ydinsota

Tiedetöppäysjoulukalenteri 23: Ydintalvi peruttu

Ma, 12/23/2019 - 08:32 Jari Mäkinen
Carl Sagan ja hiroshiman räjähdyksen sienipilvi lentokoneesta kuvattuna

Vuonna 1983 viisi tutkijaa julkaisi artikkelin Science-lehdessä. "Nuclear Winter: Global Consequences of Multiple Nuclear Explosions" koetti arvioida sitä, millainen olisi maailmanlaajuisesta ydinsodasta tuleva ydintalvi.

 

Tutkimus oli paitsi aiheeltaan raflaava, niin sen teki tunnetuksi eräs kirjoittajista. Tähtitieteilijä Carl Sagan oli aikansa TV-kuuluisuus, 80-luvun Brian Cox – tai jopa enemmänkin, koska julkisuudessa olevia tutkijoita oli vähemmän, TV:n vaikutus vielä suurempi ja Sagan oli lisäksi todella pätevä tutkija. 

Tuossa artikkelissa Sagan, astrofyysikko James Pollack sekä ilmastotieteilijät Richard Turco, Owen Toon ja Thomas Ackerman sovelsivat aiemmin massiivisten tulivuorten purkausten seurauksia käsitelleitä tutkimuksia tilanteeseen, missä suuri määrä ydinräjähdyksiä tapahtuisi eri puolilla maapalloa.

Vaikka heti artikkelin johdannossa tutkijat selittävät suuria epävarmuustekijöitä, he päätyvät kuitenkin dramaattisiin johtopäätöksiin.

Räjähdysten ja tulipalojen ilmakehään nostama savu ja pöly saisivat aikaan maailmanlaajuisen katastrofin. Parissa viikossa planeetta olisi usvan peitossa, valoa pääsisi maan kamaralle vain pari prosenttia normaalista ja lämpötilat olisivat monin paikoin alle -15°C. 

Tätä kestäisi kuukausia, mikä johtaisi nälänhätään, kun tuotantokasvit kuolevat tai kärsivät suuresti, satoja menetetään ja eläimet menehtyvät. 

Sana "ydintalvi" viittaa juuri tähän: jopa keskellä kesää lämpötila laskisi reippaasti alle nollan, sade tulisi lumena ja vedet jäätyisivät. Voi vain kuvitella, mitä trooppisilla alueilla tapahtuisi ihmisille, jos pakkanen tulisi ja kestäisi kuukausia. 

Näin tapahtuisi jo kevyen luokan ydinsodassa, missä "vain" satakunta megatonnia räjäytettäisiin suurimpien kaupunkien päällä. 

Massiivisessa sodassa, missä yhteensä noin 5000 megatonnia räjähtäisi myös asuttujen alueiden ulkopuolella, tuloksena olisi vielä pitempään kestävän ydintalven lisäksi tappavaa radioaktiivisuutta laajoilla alueilla.

Sen jälkeen, kun pöly, savu ja tomu putoavat maahan ilmasta, ja Aurinko pääsee jälleen paistamaan, olisi sen säteily myös vaarallista, koska räjähdysten seurauksena otsonikerros olisi kärsinyt. Se, mitä säteily ja kylmyys ei olisi tappanut, Auringon voimakas ultraviolettisäteily surmaisi. 

Tuloksena olisi dinosaurusten häviämiseen verrattavissa oleva joukkotuho. Kauheaa tekstiä, ällistyttävän ikävä tulevaisuudenkuva. Ei mikään ihme, että ydinsodan pelossa olevassa maailmassa se sai osakseen paljon huomiota.

"Ydintalvi", Xavier Laviron

Xavier Lavironin kuva (Flickrissä), mikä antaa viitteitä vähän siitä, miltä ydintalvi voisi näyttää.

 

Heti artikkelin julkaisun jälkeen monet muut tutkijat löysivät päättelystä muutamia heikkouksia. Esimerkiksi sateet vähentäisivät pölyn määrää ilmassa nopeammin kuin tutkijaviisikko oli arvioinut. 

Mitä kunnollinen tutkija tekee tässä tilanteessa? Myöntää erehtyneensä ja tekee uuden arvion esiin nostettujen faktojen pohjalta. Sagan et al. kirjoittivatkin samaiselle Science-julkaisulle vuonna 1990 uuden artikkelin, missä ne esittivät ydintalven korjatun version.

