Syksyn taikaa: Satavuotisen kesäajan liian pitkä historia

Kuva: Matty's Flicks / Flickr

Kesäaika otettiin ensi kerran käyttöön tasan sata vuotta sitten. Valoisan ajan "säästö" muodostaa vieläkin maailmanlaajuisen sekasotkun, joka aiheuttaa sekä ongelmia terveydelle että harmaita hiuksia globaalille yhteistyölle.

Tulevana viikonloppuna on jälleen aika siirrellä kellojen viisareita. Mutta miksi? Otetaanpa pieni askel taaksepäin kesäajan satavuotiseen historiaan.

Kesäajan perinne aloitettiin maailmansodan tiimellyksessä.

Vuonna 1916 resurssit oli tarpeen käyttää mahdollisimman tehokkaasti hyödyksi. Viisareiden vääntö "kohti kesää" nähtiin innovaationa, joka vähentäisi polttoaineen turhaa kulutusta: Valoisan ajan hyödyntäminen pienensi valaisutarvetta ja muutakin energiankäyttöä. Saksan keisarikunta ja Itävalta-Unkari olivat kaikkein ensimmäisiä, mutta liittoutuneet lähtivät pian mukaan kelloleikkiin.

Toisen maailmansodan aikana hiili haluttiin jälleen ruokkimaan sotakonetta ja kesäaika otettiin käyttöön entistä laajemmin. Suomessakin sitä kokeiltiin 1942, mutta vain yhden kesän ajan.

Kummankin maailmansodan jälkeen viisarien vääntelyn into hiipui, mutta kesäaika pysyi elossa. 1970-luvulla tapa alkoi viimein yleistyä, ja 80-luvun lopulla suosio saavutti huippunsa. Kesäaikaa on kokeiltu kaiken kaikkiaan 131 valtiossa. Puolet niistä käyttää sitä yhä.

Alla: Kesäaikaa on suosittu etenkin Euroopassa.

Kesäajan käyttöönottoa ehdotettiin jo ennen vuosisadan vaihdetta. Uusiseelantilainen George Hudson esitti Wellingtonin filosofiselle seuralle 1895 pitämässään puheessa, että kelloa voisi hyvinkin siirtää kaksi tuntia taaksepäin kesäisin. Hän oli huomannut kolmivuorotyössään, kuinka aamun valoisia tunteja kului turhaan hukkaan nukkuessa. Hudsonilla oli myös oma lehmä ojassa: kesäajan myötä innokas hyönteisten keräilijä saisi iltaisin enemmän valoisaa aikaa ötököiden tutkimukseen. Kesäaikaa testattiin Uudessa-Seelannissa käytännössä kuitenkin vasta 1927.

Suomeen kesäaika tuli pysyvästi vuonna 1981. Nykyisin sitä ylläpidetään EU-säännösten kautta.

Käytäntö

Matkustelevan tai kansainvälistä yhteistyötä tekevän on joskus haasteellista pysyä kesäaikakäytäntöjen kanssa ajan tasalla. Muutoksia tulee vuosittain jossain: kun yksi valtio lopettaa, toinen aloittaa ja kolmannessa liikutellaan aloitus- ja lopetuspäiviä. Ainoat vuodet, jolloin mitään kesäaikamuutoksia ei ole tehty, ovat olleet 1953 ja 2013.

EU:n alueella kesäaikaan siirtyminen hoituu yhdellä hujauksella, mutta muilla mailla on aivan omat systeeminsä. Erimerkiksi Pohjois-Amerikassa kesäaika kestää kummastakin päästä viikon tai pari meikäläistä pidempään.

Ainoat kuukaudet, jolloin jossain päin maailmaa ei vaihdeta kesäaikaan tai sieltä pois, ovat kesä-, heinä- ja joulukuu. Tänä vuonna. Ensi vuonna voi olla toisin.

Yllä: Kaikki alueet, jotka käyttävät kesäaikaa vuonna 2016. Aikavyöhykkeltä toiselle hyppäys tapahtuu eri maissa eri päivinä.
* Färsaaret, Irlanti, Iso-Britannia, Portugali, Marokko, Kanariansaaret.
** Ruotsi, Norja, Tanska, Alankomaat, Belgia, Luxembourg, Ranska, Saksa, Itävalta, Liechtenstein, Sveitsi, Puola, Tsekin tasavalta, Slovakia, Unkari, Kroatia, Kosovo, Slovenia, Serbia, Montenegro, Bosnia ja Herzegovina, Makedonia, Albania, Italia, Vatikaani, Monaco, San Marino, Andorra, Espanja, Gibraltar, Malta.
*** Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Ukraina, Romania, Bulgaria, Moldova, Kreikka, Kypros, Israel, Libanon.

