Tiedetuubi tekee yhteistyötä Tieteellisten seurain valtuuskunnan Tieteessä tapahtuu -lehden kanssa. Julkaisemme Tutkimusta Suomessa -sarjassa ilmestyneet artikkelit, joissa esitellään suomalaisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tehtävää tieteellistä tutkimustyötä. Sarjan toimittajina ovat tietokirjailijat Ari Turunen ja Markus Hotakainen.

Kehitysbiologiassa tutkitaan eliöiden kasvua ja kehitystä. Pitkään oli hämärän peitossa, miten alkujaan samanlaiset solut tietävät kehittyä erilaisiksi elimiksi ja muiksi kudoksiksi. Tutkimuksen perusta laskettiin jo 1920-luvulla, mutta todellista läpimurtoa jouduttiin odottamaan kymmeniä vuosia. Nyt solujen kieli tunnetaan ja näköalat ovat huikeat. Tutkimuksen eturivissä on akateemikko Irma Thesleffin johtama ryhmä Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutissa.

Kehitysbiologian peruskysymys on se, miten solut tietävät mitä niistä tulee isona. Hedelmöittyneessä munasolussa on kaikki solujen kasvuun tarvittava tieto: se on kirjattuna isältä ja äidiltä saatuihin geeneihin. Niiden sisältämän informaation perusteella solu lähtee jakautumaan. Se, miten solut osaavat erilaistua ja sijoittua oikeille paikoille, perustuu kuitenkin solujen väliseen kommunikaatioon. Solussa itsessään ei voi olla siihen tarvittavaa tietoa, koska jokaisessa solussa on samat geenit.

"Käytännössä solun erilaistuminen perustuu siihen, että se alkaa lukea tiettyjä geenejä: jotkut geenit se 'avaa' ja toiset se 'sulkee'. Tieto siitä, mitä geenejä tietyn solun pitää lukea, on peräisin muilta, sen ympärillä olevilta soluilta. Ja se on nimenomaan meidän tutkimuskohteemme", Irma Thesleff toteaa.

Kun eri elimet lähtevät kehittymään, ne saavat alkunsa pienestä rykelmästä soluja, jotka ovat determinoituneet erilaisemmiksi kuin niiden ympäristössä olevat solut ja niistä muodostuu tietty elin tai ruumiinosa. Muutamasta sadasta tai ehkä vain muutamasta kymmenestä "alkuperäisestä" solusta lähteneen kehityksen aikana elimeen tulee ulkopuolelta lähinnä vain verenkiertoon ja hermostoon kuuluvia soluja.

Solurykelmän sisälläkin tapahtuu erilaistumista, koska muuten esimerkiksi sydämestä ei tulisi toimivaa elintä, vaan ainoastaan tietynlaisten solujen muodostama pallo. Ja tässä tullaan jälleen solujen välisen kommunikaatioon. Kehityksen kuluessa sitä ei tapahdu niinkään solurykelmän ja sen ympäristön välillä, vaan nimenomaan tietyn elimen muodostavien solujen välillä.

"Esimerkiksi hampaaksi kehittyvä solurykelmä voidaan siirtää hiireen, vaikkapa munuaiskapselin alle, missä on kasvun kannalta hyvä paikka, ja siitä kehittyy täydellinen hammas. Täysin uudesta ympäristöstä riippumatta."

Pitkät perinteet

Miten solut sitten kommunikoivat toistensa kanssa? Biotekniikan instituutissa on tällä hetkellä kaksikin tutkimusryhmää, jotka keskittyvät solujen väliseen viestintään. Thesleff johtaa toista ryhmää ja Marja Mikkola, joka alkujaan tuli hankkeeseen molekyylibiologiksi, johtaa toista.

Ryhmillä on paljon yhteistä laboratoriosta ja rahoituksesta laborantteihin ja opiskelijoihin, mutta karkeasti jako menee niin, että Thesleffillä tutkimuskohteina ovat hampaat, Mikkolalla karvat ja rauhaset.

