoituksessa. Esimerkkinä vaikkapa bonobot, joille seksi on jatkuvaa ja yhteisön koossapysymistä tukevaa stressinhallintaa.
13. Hyödynnämme muita lajeja. Koirat, kissat, lehmät, hevoset, lampaat - emme tulisi toimeen ilman niitä. Emme kuitenkaan ole yksin, sillä symbioottisista suhteista löytyy pilvin pimein esimerkkejä luonnosta. Muurahaiset lypsävät kirvoja ja kasvattavat sieniä, kalat ja linnut puhdistavat toisten eläinten ihoa ja haavoja, ja linnut näyttävät ihmiselle mehiläispesän paikkoja. Mitä tulee lemmikkieläimiin, niin.. Koko-gorillalla oli kissanpentuja, ja netti on pullollaan videoita oudoista mutta niin söpöistä eläinystävistä. Koira ja oranki, koira ja elefantti, ja villien petokissojen on huomattu joskus (tosin hyvin harvoin) huolehtivan saaliidensa pennuista. Lajienvälistä empatiaa siis esiintyy aivan luonnostaan.
14. Muokkaamme ympäristöämme, luomme omat ekosysteemimme emmekä vain tyydy sopeutumaan olemassaolevaan. Olemme kansoittaneet kaikki mantereet, pystymme piipahtamaan avaruudessa ja valtamerten syvänteissäkin. Tässäkään emme ole ainoita. Myös vaikkapa patoja rakentavat majavat, tai mitkä tahansa pesiä rakentavat eläimet muokkaavat ympäristöään.
15. Olemme tämän planeetan valtalaji, se lienee selvää. Vai onko sittenkään - tarvitsemmehan kuitenkin helposti rikkoontuvaa teknologiaa olemassaolomme ylläpitämiseen. Torakoita, rottia ja muita tuhoeläimiä pidetään usein meitä kestävämpinä tai opportunistisempina. Ja eri lajien mikrobit täyttävät koko planeetan kalliot kilometrien syvyyteen.

Lounais-Kiinasta on löytynyt noin 245 miljoonaa vuotta vanha, erittäin hyväkuntoinen, mutta outo fossiili. Sen ulkomuoto on kuin suoraan kauhuelokuvasta. Otuksen yläleuka on jakaantunut kahtia, ja puolikkaiden välissä on sarja neulanteräviä hampaita.

Eläimen tieteellinen nimi kuvastaa tutkijoiden kummastusta: Atopodentatus unicus. Se tarkoittaa sananmukaisesti "ainutlaatuiset järkyttävät hampaat".

Tutkimus julkaistiin saksalaisessa Naturwissenschaften – the Science of Nature -tiedejulkaisussa. Springerin julkaisema ja varsin arvostettu lehti keskittyy etenkin biologisiin kysymyksiin liittyviin monitieteellisiin tutkimuksiin. Kiinalaisvoimin tehtyä tutkimusta johti Xiao-Chun Wu Kanadan luonnonmuseosta.

Painajaisten flamingovaraani

Löydetty matelija on sopeutunut hyvin vesielämään, mutta ei aivan täysin. Tämä selviää tarkastelemalla sen solakkaa virtaviivaista kehoa, lyhyttä kaulaa ja uimiseen sopivia eviä tai räpylöitä. Voi olla, että uintireissujen välillä se köllötteli luodoilla lämmittelemässä kuin norppa ikään. Kooltaan se vastasi pyöreästi komodonvaraania, suurinta nykyään elävää liskoa.

Fossiloituneen luurangon oudoin piirre on kuitenkin sen pää. Otuksen yläleuka kääntyy äkkiä jyrkästi alaspäin. Kuono saa hieman koukkumaisen muodon. Edestä katsoen se on litteä. Lopputulos mukailee kuokan tai lapion mallia, hieman kuin flamingon nokka.

Lisäksi eläimen yläleuka on keskeltä halki. Tämä kävi selväksi, vaikka puolet kallosta oli tuhoutunut. Syynä ei näytä olleen onnettomuus tai perinnöllinen vika. Leuan halkeamassa kasvaa nimittäin järjestelmällisesti hampaita.

Hampaisto on mittava. Hampaita löytyy sekä ala- että yläleuasta vajaat 200 neulamaista kappaletta. Suurin osa törröttää poskien takana, lomittain menevien kampojen tavoin. Tai aivan lapioleuan alaosassa. Noin 35 hammasta – eli vähän enemmän kuin meillä ihmisillä on kaiken kaikkiaan – on sijoittunut ristikkäin yläleuan halkeamaan. Lisäksi Atopodentatuksen hampaat eivät istu perinteisesti leukaluun kuopissa juurillaan kiinnittyneinä. Ne ovat sulautuneet kiinni suoraan leukaan.

Virtaviivaisen komodonvaraanin kokoisen eläimen yläleuan halkaisee siis kuin korkealle ulottuva huuli- ja kitalakihalkio. Ja koko suu on varustettu neulamaisten hampaiden rivistöillä. Sekä pysty- että vaakasuunnassa. Eläin oli luultavasti myös varsin nopea uimari.