Sumuinen kaari syysaamuna

Sumukaari
Sumukaari

Päivän kuva

Syksy on aamusumujen aikaa. Siinä missä kesäistä taivasta koristaa usein iltapäiväkuuron väistyessä kirkasvärinen sateenkaari, syysaamuna kannattaa kurkistella taivaalle sumukaaren toivossa.

Sumukaari syntyy samalla tavalla kuin sateenkaari – eli auringonvalon taittuessa ja heijastuessa vesipisaroissa – mutta se on harvinaisempi ilmestys, sillä auringonpaiste ja sumu eivät ole kovin yleinen eivätkä etenkään pitkäikäinen yhdistelmä. 

Sumukaari näkyy sateenkaaren tavoin Auringon vastapisteen ympärillä. Sateenkaaren värit ovat sitä kirkkaammat mitä isommissa pisaroissa valo taittuu ja heijastuu. Sama sääntö pätee myös toiseen suuntaan: pisaroiden koon pienentyessä värit haalistuvat. 

Sumu muodostuu sateen tavoin vesipisaroista, mutta ilmassa leijuvat pisarat ovat usein niin pieniä – läpimitaltaan alle 0,05 millimetriä – että sumukaari on yleensä pilvenvalkoinen. Toisinaan voi nähdä kaaren toisessa reunassa korkeintaan aavistuksen sinertävästä ja toisessa reunassa punaisesta väristä. 

Oivalliset olosuhteet sumukaaren näkymiseen ovat korkeahkolla paikalla, jolta avautuu näkymä sumun verhoamaan, alempana olevaan maisemaan. Tietysti edellytyksenä on myös selän takaa tuleva auringonpaiste. Onnenkantamoinenkaan ei ole haitaksi, sillä Aurinko saa sumun katoamaan nopeasti: on oltava oikealla paikalla oikeaan aikaan.

Auringossa roihahti (kuten odotettua)

Päivän kuvaKuten eilisessä jutussamme Auringossa nyt olevasta suuresta pilkkuryhmästä oletettiin, on tämä nimeltään AR2403 oleva ryhmä jatkanut kasvamistaan ja muuttunut edelleen aktiivisemmaksi. Kuvana tänään onkin aivan tuore otos: siinä on tänään maanantaina aamulla tapahtunut luokkaan M5.6 kuulunut flare.

Kuvassa on lisäksi piirrettynä Auringon magneettiset voimaviivat sellaisina kuin simulaatio ne piirtää. Kuten näkyy, ei Auringolla ole samanlaista, kaunista ja tasaista magneettikenttää kuten esimerkiksi maapallolla, vaan se on varsinainen sykkerö magneettisia voimaviivoja ja niiden solmukohtina ovat auringonpikkuryhmät, eli Auringon pinnalla olevat aktiivisuusalueet. 

Kun niistä roihahtaa kaasua ylös, tuo sähköisesti varautunut kuuma kaasu, eli plasma, liikkuu magneettisten voimaviivojen mukaisesti normaalisti ylös ja sitten takaisin alas. Mutta kun purkaus on voimakas ja pilkkuryhmä hyvin aktiivinen, ryöpsähtää kaasu ulos magneettikentän ohjaamalta tieltään ja toisinaan voimaviivat napsahtavat irti ja avoimiksi ylös ja ulos avaruuteen.

SIlloin kun tällainen Auringosta pakeneva purkaus osuu kohti maapalloa, niin se saa aikaan geomagneettisen häiriön. Se siis saa Maan magneettikentän muuttumaan ja mukautumaan tähän ulkoiseen plasmahyökkäykseen, jolloin osa tästä kaasusta pääsee syöksymään alas kohti maapalloa napa-alueiden luona. Siksi suurin osa häiriöistä ja samalla revontulet näkyvät juuri pohjoisessa ja etelässä – tosin kuten juuri viime viikolla kerroimme, vaikuttaa avaruussää myös päiväntasaaja-alueella.