Isoissa maissa kaikki osavaltiot ja territoriot eivät yleensä kelloleikkiin edes ryhdy. Esimerkiksi Brasiliassa ainoastaan eteläiset osavaltiot vaihtavat aikaansa. Lähempänä päiväntasaajaa kesäajasta ei ole hyötyä, sillä auringon valomäärä ei juuri vaihtele vuoden mittaan. Kesäaika kannattaa, jos kannattaa, vain korkeammilla leveyspiireillä.

Marokossa kesäaika on käytössä, paitsi liukuvan Ramadan-kuukauden aikana. Ja kun kaikkialla muualla kelloja siirretään sunnuntaina (viikko vain vaihtelee), niin Grönlannissa ja Mongoliassa se tapahtuu lauantaina, Syyriassa ja Jordaniassa taas perjantaina. Ainoastaan Iranissa muutokselle on annettu selkeä päiväys, eikä viikonpäivällä ei ole väliä.

Suomeen vakiintunut käytäntö on periaatteessa yksinkertainen. Kelloa siirretään keväisin ja syksyisin tunti "kohti kesää" maaliskuun ja lokakuun viimeisinä sunnuntaina. Kun normaaliaikaa käyvä kello näyttäisi kahdeksaa, kesäajassa oleva näyttää jo yhdeksää. Käytännössä homma tarkoittaa että hyppäämme kesäksi Moskovan aikavyöhykkeelle.

Venäjällä ja monissa muissa entisen Neuvostoliiton maissa kesätouhusotkusta on luovuttu kokonaan. Toistaiseksi.

Mitä hyötyä?

Valoisan ajan mukana elämisessä ei ole mitään uutta. Kyse on ennemminkin siitä, että nykyihmisillä on vaikeuksia sovittaa elämänsä kulkemaan sekä kellon että auringon mukaan. Valoisan ajan hyötykäytökin täytyy siis aikatauluttaa.

Kesäajan alkuperäinen idea - energiansäästö - on nykyään kyseenalainen. Vain murto-osa energiasta kuluu valaistukseen. Saatava säästö on enimmilläänkin prosentti vuosikulutuksesta, ja senkin on huomattu kumoutuvan lisääntyneellä tarpeella lämmittää tai viilentää asumuksia.

Muitakin ongelmia on. Tietotekniset yhteydet ja logistiikka kärsivät vaihtelevista kellonajoista. Ostoksia tehdään valoisalla selvästi enemmän, mutta iltaisin suositummat viihdepalvelut kärsivät. Ja terveysvaikutuksiakin on. Itse siirtotapahtuma stresaa ja väsyttää, lisää itsemurha- ja sydäntautiriskejä, ja kasvattaa etenkin syksyllä liikenneonnettomuuksien määrää. Auringonvalon myötä lisääntynyt D-vitamiinituotanto on toki hyväksi, mutta mikään ei takaa että valoisa aika vietettäisiin ulkona.

Tutkimuksia löytyy suuntaan jos toiseenkin, mutta varmaa hyötyvaikutusta ei ole löydetty.

Kesäaika on nykyisessä globaalissa maailmassa reliikki, josta voitaisiin hyvin luopua. Se on pomppinut ihmisten kiusana vaihtelevin käytännöin jo 100 vuoden ajan.

Liukuvalla tai vuoden mittaan muuttuvalla työajalla hoidettaisiin sama asia paljon yksinkertaisemmin.

Otsikkokuva: MattysFlicks / Flickr
Kuvaajat: Jarmo Korteniemi

Tänään on taistelukaasujen ikävä merkkipäivä: 5000 kuoli 10 minuutissa

Päivän kuvassa on tänään kaksi saksalaista sotilasta ja hevonen kaasunaamareihin sonnustautuneina. Kuva on otettu vuonna 1916, jolloin valitettavasti kemialliset aseet olivat jo "normaali" osa sodankäyntiä.

Päivän kuvaTänään on kaasuaseen käyttämisen suhteen ikävä merkkipäivä, sillä 101 vuotta sitten, tänään vuonna 1915 kemiallista asetta käytettiin ensimmäisen kerran laajamittaisesti rintamalla. 

Saksalaiset joukot vapauttivat ilmaan 168 tonnia kloorikaasua Ypresissä, Belgiassa olleiden ranskalais-, kanadalais- ja algerialaissotilaiden päälle. Kellertävänvihreä kaasu levisi tuulen mukana yli kuuden kilometrin päähän alueelle, jolla oli noin 10 000 sotilasta. Heistä noin 5000 kuoli kymmenen minuutin kuluessa yksinkertaisesti tukehtumalla, sillä kaasu saa aikaa rinnan supistumista, kurkun ahtautumaa ja nesteen kerääntymistä keuhkoihin. Noin 2,5 milligrammaa ilmalitrassa on tappava annos.