Tutkimusryhmät jatkavat alan vanhaa traditiota Suomessa. Thesleffin väitöskirjaohjaajana oli hänen setänsä, kokeellisen patologian professori Lauri Saxén, joka tutki solujen välistä viestintää munuaisessa. Sitä ennen Saxén oli työskennellyt eläinlääketieteen professori Sulo Toivosen kanssa. Hänen laboratoriossaan tutkittiin sammakon varhaisia kehitysvaiheita.

Toivosen opettajana oli puolestaan ollut Gunnar Ekman, joka oli saanut oppinsa saksalaiselta Hans Spemannilta. Vuonna 1935 Nobelin lääketieteen palkinnon alkionkehitykseen liittyvästä tutkimuksesta saanut Spemann osoitti jo 1920-luvulla, että alkiossa on "signaalikeskus", joka määrää eri ruumiinosien ja elinten paikat.

Sen jälkeen yritettiin vuosikymmenten ajan selvittää, mitä nuo signaalit ovat ja miten ne välittyvät solulta toiselle. Molekyylibiologia ja biokemia olivat kuitenkin vielä niin alkutekijöissään, että tutkijat olivat pitkään vain oikeilla jäljillä: soluissa on jotain ainetta, joka välittää viestejä.

1980-luvun lopulta 1990-luvun puoliväliin mennessä arvoitus vihdoin ratkesi. Silloin selvisi, miten solut viestivät toistensa kanssa ja millä "kielellä" ne keskenään keskustelevat.

"Solujen kieli muodostuu signaalimolekyyleistä, liukoisista valkuaisaineista eli proteiineista. Toinen solu valmistaa niitä ja toisella solulla on reseptori, jolla se ottaa viestin vastaan ja reagoi sitten saamaansa signaaliin", Thesleff kertoo.

"Hienoa tässä on se, että erilaisten signaalien muodostamia perheitä on vain joitakin kymmeniä. Periaatteessa järjestelmä on siis yksinkertainen. Ja kaikissa eläimissä ja kaikissa elimissä on täsmälleen samat signaalit! Sitä ei olisi voitu koskaan edes kuvitella."

Solujen viestintää

Löytö on ollut mullistava myös kehitysbiologian itsensä kannalta. Olipa tutkimuskohteena mikä tahansa eläin tai mikä tahansa elin, kaikki tutkivat periaatteessa samaa asiaa – ja samalla kielellä.

"Aikaisemmin, kun alan kokouksessa alkoi puhua kehittyvästä hampaasta, ihmiset lähtivät pois tai ryhtyivät puuhaamaan jotain muuta, mutta nyt tilanne on aivan toinen. Kaikki kiinnostaa kaikkia ja kaikki oppivat toisiltaan."

Löytö antoi lisävalaistusta myös evoluutioon. Aiemmin dna on jo osoittanut, että kaikki eliöt ovat lähtöisin samasta, toistaiseksi tuntemattomasta alkumuodosta, ja samaa kertoo solujen viestintäjärjestelmä.

"Signaalimolekyylit ovat pysyneet ihan samanlaisina ja itse asiassa myös proteiineja koodaavat geenin osat ovat täysin samoja. Tietyn geenin voi siirtää vaikka sammakosta ihmiseen ja se toimii täsmälleen samalla tavalla, se tuottaa samaa signaalimolekyyliä."

Kehitysbiologisen tutkimuksen myötä on saatu uutta tietoa myös niin sanotusta "roska-dna:sta". Vielä jokin aika sitten oltiin siinä käsityksessä, että mahdollisesti jopa 90 prosenttia ihmisen dna:sta on täysin hyödytöntä "tilkettä". Niin ei kuitenkaan ole. Roska-dna:ssa sijaitsevat säätelyalueet ohjaavat viestijärjestelmän geenien kopiointia ja kertovat, missä ja kuinka paljon signaalimolekyylejä tuotetaan.