Nyt tapahtuneesta purkauksesta odotetaan geomagneettista myrskyä huomisillaksi. Kannattaa siis jatkaa taivaan tuijottelua tästäkin syystä lähipäivien iltoina. Ja lisää röyhähdyksiä Auringosta on varmasti vielä tulossa, sillä AR2403 jatkaa aktiivista toimintaansa ja sitä on seuraamassa pari muuta pikkuryhmää, jotka ovat kääntymässä kohti Maata Auringon pyöriessä.

Kuva: NASA / SDO

Suuri pilkkuryhmä saa vipinää Aurinkoon – uusia revontulia luvassa?

Aurinko on ollut viime aikoina jälleen varsin hiljainen, mutta nyt sen kohti Maata näkyvälle puolelle on tullut jälleen yksi kohtalaisen suuri auringonpilkkuryhmä. Aurinkotutkijoiden jargonilla ryhmän nimi on AR2403 ja se on tuottanut jo useita purkauksia, viimeisen eilen. Purkauksista neljä luokiteltiin keskivoimakkaaseen M-luokkaan.

Aurinko SDO-satelliitin kuvaamanaAR2403 on paitsi tullut näkyviin Auringon pyöriessä, niin se on myös kasvanut koko ajan. Sen pinta-ala on nelinkertaistunut sitten perjantain ja sen halkaisija on nyt noin 130 000 km. Se on siis noin kymmenen kertaa Maan halkaisijan kokoinen.

Sen magneettiset ominaisuudet ovat sellaiset, että ryhmä todennäköisesti tulee röyhäyttelemään avaruuteen vielä lisää protuberansseja, kenties jopa voimakkaimpia X-luokan purkauksia. Jo nyt sen tuottamat purkaukset saavat aikaan sen, että tänään sunnuntaina illalla on kohonnut todennäköisyys revontulille.

Amerikkalainen avaruussäätä tarkkaileva NOAA ennustaa 70% todennäköisyydellä pientä avaruusmyrskyä korkeille leveysasteille, siis Lapin tietämille, mutta hyvällä onnella aktiivisuus on ennustettua voimakkaampaa ja leviää myös etelämmäksi. Paras aika katsoa näkyykö taivalla mitään on keskiyön aikaan – olettaen tietysti, että on selkeää.

Suomessa parhaiten ja ajantasaisimmin tietoa avaruussäästä ja revontulien näkymisen todennäköisyydestä saa Ilmatieteen laitoksen Auroras Now -palvelusta ja avaruussääennusteesta (joka tätä kirjoitettaessa on vähän vanhentunut).

Otsikkokuva: ESA / SOHO
Kuva oikealla: NASA / SDO

Aurinko sai vapauttavan tuomion

Galilein piirros auringonpilkuista
Galilein piirros auringonpilkuista

Vastuuta välttelevä ihmiskunta on etsinyt syytä ilmastonmuutokselle milloin mistäkin. Yhtenä mahdollisena tekijänä on pidetty Auringon aktiivisuuden muutoksia. Vahvimpana "todisteena" on vuosien 1645 ja 1715 välillä vallinnut Maunderin minimi, jolloin Aurinko oli käytännössä pilkuton ja talvet täällä maapallolla hyvin kylmiä.

Sen jälkeen Auringon aktiivisuus on kaiken aikaa kasvanut ja nyt elämme "modernia suurmaksimia". Siksi myös ilmasto on lämmennyt teollisesta vallankumouksesta lähtien. 

Uusi tutkimus vie pohjan tältä käsitykseltä. Auringon aktiivisuutta on seurattu jo 1600-luvulta lähtien, joten kyseessä on pisin tieteellinen havaintosarja. 1800-luvun puolivälistä on ollut käytössä Rudolf Wolfin kehittämä ja hänen nimeään kantava auringonpilkkuluku "Wolf Sunspot Number" eli WSN.  

