Galaktinen napakymppi Markus Hotakainen Ke, 05/02/2025 - 09:56
Kuva: NASA / ESA / Imad Pasha (Yale University) / Pieter G. van Dokkum (Yale University)
Kuva: NASA / ESA / Imad Pasha (Yale University) / Pieter G. van Dokkum (Yale University)
Kuva: NASA / ESA / Ralf Crawford (STScI)
Kuva: NASA / ESA / Ralf Crawford (STScI)

Mitä tapahtuu, kun galaksit kolaroivat nokikkain? Avaruuteen lähtee leviämään renkaita samaan tapaan kuin lammen pintaan, kun veteen heittää kiven. Mittakaava vain on hieman toisenlainen.

Hubble-avaruusteleskoopin ja Havaijilla sijaitsevan kymmenmetrisen Keck-kaukoputken havainnot paljastavat, että LEDA 1313424 -galaksiin on osunut toinen, pienempi galaksi. Kosmisessa aikaskaalassa törmäys on tapahtunut ihan äskettäin, vain noin 50 miljoonaa vuotta sitten.

Kolaroinnin seurauksena lempinimellä ”Napakymppigalaksi” tunnetun tähtijärjestelmän ympärillä ja sisällä on kaikkiaan yhdeksän samankeskistä rengasta. Sen lisäksi siitä kurkottaa ohut, mutta hyvin pitkä, noin 130 000 valovuoden mittainen kaasukieleke törmäyksen toiseen osapuoleen, kuvassa nuolella merkittyyn sinisävyiseen kääpiögalaksiin. 

Vastaavia rengasmuodostelmia tunnetaan muissakin galakseissa, mutta aiemmin tunnetuissa tapauksissa niitä on havaittu enimmillään kolme. Yhdeksän rengasta on siis uusi ennätys. 

Kuva: NASA / ESA / Ralf Crawford (STScI)

Suureen lukumäärään vaikuttaa se, että törmäys on suhteellisen tuore: sen jäljet eivät vielä ole ehtineet kadota näkyvistä. 

Renkaat ovat syntyneet, kun kohtisuoraan isomman galaksin läpi kulkenut seuralainen on saanut tähtienvälisen aineen kasautumaan osumakohdasta loittoneviksi aalloiksi. Niiden kohdalla on alkanut syntyä tiuhaan tahtiin uusia tähtiä, jotka saavat renkaat erottumaan.

Kalojen tähdistön suunnassa 567 miljoonan valovuoden etäisyydellä sijaitseva LEDA 1313424 on paljon Linnunrataa suurempi. Sen läpimitta on noin 250 000 valovuotta, kun oman kotigalaksimme halkaisija on ”vain” noin 100 000 valovuotta.

Kuva: NASA / ESA / Ralf Crawford (STScI)

Linnunrata on parhaillaan törmäyskurssilla Andromedan galaksin kanssa. Kolari on odotettavissa noin 4,5 miljardin vuoden kuluttua. Siitä ei kuitenkaan ole seurauksena samanlaisia renkaita kuin Napakymppigalaksissa, vaan toisiinsa osuessaan galaksit sulautuvat yhteen ja muodostavat jättimäisen ellipsigalaksin. 

 

Tätä kuvaa Andromedan galaksista otettiin vuosikymmenen ajan Toimitus La, 18/01/2025 - 22:08
Andromedan galaksi
Andromedan galaksi

Tässä on valokuva, jonka ottamiseen kului yli 10 vuotta: suurimmassa ja tarkimmassa koskaan Andromedan galaksista tehdyssä mosaiikkikuvassa on yli 600 yksittäistä kuvaa. Siinä on 200 miljoonaa tähteä ja 2,5 miljardia pikseliä.

Hubble-avaruusteleskooppi vietiin avaruuteen huhtikuussa 1990, eli se on ollut toiminnassa kohta 35 vuoden ajan. 

Näinä vuosikymmeninä yksi sen kohteista on ollut Andromedan galaksi (M31), jonka voi nähdä sopivan pimeässä paikassa myös paljain silmin heikkona, sumumaisen sikarin muotoisena kohteena taivaalla.