"Tämä selittää suurelta osalta myös sen, miksi ihmisellä ja norsulla on erilainen 'nenä' ja miksi ihmisellä ja koiralla on erilaiset korvat: evoluution myötä geenien säätelyalueet ovat muuttuneet siten, että signaaleja syntyy eri paikoissa ja erilaisia määriä."

Thesleffin ryhmän tutkimuskohteena ovat juuri nämä signaalit. Laboratoriossa on mahdollista tehdä transgeenisiä hiiriä, joilta esimerkiksi puuttuu jokin signaali. Nykytekniikka mahdollistaa jopa sen, että signaali saadaan puuttumaan vain tietystä kudoksesta tai sitten sitä voidaan tuottaa tavallista enemmän.

Vaikka solujen välisen kommunikaation peruskysymykset on jo selvitetty, tutkittavaa riittää vielä paljon. Esimerkiksi signaalireitin yksityiskohdat ovat vielä osin tuntemattomia: miten solu vastaanottaa signaalimolekyylin ja miten se siihen reagoi.

"Tällaisia asioita ei kannata tutkia hiirillä, vaan soluviljelmillä. Jos taas tutkitaan yksittäisten signaalien vaikutusta 'sytyttämällä' ja 'sammuttamalla' niitä, tutkimuskohteena käytetään usein matoja tai banaanikärpäsiä. Ihmiselle paras malli on kuitenkin hiiri, koska se on nisäkäs ja silläkin geenimanipulaatio on nykyisin helppoa."

Nykyisin signaalimolekyylejä pystytään valmistamaan synteettisesti, mutta aiemmin niitä saatiin vain eläimistä ja elävistä soluista. Luiden kasvuun vaikuttava BMP-proteiini (Bone Morphogenetic Protein) löytyi 1960-luvulla, kun yhdysvaltalainen ortopedi Marshall Urist eristi luujauhosta luiden paranemista edistävän aineen.

Vasta myöhemmin selvisi, että proteiini on nimenomaan yksi tärkeimmistä solujen välisen kommunikaation signaalimolekyyleistä. Lisäksi se vaikuttaa muuhunkin kuin luiden kasvuun. BMP:n on todettu pitävän huolta esimerkiksi siitä, että banaanikärpäsen siipi kasvaa tietyn muotoiseksi.

Kudoksissa signaalimolekyylejä syntyy kuitenkin hyvin pieniä määriä, mikä osaltaan selittää niiden pitkäaikaisen piilottelun. Nykyisin signaalimolekyylien valmistus on merkittävää liiketoimintaa. Niitä tuotetaan geeniteknologian keinoin ja tuloksena on täysin puhdasta "viestiainetta".

"Signaalimolekyylejä voi ostaa kuka tahansa, mutta ne ovat kalliita – pieni määrä jauhetta maksaa satoja euroja – ja siksi alan tutkimuskin on tyyristä. Perustutkimusta joutuu valitettavasti jatkuvasti perustelemaan rahoittajille. Sovelluksiin ei kuitenkaan päästä ilman perustutkimusta."

Vaikka solujen viestiliikenteen selvittäminen on perustutkimusta puhtaimmillaan, sen tuloksilla on kuitenkin ollut jo pitkään myös käytännön sovellutuksia. BMP-proteiinia on käytetty 1990-luvulta lähtien luun kasvattamiseen esimerkiksi plastiikkakirurgiassa.

Kiistellyt kantasolut

Tulevaisuudessa voi olla mahdollista tehdä asioita, joita ei vielä pystytä edes kuvittelemaan – samalla tavalla kuin vielä parikymmentä vuotta sitten ei olisi voitu kuvitellakaan, että kaikissa eläimissä ja kaikissa elimissä on täsmälleen samat signaalit. Yksi merkittävä, kaiken aikaa kasvava ja paljon lupauksia antava ala on kantasolututkimus.

"Tavoitteena on, että täysin erilaistumattomia kantasoluja saataisiin erilaistumaan vaikkapa luuksi, lihaksiksi tai hermosoluiksi. Siinä käytetään nimenomaan näitä signaalimolekyylejä ja jotta niitä opittaisiin käyttämään, on tiedettävä, miten ne toimivat ja vaikuttavat normaalissa kehityksessä."