Woldin auringonpilkkuluvussa lasketaan sekä auringonpilkkujen että pilkkuryhmien määrät. Vanhempien havaintojen vertailussa ongelmana on, että entisaikain kaukoputkilla jäivät pienet pilkut havaitsematta. Siksi vuonna 1998 kehitettiin uusi pilkkuryhmäluku, "Group Sunspot Number" eli GSN, jossa lasketaan ainoastaan auringonpilkkuryhmien määrä.

Ongelmana on ollut se, että nämä kaksi lukua eivät mene nätisti yksiin. Ennen vuotta 1885 ja vuoden 1945 tietämissä ne poikkeavat toisistaan huomattavasti. Lisäksi pilkkuryhmäluvun perusteella Auringon aktiivisuus on kasvanut tasaisesti viimeisten kahden vuosisadan ajan. 

 

Uusi, kalibroitu auringonpilkkuluku – Sunspot Number Version 2.0 – osoittaa, ettei mitään kasvavaa trendiä ole. Brysselissä sijaitsevan WDC-SILSO-tietokeskuksen (World Data Center – Sunspot Index and Long-term Solar Observations) julkaiseman uuden pilkkuluvun myötä myös ristiriita Wolfin auringonpilkkuluvun ja pilkkuryhmäluvun väliltä häviää.  

Auringon aktiivisuus on sittenkin pysynyt jokseenkin samanlaisena 1700-luvulta lähtien. 11 vuoden jaksoissa se toki vaihtelee huomattavasti ja maksimien voimakkuuksissa on eroja, mutta mitään tasaista aktiivisuuden kasvua ei ole tapahtunut.

Vastuu ilmastonmuutoksesta on yhä vahvemmin meidän itsemme harteilla.

Uudesta auringonpilkkuluvusta kerrottiin IAU:n (International Astronomical Union) uutissivuilla.

Kuvat: WDC-SILSO

Auringonpilkkupiirroksia 1600-luvulta

Päivän kuva

Galileo Galilei tunnetaan lukuisista tähtitieteellisistä löydöistään. Pienellä kaukoputkellaan hän mullisti maailmankuvan erottamalla Kuun pinnalla kraattereita, Jupiterin ympäriltä kuita ja Venukselta vaiheet. Auringossakin näkyi pilkkuja, mutta niitä Galilei ei välttämättä havainnut ensimmäisenä.

Saksalainen jesuiittapappi Christoph Scheiner teki samoihin aikoihin piirroksia Auringosta ja kirjasi niihin tummia täpliä. Hän julkaisi havaintojaan vuonna 1630 ilmestyneessä kirjassaan Rosa Ursina, jonka yksi aukeama on päivän kuvanamme.

Alkuun Scheiner arveli täplien olevan Aurinkoa kiertäviä kappaleita, mutta asettui sitten samalle kannalle kuin Galilei: pilkut ovat Auringon pinnan ilmiöitä. Muuten Scheiner ja Galilei olivat eri linjoilla, sillä katolisen kirkon pappi ei hyväksynyt aurinkokeskistä maailmanmallia. Miesten välillä oli myös kiistaa siitä, kumpi oli löytänyt auringonpilkut. 

1600-luvun puolivälin paikkeilla Auringon aktiivisuus hiipui ja hiljaisuutta jatkui 1700-luvun puolelle. Kun tämän Maunderin minimiksi kutsutun jakson aikana ei pilkkuja juuri näkynyt, havaintoja kertyi hyvin vähän, ja Scheinerin julkaisema kirja säilyi keskeisenä tietolähteenä. Tuoreehko tutkimus viittaa siihen, että Aurinko on jälleen hiljenemässä.

Kuva: University of Oklahoma

Aurinko melkein juuri nyt Markus Hotakainen Su, 26/07/2015 - 12:48
Aurinko SOHO-luotaimen kuvaamana
Aurinko SOHO-luotaimen kuvaamana

Päivän kuva

Siltä varalta, että pilvipeite pysyttelee koko sunnuntain Suomen yläpuolella, päivän kuvana on Aurinko. Keväästä 1996 Aurinko tutkinut SOHO-luotain (Solar and Heliospheric Observatory) tarkkailee päivätähteä herkeämättä ja yllä oleva kuva on otettu tänä aamuna.

