Saaristomeri

Työpäivän aikana ääntään avaavat kahlaajat, kottaraiset, mustarastaat ja peukaloinenkin. Lukematon määrä lintuja lentää ylitse. On kurkia, merihanhia ja korppien hätyyttelemiä merikotkia. Kaikki tulossa jostain, matkalla jonnekin.

Rantalehdossa risuja kantaessani äkkään tutun näyn Lapista: tuossahan pörähti järripeippoparvi! Varmaankin muuttomatkalla pohjoiseen, kuten monet muutkin lajit. Mutta käy siellä harvinaisuuksiakin, kuten vaikkapa harjalintu. Ja vuosi sitten katselimme matalassa merenpoukamassa aivan muina lintuina seisoskellutta silkkihaikaraa.

Jungfruskär tunnetaan lintuharrastajien keskuudessa. Luvassa on aika varmoja elispinnoja, jos vain sattuu eksymään saarelle sopivaan aikaan.

Keskelle saarta pystytetystä lintutornista näkee oivasti suojaisalle lahdelle, jossa uiskentelee lapa- ja ristisorsia, koskeloita ja ties mitä muita. Ranta kuhisee kahlaajia. Tiirojen määrä kasvaa monipäiväisten talkoiden aikana roimasti.

Töiden lomassa risujen ja lehtikasojen alta vipeltää pakoon myyriä, käärmeitä ja kaikennäköisiä outoja ötököitä.

Onneksi talkoissa on aina luontoharrastajia. Lajintunnistus hoituu yleensä nopeasti.

Biologikokkimme tietää hakamaalla mönkivän yli viisisenttisen otuksen saman tien heinähukan toukaksi (Macrothylacia rubi). Alla komeilevan hämähäkin tunnistus taas kestää hieman pidempään. Iloisesti kipitellyt kahdeksanjalkainen näytti sen ensimmäisenä huomanneista lähinnä mustaleskeltä. Ei sellaisenkaan löytäminen Suomesta periaatteessa mahdotonta olisi, sillä näitä pahamaineisia hämähäkkejä on kuuleman mukaan löydetty muutamia jo Ruotsistakin. Onneksi otus kuitenkin paljastuu varjokaarnakiksi (Nuctenea umbratica). Yleinen, mutta vain lounaisessa Suomessa, tietävät Turun yliopiston eläinmuseon ammattilaiset.

Päivän haravoinnin ja risunkantamisen mittaan astuu melko varmasti ainakin yhden liukumiinan päälle. Ne tosin ovat viimevuotisia, joten ei haittaa. Läjiä ei korjata pois, sillä niissä elävät kuoriaiset sun muut lisäävät monimuotoisuutta. Lannoitusvaikutuskin on erilainen kuin pelkällä kasvijätteellä.

Saarella kävijä saattaa kesäisin törmätä luontopolulla säyseästi käysjentelevään lehmälaumaan. Ihka elävää lammastakin voi päästä rapsuttelemaan. Karja tekee osansa hoitotöistä oikein mielellään.

Elämän ja kuoleman arkea

Keskellä saarta olevan puun juurelta löytyy tyhjäksi popsittu hanhenmunan kuori. Sen kyljissä on reiät, joista voi hyvällä tahdolla erottaa jonkin pienhkön petonisäkkään kulmahampaiden jäljetkin.

Toisaalla on puhtaaksi kaluttu jäniksen luuranko ja muutamia karvatuppoja. Pääkallon puolikas löytyy hieman myöhemmin kärrypolun toiselta puolen. Mahtoiko jäniksen ottaa kiinni jokin suuri pöllö, sillä sellainen oli vast'ikään tiputtanut oksennuspallonsa läheisen lohkareen viereen.

Saarelta löytyy merkkejä myös supikoirista jätöskasojen muodossa. Syystalvella näitä haitallisiksi laskettavia pörröturkkeja pyydettiin useampia, mutta tähän asti yksi on onnistunut välttelemään loukkuja.

Kun suuntaan kohti iltaruokaa, huomioni kiinnittyy läheiseen lehdestettyyn koivuun. Sen runkoon köytetystä pöntöstä kuuluu vaimeaa piipitystä. Sisustetaanko siellä ehkä lastenhuonetta, vai mahtaako nälkäinen jälkikasvu olla jo kuoriutunut?

