perinnemaisemat

Reportaasi Saaristomereltä 3/4: Kuin mammutit arolla

Ti, 05/10/2016 - 07:39 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Jungfruskärin perinnemaisemat ovat kaunis saavutus, jossa kävijän silmä lepää. Mutta miksi niitä hoidetaan -- mikä on niiden biologinen merkitys? Neliosainen reportaasi kertoo Saaristomeren kansallispuiston helmestä.

Alkaa olla t-paitakeli, vaikka kello ei ole edes kymmentä. Janottaa. Viimeistelen kuitenkin vielä lehtikasan parilla haravanvedolla.

Otan termosmukin käteeni. Se on yhä puolillaan kahvia. Tuoksuvaa, vaikkakin jo vähän haalistunutta. Ei haittaa, ajattelen, ja palkitsen itseni kulauksella. Pistän mukin maahan uuteen paikkaan, tulevan lehtikasan taakse, ja jatkan hommia. Kahvi toimii innokkeena ja herättelee hiljalleen. Leppoisaa.

Olen talkooleirillä hoitamassa Jungfruskärin perinnemaisemia. Hoidon tuloksena saaren erikoisuuksia ovat nyt perinnemaisemat. Yhteensä runsaat 60 hehtaaria.

Katselen ympärilläni kasvavaa niittyä, jossa kasvaa harvakseltaan paksuja puita. Tervaleppiä kai, suurin osa.

Kolmetoista muuta ihmistä haravoi puiden alle tippuneita lehtiä, hajaantuneena pieniin ryhmiin siellä täällä. Mieleen tulee puistossa käyskentelevä kaurislauma. Yksi näistä kauriista tosin ajelee matalaäänisellä mönkijällä hieman kauempana. Ja nyt siellä pärisee moottorisaha. Metsähallituksen puistomestari on hommissa.

Perinnemaisemien kirjo

Jungfruskärin keskellä komeilee Paratiisiniityksi nimetty saaren ydin, vanhin ja hoidetuin alue. Lehdesniitty. Sen puut on katkottu muutaman metrin korkeudelta oksankasvun kiihdyttämiseksi, ja niitty on kunnolla hoidettu. Siitä etelään on hakamaa, valoisa metsä, jossa karja on laiduntaessaan tallannut aluskasvillisuutta tehokkaasti pois ja kiusannut puidenkin kasvua. Metsälaidun on vielä astetta villimpää, paikoin ryteikköäkin, mutta laidunnus näkyy sielläkin selvästi. Sellainenkin on hieman syrjemmällä.

Lisäksi on pari puistomaisempaa aluetta. Esimerkiksi tässä suurin osa puista on kaadettu, mutta loppujen annetaan kasvaa harvassa täyteen mittaansa. Kaupungissa puiden alla kasvaisi lyhyeksi leikattu nurmi ja siellä täällä olisi hoidettuja kukkaistutuksia. Minusta täällä on ihan luonnostaan enemmän kukkia, ja kauniimpaakin. Kaupungissakin voisi olla tällaista, ja sen hoito saattaisi olla jopa helpompaa. Nurmea ei tarvitsisi leikata vähän väliä.

Saarella kiemurteleva luontopolku kiertää kaikkien näiden perinnemaisemien läpi. En siltikään usko, että monikaan polun kiertäjä todella tiedostaa millainen ympäristöjen kirjon saarella on. Tai miten eri tavoin niitä täytyy hoitaa. On tietysti ihan ok vain nauttia maisemasta, mutta minä saan paikasta enemmän irti ymmärtäessäni syitä ja seurauksia.

Kaiken taustalla on biologia. Ekologia.

Jos kasvillisuus saisi levitä saarella vapaasti, kasvaisi tässäkin mesiangervoa, vadelmaa, katajaa, haapaa ja tuomea. Niitty kasvaisi umpeen ja metsittyisi. Sellainen vaihe nähtiin Jungfruskärissäkin maanviljelyksen hiivuttua 1900-luvun puolenvälin jälkeen. Lopputulosryteikön voi yhä nähdä niissä saaren osissa, jotka ovat luonnontilaista vertailualuetta.

Silloin entisaikaan kaikki oli...

Perinnemaisemat, tai oikeammin -biotoopit, ovat lajistoltaan Suomen luontotyypeistä eräitä kaikkein monipuolisimmista. Niissä asustelee paljon vaateliaita eläimiä ja kasveja, jotka pärjäävät vain varsin rajatuissa olosuhteissa. Noin neljännes eliöistä on nykyään luokiteltu uhanalaisiksi.