SOHO on Euroopan avaruusjärjestö ESAn ja Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinto NASAn yhteinen hanke. Luotain on Maan ja Auringon välissä niin sanotussa Lagrange 1 -pisteessä, missä se pysyy sekä Maan että Auringon suhteen paikallaan – tai melkein: todellisuudessa SOHO kiertää L1-pistettä. 

Luotaimessa on kaikkiaan 12 mittalaitetta, joilla se pystyy tutkimaan Auringon ulkokerroksia ja niissä esiintyviä ilmiöitä sekä Auringon vaikutusta Maan lähiavaruuden olosuhteisiin. Hiukkasia tutkiva ERNE (Energetic and Relativistic Nuclei and Electron experiment) on toteutettu Turun yliopistossa ja aurinkotuulta mittaava SWAN (Solar Wind Anisotropies) Ilmatieteen laitoksella.

Auringon tarkkailun ohella SOHO on kunnostautunut komeettojen bongaamisessa. Luotain on löytänyt lähes 3 000 komeettaa ja tehnyt havaintoja lukemattomista muista pyrstötähdistä. Esimerkiksi komeetta ISONia, joka ohitti Auringon hyvin läheltä marraskuussa 2013, pystyttiin seuraamaan yötä päivää SOHOn avulla. Maasta käsin lähiohitusta oli mahdoton havaita.

Kuva: SOHO/ESA/NASA

Avaruussää vaikuttaa sinuunkin – mutta kuinka paljon?

Avaruussäällä tarkoitetaan maapallon sähkö- ja magneettikentissä tapahtuvia äkillisiä muutoksia. Vaikka helposti voisi kuvitella, että muutokset eivät juuri elämänmenoa heiluta, on asia toisin: kenttien vaihtelut saavat aikaan erilaisia ilmiöitä täällä Maan pinnallakin, ennen kaikkea laajalle alueelle levittäytyvissä metallisissa rakenteissa ja sähköverkoissa.

Yleisin avaruusmyrskyn seuraus on se, että korkeajänniteverkkoihin tulee ”ylimääräisiä”, haitallisia virtoja. Ne puolestaan voivat aiheuttaa – kuten on tapahtunutkin useita kertoja – laajoja sähköhäiriöitä. Siksi onkin tärkeää, että avaruussään vaikutuksia yritetään ennakoida yhä paremmin.

Ilmatieteen laitoksella on tutkittu avaruussäätä jo pitkään, ja eräässä tuoreessa tutkimuksessa on selvitetty erityisesti maanpinnalla mitatun magneettikentän hyödyntämistä avaruussään aiheuttamien ongelmien ennakoinnissa. 

Maan magneettikentän nopeiden muutosten lähiaikaennusteet perustuvat reaaliaikaisiin aurinkotuulihavaintoihin, joiden avulla voidaan esimerkiksi ennakoida revontulien esiintymistä seuraavan tunnin aikana.

Avaruussään sähköverkkojen virtoihin aiheuttamat muutokset voidaan laskea hyödyntämällä maan pinnalla mitattua magneettikenttää. Ennustetun kentän tarkkuus tietylle ajanhetkelle ei kuitenkaan ole niin hyvä, että se olisi sellaisenaan käyttökelpoinen. 

Tutkimuksessa selvisi, että ennustettu magneettikentän suurin muutosnopeus seuraavan puolen tunnin ajalle on käytännöllinen suure.

Jo ennestään on tiedetty, että avaruussään vaikutus sähköverkon yksittäisen muuntajan virtaan saadaan määritettyä hyvin tarkasti, jos lähettyviltä on saatavissa magneettikenttähavaintoja. Nyt tämän tuloksen osoitettiin pätevän yleisemmin: yhdenkin magneettisen havaintopisteen avulla voidaan arvioida ympäröivän laajan sähköverkon induktiovirtoja, kun tarkastelun kohteena on puolen tunnin huippuarvo.