Kyseessä ei kuitenkaan ollut aivan ensimmäinen kerta, kun kemiallista asetta käytettiin. Sitä ennen lokakuussa 1914 saksalaiset pommittivat brittijoukkoja Ranskassa ihoa ärsyttävällä jauheella, mutta se ei osoittautunut tarpeeksi tehokkaaksi. Niinpä seuraavaksi käytettiin kaasumaista ärsytystä aiheuttavaa ainetta, ksylyylibromidia, tammikuussa 1915 Puolan alueella venäläisjoukkoja vastaan.

Kloorikaasu puolestaan osoittautui arveltua tehokkaammaksi – etenkin kun sen ei pitänyt olla tappavaa, vaan ainoastaan lamauttavaa. 

HaberNobelisti kehittämässä kaasuaseita

Erilaisia myrkkyjä ja ärsyttäviä aineita on käytetty ihmisiä vastaan jo historian hämystä, mutta idean vastustajan päälle levitettävästä laajasta myrkkykaasupilvestä keksi kemisti Fritz Haber, Berliinin luona Dahlemissa olleen Keisari Wilhelmin fysikaalisen kemian ja elektrokemian instituutin johtaja.

Hän kehitti yhdessä Carl Boschin kanssa uuden, mullistavan tavan tuottaa kemianteollisuudessa tarvittavaa ammoniakkia nopeasti ja edullisesti.

Tämä Haber-prosessiksi kutsuttu menetelmä käytti raaka-aineinaan yksinkertaisesti ilmassa olevaa typpeä ja vedestä elektrolyysillä saatavaa vetyä. Haberille annettiin tästä Nobelin kemianpalkinto vuonna 1918, tosin voi olla, että ruotsalaiset olisivat harkinneet asiaa tarkemmin, jos he olisivat tietäneet Haberin ja hänen keksintönsä osuuden ensimmäisen maailmansodan kaasuaseiden kehittämisessä.

Haberia voi nimittäin kutsua modernin kemiallisen sodankäynnin isäksi, sillä hän keksi erilaisia tapoja levittää kaasua tehokkaasti laajalle alueelle siten, että aine on nestemäisenä paineistetuissa säiliöissä, joista suurella paineella vapautuessaan se muuttuu ilman kanssa reagoidessaan kaasumaiseksi ja sinkoutuu nopeasti kauaskin.

Hän myös kehitti myrkkykaasuja, joskin hänen suosikkinsa kloorikaasun oletettiin "vain" tekevän ihmiset väliaikaisesti toimintakyvyttömiksi, ilman, että kaasun käytöstä jäisi heille pitkäaikaisia vammoja. 

Paitsi että kloorikaasu osoittautui tappavaksi, kehitettiin ensimmäisen maailmansodan aikana muita, paljon vaarallisempia myrkkykaasuja, joita levitettiin Haberin kehittämillä nerokkailla laitteilla. Näitä olivat mm. fosgeeni, sinappikaasu, kloropikriini ja syanidikaasu.

Eivätkä vain saksalaiset tehneet niin, vaan myös ranskalaiset ja britit kehittivät ja käyttivät myrkkykaasuja. 

Ensimmäisen maailmansodan taistelukaasuista kenties kuuluisinta ja ikävintä oli sinappikaasu, jonka saksalaiset kehittivät vuonna 1917. Se ei ollut kaasuista kaikkein tappavin, mutta sen vaikutusaika oli pitkä. Ilmaa painavampi sinappikaasu kun saattoi pysyä maassa jopa viikkoja tai kuukausia sääoloista riippuen. Altistuneilla myös kivuliaat oireet – esim. ihorakkulat, näkövauriot, oksentelu, sisäinen ja ulkoinen verenvuoto – kestivät pitkään. Samoin kuolettavasti sinappikaasulle altistuneet saattoivat kärsiä jopa neljästä viiteen viikkoa ennen kuolemaa.

Kaikkiaan ensimmäisessä maailmansodassa käytettiin 50 965 tonnia erilaisia taistelukaasuja ja arviolta 1,3 miljoonaa ihmistä kuoli niiden vaikutuksesta. Heistä jopa 260 000 oli todennäköisesti siviilejä, sillä kaasu ei rintamien luona olleisiin kyliin levitessään vaikuttanut vain sotilaisiin.

Kaasuhyökkäyksiä vastaan suojauduttiin kaasunaamarein, joita kehitettiin myös eläimille. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1925 laadittiin Geneven sopimus biologisista ja kemiallisista aseista, joka on hillinnyt, mutta ei suinkaan estänyt niiden käyttöä myöhemmin.