Työkaluvajan nurkaltakin kuuluu hätäistä rapinaa, ehkä vinkaisukin, kun käyn jättämässä haravan sinne yöksi. Hiiri varmaan, päätän, enkä tongi asiaa enempää.

Ruokapaikan lähikallioilla kuulen taas rahinaa. Tällä kertaa lähikatajikosta. Eilen samaisessa puskassa otti toisistaan mittaa kaksi kirkkaan mustavalkoista kyyurosta. Nyt katajien juurella pyörii jälleen kaksi käärmettä, mutta yllätyksekseni toinen on vaihtunut selvästi suurempaan ja ruskeankirjavaan. Naaras. Luikerot ovat parittelemassa!

Pariin otteeseen uros erehtyy yrittämään muualle luikertelua, mutta kiepsahtaa nopeasti takaisin lemmen pyörteisiin. Näyttää kivuliaalta -- voivatko käärmeetkin olla nalkissa?

Toiset talkoolaiset istuvat viereisellä kalliolla uppoutuneena syväluotaavaan keskusteluun kirjallisuudesta.

Kyitä tuntuu tänä vuonna olevan paljon, mutta yksikään ei ole ollut millään tavoin vaaraksi. Mielenkiintoisiahan nuo ovat.

Mutta niiden seuraaminen vaatii rauhallisuutta. Eräs kanssatalkoilija lompsii kameroineen jo toistamiseen suoraan päivää paistattelevan kyyn ja Auringon väliin. Ja sitten hän ihmettelee kovaan ääneen, että miksi ne juuri häntä pelkäävät.

Eräs talkoolainen aikoo kerätä koko konkkaronkan punkit ja toimittaa ne Turun yliopistolle tutkittavaksi. Huhujen mukaan kun saaristosta näitä hengenvaarallisia otuksia pitäisi löytyä pilvin pimein. Näytteitä kertyy kuitenkin nyt vain vaivaiset kolme, eikä yksikään niistä ollut edes ehtinyt imeä verta. Aika hyvin, kun muistaa mitä työtä teemme ja kuinka monta ihmistä hommissa on. Pitämällä lahkeet saappaissa ötököitä tai niiden levittämiä tauteja ei tarvitse pelätä.

Joskus punkeista kyllä on ihan todellista riesaa. Viime kesänä pystytin telttani nätiksi katsomalleni nurmikonpläntille. Paikka oli ilmeisesti viehättänyt myös jotain punkkinaarasta, sillä telttakankaassa kuhisi iltaisin kymmenittäin, ehkä sadoittain pienenpieniä punkinpoikasia. Osa niistä jopa tupsahteli sisällekin teltan päätyharson läpi. Parin yön jälkeen siirryin häntä koipien välissä sisämajoitukseen. Vastaavaa en ole kuullut tapahtuneen muille, edes pitkän linjan talkootelttailijoille.

Tuota muistellessani päätän pistää telttani ensi heinäkuussakin siihen samaan paikkaan. Paitsi jos jostain löytyy vaikkapa parempi merinäköala.

Istumme iltaa nuotiolla pitkään yöhön asti. Horisontissa muutama tuhat ihmistä lipuu kirkkaiden valojen viemänä kohti Maarianhaminaa ja Tukholmaa.

Täällä on jo lähes pimeää ja lämpötila vähintään vilpoisa. Joku näkee lepakon vilahtavan ohi. Mietin itsekseni, että olikohan se sittenkin pesälle palaava räystäspäsky, sellainenkin pyöri aiemmin aivan tuossa torpan nurkalla.

Kesä on tullut saaristoon.

***

Reportaasin kaikki osat:

1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989

Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.

Kaikki kuvat: Jarmo Korteniemi.

Silloin entisaikaan kaikki oli...

Perinnemaisemat, tai oikeammin -biotoopit, ovat lajistoltaan Suomen luontotyypeistä eräitä kaikkein monipuolisimmista. Niissä asustelee paljon vaateliaita eläimiä ja kasveja, jotka pärjäävät vain varsin rajatuissa olosuhteissa. Noin neljännes eliöistä on nykyään luokiteltu uhanalaisiksi.