Yhtenä tutkimuskohteena on se, miten samat signaalit saavat aikaan erilaisia vaikutuksia, kun kaikissa eläimissä ja kaikissa elimissä – kuten todettua – on täsmälleen samat signaalit. Siksi tarvitaan tietoa solujen historiasta. Erilaistumattomilla kantasoluilla ei kuitenkaan ole historiaa, vaan se täytyy luoda.

"Jos kantasoluista halutaan saada esimerkiksi sydänsoluja, niille annetaan ensin yhtä signaalimolekyyliä, sitten toista, kolmatta ja niin edelleen. Jossain vaiheessa joidenkin signaalien vaikutus pitää estää, jotta joku toinen signaali pääsee vaikuttamaan. Näin pyritään löytämään 'reseptejä', joiden avulla erilaistumattomista kantasoluista voidaan saada erilaistuneita, tiettyä kudosta muodostavia soluja."

Samat signaalit ovat hyvin usein syypäitä myös kehityshäiriöihin ja esimerkiksi syöpään. Elinten epämuodostumissa on yleensä kyse on eräänlaisesta kommunikaatiokatkoksesta: solut eivät saa signaaleja, jotka ohjaisivat niiden kasvua ja kehitystä. Syövässä puolestaan kommunikaatiossa tapahtuu virhe, jonka seurauksena solut jatkavat jakautumistaan, vaikka ei pitäisi.

"Kehityshäiriöissä ei kuitenkaan ole välttämättä kyse siitä, että signaali puuttuisi. Voi olla, että solulta puuttuu reseptori, joka tarvitaan signaalimolekyylin vastaanottamiseen. Syy saattaa löytyä myös geenistä, jonka pitäisi käynnistää signalointi, esimerkiksi mutaatio voi estää sen toiminnan. Kehityksen pysähtyminen johtuu kuitenkin siitä, että signaalien viestiketju syystä tai toisesta katkeaa."

Nyt ollaan jo siinä vaiheessa, että kehityshäiriöitä voidaan signaalimolekyylien avulla parantaa – tai ainakin aivan pian. Thesleffin ja Mikkolan ryhmä alkoi tutkia ektodysplasiini-nimistä proteiinia pian sen löytymisen jälkeen ja nyt sille on löytymässä käytännön sovellutus.

Ektodysplasiini on signaalimolekyyli, joka on välttämätön ihon pinnasta muodostuvien elinten, kuten esimerkiksi karvojen, rauhasten ja hampaiden, kehittymiselle. Kyseisen signaalireitin täytyy aktivoitua aivan elimen kehityksen alussa.

"Normaalin kehityksen tutkiminen on tärkeää, koska silloin tiedämme, miten sen pitäisi tapahtua. Sen myötä voimme sitten oppia, miksi kehitys menee joskus väärin tai jää kokonaan tapahtumatta. Ja sitten kun tunnemme erilaiset geeniverkostot, voimme yrittää vaikuttaa ihmisten sairauksiin", Thesleff toteaa.

Ihmisellä esiintyy harvinainen syndrooma, ektodermaalinen dysplasia, jota on vain pojilla, koska kyseinen geeni on x-kromosomissa. Syndroomasta kärsiviltä signaali puuttuu kokonaan, joten heillä on hyvin vähän hampaita, ohuet hiukset eikä lainkaan hikirauhasia.

"Hiirillä ja koirilla esiintyvä syndrooma pystytään jo parantamaan, kun vastasyntyneelle eläimelle ruiskutetaan suoraan suoneen synteettisesti valmistettua ektodysplasiinia. Silloin signaaliketju aktivoituu ja kehitys etenee normaalisti. Ensi syksynä Yhdysvalloissa on tarkoitus aloittaa kokeet hoidon soveltamisesta vastasyntyneisiin, joilla tiedetään olevan syndrooman aiheuttava geenivirhe. Se olisi ensimmäinen kerta, kun ihmisellä pystytään parantamaan tällainen kehityshäiriö."