Pitkäaikaisiin magneettikentän mittauksiin perustuvien tilastojen avulla voidaan lisäksi luonnehtia, onko odotettavissa poikkeuksellisen suuri tapahtuma.

Avaruusmyrskyjen määrä ja voimakkuus riippuvat Auringon 11-vuotisesta aktiivisuussyklistä, joka on parhaillaan laskemassa maksimista alaspäin. Tämä aktiivisuusmaksimi on ollut aiempia hieman heikompi ja pitkäaikaisempi, ja vielä nyt kesälläkin on Auringossa ollut voimakkaita purkauksia. Näitä voi tapahtua myös jatkossa - jopa minimiaikaan, vaikka se on harvinaista. 

Historiassa tiedetään olleen myrskyjä, jotka ovat saaneet lennätinlaitteet syöksemään kipunoita ja muun muassa pimentäneet suuren osan Kanadaa, mutta Suomessa onneksi on säästytty vaurioilta. Nykyaikainen sähköinen elämä kuitenkin on aiempaa paljon haavoittuvampaa, joten asiaan on hyvä kiinnittää huomiota – etenkin kun nyt näin voidaan tehdä paremmin kuin ennen.

Teksti perustuu Ilmatieteen laitoksen tänään lähettämään tiedotteeseen.

Auringon aktiivisuutta säätelee tupladynamo

Vaikka päivätähtemme näyttää loistavan – silloin kun pilvet suovat – tasaisesti valoa ja lämpöä, sen aktiivisuus vaihtelee. Selvimmin se näkyy auringonpilkkujen lukumäärässä, jossa on noin 11 vuoden jakso. 

Samaan tapaan kuin meikäläiset vuodet eivät ole veljiä keskenään, myöskään Auringon aktiivisuusjaksot eivät ole sisaruksia. Toisinaan Auringon maksimin aikaan on runsaasti auringonpilkkuja ja muita aktiivisuuden merkkejä, toisinaan niitä taas on hyvin vähän. 

1600-luvun puolivälin tienoilta kymmenien vuosien ajan Auringossa ei ollut pilkkuja juuri lainkaan. Ajanjaksoa kutsutaan Maunderin minimiksi ja se jatkui vuoteen 1715 saakka.

Tätä aktiivisuusjaksojen keskinäistä vaihtelua on yritetty selittää erilaisilla malleilla. Tuorein teoria esitettiin Royal Astronomical Societyn vastikään päättyneessä vuotuisessa kokouksessa Walesin Llandudnossa.

Malli perustuu monien muiden lailla "dynamoon", jossa pyörivän Auringon sähköisessä plasmassa syntyvät virtaukset paitsi synnyttävät magneettikentän saavat siinä aikaan myös muutoksia. Uutta on se, että Valentina Zharkovan johtaman tutkijaryhmän kehittämässä mallissa dynamoja on kaksi: toinen on toiminnassa lähellä Auringon näkyvää "pintaa" eli fotosfääriä, toinen on syvällä konvektiivisessa kerroksessa, jossa Auringon sisuksissa syntynyt energia kohoaa ylöspäin pystyvirtausten mukana.

Mallin avulla on mahdollista ennustaa tulevia aktiivisuuden vaihteluita. Sen mukaan 2030-luvulla Auringon aktiivisuus vähenee 60 prosentilla eli lähelle Maunderin minimin lukemia.

"Havaitsimme Auringon magneettikentän aaltoliikkeessä kaksi komponenttia, jotka saavat alkunsa kahdesta eri kerroksesta. Kummankin taajuus on noin 11 vuotta, mutta niiden välillä on kuitenkin pieni ero, joka saa ne vähitellen poikkeamaan toisistaan", Zharkova selittää.

"Aktiivisuusjakson aikana magneettikenttä aaltoilee edestakaisin Auringon pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon välillä. Kun aaltoliikkeen kaksi komponenttia yhdistetään, ja tuloksia verrataan Auringon mitattuun aktiivisuuteen, ennusteemme vastaavat havaintoja 97 prosentin tarkkuudella."