Sata vuotta sitten tähtitieteilijä Edwin Hubble – jonka mukaan teleskooppikin on nimetty – osoitti ensimmäisenä, että Andromedan galaksi oli itse asiassa kaukana meidän oman Linnunradan galaksin ulkopuolella. Se oli mullistus maailmankuvassamme, sillä sitä ennen tähtitieteilijät olivat ajatelleet, että Linnunrata on kaikki mitä on. Se on koko maailmankaikkeus.

Matkaa Andromedan galaksiin on noin 2,5 miljoonaa valovuotta, eli se on noin 25 Linnunradan halkaisijan päässä meistä. Nyt tiedämme, että galakseja on valtavan hurjan paljon enemmän ja paljon, paljon kauempanakin.

Nyt julkaistun mosaiikkikuvan ottaminen alkoi voin vuosikymmen sitten Panchromatic Hubble Andromeda Treasury (PHAT) -hankkeena. Kuvia otettiin hakdella Hubblen kameralla (Advanced Camera for Surveys ja Wide Field Camera) lähiultravioletin, näkyvän ja lähi-infrapunaisen aallonpituuksien alueella. 

Kohteena oli tuolloin Andromedan pohjoinen puolikas.

Sen jälkeen tuli Panchromatic Hubble Andromeda Southern Treasury (PHAST) -hanke, jonka puitteissa samoilla kameroilla kuvattiin lisäksi noin 100 miljoonaa tähteä Andromedan eteläiseltä puolelta. 

Yhdessä nämä kattavat koko Andromedan, joka nähdään hyvin levymäisenä aika hyvin suoraan sivusta; naapurimme on kallistunut 77 asteen kulmassa meihin. 

Kuvissa olevien noin 200 miljoonan tähden iät, massat ja alkuaineiden peruskoostumukset on saatu nyt kartoitettua.

Eteläinen puoli on itse asiassa jännempi kuin pohjoinen puoli, koska se kertoo paljon siitä, miten Andromedan galaksi on syntynyt. Todennäköisesti Andromeda on yhdistynyt yhden tai useamman galaksin kanssa. Hubblen kuvan avulla voidaan haarukoida nyt erilaisia hahmotelmia yhdistymishistoriasta ja galaksin levyn kehityksestä.

Vaikka Linnunrata ja Andromeda syntyivät todennäköisesti suunnilleen samaan aikaan useita miljardeja vuosia sitten, havaintoaineisto osoittaa, että niillä on hyvin erilaiset kehityshistoriat, vaikka olemme naapureita.

Andromedassa näyttää olevan enemmän nuorempia tähtiä. Galaksia on todennäköisesti ryöpytelty lähihistoriassa enemmän kuin meitä, ja syyllinen voi olla pienempi kiertolaisgalaksi Messier 32.

Se on puolestaan nyt kuin spiraaligalaksin riisuttu ydin, joka saattaa olla vuorovaikuttanut Andromedan kanssa menneisyydessä, ja se on menettänyt tähtiään ja kaasuaan tässä kosmisessa kolarissa. 

Vaikka kuvassa on nyt hieman yli 200 miljoonaa tähteä, ne ovat vain noin oman Aurinkomme kirkkautta kirkkaampia tähtiä. Kaikkiaan Andromedan galaksissa arvioidaan olevan jopa biljoona tähteä.

Kuvattavaa siis riittää Hubblen seuraajalle, JWST-teleskoopille.

 

Juttu perustuu ESA/Hubble -tiedotustoimiston tiedotteeseen.

Otsikkokuva: NASA, ESA, B. Williams (University of Washington)

Einsteinin rinkeli Markus Hotakainen Ti, 07/01/2025 - 13:13
Einsteinin rengas Vesikäärmeen tähdistössä. Kuva: ESA/Hubble & NASA, D. Erb
Einsteinin rengas Vesikäärmeen tähdistössä. Kuva: ESA/Hubble & NASA, D. Erb

Hubble-avaruusteleskoopilla on kuvattu Vesikäärmeen tähdistön suunnalla sijaitseva jokseenkin täydellinen Einsteinin rengas. 