Alkion kantasolututkimukseen ovat vaikuttaneet siihen liittyvät eettiset kysymykset. Shinya Yamanaka sai John Gurdonin kanssa vuoden 2012 Nobelin lääketieteen palkinnon osoitettuaan, että erilaistuneet solutkin voidaan palauttaa kantasoluiksi.

"Kukaan ei olisi uskonut, että se on ylipäätään mahdollista, eikä etenkään niin yksinkertaisella tavalla. Kun mikä tahansa solu pakotetaan ‘lukemaan’ kolmea tai neljää tiettyä geeniä, se palautuu kantasoluksi."

Menetelmä erilaistuneiden solujen palauttamiseksi takaisin kantasoluiksi vie pohjan kantasolututkimuksiin liittyviltä eettisiltä kiistoilta ja edistää perinnöllisten sairauksien tutkimusta. Potilailta voidaan ottaa hänen omia solujaan, palauttaa ne kantasoluiksi ja kokeilla sairaiden soluviljelmien avulla erilaisia hoitokeinoja. Ja muitakin sovellutuksia epäilemättä löytyy.

"Kun minulta aiemmin kysyttiin, voidaanko joskus kasvattaa uusia hampaita, olin hyvin skeptinen, mutta nyt kun kantasoluja voidaan tehdä erilaistuneista soluista, olen toiveikkaampi: jonakin päivänä se vielä onnistuu."

Artikkeli on alun perin julkaistu Tutkimusta Suomessa -artikkelisarjassa Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 2/2013.

Tiedetuubi aloittaa yhteistyön Tieteellisten seurain valtuuskunnan Tieteessä tapahtuu -lehden kanssa. Julkaisemme Tutkimusta Suomessa -sarjassa ilmestyneet artikkelit, joissa esitellään suomalaisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tehtävää tieteellistä tutkimustyötä. Sarjan toimittajina ovat tietokirjailijat Ari Turunen ja Markus Hotakainen.

Suomi on huipulla monella tieteellisen tutkimuksen saralla, mutta sama pätee myös taiteelliseen tutkimukseen. Muiden Pohjoismaiden rinnalla se on kansainvälisellä kentällä edelläkävijänä. Mutta mitä on taiteellinen tutkimus? Ja mitä se ei ole? Vastauksia kysymyksiin antaa Tere Vadén, joka oli haastattelua tehtäessä kuvataiteen verkko-opetuksen tutkimuksen ja arvioinnin professori Aalto-yliopiston Taiteen laitoksella.

Taiteellinen tutkimus on käsitteenä nuori ja osittain se vielä hakee vakiintuneita muotojaan. Tere Vadén julkaisi vuonna 2003 yhdessä Mika Hannulan ja Juha Suorannan kanssa kirjan Otsikko uusiksi: Taiteellisen tutkimuksen suuntaviivat, jossa todetaan, että "taiteellisen tutkimuksen perusteet ovat muotoutumassa". Vastikään kolmikolta ilmestyi kirja Artistic Research Methodology: Narrative, Power and the Public.

Ovatko taiteellisen tutkimuksen perusteet yhdentoista vuoden aikana ehtineet muotoutua? "Sinänsä vastaavaa tutkimusta on tehty joaiemminkin, mutta vain eri nimellä.

Tällainen 'practised-based research' on tuttua esimerkiksi arkkitehtuurista. Uusi nimitys otettiin käyttöön taidekorkeakoulujen myötä. Taustalla on ajatus, että kun korkeakouluissa opetuksen pitää perustua tutkimukseen, niin myös taidekorkeakouluissa täytyy tehdä tutkimusta. Ja samaan tapaan kuin kaikilla muillakin tutkimuksen aloilla myös taiteellisessa tutkimuksessa perinteet syntyvät vähitellen, sitä mukaa kun tutkimusta tehdään."