Perinnemaisemissa pärjäävät kasvit ovat tottuneet paahteeseen, laidunnukseen ja kovaan kulutukseen.

Perinteinen maanviljelys ja karjanhoito pitivät perinnebiotooppeja yllä. Niistä oltiin silloin riippuvaisia. Tehomaatalouden ja yksipuolisen viljelyn myötä niistä ei enää ole ihmiselle paljoakaan suoraa hyötyä, ja perinnemaisemat ovatkin radikaalisti vähentyneet. Nyt naudat syövät pelloilla viljeltyä täsmärehua, monimuotoisempien niittykasvien sijaan.

Ennen karjaa samanlaisia luontotyyppejä ylläpitivät suurten ruohonsyöjien laumat. Ne muuttivat niittykasvit lihakseksi, rasvaksi ja vasikoiksi. Sitten ilmasto muuttui ja metsästyspaine lisääntyi. Megafauna hävisi.

Kärjistettynä voi sanoa, että Jungfruskärin talkoolaiset hoitavat mammuttien ja peuralaumojen virkaa. Ihminen tekee työn, jonka hoitaisi jokin toinen eliö, jos se olisi vielä hengissä. Tai jos se ei olisi navetassa.

Yhdeltä kantilta ajateltuna koko perinnemaisemien suojelu on tekohengitystä. Mutta niin on pandojen, saimaannorpan, sarvikuonojen, norsujen tai tiikereidenkin suojelu. Sillä erotuksella, että nuo ovat vain yksittäisiä suojeltavia lajeja. Perinnebiotoopeissa on kyse kokonaisista elinympäristöistä. Riippuvuusverkostoista, luontotyypeistä. Lisäksi perinnemaisemissa vaalitaan myös kulttuuriperintöä.

Monta uhanalaista kärpästä hoidetaan yhdellä iskulla.

Monelle on yllätys, että luonnonsuojelu voi todella olla luontoa vastaan taistelua. Tässä tapauksessa taistellaan sukkessiota eli eliöstön vaiheittaista muuttumista vastaan. Niityn ei anneta pusikoitua ja metsittyä.

Miksi? Kun onhan siellä se luonnonvalinta, ja vahvimmat, opportunistisimmat, ja sopeutumiskykyisimmät selviävät. Luonto on aina ennenkin selvinnyt.

Olisi kai edistyksellistä perustella talousjargonilla ja puhua ekosysteemipalveluista. Itse karsastan hyötynäkökulma-ajattelua, koska luonnolla on itseisarvo. Mutta, kukin tyylillään.

Niin, mutta siis miksi? Koska monipuolisella luonnolla on todistetusti terveysvaikutuksia. Koska vehreät ja kukkivat perinnemaisemat ylläpitävät elintärkeitä pölyttäjiä. Koska ne ovat hyödyllisiä koko monimutkaiselle eliöverkostolle. Koska ne toimivat reservinä tulevaa varten, ja monipuolisten maatalouden metodien ylläpito voi olla joskus tulevaisuudessa hyödyksi. Koska uhanalaisia eliöitä ja luontotyyppejä suojellaan, ja koska luonnon monimuotoisuus on itseisarvo. Koska se on osa omaa suomalaista kulttuuriperintöämme.

Siksi, että monipuolisia luontotyyppejä yksinkertaisesti kannattaa vaalia. Laajassa mittakaavassa luonnonsuojelu on lopulta kuitenkin humanismia, oman selviytymisemme auttamista.

Ja nämä työt tehdään talkoilla, koska aluetta ylläpitävällä Metsähallituksella ei ole varaa palkata töihin riittävästi väkeä.

Vastatoimia ei välttämättä tarvittaisi, jos vastaavia elinympäristöjä esiintyisi luontaisesti.