 

Vaikka ilmiö on yksi Albert Einsteinin kehittämän yleisen suhteellisuusteorian ennusteista, reilumpaa olisi nimittää sitä Einsteinin-Chwolsonin renkaaksi. Vuonna 1924 venäläis/neuvostofyysikko Orest Chwolson julkaisi Astronomische Nachrichten -tiedelehdessä artikkelin, jossa tarkasteli gravitaation aiheuttamaa ”haloilmiötä”.

Suhteellisuusteorian ensimmäinen vankka todiste oli valon taipuminen Auringon gravitaation vaikutuksesta. Vuonna 1919 Arthur Eddingtonin johdolla kuvattiin täydellistä auringonpimennystä, jolloin Kuun peittämän Auringon lähellä erottuneiden tähtien paikat näyttivät hieman muuttuneen teorian ennustamalla tavalla.

Hubblen kuvassa valoa taivuttaa Auringon sijasta renkaan keskellä oleva galaksi. Sitä ympäröi paljon kaukaisemman, yli 11 miljardin valovuoden etäisyydellä sijaitsevan galaksin vääristynyt kuvajainen. Kun galaksin valo aloitti ammoin pitkän taivalluksensa, maailmankaikkeudella oli ikää vain noin 2,5 miljardia vuotta. 

Tällaisten gravitaatiolinssien avulla pystytään tarkastelemaan hyvin kaukaisia tähtijärjestelmiä, joita ei muuten saataisi suurillakaan kaukoputkilla erottumaan kuin pieninä utuläikkinä. 

Nyt se on varmaa: Hubblen avaruusteleskoopin seuraaja viivästyy taas

JWST:n aurinkosuoja

Kuten kerroimme jo pari kuukautta sitten, on Hubble-avaruusteleskoopin seuraaja James Webb -avaruusteleskooppi vaikeuksissa. Tai siis muuta ongelmaa ei enää ole, kuin että sen saaminen laukaisukuntoon vie pelättyäkin enemmän aikaa. Kuten epäviralliset tiedot jo vihjasivat, on nyt tavoitteena kevät 2020.

1960-luvulla avaruuajan alussa Nasaa johtaneen James Webbin mukaan nimetty uusi avaruusteleskooppi on upea laite. 

Ja kuten aika usein upeat avaruuslaitteet ovat, on JWST myös monimutkainen ja kallis. Tähän mennessä se on kallein Nasan hanke, kun mukaan ei lasketa Kansainvälistä avaruusasemaa. Vaikka mukana kustannuksia jakamassa ovat Euroopan avaruusjärjestö ja Kanada, on pelkästään amerikkalaisille veronmaksajille tulevassa hintalapussa nyt yli kahdeksan miljardia dollaria.

Ei ihme, että ennen kaikkea Yhdysvaltain hallituksen tilitarkastajat ovat seuranneet menoa viime aikoina tarkasti.

Kun JWST oli lähellä tulla peruutetuksi vuonna 2011 (jo sitä ennen olleiden viivytysten ja budjettiylitysten vuoksi), asetettiin tuolloin hankkeelle tämä kahdeksan miljardin dollarin katto. Tuskin kukaan ehdottaa teleskoopin jättämistä Maahan tämän kaiken jälkeen pienen ylityksen vuoksi, mutta nipotusta on tiedossa.

Viime aikoina lopullinen, varsinainen avaruuteen laukaistava teleskooppi on käynyt läpi tiukkoja testejä ensin Nasan Goddardin avaruuslentokeskuksessa, sitten Houstonissa Johnsonin avaruuskeskuksessa ja lopulta Kaliforniassa Northrop Grumman -yhtiön puhdastiloissa, missä teleskooppiosaan sitä odotti myös erikseen testattu avaruusalusosa – se, mikä pitää optiikasta ja havaintolaitteista koostuvan teleskoopin suunnassa ja toiminnassa avaruudessa.

Testit ovat menneet muuten hyvin, paitsi että niiden aikana on löydetty vikoja, joiden korjaamiseen on mennyt hieman enemmän aikaa kuin toivottiin. On normaalia, että tämän kokoisesta laitteesta löytyy pieniä vikoja; voisi jopa sanoa, että ellei mitään löytyisi, kannattaisi olla huolissaan.