Zharkovan työryhmä käytti laskelmissaan Kaliforniassa sijaitsevassa Wilcoxin aurinko-observatoriossa tehtyjä havaintoja, jotka kattoivat kolme aktiivisuusjaksoa vuosina 1976–2008. 

Mallin antaman ennusteen mukaan seuraavassa Auringon maksimissa, joka osuu noin vuoteen 2022, aaltoliikkeen komponentit ovat entistä pahemmin epätahdissa, ja sitä seuraavan jakson aikana ne ovat toisiinsa nähden täsmälleen päinvastaisissa vaiheissa. Silloin Auringon aktiivisuus olisi mallin mukaan hyvin vähäistä.

Nähtäväksi jää, selittääkö tupladynamo todella Auringon aktiivisuudessa esiintyvät vaihtelut jaksosta toiseen vai onko taustalla jokin muu, toistaiseksi tuntematon tekijä. 

Tutkimuksesta kerrottiin Royal Astronomical Societyn uutissivuilla.

Kuva: Yohkoh/ISAS/Lockheed-Martin/NAOJ/University of Tokyo/NASA

 

Paljastava röntgenkuva Auringosta

Aurinko röntgensilmin
Aurinko röntgensilmin

Tänä kesänä tuntuisi tarvitsevan röntgenkatseen ylipäätään nähdäkseen Auringon, mutta nyt ei ole kyse mistään Teräsmiehen visiosta. Auringon röntgenkuva ei myöskään ole läpivalaisuotos päivätähdestämme, vaan siinä näkyvät röntgensäteilyn aallonpituuksilla hohtavat Auringon ulkokerrokset.

Ihmissilmän havaitsema näkyvä valo tulee Auringon fotosfääristä, jonka lämpötila on noin 5 500 celsiusastetta. Sen paksuus on vain kolmisensataa kilometriä ja siksi Auringolla näyttää olevan pinta, vaikka se onkin kaasumaista plasmaa.

Fotosfäärin yläpuolella on kromosfääri, jossa lämpötila kohoaa 10 000 kilometrin matkalla noin 20 000 asteeseen. Uloimpana on korona, jossa lämpötila on jopa kaksi miljoonaa astetta. Koronalla ei ole tarkkaa ulkoreunaa, vaan se muuttuu vähitellen aurinkotuuleksi, sähköisesti varattujen hiukkasten puhuriksi, joka ulottuu kauas planeettojen tuolle puolen.

Auringon ulko-osien kuuma plasma lähettää röntgensäteilyä, joka onneksemme kilpistyy Maan ilmakehään. Siksi Auringosta saadaan röntgenkuvia vain satelliittien avulla.

29. huhtikuuta 2015 otettuun kuvaan on yhdistetty useiden satelliittien havainnot, jolloin saadaan näkyviin erilaisia Auringon aktiivisten alueiden ilmiöitä. Röntgensäteilyllä ei ole väriä, joten kuva on käsitelty tietokoneella. 

NASAn NuSTAR-satelliitin (Nuclear Spectroscopic Telescope Array) havaitsema suurienerginen röntgensäteily on värjätty siniseksi. NuSTARin varsinainen tehtävä on tutkia mustia aukkoja ja supernovia, mutta sen teleskoopeilla voidaan tehdä havaintoja myös Auringosta.

Vihreä vastaa japanilaisen Hinode-satelliitin mittaamaa vähemmän energistä röntgensäteilyä. Keltainen ja punainen väri puolestaan markkeeraavat NASAn SDO-satelliitin (Solar Dynamics Observatory) havaitsemaa äärimmäisen ultraviolettialueen säteilyä. 

Auringon aktiivisilla alueilla tapahtuu flare-purkauksia, jotka sinkoavat avaruuteen sähköisesti varattuja hiukkasia ja voimakasta säteilyä. Niiden lisäksi Auringossa esiintyy pienempiä mikroflareja, joissa vapautuva energia on vain miljoonasosa isoista flare-purkauksista.