Uusia niittyjä ei esimerkiksi juuri ehdi syntyä ilman ihmistä. Korvaaviakaan elinympäristöjä ei juuri ole. Pihanurmikoiden tai puistonpohjien annetaan kasvaa niityiksi vain aniharvoin, ja usein ne leikataan heti kukkien lakastuttua ja ennen siementen leviämistä. Tienpientareita ja johtoaukeita hoidetaan, mutta ei niin että harvinaistunut niittylajisto siitä hyötyisi. Potentiaalia kyllä olisi, vaikka millä mitalla, mutta totuttujen tapojen muutokset ovat vaikeita.

Potkaisen paksun pöllin kasaan, jossa on muita, jo vuosia sitten lahoamaan jätettyjä puita. Monet lahopuilla asuvat ja niitä syövät hyönteiset kiittävät. Ja hyönteissyöjälinnut myös.

Hymähdän. Puu olisi entisaikaan ollut aivan liian arvokasta jätettäväksi noin vain lojumaan. Etenkin karunpuoleisessa saaristossa. Nykyiset perinnemaisemat ovatkin paremman tiedon vuoksi jopa monipuolisempia luontotyyppejä kuin ne alkuperäiset ja perinteiset.

Mikä edes on alkuperäistä luontoa? Sellainen on myytti, ei sellaista olekaan. Luonto on aina muuttunut. Vain muutama tuhat vuotta sitten tässä oli pelkkää merta. Mantereella taas oli aiemmin aroa, tundraa ja sitä ennen kilometritolkulla jäätä. Jääkausien takaisesta elämästä ei Suomessa juuri ole tietoa, mutta nekin luontotyypit muuttuivat alituiseen. Kaiken järjen mukaan täällä vaelsi aikoinaan dinosauruksiakin.

Se, että luonto on muuttunut, ei ole mikään syy olla suojelematta täällä nykyisin esiintyvää luontoa. Etenkään, jos itse aiheutamme luontotyyppien uhanalaisuuden. Etenkään, jos olemme itse riippuvaisia siitä luonnosta, jota yksinkertaistamme. Loppupeleissä luonnonsuojelu on ihmislajin elinympäristön suojelua.

Kannattaa yrittää pitää omat munat mahdollisimman monessa korissa.

Käsivarsieni iho punertuu päivän aikana ihan huomaamatta. Säätiedotuksesta huolimatta sadetta ei kuulu. Tyypillistä ulkosaaristoa.

***

Reportaasin kaikki osat:

1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989

Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.

Kaikki kuvat: Jarmo Korteniemi.

Muinaiset kalliot nousevat merestä

Kaiken pohjalla ovat kauniit silokalliot. Ne ovat edustavimmillaan rannoilla, joilla kivessä luikertelevat moniväriset juonet erottuvat parhaiten.

Lähes psykedeelisistä kuvioinneistaan huolimatta kivilajit ovat pääpiirteissään Suomen yleisimpiin kuuluvia, gneissejä ja granodioriitteja. Ne syntyivät vajaat 1900 miljoonaa vuotta sitten syvällä maan uumenissa. Tuolloin kamaramme huiteli jossain lähellä päiväntasaajaa, ja Suomen ja Ruotsin alueille oli kehittymässä muinainen Svekofennidien vuoristo.

Niihin aikoihin elämää esiintyi vain merissä, ja monisoluiset eliöt olivat vielä hyvin harvassa.

Eroosio ja aika ovat sittemmin syöneet vuoret kallioiden päältä. Loppusilauksen tekivät kalliot kiillottanut jääkausi, kiviä kauniisti pyöristäneet meren aallot, sekä puolustusvoimien kolhot louhintatyöt.

Jääkauden loputtua Jungfruskärin korkeimmatkin huiput olivat vielä merenpohjaa. Kuivaa maata niistä tuli vasta 4000 vuotta sitten, ensin satunnaisina kareina ja luotoina, jotka aikaa myöten kasvoivat toisiinsa kiinni. Vielä tuhatkunta vuotta sitten, viikinkiajan lopulla, kalliot olivat 4–6 metriä nykyistä alempana. Maa kohoaa alueella yhä 5–6 millin vuosivauhtia.