JWST:n tapauksessa kuitenkin vikojen korjaaminen on vaatinut suurien osien purkamista ja uudelleen kasaamista, sekä jälleen kerran testaamista.

Erityisen paljon aikaa on mennyt aurinkosuojan kanssa. Se on viidestä kerroksesta koostuva varjo, joka ponnahtaa auki täyteen kokoonsa vasta avaruudessa. Se on avattu täyteen mittaansa, aivan kuten tapahtuu avaruudessa, mutta sen saaminen takaisin tarkasti laskostettuun pakettiin on vienyt kuukausikaupalla ylimääräistä aikaa. 

Lisäksi varjoon on tehty pieniä korjauksia ja siksi se on avattu – ja pakattu ylimääräisen kerran.

JWST:n aurinkosuoja
Uuden avaruusteleskoopin aurinkosuoja on jotakuinkin tenniskentän kokoinen.

 

Jo tätä ennen testaaminen oli noin neljä kuukautta myöhässä, ja siksi laukaisua avaruuteen oli lykätty vuoteen 2019. Sitä ennen laukaisua suunniteltiin jo tämän vuoden lokakuulle, mutta nyt tavoitteena on virallisesti "aikaisintaan" toukokuu 2020.

Seuraavaksi osat liitetään toisiinsa, ja sen kuluessa varmasti tulee eteen vielä hankaluuksia. Niinpä Nasa päätti antaa hankkeelle lisäaikaa, jotta työtä ei tarvitse tehdä liian nopeasti; on parempi viivyttää jo viipynyttä teleskooppia vielä vähän sen sijaan että riskeerattaisiin sen toiminta liialla kiireellä.

JWST on nykyiseen Hubbleen verrattuna paljon parempi ja suurempi. Sen mosaiikkimainen peili on halkaisijaltaan yli kolme kertaa leveämpi kuin Hubblen yhdestä osasta koostuva, avaruussukkulan rahtiruuman koon mukaan tehty peili. Uusi teleskooppi on myös viritetty havaitsemaan paremmin näkyvän valon lisäksi infrapunasäteilyä – sitä kun maanpäälliset kaukoputket näkevät heikonlaisesti ilmakehän vuoksi.

Siinä missä Hubble kiertää Maata ja suunniteltiin sellaiseksi, että astronautit voivat sitä huoltaa avaruussukkulan avulla, viedään JWST noin 1,5 miljoonan kilometrin päähän maapallosta ns. Lagrangen pisteeseen. Siellä se pystyy tekemään paremmin havaintoja, mutta sen huoltaminen laukaisun jälkeen on hyvin hankalaa. Siksi JWST on tehty sellaiseksi, ettei siihen täydy kajota enää laukaisun jälkeen. 

JWST laukaistaan avaruuteen eurooppalaisella Ariane 5 -kantoraketilla, jonka suuri rahtikuorma oli suunnittelun alkaessa levein ja tilavin käytössä olleista kantoraketeista. Mikäli hanke viivästyy tästä vielä edelleen, on mahdollista, että raketti täytyy vaihtaa toiseen. Ariane 5 korvataan nimittäin noihin aikoihin uudella Ariane 6:lla, joka ei ole yhtä voimakas. 

Voi olla, että SpaceX on jo postittamassa Falcon Heavyn esitteitä Nasalle – sen käyttäminen kun saattaisi auttaa budjettipuolella, koska sen käyttäminen on nähtävästi paljon edullisempaa kuin nykyisten isojen kantorakettien.

Piirros JWST:stä avaruudessa.

Mieletön musta aukko löytyi ihan vikapaikasta

NGC 1600
NGC 1600

Tähtitieteilijät ovat löytäneet yhden kaikkien aikojen suurimmista tunnetuista mustista aukoista. Sillä on massaa 17 miljardin Auringon verran, mikä ei riitä ennätysten rikkomiseen, mutta sen sijaintipaikka on erikoinen.

Supermassiivinen musta aukko on keskellä galaksia, joka sijaitsee varsin autiolla avaruuden alueella. Tähän mennessä miljardeja kertoja Aurinkoa massiivisemmat mustat aukot ovat löytyneet hyvin suurista galakseista, jotka ovat tiheillä, galaksirikkailla seuduilla.