Sekä perusluonteensa että nuoren ikänsä takia taiteellinen tutkimus on muodoltaan edelleen hyvin vaihtelevaa. Tutkimuksella on kuitenkin aina kohteensa, tekijänsä ja tuloksensa. Millaisia ne ovat taiteellisessa tutkimuksessa: mitä tutkitaan, kuka tutkii ja mitkä ovat tulokset?

"Suurimpana ryhmänä taiteellisen tutkimuksen tekijöissä ovat taiteilijat, jotka haluavat syventyä johonkin oman tekemisensä puoleen. Silloin myös tutkimuksen tulokset on suunnattu lähinnä toisille taiteilijoille, mutta tietysti myös laajemmin taiteesta kiinnostuneelle yleisölle. Toisena keskeisenä ryhmänä ovat tutkijat, jotka haluavat metodologisesti laajentaa skaalaa, jolla tutkimusta voidaan ylipäätään tehdä."

Suomessa ja myös muissa Pohjoismaissa taiteellinen tutkimus alkaa olla ainakin väitöstutkimuksen tekemisen muotona vakiintunut. Tutkimuksen tulokset ovat usein hyvin rajattuja, sillä ne liittyvät kiinteästi johonkin tiettyyn taiteelliseen käytäntöön, esimerkiksi performanssiin tai yhteisötaiteeseen. Silloin kun tulokset ovat taiteenalan sisäisiä, niiden antamat opit eivät ole yleistettävissä laajemmin.

"Toisaalta on olemassa myös tutkimusteemoja, jotka koskevat taiteellista prosessia tai taiteellista kokemusta yleensä ja silloin tuloksilla on enemmän yleistettäviä piirteitä. Itse näen taiteellisen tutkimuksen rinnasteisena perinteiselle humanistiselle tutkimukselle siinä mielessä, että kummankin tulokset ovat perusteltuja näkemyksiä jostakin. Joku voi tuoda rinnalle toisen perustellun näkemyksen – ja siinä oikeastaan on koko jutun juoni. Lopullisia, kumuloituvia tuloksia ei synny."

Filosofina Vadénia kiinnostaa myös kysymys tieteellisestä kypsyydestä. Tieteenfilosofi Thomas Kuhn totesi yhteiskuntatieteiden ja luonnontieteiden väliseksi eroksi, että toisinaan luonnontieteissä päädytään tilanteeseen, jossa asioista ollaan samaa mieltä. Silloin edetään normaalin tieteen tapaan, kunnes tulee seuraava vallankumous. Yhteiskuntatieteissä sen sijaan ollaan aina vallankumouksellisessa tilanteessa, jossa asioista ollaan eri mieltä. Siksi luonnontieteet olivat Kuhnin mukaan kypsemmässä vaiheessa.

"Mielestäni ajatuksen voi kääntää ihan hyvin myös toisinpäin. Erimielisyyksistä ja perustellusti esitetyistä erilaisista näkemyksistä huolimatta yhteiskuntatieteissä voidaan elää ja toimia yhdessä. Samalla pystytään sietämään epävarmuutta siitä, että lopullisia totuuksia ei tiedetä."

Kahden aihetta käsittelevän kirjan välillä kuluneen runsaan vuosikymmenen aikana taiteellisen tutkimuksen perusteet ovat muotoutuneet, mutta ne eivät ole vielä läheskään lopullisia – eikä niiden haluta olevankaan.

Toukokuussa 2014 ilmestyneessä kirjassaan Vadén, Hannula ja Suoranta pyrkivät kuitenkin antamaan apuvälineitä siihen, että jokaisen taiteellista tutkimusta tekevän ei tarvitse ensimmäiseksi luoda kaikkea metodologista ajattelua alusta lähtien. "Asian kanssa täytyy silti edetä varovaisesti, koska siihen liittyy tietty jännite: institutionaalisista ja muistakin syistä on olemassa paine, että taiteellisen tutkimuksen pitää tehdä itseään oikeutetuksi ja olemassaolevaksi, mistä seuraa tietynlainen puolustusreaktio.