Maannousun vaikutukset näkyvät Jungfruskärin pääsaarella varsin oivasti. Itärannan flada-tyyppisen matalan lahden suora yhteys mereen katkeaa seuraavan parin vuosisadan aikana. Siitä kehittyy samanlainen vauhdilla kaislikoituva kluuvijärvi kuin saaren lounaisosassa jo lymyilee. Kluuveihin merivettä pääsee ainoastaan myrskysäällä. Sekä fladan että kluuvin tulevaisuus taas näkyy saaren keskellä: Siellä oleva lähes umpeen kasvanut kosteikko oli vielä 1600-luvulle asti meriyhteydellä varustettu flada.

Kasvit kukoistavat kallioisella saarella juuri ravinteikkaita sedimenttejä keränneiden painanteiden vuoksi.

Saariston matalat merenlahdet muuttuvat hitaasti. Erityisesti fladat ovat runsaslajisia, herkkiä ja lailla suojeltuja elinympäristöjä.

Merenkulkijoiden pysähdyspaikka

Keskelle merenselkää kasvanut saariryhmä on ollut jo pitkään tärkeä merenkulkijoiden etappi. Saarten väliset salmet ja tuulensuojaisat poukamat tarjosivat luonnonsatamia.

Jungfruskär on merkitty karttoihin tärkeän kauppareitin etapiksi jo vähintään 800 vuoden ajan. 1200-luvulla saariryhmä tunnettiin nimellä Kyrkosundskär (suom. kirkkosalmenluoto). Kertomusten mukaan Jungfruskärissä sijaitsikin  kappeli ja ehkä krouvikin jo hyvin varhain.

Elämästä saarilla kertovat monet muinaisjäännökset, joista osa odottaa yhä tarkempia tutkimuksia. Rautakautinen hautaröykkiö ja jatulintarha voivat olla kaikkein varhaisimpia merkkejä asutuksesta. Saarilta löytyy lisäksi monenlaisten asuinrakennelmien perustuksia.

Kallioihin tehdyt kaiverrukset kertovat myös elämän vaiheista. Etenkin näköalapaikoille on hakattu kirjaimia, lukuja ja kuvioita. Nykyisen vierasvenesataman edessä olevalta kalliolta löytyy raakapurjealuksen kuva, jonka kerrotaan olevan peräisin 1600- tai 1700-luvulta.

1800-luvulla tulivat torpparit. He hoitivat saarella lähikylien karjaa ja viljelivät maata. Jungfruskärin maatalouskäytön huippukautena, 1900-luvun alussa, sen rannalta toiselle näki esteettä. Enimmillään saarilla asui vajaat 50 ihmistä. Siellä toimi oma koulukin, jonkin aikaa.

Nykyisin vuosisataisesta torpparielämästä on muistona lähinnä raunioita ja vanhoja ojia. Käyttökunnossa pidettyjä torppamökkejäkin löytyy – yksi niistä toimii talkooporukkamme majapaikkana.

Vaikka Jungfruskärille ei kulje reittiliikennettä, saarella tuntee olevansa yhä vieläkin keskellä tärkeää kulkuväylää. Ruotsinlaivat nimittäin lipuvat iltahämärässä juhlavasti vain muutaman kilometrin päästä Jungfruskärin ohi. Ja yhä vieläkin saarten lomitse kulkee kesäinen pienveneilyreitti, joka vie kohti Sottungaa, Föglötä ja Lumparlandia.

Pommikoineita ja rannikkotykkejä

Jungfruskärin historian vaiheita ovat määrittäneet myös sotatoimet sekä niihin varustautuminen. Saarilla sijaitsi vartioasema läpi koko toisen maailmansodan ja aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.

Sodan tuoksinassa (17.2.1940) saarten yllä räjähti venäläinen pommikone (Iljushin DB-3), ilmeisesti suomalaishävittäjän ansiosta. Osa koneesta tippui Hamnön saarelle, osa jäälle, osa jään läpi.

Koneen kolmihenkisestä miehistöstä kaksi sai surmansa räjähdyksessä, kolmas pelastautui laskuvarjolla. Hän kuitenkin sai surmansa laukaustenvaihdossa, saarella olleiden vartiomiesten yrittäessä vangita hänet.

Hylyn osat käytettiin saarelaisten toimesta pian hyödyksi. Rakennusaineita ei heitetty hukkaan.