Esimerkiksi massiivisin tunnettu, 21 miljardin Auringon massainen musta aukko on Coman galaksijoukossa, johon kuuluu yli tuhat galaksia.

"Vastikään löydetty superiso musta aukko on keskellä massiivista ellipsigalaksia NGC 1600, joka sijaitsee kosmisilla syrjäseuduilla, vain noin 20 galaksin muodostamassa pienessä ryhmässä", kertoo tutkimusta johtanut Chung-Pei Mak.

Vastaavia ryhmittymiä on noin 50 kertaa enemmän kuin Coman joukon kaltaisia jättimäisiä keskittymiä. Jos sellaisissakin voi piileskellä hyvin massiivisia mustia aukkoja, niiden lukumäärä on paljon arveltua suurempi.

Tutkijat olivat myös yllättyneitä siitä, että mustan aukon massa on kymmenen kertaa suurempi kuin itse galaksin massa antoi olettaa. Aiemmin on tultu siihen tulokseen, että mustan aukon ja galaksin keskuspullistuman massan välillä on tietty riippuvuussuhde. Nyt näyttää siltä, että se ei välttämättä pädekään – ei ainakaan tässä tapauksessa.

 

 

Nyt löytyneen, noin 200 miljoonan valovuoden etäisyydellä sijaitsevan mustan aukon massan arvellaan muodostuneen yhteentörmäyksen seurauksena. Kun lähettyvillä oli enemmän galakseja, kahden galaksin sulautuessa yhteen niiden keskustoissa piileksivät aukot jäivät kiertämään toisiaan. Lopulta ne törmäsivät toisiinsa, jolloin tuloksena oli poikkeuksellisen massiivinen musta aukko.

Ennen törmäystään aukkopari ehti tehdä laajaa tuhoa kotigalaksissaan. Osa liian lähellä osuneista tähdistä päättyi aukkojen syövereihin, mutta osa sai lisävauhtia ja karkasi galaksin keskiosista, kenties koko galaksista. Tutkijoiden mukaan tällä tavoin paenneiden tähtien määrä vastaa 40 miljardia Aurinkoa eli suunnilleen Linnunradan kiekon massaa.

Aukkoparin yhdistyttyä yhdeksi massiiviseksi aukoksi se ahmi ympäristön kaasua ja tähtiä, mikä teki siitä entistä massiivisemman, ja samalla galaksista kirkkaan kvasaarin. Sittemmin aukolta loppui syötävä ja nyt se viettää rauhaisaa hiljaiseloa.

Jättiaukosta kerrottiin Hubble-avaruusteleskoopin uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Nature-tiedelehdessä (maksullinen). 

Kuvat: NASA/ESA/C.-P. Ma (University of California, Berkeley); NASA/ESA/D. Coe, J. Anderson, R. van der Marel (STScI) [taiteilijan näkemys]

 

 

 

Aurinko kuin kirppu: Hubble kuvasi jättiläistähtiä

R136
R136

R136 on avoin tähtijoukko naapurigalaksissamme Suuressa Magellanin pilvessä. Sen sisuksissa lymyää yli 100 kertaa Aurinkoa massiivisempia tähtiä.

Tähtijoukolla on läpimittaa vain muutamia valovuosia ja se sijaitsee Tarantella-sumussa. Etäisyyttä sillä on 170 000 valovuotta, joten ihan lähitähdistä ei ole kyse.

Yhdistämällä Hubble-avaruusteleskoopin näkyvän valon kameralla ja spektrografilla tehdyt havainnot tutkijat ovat saaneet selvitettyä, millaisista tähdistä joukko koostuu. Jo aiemmin on tiedetty, että voimakkaasti ultraviolettialueella (kuva alla) säteilevät tähdet ovat suuria, mutta nyt selvisi niiden todellinen koko ja runsaus.