Perinnemaisemissa pärjäävät kasvit ovat tottuneet paahteeseen, laidunnukseen ja kovaan kulutukseen.

Perinteinen maanviljelys ja karjanhoito pitivät perinnebiotooppeja yllä. Niistä oltiin silloin riippuvaisia. Tehomaatalouden ja yksipuolisen viljelyn myötä niistä ei enää ole ihmiselle paljoakaan suoraa hyötyä, ja perinnemaisemat ovatkin radikaalisti vähentyneet. Nyt naudat syövät pelloilla viljeltyä täsmärehua, monimuotoisempien niittykasvien sijaan.

Ennen karjaa samanlaisia luontotyyppejä ylläpitivät suurten ruohonsyöjien laumat. Ne muuttivat niittykasvit lihakseksi, rasvaksi ja vasikoiksi. Sitten ilmasto muuttui ja metsästyspaine lisääntyi. Megafauna hävisi.

Kärjistettynä voi sanoa, että Jungfruskärin talkoolaiset hoitavat mammuttien ja peuralaumojen virkaa. Ihminen tekee työn, jonka hoitaisi jokin toinen eliö, jos se olisi vielä hengissä. Tai jos se ei olisi navetassa.

Yhdeltä kantilta ajateltuna koko perinnemaisemien suojelu on tekohengitystä. Mutta niin on pandojen, saimaannorpan, sarvikuonojen, norsujen tai tiikereidenkin suojelu. Sillä erotuksella, että nuo ovat vain yksittäisiä suojeltavia lajeja. Perinnebiotoopeissa on kyse kokonaisista elinympäristöistä. Riippuvuusverkostoista, luontotyypeistä. Lisäksi perinnemaisemissa vaalitaan myös kulttuuriperintöä.

Monta uhanalaista kärpästä hoidetaan yhdellä iskulla.

Monelle on yllätys, että luonnonsuojelu voi todella olla luontoa vastaan taistelua. Tässä tapauksessa taistellaan sukkessiota eli eliöstön vaiheittaista muuttumista vastaan. Niityn ei anneta pusikoitua ja metsittyä.

Miksi? Kun onhan siellä se luonnonvalinta, ja vahvimmat, opportunistisimmat, ja sopeutumiskykyisimmät selviävät. Luonto on aina ennenkin selvinnyt.

Olisi kai edistyksellistä perustella talousjargonilla ja puhua ekosysteemipalveluista. Itse karsastan hyötynäkökulma-ajattelua, koska luonnolla on itseisarvo. Mutta, kukin tyylillään.

Niin, mutta siis miksi? Koska monipuolisella luonnolla on todistetusti terveysvaikutuksia. Koska vehreät ja kukkivat perinnemaisemat ylläpitävät elintärkeitä pölyttäjiä. Koska ne ovat hyödyllisiä koko monimutkaiselle eliöverkostolle. Koska ne toimivat reservinä tulevaa varten, ja monipuolisten maatalouden metodien ylläpito voi olla joskus tulevaisuudessa hyödyksi. Koska uhanalaisia eliöitä ja luontotyyppejä suojellaan, ja koska luonnon monimuotoisuus on itseisarvo. Koska se on osa omaa suomalaista kulttuuriperintöämme.

Siksi, että monipuolisia luontotyyppejä yksinkertaisesti kannattaa vaalia. Laajassa mittakaavassa luonnonsuojelu on lopulta kuitenkin humanismia, oman selviytymisemme auttamista.

Ja nämä työt tehdään talkoilla, koska aluetta ylläpitävällä Metsähallituksella ei ole varaa palkata töihin riittävästi väkeä.

Kuva: Jarmo Korteniemi

Vastatoimia ei välttämättä tarvittaisi, jos vastaavia elinympäristöjä esiintyisi luontaisesti.

Uusia niittyjä ei esimerkiksi juuri ehdi syntyä ilman ihmistä. Korvaaviakaan elinympäristöjä ei juuri ole. Pihanurmikoiden tai puistonpohjien annetaan kasvaa niityiksi vain aniharvoin, ja usein ne leikataan heti kukkien lakastuttua ja ennen siementen leviämistä. Tienpientareita ja johtoaukeita hoidetaan, mutta ei niin että harvinaistunut niittylajisto siitä hyötyisi. Potentiaalia kyllä olisi, vaikka millä mitalla, mutta totuttujen tapojen muutokset ovat vaikeita.