Miehistö haudattiin pääsaaren suojaisalle etelärannalle. Hautakiveen on merkitty sirppi, vasara, sekä kuolinpäivä.

Aivan haudan vieressä on puhelinpylväistä tehty entisen Telelaitoksen pieni huvila. Vietin tässä ”Teletuvassa” muutaman erittäin kylmän yön vuoden 2012 kevätleirien aikaan. Ilmeisesti Telelaitoksen budjettiin ei sitten mahtunut varaavan takan rakentaminen.

Heti Talvisodan jälkeen Jungfruskäriä ryhdyttiin linnoittamaan. Sinne siirrettiin kalustoa demilitarisoidulta Ahvenanmaalta. Sotien jälkeen puolustusvoimat piti saarta hallinnassaan, sillä se oli strategisesti tärkeällä paikalla.

Rinnakkaiselo saarelaisten kanssa sujui hyvin, armeija hoiti jopa maanviljelijöiden kauppareissujakin.

Saarten laidunnuskäyttö loppui muutaman vuosikymmenen päästä ja pian häipyi viimeinen vakituinen asukaskin. Jälkipolvet käyttävät taloja nyt kesämökkeinä.

Teknologian kehittyessä linnoitussaaren merkitys puolustusvoimille väheni. Sen luonto- ja historialliset arvot olivat kuitenkin merkittävät, ja pahoin metsittyneen Jungfruskärin ennallistaminen aloitettiin vuonna 1982. Niittylajien parhaimmisto oli onneksi säilynyt armeijan harjoituskentän laidalla.

Syrjäisen linnakkeen vartiointiin tylsistyneet vartiomiehet saivat 1990-luvun puolivälissä luvan tehdä töitä Metsähallitukselle. Näin hoituikin suuri osa perinnemaisemalle tärkeästä raivauksesta, metsänhoidosta, aitatöistä, puun hakkuusta sekä saarelle tuodun karjan hoidosta. Kadonneita lampaitakin etsittiin.

Vuosituhannen vaihteessa puolustusministeriön alueet siirtyivät lopulta täysin Metsähallituksen omistukseen.

Talkoiden veteraanit - siviilit siis - ovat olleet hoitamassa saaren perinnemaisemia jo lähes 30 vuoden ajan. Voin vain kuvitella kuinka paikka on tuona aikana muuttunut, kun jo omien 2010 -luvun kokemustenikin aikana on ympäristö on kehittynyt.

Katson ohimennen kohtaa, jossa selätin mittavan katajikon vain pari vuotta sitten. Yksi uusi taimi pitää taas nyhtää maasta, mutta muutoin niitty kasvaa jo hyvin.

Kasarmielämää

Armeijan läsnäolon näkee vieläkin. Jäljelle jäi kolme suurta deaktivoitua rannikkotykkiä (6" 152/45 C). Parin ympärillä on vielä kalastajamökin kaltainen naamiorakennus. Ehkä sellainen saattoi aikanaan hämätä kaikkein hätäisimpiä vieraiden valtojen tiedustelukuvien analysoijia.

Saarille on vuosikymmenten saatossa tehty mittavasti strategisia louhintatöitä. Karuista valmisteluista kertovat kivikasat ja bunkkerit. Kun tietää mistä etsii, kallioilta löytyy myös jalustoja liikuteltavalle monenlaiselle kevyelle ilmatorjunta- ja tykkikalustolle (152/45 C ja 75/50 C).

Vankka kasarmirakennuskin on pystyssä, vaikka onkin jo aikansa elänyt. Sisällä käyneet kertovat rakennuksen olevan liian huonokuntoinen että sitä voisi käyttää majoitukseen ilman kunnon remonttia. Entisöintiä on aiottu useaan otteeseen, mutta rahojen ja tekijöiden puute on keskeyttänyt projektit alkuunsa.

Ennen pitkää kasarmille käy kuten sen etupihaa koristaville puisille vajoille. Niiden katot ovat romahtaneet, ja lattialta kasvaa jo monimetrisiä koivuja.

Kasarmin sauna on yhä hyvässä kunnossa. Ja kovassa käytössä talkooleirien aikaan. Se lämmitetään joka ilta.