 

 

Joukossa on tusinoittain tähtiä, joiden massa on yli 50-kertainen Aurinkoon verrattuna, mutta niiden lisäksi siihen kuuluu yhdeksän jättiläistä, jotka ovat vielä tuplasti massiivisempia: Aurinkoon verrattuna yli satakertaisia. Niiden yhteenlaskettu kirkkaus on noin 30 miljoonaa kertaa suurempi kuin Auringon.

Paul Crowther ryhmineen totesi jo vuonna 2010, että R136-joukossa on neljä tähteä, joiden massa on yli 150-kertainen Aurinkoon verrattuna. Nyt siis löytyi viisi lisää, jotka ovat yli 100 kertaa Aurinkoa massiivisempia. Toistaiseksi ei tiedetä, miten näin massiivisia tähtiä voi syntyä.

"On esitetty, että nämä hirviöt olisivat tulosta pienempien lähekkäisten kaksoistähtien sulautumisesta yhteen. Sillä perusteella, mitä tiedämme tällaisista massiivisista sulautumisista, ne eivät voi selittää kaikkia R136:n massiivisia tähtiä, joten ilmeisesti sellaisia tähtiä voi syntyä normaalin tähtien syntyprosessin seurauksena", arvelee tutkimuksessa mukana ollut Saida Caballero-Nieves.

Tähtijoukko on nuori eikä sen jäsenille ennusteta kovin pitkää ikää. Jättiläistähdet syytävät ainetta avaruuteen Maan massan verran kuukaudessa, joten ne kutistuvat kaiken aikaa. 

Massanmenetys ei kuitenkaan ole syy niiden lyhytikäisyyteen, vaan suuri massa: mitä isompi tähti, sitä kiivaammin se kuluttaa käytettävissä olevaa fuusioreaktioiden "polttoainetta". Näiden jättiläisten elinajanodote on vain pari miljoonaa vuotta.

Tutkimuksesta kerrottiin Hubblen uutissivuilla ja se julkaistaan Monthly Notices of the Royal Astronomical Society -tiedelehdessä.

Kuvat: NASA/ESA/P. Crowther (University of Sheffield); ESA/Hubble/NASA/K.A. Bostroem (STScI/UC Davis) [ultraviolettikuva]

 

 

Maailmankaikkeuden etäisyysennätys meni jälleen uusiksi

Galaksi GN-z11
Galaksi GN-z11

Vajaa vuosi sitten onnistuttiin tekemään havaintoja galaksista, joka sijaitsee 13,1 miljardin valovuoden etäisyydellä. Nyt tuo ennätys on historiaa.

Kaukaisin tunnettu galaksi on peräti 13,4 miljardin valovuoden etäisyydellä. Maailmankaikkeudella oli tuolloin ikää alle 400 miljoonaa vuotta.

Hubble-avaruusteleskoopilla kuvattu galaksi GN-z11 on Ison karhun tähdistön suunnassa. Galaksi on tutkijoiden mukaan "yllättävän kirkas".

"Olemme ottaneet merkittävän askeleen ajassa taaksepäin, kauemmas kuin oletimme olevan mahdollista Hubblen avulla. Näemme galaksin ajanhetkenä, jolloin maailmankaikkeuden ikä oli ainoastaan kolme prosenttia nykyisestä eli hyvin lähellä niin sanotun Pimeän ajan päättymistä", toteaa tutkimusta johtanut Pascal Oesch Yalen yliopistosta.

Aiemmin GN-z11:n etäisyys oli arvioitu sen värin perusteella. Nyt onnistuttiin kuitenkin määrittämään kohteen spektrin avulla sen tarkka etäisyys. Laajenevassa maailmankaikkeudessa spektriviivojen siirtymän määrä kohti punaista kertoo, kuinka kaukana kohde on. 

"Suureksi yllätykseksemme Hubble antoi punasiirtymäksi 11,1, joka on paljon suurempi kuin edellinen ennätys 8,7. Suoritus on melkoinen, sillä avaruusteleskooppi onnistui päihittämään paljon suuremmat maanpäälliset kaukoputket, jotka pitivät aiempia ennätyksiä hallussaan", sanoo Pieter van Dokkum niin ikään Yalen yliopistosta.

Hänen mukaansa uusi etäisyysennätys pitänee pintansa siihen saakka, että James Webb -avaruusteleskooppi saadaan käyttöön vuonna 2018.