Potkaisen paksun pöllin kasaan, jossa on muita, jo vuosia sitten lahoamaan jätettyjä puita. Monet lahopuilla asuvat ja niitä syövät hyönteiset kiittävät. Ja hyönteissyöjälinnut myös.

Hymähdän. Puu olisi entisaikaan ollut aivan liian arvokasta jätettäväksi noin vain lojumaan. Etenkin karunpuoleisessa saaristossa. Nykyiset perinnemaisemat ovatkin paremman tiedon vuoksi jopa monipuolisempia luontotyyppejä kuin ne alkuperäiset ja perinteiset.

Mikä edes on alkuperäistä luontoa? Sellainen on myytti, ei sellaista olekaan. Luonto on aina muuttunut. Vain muutama tuhat vuotta sitten tässä oli pelkkää merta. Mantereella taas oli aiemmin aroa, tundraa ja sitä ennen kilometritolkulla jäätä. Jääkausien takaisesta elämästä ei Suomessa juuri ole tietoa, mutta nekin luontotyypit muuttuivat alituiseen. Kaiken järjen mukaan täällä vaelsi aikoinaan dinosauruksiakin.

Se, että luonto on muuttunut, ei ole mikään syy olla suojelematta täällä nykyisin esiintyvää luontoa. Etenkään, jos itse aiheutamme luontotyyppien uhanalaisuuden. Etenkään, jos olemme itse riippuvaisia siitä luonnosta, jota yksinkertaistamme. Loppupeleissä luonnonsuojelu on ihmislajin elinympäristön suojelua.

Kannattaa yrittää pitää omat munat mahdollisimman monessa korissa.

Käsivarsieni iho punertuu päivän aikana ihan huomaamatta. Säätiedotuksesta huolimatta sadetta ei kuulu. Tyypillistä ulkosaaristoa.

***

Reportaasin kaikki osat:

  1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
  2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
  3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
  4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989

Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.

Kaikki kuvat: Jarmo Korteniemi.

Reportaasi Saaristomereltä 1/4: Keväisen saaren taikaa

La, 05/07/2016 - 11:00 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Neliosainen reportaasi Saaristomeren kansallispuistosta alkaa. Aluksi tutustumme perinnemaisemien ylläpidon käytäntöihin Jungfruskärissä.

Herään seitsemältä. Puen työvaatteiden alle pitkät kalsarit ja vääntäydyn ulos. Pihalla hengitys höyryää. Ojat ovat hienoisessa jäässä ja avautumassa oleville kukannupuille on yöllä kertynyt kuuraa.

Siniseltä taivaalta porottava aamuaurinko sulattaa maisemaa vauhdilla.

On vappuaaton aamu. Työn juhla. Jotkut harjoittelevat vappumarssin askeleita kaupungissa. Minä olen mielummin ulkosaaristossa – talkoissa.

Paikka on Jungfruskär, Saariryhmä keskellä Kihdin merenselkää. Pääsaaren metsäinen profiili näkyy oivasti ruotsinlaivojen Turun reitiltä, jos vain tietää mitä katsoa.

Jugfruskäriä sanotaan Saaristomeren helmeksi, eikä suotta. Kauniimpaa saarta saa etsiä. Saaren perinnemaisemat kuuluvat maan monipuolisimpiin.

Punajalkainen kahlaajalintu huutelee närkästystään päättömän puun latvasta. Työporukan laahustus kohti aamupuuroa taitaa sen silmiin olla epäilyttävää. Onhan saari saanut alkuvuoden olla lähes tyystin omissa oloissaan.

Nyt paikalla hyörii yllättäen 15 talkoisiin tullutta. Paikan ylläpito vaatii rutkasti hoitoa.

Töihin lähdetään kahdeksalta, runsaan aamupalan jälkeen.

Talkoiden lumo

Oksat ja puista varisseet lehdet korjataan pois. Maanpintaa harataan. Maasta puskeville kasveille annetaan paremmat kasvuedellytykset. Samalla niityltä poistuu ravinteita. Lisälannoitus toki kelpaisi heinämättäille, nokkosille ja mesiangervolle, mutta toivotummat niittykasvit kaipaavat köyhempää maata.

Talkoot ovat kuin rauhallinen aktiiviloma. Töitä tehdään koko päivä, mutta leppoisaan tahtiin. Kukin kykyjensä mukaan.

On vaikea sanoa, miksi tulen näihin hommiin vuodesta toiseen. Osasyitä ovat raitis ilma, kaunis saari ja luontokokemukset. Sekä vanhat tutut ja uudet tuttavuudet.

Keväisin saarella järjestetään kaksi kevätsiivousleiriä. Vuonna 2016 ne osuvat viikonlopuiksi vapun ja helatorstain tienoilla.

