Kraatteri sai alkunsa jo 1960-luvulla, tai ehkä vasta 1971 – asiasta liikkuu jonkin verran ristiriitaisia tietoja. 

Neuvostoliittolaiset öljynetsijät kuitenkin porasivat tuolla vahingossa suureen maanalaiseen kaasutaskuun. Tasku romahti ja ilmaan purskahti samassa jättimäinen määrä metaania. Kuoppa sytytettiin tarkoituksella – ilmeisesti siksi, ettei vaarallinen kaasu leviäisi kauemmas. Palon oletettiin sammuvan pian, mutta kaasun määrä aliarvioitiin rankasti.

Sittemmin on käynyt selväksi, että Turkmenistanin alueella on erittäin suuria (kenties maailman 4. tai 5. suurimmat) maakaasuvarat. Vaikka Darvazan kraatteri ei olekaan kaikkein rikkaimmilla kaasukentillä, sinne virtaa silti maan alla koko ajan uutta metaania. 

Palon kajo valaisee tienoon öisinkin lyhdyn lailla, ja tunnetaan lempinimellä "Helvetin portti".

Ja nyt, runsaat 50 vuotta myöhemmin, palo näyttää hiipuvan. Vuotoja on saatu vähennettyä merkittävästi, kun maanalaisissa kerroksissa liikkuvaa kaasua on saatu pumpattua pois ja talteen kraatterin lähelle tehtyjen porakaivojen kautta. 

Valtion energiayhtiö Turkmengazin johtaja Irina Luryeva on ilmoittanut palavan kaasun vähentyneen noin kolmannekseen aiemmasta. Hän puhui asiasta Ašgabatissa vastikään pidetyssä ympäristökonferenssissa.

Vaikka Darvazan kaasukraatteri on näyttävä ja symbolinen esimerkki maailman hallitsemattomista metaanipäästöistä, sen osuus kokonaispäästöistä on varsin mitätön. 

Arvioiden mukaan siellä on palanut koko aikana metaania noin 3,8 miljoonaa tonnia, eli keskimäärin 200 tonnia vuorokaudessa. Samaa tahtia metaania tupruttelevat vaikkapa 500 lehmää tai noin 15 km kanttiinsa oleva rehevä suomalainen suo. 

Darvazan tapauksessa metaani toki palaa ja muuttuu hiilidioksidiksi, jota leviää taivaalle 550 tonnia per vuorokausi. Tuo vastaa jotakuinkin keskisuuren suomalaisen teollisuuslaitoksen tai energiantuottajayhtiön CO2e-päästöjä (esim. Oulun Energian päästöt olivat vuonna 2023 n. 835 tonnia/vrk).

Otsikkokuva: Tormod Sandtorv CC BY-SA 2.0

Lapinlehmä, eli pohjoissuomenkarja on Lapin maakunnan oma karjarotu, kertoo Lapin yliopiston tiedote. 

Kyseessä on uhanalainen alkuperäisrotu, jonka lisääntyviä yksilöitä on koko maailmassa vain noin tuhat. Siksipä toimet rodun säilyttämiseksi ovat paikallaan.

Yksi näistä on Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa on helmikuun alussa käynnistynyt hanke, jossa kartoitetaan lapinlehmän maidon tuotannon potentiaalia, määrää ja maantieteellistä jakautumista.

Lisäksi selvitetään, miten rodun maitoa ja sen hyviä ominaisuuksia voidaan hyödyntää nykyistä laajemmin.

Lapinlehmän maidon käytön lisääntyminen edesauttaa rodun elpymistä.

Pohjoissuomenkarjan maidon omaleimaisuuden hyödyntäminen (LAPPARI) - hankkeen tavoitteena on koota toimijaverkosto ja kartoittaa toimintamallia, joka tukee lapinlehmän maidon tuotantoa, jatkojalostusta ja käyttöä. 

Hankkeen vetäjät toivovat yhteydenottoja kaikilta lapinlehmien omistajilta ja maidon jatkojalostuksesta kiinnostuneilta yrityksiltä, jotta lehmärodun ja sen maidontuotannon nykytilanne voitaisiin selvittää mahdollisimman kattavasti. 

