jäkälä

Tiedetöppäysjoulukalenteri 17: Nylanderin jäkäläpäähänpinttymä

Ti, 12/17/2019 - 07:49 Jari Mäkinen
William Nylander ja jäkälää joulukehyksessä

Simon Schwendener (1829 – 1919) oli sveitsiläinen kasvitieteilijä, joka esitti ensimmäisenä kunnollisen ja oikeaksi osoittautuneen selityksen jäkälistä. Hän ei ole tämän tarinan päähenkilö.

-

Jäkälät (Lichenes) on symbioottinen eliöryhmä, joka koostuu sienestä ja mikroskooppisista viherlevistä tai syanobakteereista. Jäkälälajeja arvioidaan olevan noin 17 500–20 000, joista Suomessa esiintyy noin 1 500 lajia.

Jännää jäkälissä on se, että niiden sieniosakkaat voivat lisääntyä suvullisesti. Itiöt syntyvät kotelomaljoissa tai -pulloissa. Koska oikean leväosakkaan muodostaminen uudeksi jäkäläksi voi olla varsin vaikeaa, suosivat useat jäkälät suvutonta lisääntymistä: tyypillinen lisääntymistapa on jäkälän pienten palasten leviäminen tuulen mukana. Näissä paloissa on sienirihmastoa ja leväsoluja, jotka voivat jatkaa elämäänsä ja kasvaa muualla.

1800-luvun puolivälissä jäkälät olivat kuitenkin mysteeri. Simon Schwendener tutki mikroskoopilla suuren määrän erilaisia jäkäliä, leviä ja sieniä sekä seurasi niiden kehittymisestä, kunnes päätyi hypoteesiinsa jäkälien kaksijakoisesta olemuksesta vuonna 1867.

Se ei saanut aikanaan paljoakaan suosiota, vaikka se on jälkikäteen todettu oikeaksi.

Tämän tarinan töppäys ei siis ole Schwendenerin ajatus siitä, että jäkälä koostuu levästä tai syanobakteerista ja sienestä, vaan se, kuinka ponnekkaasti tunnetutkin tutkijat vastustivat aikanaan Schwendenerin hypoteesia.

Eräs nimekkäimmistä vastustajista oli Helsingin yliopiston ensimmäinen kasvitieteen professori William Nylander, aikansa jäkälätuntija-auktoriteetti.

Nylander tutki jäkälien esiintymistä eri puolilla maailmaa ja erikoistui trooppisten alueiden jäkäliin. Kaikkiaan hänen arvioidaan kuvanneen noin 3 000 jäkälälajia tai -muotoa. Hänen julkaisujensa kokonaismäärä on yli 300, ja julkaisut käsittävät yli 4 000 sivua.

Kasvitieteellinen museo Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa

Nylander muutti 1863 vapaaksi tutkijaksi Pariisiin, missä hän keräsi valtavan jäkäläkokoelman. Nyt sitä säilytetään Helsingin yliopiston alaisen Luonnontieteellisen keskusmuseon Kasvimuseon (kivirakennus taka-alalla) sieniosastolla, ja se käsittää yli 51 000 näytettä.


 

Kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta Nylander ei siis suostunut uskomaan Schwendenerin teoriaa jäkälistä, koska se oli niin maalaisjärjen vastainen. Suomalaistutkija ei itse asiassa vain vastustanut teoriaa, vaan myös katkaisi pitkätkin yhteytensä kollegoihinsa, jotka kannattivat Schwendenerin teoriaa tai eivät vastustaneet sitä riittävän selvästi.

No, Nylander oli muutenkin hieman hankala tyyppi, sillä hän oli muissakin asioissa kahnauksissa lähes kaikkien muidenkin kanssa. Hän oli omahyväinen askeetti, joka eli hyvin vähällä ruoalla eikä kuunnellut musiikkia tai lukenut kirjallisuutta.

Tunnetuin Nylanderin vihan kohteeksi joutunut tutkija oli ranskalainen Louis Pasteur.

Hänen kerrotaan todenneen, että ”jos minulla olisi itsestäni yhtä huono käsitys kuin muilla ihmisillä on minusta, ehkä en jaksaisi elää päivääkään, mutta jos he taas tietäisivät, että olen älykkäämpi, etevämpi ja miellyttävämpi kuin he kuvittelevat, he hämmästyisivät ja inhoaisivat minua vielä enemmän, koska tulisivat kateellisiksi.”

Tämän tarinan opetus on kuitenkin se, että vaikka nimekäskin tutkija asettuu poikkiteloin monien muiden hyväksymää teoriaa vastaan, niin totuus voittaa lopulta.

