Kraatteri sai alkunsa jo 1960-luvulla, tai ehkä vasta 1971 – asiasta liikkuu jonkin verran ristiriitaisia tietoja.
Neuvostoliittolaiset öljynetsijät kuitenkin porasivat tuolla vahingossa suureen maanalaiseen kaasutaskuun. Tasku romahti ja ilmaan purskahti samassa jättimäinen määrä metaania. Kuoppa sytytettiin tarkoituksella – ilmeisesti siksi, ettei vaarallinen kaasu leviäisi kauemmas. Palon oletettiin sammuvan pian, mutta kaasun määrä aliarvioitiin rankasti.
Sittemmin on käynyt selväksi, että Turkmenistanin alueella on erittäin suuria (kenties maailman 4. tai 5. suurimmat) maakaasuvarat. Vaikka Darvazan kraatteri ei olekaan kaikkein rikkaimmilla kaasukentillä, sinne virtaa silti maan alla koko ajan uutta metaania.
Palon kajo valaisee tienoon öisinkin lyhdyn lailla, ja tunnetaan lempinimellä "Helvetin portti".
Ja nyt, runsaat 50 vuotta myöhemmin, palo näyttää hiipuvan. Vuotoja on saatu vähennettyä merkittävästi, kun maanalaisissa kerroksissa liikkuvaa kaasua on saatu pumpattua pois ja talteen kraatterin lähelle tehtyjen porakaivojen kautta.
Valtion energiayhtiö Turkmengazin johtaja Irina Luryeva on ilmoittanut palavan kaasun vähentyneen noin kolmannekseen aiemmasta. Hän puhui asiasta Ašgabatissa vastikään pidetyssä ympäristökonferenssissa.
Vaikka Darvazan kaasukraatteri on näyttävä ja symbolinen esimerkki maailman hallitsemattomista metaanipäästöistä, sen osuus kokonaispäästöistä on varsin mitätön.
Arvioiden mukaan siellä on palanut koko aikana metaania noin 3,8 miljoonaa tonnia, eli keskimäärin 200 tonnia vuorokaudessa. Samaa tahtia metaania tupruttelevat vaikkapa 500 lehmää tai noin 15 km kanttiinsa oleva rehevä suomalainen suo.
Darvazan tapauksessa metaani toki palaa ja muuttuu hiilidioksidiksi, jota leviää taivaalle 550 tonnia per vuorokausi. Tuo vastaa jotakuinkin keskisuuren suomalaisen teollisuuslaitoksen tai energiantuottajayhtiön CO2e-päästöjä (esim. Oulun Energian päästöt olivat vuonna 2023 n. 835 tonnia/vrk).
Otsikkokuva: Tormod Sandtorv CC BY-SA 2.0