Toisaalta taiteellisen tutkimuksen toivotaan säilyvän avoimena ja kokeilevana. Samaan aikaan siis pyritään vakiinnuttamaan taiteellinen tutkimus, mutta sen ei kuitenkaan haluta jumittuvan paikalleen." Vadén toteaa, että jos – ja korostaa että nimenomaan jos – halutaan, taiteellisen tutkimuksen metodologialle on esitettävissä suhteellisen selkeät suuntaviivat ja peruslinjaukset. Kentän voi pitää avoimena, mutta on mahdollista edetä myös niin, ettei kaikki ole yhtä aikaa auki ja kyseenalaistettuna. Tätä ei kuitenkaan kannata tuoda esiin kovin jämäkästi, jotta mahdollisuutta avoimuuteen ja kokeiluihin ei kadoteta.

Joillakin tahoilla, jopa taidealan sisälläkin, jotkut ovat sitä mieltä, että etenkään kuvataidekasvatuksen yhteydessä ei sanaa "tutkimus" pitäisi käyttää lainkaan, koska tutkimus mielletään vain luonnontieteisiin kuuluvaksi toiminnaksi. Vadén on tyystin toista mieltä, vaikka ymmärtääkin vastustuksen taustoja. "Yksi syy saattaa olla pelko luonnontieteiden ja ylipäätään rationaalisen hyötyajattelun voimasta, joka on nykyisin niin suuri, että kaiken muun asema koetaan uhatuksi. Ja sen muun ajatellaan säilyvän ainoastaan pysyttäytymällä absoluuttisen erillisenä. Ei ole halua lähteä mukaan peliin, jossa toimintaa pitäisi perustella samantyyppisillä näkökohdilla ja tavoitteilla kuin luonnontieteissä."

Miten taiteellinen tutkimus liittyy taiteen määrittelyyn? Vadénin mielestä taide täytyy määritellä ensin ja vasta sen jälkeen on mahdollista tehdä taiteellista tutkimusta. Tutkimuksen kohteena tai sen tuloksena ei siis ole esimerkiksi se, mikä on taidetta.

"Eräissä kaikkein hedelmällisimmissä taiteellisen tutkimuksen esimerkeissä sitoudutaan tiettyyn taiteelliseen käytäntöön, tiettyyn taidenäkemykseen ja toimitaan sen sisällä. Se on perusedellytys, jotta tutkimus pysyy ylipäätään kasassa. On mahdoton puhua taiteesta yleensä, vaan esimerkiksi yhteisötaiteesta Suomessa 1990-luvun jälkeen. Silloin 'taide' ei voi olla mikään satunnainen, mielipiteisiin perustuva käsitys, vaan asia, jota instituutiot ja ihmiset ovat harrastaneet pitkiä aikoja ja jolle löytyy kulttuuri- ja vaikuttavuushistorialliset juurensa. Silloin kun tutkimusta tehdään näistä taustoista tietoisena, se kytkeytyy paljon paremmin vallitsevaan todellisuuteen ja sillä on paljon enemmän annettavaa."

"Periaatteessa taiteellista tutkimusta on mahdollista tehdä myös esimerkiksi taidefilosofisella otteella ja pohtia taiteen määritelmää. Etenkin taiteellisen tutkimuksen, jossa tehdään taideteoksia tai on taiteellisia osioita, täytyy silti lähteä olemassaolevasta: taiteilija on tietyn taidekontekstin toimija, joka tekee taidetta ja taidemaailmaan kuuluvia osia. Osa taiteellisen käytännön asioista toteutetaan vain hieman eri tavalla ja tuotetaan tutkimusjulkisuuteen, jolloin tuloksena on taiteellista tutkimusta."

Taiteellista tutkimusta tehdään kuvataiteiden lisäksi myös esimerkiksi musiikissa ja teatterissa. Taideyliopistossa ja Aalto-yliopistossa taiteellinen tutkimus määritellään kuitenkin hieman eri tavalla. Määritelmä siis elää paitsi ajallisesti myös paikallisesti.