Tässä tapauksessa monet muut kasvitieteilijät, kuten Heinrich Anton de Bary, Albert Bernhard Frank, Melchior Treub ja Hermann Hellriegel suhtautuivat aluksi epäillen Schwendenerin hypoteesiin, mutta huomasivat pian sen pitävän paikkansa. 

Viimein vuonna 1939 kaikki epäilykset hälvenivät, kun Eugen Thomas julkaisi tuloksensa jäkälillä tekemistään lisääntymistutkimuksista.

Kenties silloin Nylanderkin kääntyi haudassaan.

-

Lue lisää jäkälistä Suomen jäkäläoppaasta, joka voitti Tieto-Finlandian vuonna 2011. Kirjasta on myös englanninkielinen versio. Kirjan voi tilata kätevästi vaikkapa täältä.

Tiedetöppäysjoulukalenteri

Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.

Kaikki avautuneet luukut ovat täällä.

Uppoudu rupijäkälään!

Ma, 06/29/2015 - 11:05 Toimitus

Soili Stenroos (toim):
Suomen rupijäkälät

Harvoin tulee eteen kirjaesittelyä, joka vetää puoleensa samalla tavalla kuin tämä: Suomen rupijäkälät!

Jäkälien maailma on laaja ja monilta osin vielä tutkimaton. Ne ovat sienestä ja pienistä viherlevistä tai syanobakteereista koostuvia kasvustoja, jotka siis edustavat kahden eliölajin onnellista (?) yhteiselämää. Maapallolla on jäkäliä lähes joka puolella, ja niitä tunnetaan yli 15000 erilaista. Näistä Suomessa esiintyy noin 1500.

Erityisen jänniä ovat rupijäkälät – eivätkä vain roisilta vaikuttavan nimensä vuoksi. Ne ovat sienimaailman selviytyjiä. Monet niistä ovat sopeutuneet ankariin elinympäristöihin, kuten kuiville ja paahteisille kallioille joilla mikään muu ei kasva. Lähes kaikki Suomen paljaalta näyttävät kivet ja kalliot ovatkin todellisuudessa rupijäkälien peittämiä. Rupijäkälät ovat kuitenkin erikoistuneet omaan elinympäristöönsä yleensä varsin tiiviisti ja viihtyvät usein vain tietyllä kasvualustalla.

Suomen rupijäkälät -kirja esittelee nimensä mukaisesti rupijäkäliä jaon ensimmäinen niihin keskittynyt suomenkielinen opas. Lajeja esitellään yhteensä 300 ja tämän lisäksi kirjasta löytyy ajantasainen luettelo kaikista Suomen jäkälistä ja jäkälillä kasvavista sienistä. Jokaisesta esitellystä lajista on kirjassa kookas valokuva.

”Päivitetty lista tulee tarpeeseen, sillä monien jäkälien nimet ja sukulaisuussuhteet ovat ehtineet muuttua sitten edellisen julkaistun listan vuodelta 1997. Uusia lajejakin löydetään jatkuvasti”, kertoo kirjan päätoimittaja professori Soili Stenroos Helsingin yliopiston Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.

Rupijäkälät kiinnittävät harvan huomion. Tarkemmin katsottuna kivien ja kasvien pintoja kuitenkin peittää upea mosaiikkimainen muotojen ja värien kirjo: ilman rupijäkäliä luonnon värimaailma olisi paljon yllätyksettömämpi.

Rupijäkäliin tutustumisen voi helpoiten aloittaa sukutasolta, sillä kirja kertoo niin sukujen kuin lajienkin tuntomerkit. Lisäksi teos opastaa tunnistamaan lajeja niiden kasvupaikkojen ja kemiallisten reaktioiden avulla sekä antaa vinkkejä rupijäkälien keräämiseen ja valokuvaukseen. Kirja sopiikin hyvin sekä ammattilaisille että harrastajille.

”Toivon, että teos herättää lukijoissa innostuksen näihin pieniin mutta kauniisiin jäkäliin. Niiden varalta kannattaa pitää silmänsä auki niin kaupungeissa kuin aarniometsissäkin”, Stenroos kannustaa.

Kirjahanke on saanut rahoitusta ympäristöministeriön PUTTE-ohjelmasta (Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma).

Kirja on ilmestynyt 17.6. ja on jatkoa Tieto-Finlandian 2011 voittaneelle Suomen Jäkäläoppaalle.

Tiedetuubi ei ole vielä lukenut kirjaa, vaan yllä oleva teksti pohjautuu Luonnontieteellisen keskusmuseon lähettämään tiedotteeseen. Arvostelemme teoksen mahdollisimman pikaisesti.