Saunan portailla huiliessa seuraan myyrän hyörinää kivenkolossa. Hymähdän, kun ilta-aurinko värjää sen oudosti tunturisopulin näköiseksi. Luontokin on täällä ihan omanlaistaan.

***

Reportaasin kaikki osat:

1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Marttinen, Erkki: Jungfruskärin linnake 1939-1999. Omakustanne, 2013.
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989.

Päivitys 8.5.2016 klo 23.30: Lisätty kuvia.
Päivitys 10.5.2016 klo 21.30: Lisätty tieto saariryhmän aiemmasta nimestä.
Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.
Päivitys 11.5.2016 klo 18.20: Lisätty, tarkennettu ja korjattu tietoa puolustusvoimien toiminnasta saarella 1900-luvulla.

Kaikki kuvat: Jarmo Korteniemi. Kartoissa käytetty pohjana Maanmittauslaitoksen aineistoja.

Talkoiden lumo

Oksat ja puista varisseet lehdet korjataan pois. Maanpintaa harataan. Maasta puskeville kasveille annetaan paremmat kasvuedellytykset. Samalla niityltä poistuu ravinteita. Lisälannoitus toki kelpaisi heinämättäille, nokkosille ja mesiangervolle, mutta toivotummat niittykasvit kaipaavat köyhempää maata.

Talkoot ovat kuin rauhallinen aktiiviloma. Töitä tehdään koko päivä, mutta leppoisaan tahtiin. Kukin kykyjensä mukaan.

On vaikea sanoa, miksi tulen näihin hommiin vuodesta toiseen. Osasyitä ovat raitis ilma, kaunis saari ja luontokokemukset. Sekä vanhat tutut ja uudet tuttavuudet.

Keväisin saarella järjestetään kaksi kevätsiivousleiriä. Vuonna 2016 ne osuvat viikonlopuiksi vapun ja helatorstain tienoilla.

Seuraavan kerran olen tulossa saarelle jo heinäkuussa. Silloin on luvassa kuusipäiväiset niittotalkoot, jossa jo kukkinut ja siementänyt niitty niitetään ja leikkuujäte kerätään.

Nojaan hetken haravaan ja katselen ympärilläni jo nyt orastavaa väriloistoa.

Rentukat, valkovuokot ja pystykiurunkannukset täplittävät heikosti vihertävää niittyä. Kärrypolut ovat paikoin valkoisenaan kevätkynsimöä. Kevätesikko, mukulaleinikki ja seljakämmekkä pukkaavat nuppujaan hyvää vauhtia.

Lehdesniityillä kasvaa harvakseltaan hiirenkorvilla olevia leppiä ja koivuja. Puut on katkottu muutamasta metristä päättömiksi. Näin ne keskittyvät kasvattamaan pieniä runsaslehtisiä oksia. Niistä saadaan eläimille syötettäviä kerppuja. Tai siis saatiin, joskus ennen.

Käytännön realismia

Kerput ja korjattu heinä olisivat oivaa ruokaa karjalle. Mutta lähimmätkään maatilat eivät halua niitä ostaa. Tai edes hakea. Kuljetuskustannukset saarelta nousevat liian suuriksi. On outoa, kuinka ympäri maailman meriä roudataan kaikenlaista halpaa tavaraa, mutta tunnin merimatka lähisaarelle tekee rehusta turhan kallista.

Jungfruskärissä kyllä laidunnetaan kesäisin nautoja ja lampaita. Ruokaa on kuitenkin muutamakymmenpäiselle laumalle aivan liikaa. Loppu täytyy hoitaa toisin.

Ravinteita ei kannata jättää muhimaan niittyjen laitamille. Yhteen paikkaan kasattuna tavara tuskin ehtisi maatua. Se mädäntyisi.

Risut, lehdet ja heinät kerätään talkoissa isoiksi kasoiksi ja poltetaan suurina kokkoina. Komeaa, mutta hirvittävä sääli.