"Taideyliopistossa on mahdollista tehdä puhtaasti taiteellisia tutkimuksia, joihin ei liity lainkaan kirjallista osuutta, mutta Aallossa edellytetään aina kumpaakin. Muissakin taidemuodoissa, kuten musiikissa, tehtävä tutkimus voi olla hyvin samanlaista kuin kuvataiteissa, jos esimerkiksi selvitetään teoksen syntyä. Toisaalta musiikin puolella voi tehdä myös taiteellisen väitöksen, joka perustuu yksinomaan esityksiin."

Vadén pitää ratkaisevana erona tradition kiinteyttä ja itseluottamusta: jos taidemuodon äärelle kokoontuva yhteisö on riittävän koherentti, tehnyt riittävän pitkään asioita yhdessä ja tuntee riittävän hyvin tietyt perinteet ja käytännöt, silloin se pystyy ja myös uskaltaa tehdä arvioita pelkästään taideteosten perusteella. "Visuaalinen taide muodostaa nykyisin niin laajan alueen ja siinä tehdään niin erilaisia asioita, etteivät ihmiset pysty jakamaan samalla tavalla yhteistä taustaa. Siksi taiteellisessa tutkimuksessa vaaditaan kontekstualisointia, joka avaa sitä myös laajemmalle kohderyhmälle."

Taiteen yhteydessä puhutaan usein luovuudesta, mutta se ei ole taiteellisen tutkimuksen keskeinen kohde. Se toki voi olla, mutta yleensä ei ole. Eikä Vadénin mielestä tarvitsekaan olla.

"Luovuus on osa prosessia, jossa taideteokset syntyvät, mutta varsinaisessa tutkimusprosessissa haetaan yleensä jonkinlaisia rajoja ja tekemisen ehtoja, jotta on mahdollista syventyä johonkin asiaan tai sen vaikutukseen. Taiteellinen tutkimus ei anna meille luovuuden kaavaa eikä se välttämättä tuota myöskään parempia taiteilijoita tai parempaa taidetta. Taiteen tekemisen taitoa on todennäköisesti parempi edistää jollain muulla tavalla kuin taiteellisella tutkimuksella."

Melko nuorena toimintana taiteellinen tutkimus kehittyy koko ajan. Vadénin mielestä yksi selvä suuntaus on se, että muun tutkimuksen puolella alkaa olla yhä enemmän kiinnostusta taiteellista tutkimusta kohtaan: esimerkiksi Helsingin yliopiston kollegiumiin haetaan parhaillaan tutkijoiksi taiteellisen tutkimuksen tohtoreita. Kiinnostus kohdistuu metodologian lisäksi myös tieteidenväliseen yhteistyöhön.

"Toinen toivottava kehityssuunta, jota ei vielä kovin paljon ole näkyvissä, on taiteellisen tutkimuksen tekeminen myös pienempinä kokonaisuuksina, muutenkin kuin vain väitöskirjatutkimuksena. Se olisi tärkeää, koska sillä olisi vaikutusta myös tutkimuksen kohteisiin ja sen luonteeseen: onko tekeillä väitöskirja vai essee."

Taiteellisen tutkimuksen kehitys on kulkenut käsi kädessä taiteen kentän laajentumisen kanssa. Muinaisella taiteen kultakaudella vallinneen taidekäsityksen pohjalta olisi ollut vaikea tai jopa mahdoton tehdä taiteellista tutkimusta – ainakaan siinä mielessä ja merkityksessä kuin sitä nykyisin, paljolti nykytaiteen pohjalta, tehdään. Samalla taiteilijan rooli on muuttunut, sillä yhtenä tehtävänä on myös puhua taiteesta.

"Taiteilijoilta odotetaan nykyisin enemmän taiteesta kertomista, taiteella kommunikoimista ja osallistumista yhteiskuntaan taiteen keinoin. Sille on oikeastaan luonnollista jatkoa myös tiedon tuottaminen taiteella – eli taiteellinen tutkimus."

MH

Artikkeli on alun perin julkaistu Tutkimusta Suomessa -artikkelisarjassa Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 4/2014.