Sen mukaan olennaisin eroavaisuus on se, että lämpötila ei laske aivan niin paljon kuin alkuperäisessä laskelmassa esitettiin. Arvio olisi keskileveysasteilla 10-20°C, eli kesällä keskimääräinen lämpötila ei laskisi pakkasen puolelle.   Paikallisesti lämpötila voisi kuitenkin pudota jopa 30°C, mikä tarkoittaisi tukevaa pakkasta.

Lisäksi artikkelissa oli nyt mukana arvioita sademäärien kehityksestä. Kyllä: nekin menisivät sekaisin.

Jos siis alkuperäinen kauhukuva ydintalvesta oli hieman väärä, ei tarkennettu kuvakaan ole mitenkään mieltä ylentävä. Tämä kannattaa pitää mielessä, kun pohtii sitä, että maailmassa on edelleen riittävästi ydinaseita saamaan aikaan maailmanlaajuisen tuhon. 

Hän pelasti maailman vuonna 1983

To, 08/06/2015 - 00:47 Jari Mäkinen

Päivän kuvaYdinpommiteema jatkuu toisen päivän kuvan verran, sillä tänään muistellaan täsmälleen 70 vuotta sitten tapahtunutta ensimmäistä ydinaseen käyttöä sodassa: ydinpommi pudotettiin Hiroshimaan 6.8.1945. Toinen podotettiin Nagasakiin 9.8.1945. Noin 200 000 ihmistä kuoli, Japani antautui ja toinen maailmansota päättyi.

Sen jälkeen alkoi pian kylmä sota ja sen myötä myös ydinaseiden kehitys kiihtyi. Paitsi niiden kehitys, niin myös niiden valmistaminen sekä kaiken ydinsotaan liittyvien laitteiden rakentaminen.

1960-luvulle tultaessa suurvalloilla oli pommikoneita ja pian myös mannertenvälisiä ohjuksia, joilla ne pystyivät tuhoamaan totaalisesti paitsi toisensa, niin samalla koko maapallon.

Kummallakin puolella odotettiin sormi punaisella napilla hyökkäystä, ja oli oikeastaan ihme, ettei kumpikaan käynnistänyt sotaa vahingossa.

Tosin se oli hyvin lähellä 26. syyskuuta 1983. Neuvostoliitto havaitsi satelliiteillaan maata kohti lähestyviä Yhdysvaltain ohjuksia ja valmistautui täysimittaiseen vastaiskuun. Ohjuspatterit, ydinpommikoneet ja korkein sotilasjohto sekä Kreml olivat valmiudessa, mutta kaikki odottivat Stanislav Jevgrafovits Petrovin käskyä: hän oli vastuussa varhaisvaroitusjärjestelmän hälytysten seurannasta ja jos hän olisi menettänyt tuolloin malttinsa, olisi maapallon – ja samalla Suomen – tulevaisuus ollut täysin toisenlainen.

Jos hän olisi sanonut ”da”, olisi Neuvostoliitto iskenyt Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan, ja sieltä olisi tullut samalla mitalla takaisin. Ydinsodassa ei olisi ollut voittajia.

Petrov tiesi sen, ja siksi hän katsoi epäuskoisena näyttöruuduilla maataan lähestyviä ohjuksia bunkkerissaan Moskovan luona. Tieto lähestyvistä ohjuksista tuli Neuvostoliiton ohjusvalvontasatelliiteista, jotka havaitsivat ensin yhden ja sitten useampia, lopulta neljä.

Koska satelliittien havainnot olivat toisinaan olleet epäluotettavia, Petrov halusi saada varmistuksen vielä tutka-asemilta, vaikka silloin ohjukset olisivat olleet enää vain minuuttien päässä kohteistaan; kauaksi näkevä tutka ei ollut tuolloin toiminnassa.

PetrovLisäksi Petrov päätteli: jos USA olisi todellakin halunnut tehdä ensi-iskun, miksi se olisi laukaissut vain pari ohjusta? Ne saisivat vain aikaan vastaiskun, mihin vastaamiseen menisi aikaa ja todennäköisesti neuvosto-ohjukset ennättäisivät ensin tuhoamaan amerikkalaistukikohtia. Jos isku olisi ollut siis todellinen, olisi ohjuksia pitänyt olla satoja.

Siksi Petrov katsoi pitkien minuuttien ajan havaittujen ohjusten lähestymistä, mutta ei vahvistanut niiden olemassaoloa – vaikka linjojen päässä jo odotettiin sormet napeilla. Hän odotti varmistusta, sillä jos ohjukset olisivat todellisia, ei lopputulos olisi juurikaan erilainen, mikäli vastaisku lähtisi hieman myöhässä.