GN-z11 on havaintojen mukaan kooltaan ainoastaan 1/25 Linnunradasta ja sen tähtien massa on vain prosentin luokkaa kotigalaksimme tähtien massasta. Vastikään muodostunut galaksi kasvattaa kokoaan kuitenkin nopeasti, sillä siinä syntyy uusia tähtiä noin 20 kertaa nopeammin kuin Linnunradassa nykyisin. Siksi GN-z11 on niin kirkas, että siitä pystyttiin tekemään havaintoja Hubblella.

"On hämmästyttävää, että niin massiivinen galaksi saattoi olla olemassa vain 200–300 miljoonaa vuotta sen jälkeen kun ihkaensimmäiset tähdet alkoivat muodostua", aprikoi Garth Illingworth Kalifornian yliopistosta Santa Cruzista.

"Vaatii todella vauhdikasta kasvua ja tähtien syntyä huimaan tahtiin, jotta miljardin Auringon massainen galaksi on voinut muotoutua niin pian."

Tutkimuksesta kerrottiin Yalen yliopiston uutissivulla ja se julkaistaan Astrophysical Journal -tiedelehdessä. 

Kuva: NASA/ESA/P. Oesch (Yale University)

 

Hubble mittasi pyörähdysajan eksoplaneetalle, jonka kaasukehässä sataa rautaa ja lasia

2M1207b ja 2M1207
2M1207b ja 2M1207

Tutkijat ovat onnistuneet määrittämään ensimmäisen kerran eksoplaneetan pyörähdysajan suoraan eli tekemällä havaintoja sen kirkkaudenvaihteluista.

2M1207b on noin neljä kertaa Jupiteria massiivisempi planeetta, joka kiertää noin 170 valovuoden etäisyydellä Maasta sijaitsevaa ruskeaa kääpiötä eli niin sanottua "epäonnistunutta" tähteä. Eksoplaneetan etäisyys tähdestä on noin kymmenen kertaa suurempi kuin Jupiterin etäisyys Auringosta.

Planeetan kaasukehässä on pilvimuodostelmia samaan tapaan kuin Jupiterissa, joten sen kirkkaus vaihtelee riippuen siitä, kuinka vaaleita tai tummia alueita on Maata kohti olevalla pallonpuoliskolla.

Eksoplaneetta löytyi jo kymmenen vuotta sitten ja silloinkin havaintolaitteena oli Hubble-avaruusteleskooppi. Sen kaasukehän lämpötila on niin korkea, 1 200–1 400 celsiusastetta, että pilvistä sataa höyrystyneestä kiviaineksesta kiteytyneitä silikaattisiruja ja metallipisaroita. 

"Korkeammalla kaasukehässä sataa siis lasia, alempana rautaa", selventää Yifan Zhou Arizonan yliopistosta. 

Super-Jupiterin kuumuus johtuu siitä, että sillä on ikää vasta noin 10 miljoonaa vuotta: se on edelleen kutistumassa ja jäähtymässä. Korkean lämpötilan seurauksena planeetta "näkyy" kirkkaimmillaan infrapuna-aallonpituuksilla. 

 

 

Hubblella tehtyjen havaintojen mukaan eksoplaneetan pyörähdysaika on noin 10 tuntia eli samaa luokkaa kuin Jupiterin. Näiden kahden jättiläisen syntyhistoriat ovat kuitenkin erilaiset. 

Jupiter ja kaikki muutkin Aurinkokunnan planeetat syntyivät Aurinkoa ympäröineestä protoplanetaarisesta kiekosta, kun taas ruskea kääpiö 2M1207 ja sitä kiertävä 2M1207b ovat kumpikin syntyneet omasta ainekiekostaan. 

Nyt tehdyt havainnot ovat lupaavia. "Tutkimuksemme osoittaa, että sekä Hubblella että sen seuraajalla, Webb-avaruusteleskoopilla, pystytään laatimaan eksoplaneettojen pilvimuodostelmista karttoja havaitsemalla niistä heijastuvaa valoa", toteaa tutkimusta johtanut Daniel Apai.