Soittoja ja sähköposteja voi lähettää hankkeen johtajalle, yliopistotutkija Päivi Soppelalle (040 013 8805, paivi.soppela(at)ulapland.fi) tai projektikoordinaattori Anne Tuomivaaralle (040 484 4160, anne.tuomivaara(at)ulapland.fi).

Kartoitushankkeessa selvitetään lisäksi sitä, voisiko Lapin kasvava matkailuelinkeino hyödyntää lapinlehmän omaleimaista maitoa ja siitä tehtyjä jalosteita sekä samalla viedä eteenpäin kulttuurihistoriallisesti arvokkaan paikallisen eläinrodun tarinaa.

Hankkeen pidemmän tähtäimen tavoitteena on tukea Lapin maatilojen lähiruokatuotantoa ja jalostusastetta sekä sitä kautta parantaa maitotilojen kannattavuutta.  

Lapinlehmä tuottaa korkealaatuista maitoa, joka on valtarotujen karjan maitoa rasvaisempaa ja jonka rasvahappokoostumus on ihmisen ravitsemuksen kannalta edullisempaa. Lapinlehmän maitoa tuotetaan maakunnassa ja lähialueilla jonkin verran, mutta sitä ei vielä erikseen kerätä eikä jatkojalosteta myytäviksi tuotteiksi.

Teksti perustuu Lapin yliopiston tiedotteeseen. Otsikkokuva: Anne Tuomivaara/Arktinen keskus

Tällä viikolla @suoranalabrasta kävi navetassa, oppaana oli tohtorikoulutettava Marjukka Lamminen. Kyseessä oli jo toinen kerta, kun tämä tiedetwiittaushanke oli Viikissä, Helsingin yliopiston  Maataloustieteiden laitoksella.

"Olen suhteellisen alkuvaiheessa tohtoriopintojani, väitöskirjaani olen tehnyt nyt puolitoista vuotta", kertoi Marjukka ennen viikon alkua.

"Tutkimuskohteenani on lypsylehmien valkuaisruokinta, tarkemmin mikrolevien käyttö lypsylehmien valkuaisrehuna. Omassa tutkimuksessani minua kiinnostavat erityisesti ympäristönäkökohdat, ja yhtenä näkökantana näissä tutkimuksissani on erilaisten valkuaisruokintojen vaikutus lypsylehmien typen ja fosforin hyväksikäyttöön, joka taas vaikuttavat kotieläintuotannosta aiheutuvaan ympäristökuormitukseen."

Mikrolevät ovat mikroskooppisen pieniä, useimmiten yksisoluisia yhteyttäviä organismeja. Niitä tutkitaan hyvin aktiivisesti tällä hetkellä esim. biopolttoaineen tuotannossa, mutta käyttösovelluskohteita on lukuisia muitakin, kuten esimerkiksi sen käyttäminen eläinten ja ihmisten ravitsemuksessa.

"Valkuaisrehukysymykset ovat todella 'kuuma peruna' tällä hetkellä", Marjukka jatkaa.  "Maapallon väestömäärän lisääntyessä ja kulutustottumusten länsimaistuessa kotieläintuotteiden kysyntä näyttää vääjäämättä lisääntyvän, jolloin myös eläinmäärä ja rehuntarve lisääntyy."

"Kun samanaikaisesti olisi pystyttävä ratkaisemaan useita ympäristöongelmia (ilmastonmuutos, biodiversiteettikato ym.), on kotieläintuotannon ja kotieläinten ruokinnan jatkossa perustuttava jatkossa entistä kestävämmälle pohjalle ja kyettävä vähentämään ympäristökuormitusta. Tähän palettiin kuuluvat valkuaisrehut, jotka on tuotettu ympäristön kannalta kestävästi. Mikrolevät ovat yksi vaihtoehto, jotka voisivat täyttää suhteellisen helpostikin nämä kriteerit."

Viikon aikana Marjukka käytti omaa tiliään @lamarjukka ja viestit ohjautuivat myös @suoranalabrasta-tilille sekä ovat tässä alhaalla Storify-tarinana.