Pian tutka-asemat vahvistivat epäilykset. Mitään ei ollut tulossa, ohjuksia ei ollut olemassa. Kyseessä oli väärä hälytys. Kaikki huokaisivat helpotuksesta, ja kenties syvimpään huokaisi Petrov. Hän ei tehnyt virhettä, vaan pelasti maapallon.

Myöhemmin kävi ilmi, että hälytys johtui erittäin harvinaisesta tilanteesta, missä Auringon valo osui satelliitteihin omituisesti. Osatekijöinä olivat korkealla olleet pilvet sekä satelliittien käyttämät erittäin soikeat kiertoradat.

Kyseessä on tiettävästi kaikkein vaarallisin kylmän sodan aikana tapahtunut tilanne, jonka johdosta täysimittainen ydinsota oli erittäin lähellä. Petrovin kylmähermoisuuden ja analyyttisuuden ansiosta maapallo sai lisäaikaa; samalla todistettiin jälleen kerran, että armeija ei ole oikea paikka sotahulluille.

Kiitos, Stanislav Petrov – sinun ansiostasi 26. syyskuuta 1983 ei ole maailmantuhon merkkipäivä.

Sinulle kuuluisi Nobelin rauhanpalkinto!

 

Kuva: Kuvakaappaus Petrovista kertovasta RT:n ohjelmasta.

“Kolme minuuttia tuomiopäivään”

To, 01/22/2015 - 23:11 Toimitus

Etenkin kylmän sodan aikaan kuuluisaksi tullut ns. Tuomiopäivän kello on edelleen käynnissä, ja sitä hilattiin tänään kaksi minuuttia eteenpäin. Nyt se on kolme minuuttia vaille puolenyön, eli hetken, jolloin ihmiskunta tuhoaisi itse itsensä.

Kellon viisareita vääntäää amerikkalainen yditutkijoiden tiedotuslehti Bulletin of the Atomic Scientist, joka otti Chicagon yliopistossa sijaitsevan kellotaulun käyttöön vuonna 1947 osoittamaan sitä, kuinka lähellä koko ihmiskunnan tuhoava ydinsota on. Nyttemmin itsetuhoon on otettu huomioon muitakin seikkoja kuin globaali ydinsota.

Näin oli esimerkiksi tällä kerralla: ryhmän johtaja Kennette Benedict kertoi syiksi viisarin siirtämiseen ilmastonmuutoksen vakavuuden, maailman ydinaseiden modernisoinnin niiden hävittämisen sijaan sekä maailmanpolitiikassa lisääntyneen jännityksen.

Tätä lähempänä puoltayötä kello on ollut vain kerran, vuonna 1953, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailivat keskenään vetypommin kehittämisessä.

68 vuotta kellopeliä

Kun kello ottiin käyttöön kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1947, asetettiin se osoittamaan hetkeä seitsemän vaille puolenyön, siis klo 23:53. Sen jälkeen kellonaikaa on muutettu 21 kertaa, viimeksi tammikuussa 2012, jolloin viisaria siirrettiin minuutilla eteenpäin aikaan 23:55.

Hetkelliset ajankohtaiset jännitteet tai tapahtumat eivät vaikuta viisarien asentoon, vaan Bulletin of the Atomic Scientists -julkaisun “Tiede- ja turvallisuuslautakunta” kokoontuu kahdesti vuodessa keskustelemaan olisiko kellonaikaa syytä muuttaa. Jotta tuomiopäivän kello ei menettäisi arvoaan, muutetaan sen asentoa vain painavista syistä ja harvoin.

Kauimpana isoviisari on ollut pystyasennosta vuonna 1991, kun START-sopimuksen syntymisen liennytys sai kellon ottamaan takapakkia asentoon 23:43.

Kelloa pidetään myös hieman synkkämielisenä ja pessimistisenä, mutta siihen on looginen syynsä: lautakunnan toimeksiantona on ottaa huomioon synkkiä tulevaisuuskuvia ja teorettista mahdollisuutta niiden toteutumiseen; miellyttäviä tai muuten positiivisia maailmanloppuja ei juuri ole. Toisaalta kannattaa ottaa huomioon se, että esimerkiksi ilmastonmuutoksen aikaansaama uhka ei ole yhtä dramaattinen kuin vaikkapa ydinsodan tuhot. Niinpä jos kello näyttäisi joskus puoltayötä, osoittaisi se lähinnä apokalypsin olevan täysin mahdollisen.

Kelloaika itsessään ei onneksi saa aikaan tuhoa.

Toivottavasti.