Havainnoista kerrottiin Hubblen uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Astrophysical Journal -tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: NASA/ESA/STScI

 

 

Webb-avaruusteleskoopin mosaiikkipeili on nyt valmis

Webbin pääpeili
Webbin pääpeili

Parin vuoden kuluttua avaruuteen laukaistava James Webb -avaruusteleskooppi on ison askeleen lähempänä maalia: sen 6,5 metrin läpimittainen pääpeili on valmis.

Toisin kuin Hubble-avaruusteleskoopissa, Webbin peili ei ole yhtä kappaletta, vaan rakentuu 18 kuusikulmaisesta palasesta. Kukin niistä on 1,3 metrin läpimittainen ja painaa noin 40 kiloa.

"Pääpeilin valmistuminen on todella merkittävä virstanpylväs. Siihen kiteytyy yli vuosikymmenen kestänyt suunnittelu, valmistus, testaaminen ja nyt lopullinen kokoaminen", toteaa Lee Feinberg Goddardin avaruuslentokeskuksesta.

Kaikkinensa teleskoopilla on kokoa suunnilleen saman verran kuin tenniskentällä, joten peilin valmistumisen jälkeenkin on vielä paljon tehtävää  ennen kuin se voidaan lähettää avaruuteen. 

 

 

"Nyt kun peili on valmis, odotamme innolla muun optiikan asentamista ja kaikkien komponenttien testausta, joka varmistaa teleskoopin selviävän rakettilaukaisusta", sanoo Bill Ochs, teleskooppiprojektin vetäjä. "Vuosi 2016 alkoi upeasti!"

"Optiikan jälkeen asennetaan paikalleen teleskoopin sydän eli Integrated Science Instrument Module. Akustisten, tärinä- ja muiden Goddardissa tehtävien testien jälkeen teleskooppi siirretään Johnsonin avaruuskeskukseen, missä tehdään perusteelliset optiset testit kylmätilassa, jotta kaikki todella toimii kuten pitää", listaa Gary Matthews optiikan kokoamisesta vastanneesta Harris Corporation -yhtiöstä.

James Webb -avaruusteleskooppi on määrä laukaista Euroopan avaruusjärjestön Ariane 5 -raketilla Ranskan Guayanasta vuonna 2018.

Pääpeilin valmistumisesta kerrottiin NASAn uutissivuilla

Kuvat: NASA/Chris Gunn

Kosminen perhostoukka on kuolemassa

Kaasupilvi ja prototähti
Kaasupilvi ja prototähti

Toisin kuin maalliset perhostoukat, jotka koteloituvat ja kuoriutuvat kauniiksi hyönteisiksi, tämä taivaallinen toukka – viralliselta nimeltään IRAS 20324+4057 – voi olla tuhoontuomittu

Päivän kuva

Noin 15 valovuoden etäisyydellä (kuvasta oikealle) sijaitsevien kuumien ja kirkkaiden tähtien voimakas hiukkastuuli ja ultraviolettisäteily ovat raastamassa tähtienvälistä kaasupilveä hajalle.

Se on venähtänyt jo valovuoden mittaiseksi ja kaasua katoaa kaiken aikaa kirjaimellisesti taivaan tuuliin. 4 500 valovuoden etäisyydellä sijaitsevan pilven sisällä oleva prototähti yrittää parhaansa mukaan kerätä itseensä lisää kaasua ympäröivästä ainepilvestä, mutta aika voi loppua kesken. 

Tähdestä voisi lopulta muodostua jopa kymmenen kertaa Aurinkoa massiivisempi, mutta jos sitä ympäröivä kaasupilvi ehtii hajota ennen kuin prototähti pääsee seuraavaan kehitysvaiheeseensa, se jää paljon pienemmäksi – tai ei syty lainkaan loistamaan lajitovereidensa tavoin. 

Päivän kuvassa on yhdistetty Hubble-avaruusteleskoopin havainnot vihreässä ja infrapunavalossa sekä La Palmalla Kanarian saarilla sijaitsevan Isaac Newton -teleskoopin havainnot H-alfassa eli vedyn säteilemässä valossa. 

Kuva: NASA/ESA/Hubble Heritage Team (STScI/AURA)/IPHAS