Millaiset ovat polton hiilidioksidipäästöt? Asiaa on mahdoton laskea tarkkaan, mutta suuruusluokan voinee arvioida. Jos saarella tehdään vuosittain 60 kymmenkuutioista polttokasaa, ja poltettavan tavaran CO₂-päästöt ovat puolet puuklapien vastaavista (joka on n. 1000 kg/m³), päädyttään 300 CO₂-tonniin. Vuodessa. Naantalin uusi voimalaitos esimerkiksi tupruttelee polttoaineen tyypistä riippuen vastaavan CO₂-määrän 2–5 tunnissa.

Järkeviä vaihtoehdoja poltolle ei ole keksitty. Pohdittu kyllä on.

Saaristomeren kansallispuistoa ylläpitää Metsähallituksen luontopalvelut. Jungfruskär on ykköskohde Varsinais-Suomessa – se suurin, mahtavin ja luonnoltaan monipuolisin.

Kevään ja kesän talkooleireillä hoidetaan saaren luontoa hieman vajaan henkilötyövuoden verran. Ja siinä ovat vain Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiirin organisoimat leirit. Hoitotöitä tekevät lisäksi muutkin talkooporukat, sekä ympäristöalojen opiskelijat ja opettajaryhmät.

Metsähallituksen puistomestari hääräilee saarella lumettomana aikana alituiseen. Talkoohommat eivät kuitenkaan hoituisi muutamankaan ihmisen ympärivuotisena työnä. Nämä työt kun täytyy tehdä isolla kertarysäyksellä juuri oikeaan aikaan. Teemme pätkätyötä, jolla on merkitystä.

Mutta miksi tänne tarvitaan 15 ihmistä haravoimaan – onhan maatalouden tarpeisiin kehitetty jos jonkinmoisia koneita? Mahdollisuuksien mukaan niitä toki käytetäänkin. Traktorin perässä vedettävät niitto- ja paalauskoneet eivät kuitenkaan pääse vaikeaan maastoon tai puiden väliin. Ajettava ja leikkuujätteet keräävä ruohonleikkuri ei oikein pure täyteen mittaansa kasvaneeseen heinään. Maahan pudonneet oksat rikkoisivat sellaisen terät, tai silppoutuvat liian ravinteikkaaksi lannoitteeksi.

Tarvitaan käsin ajettavaa niittokonetta. Perinteistä viikatetta. Haravaa. Käsipareja.

Samalla ylläpidetään kulttuuriympäristöjä, jotka tuntuvat tavalla tai toisella perinteisiltä. Vierasvenesatamaan tulevien kävijöiden silmä lepää maisemassa. Saari muistuttaa sekä menneistä ajoista että yhteydestä luontoon.

Katsellessani maisemaa mietin, voiko paikan vaikutuksia kävijöiden hyvinvointiin mitata. Joku on varmasti yrittänyt. Nykyisin kaikki kun pyritään typistämään numeroiksi, mielellään euronmerkein varustetuiksi.

Oma mieleni vain yksinkertaisesti lepää saarella. Kun kirjoittaa työkseen, fyysinen ulkotyö rentouttaa.

Katsellessani saaren maisemaa, oivallan, että se, mitä nyt teemme, on jatkoa vuosisataisille perinteille. Se on seurausta saaren sijainnista ja sille koituneista historian oudoista käänteistä, sekä eritoten viimeisten vuosikymmenten pitkäjänteisestä työstä tuoda nuo perinteet ja luonto esille.

Tästä fyysisestä työstä on yleisempääkin hyötyä, toisin kuin vaikkapa pururadalla juoksemisesta, kuntosalista tai spinningistä. Sen ymmärtäminen piristää. En ymmärrä, kuinka sellaiselle voi pistää rahallista arvoa.

Joku huutaa niityn toiselta laidalta, että on lounastauon aika. Yksi houkutin tulla talkoisiin onkin juuri leirikokin tekemä hyvä, riittävä ja joskus ylenpalttinenkin sapuska. Eilen oli paistettua lohta. Pakko kai se on tänäänkin keskeyttää työt hetkeksi ja mennä katsomaan mitä siellä on luvassa.

***

Reportaasin kaikki osat:

1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989

Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.

Kuva toimittajasta polttokasan äärellä: Tapani Hopkins. Muut kuvat: Jarmo Korteniemi.