Auringossa oletetaan tapahtuvan myös nanoflareja, jotka ovat vieläkin pienempiä. Niiden energia on vain miljardisosa suurissa flare-purkauksissa vapautuvista energiamääristä. 

Nanoflareja arvellaan ratkaisuksi Auringon ulkokerrosten ongelmaan: miten alle kuudentuhannen asteen lämpötilassa vellovan fotosfäärin ja 20 000-asteisen kromosfäärin yläpuolella koronan lämpötila voi kohota miljooniin asteisiin.

"Aurinko on jo siirtymässä aktiivisuussyklinsä rauhalliseen vaiheeseen, mutta minimiin on aikaa vielä jokunen vuosi", toteaa Iain Hannah Glasgow’n yliopistosta. "Siksi meidän on vielä odotettava tovi, jotta pystymme tekemään havaintoja näistä pienemmistä purkauksista."

Kuva julkaistiin eilen Llandudnossa, Walesissa parhaillaan käynnissä olevassa Royal Astronomical Societyn vuotuisessa kokouksessa ja siitä kerrottiin seuran uutissivuilla.

Kuva: NASA/JPL-Caltech/GSFC/JAXA

 

ESAn suomalaistutkija selittää aurinkomyrskytilannetta

Jo parin päivän ajan koholla ollut, Auringossa aktiivisesta pilkkuryhmästä AR2371 roihahtaneisiin purkauksiin liittyvä geomagneettinen aktiivisuus on jälleen heittänyt mittarien viisarit lähes tappiin saakka.

Euroopan avaruusjärjestössä Avaruussääosaston johtajana toimiva suomalainen Juha-Pekka Luntama on kertonut tuoreimpia tietoja käynnissä olevasta aurinkomyrkystä:

"22. kesäkuuta Auringosta lähtenyt ns. koronan massapurkaus saapui Maan luokse tänään noin klo 13 UT (16:00 Suomen aikaa), kun aurinkotuulen voimakkuutta mittaavan NASAn ACE-satelliitin aurinkotuulen nopeusmittari hyppäsi lukemaan 750 km/s."

"Purkauksen saapuminen synnytti vain pientä geomagneettista aktiivisuutta korkeilla leveyspiireillä, koska planeettainvälisen magneettikentän ns. z-komponetti (Bz) heiluin noin 0 nT:n arvossa tuohon aikaan."

Tämä tarkoittaa sitä, että Maan magneettikenttä sysäsi tehokkaasti sivuun siihen osuneet aurinkotuulen varatut hiukkaset, ja näin myrsky ei ota oikein noustakseen.

"Mikäli Bz kääntyy etelän suuntaan (maapallon magneettikentän suuntaa vastaan) tulevien tuntien aikana, saattaa geomagneettinen aktiivisuus nousta myrskylukemiin yön kuluessa."

Tällä hetkellä keskiviikkoiltana Auringosta tulevien protonien vuo on vielä alle myrskyrajan, mutta sen kehittymistä lähes reaaliajassa voi seurata mm. ESAn kokeiluvaiheessa vielä olevilla avaruussääsivuilla. Sivuilla voi katsoa myös selvästi kuinka paljon myrsky saa aikaan lisäsäteilyannosta lentomatkustajille eri puolella planeettaamme.

Viimeisen vuorokauden aikana Auringossa on havainnut vain muutamia heikkoja C-luokan purkauksia, eikä Auringon koronan läpi ole päässyt yhtään purkausta. Edelleen aktiivinen pilkkuryhmä AR2371 saattaa kuitenkin saada aikaa purkauksia, jotka vaikuttavat maapalloon. Tuoreita kuvia Auringosta on mm. Proba2 -satelliitin sivuilla.

Tilanne on siis kaikkea muuta kuin ohi – tosin hyvin suurten aurinkopurkausten todennäköisyys on erittäin pieni.

Katso tuorein tilanne: ESA:n avaruussääsivut (kokeiluversio) tai Sodankylän geofysikan observatorio.