Seuraavan kerran olen tulossa saarelle jo heinäkuussa. Silloin on luvassa kuusipäiväiset niittotalkoot, jossa jo kukkinut ja siementänyt niitty niitetään ja leikkuujäte kerätään.

Nojaan hetken haravaan ja katselen ympärilläni jo nyt orastavaa väriloistoa.

Rentukat, valkovuokot ja pystykiurunkannukset täplittävät heikosti vihertävää niittyä. Kärrypolut ovat paikoin valkoisenaan kevätkynsimöä. Kevätesikko, mukulaleinikki ja seljakämmekkä pukkaavat nuppujaan hyvää vauhtia.

Lehdesniityillä kasvaa harvakseltaan hiirenkorvilla olevia leppiä ja koivuja. Puut on katkottu muutamasta metristä päättömiksi. Näin ne keskittyvät kasvattamaan pieniä runsaslehtisiä oksia. Niistä saadaan eläimille syötettäviä kerppuja. Tai siis saatiin, joskus ennen.

Käytännön realismia

Kerput ja korjattu heinä olisivat oivaa ruokaa karjalle. Mutta lähimmätkään maatilat eivät halua niitä ostaa. Tai edes hakea. Kuljetuskustannukset saarelta nousevat liian suuriksi. On outoa, kuinka ympäri maailman meriä roudataan kaikenlaista halpaa tavaraa, mutta tunnin merimatka lähisaarelle tekee rehusta turhan kallista.

Jungfruskärissä kyllä laidunnetaan kesäisin nautoja ja lampaita. Ruokaa on kuitenkin muutamakymmenpäiselle laumalle aivan liikaa. Loppu täytyy hoitaa toisin.

Ravinteita ei kannata jättää muhimaan niittyjen laitamille. Yhteen paikkaan kasattuna tavara tuskin ehtisi maatua. Se mädäntyisi.

Risut, lehdet ja heinät kerätään talkoissa isoiksi kasoiksi ja poltetaan suurina kokkoina. Komeaa, mutta hirvittävä sääli.

Millaiset ovat polton hiilidioksidipäästöt? Asiaa on mahdoton laskea tarkkaan, mutta suuruusluokan voinee arvioida. Jos saarella tehdään vuosittain 60 kymmenkuutioista polttokasaa, ja poltettavan tavaran CO2-päästöt ovat puolet puuklapien vastaavista (joka on n. 1000 kg/m3), päädyttään 300 CO2-tonniin. Vuodessa. Naantalin uusi voimalaitos esimerkiksi tupruttelee polttoaineen tyypistä riippuen vastaavan CO2-määrän 2–5 tunnissa.

Järkeviä vaihtoehdoja poltolle ei ole keksitty. Pohdittu kyllä on.

Saaristomeren kansallispuistoa ylläpitää Metsähallituksen luontopalvelut. Jungfruskär on ykköskohde Varsinais-Suomessa – se suurin, mahtavin ja luonnoltaan monipuolisin.

Kevään ja kesän talkooleireillä hoidetaan saaren luontoa hieman vajaan henkilötyövuoden verran. Ja siinä ovat vain Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiirin organisoimat leirit. Hoitotöitä tekevät lisäksi muutkin talkooporukat, sekä ympäristöalojen opiskelijat ja opettajaryhmät.

Metsähallituksen puistomestari hääräilee saarella lumettomana aikana alituiseen. Talkoohommat eivät kuitenkaan hoituisi muutamankaan ihmisen ympärivuotisena työnä. Nämä työt kun täytyy tehdä isolla kertarysäyksellä juuri oikeaan aikaan. Teemme pätkätyötä, jolla on merkitystä.

Mutta miksi tänne tarvitaan 15 ihmistä haravoimaan – onhan maatalouden tarpeisiin kehitetty jos jonkinmoisia koneita? Mahdollisuuksien mukaan niitä toki käytetäänkin. Traktorin perässä vedettävät niitto- ja paalauskoneet eivät kuitenkaan pääse vaikeaan maastoon tai puiden väliin. Ajettava ja leikkuujätteet keräävä ruohonleikkuri ei oikein pure täyteen mittaansa kasvaneeseen heinään. Maahan pudonneet oksat rikkoisivat sellaisen terät, tai silppoutuvat liian ravinteikkaaksi lannoitteeksi.

Tarvitaan käsin ajettavaa niittokonetta. Perinteistä viikatetta. Haravaa. Käsipareja.

Samalla ylläpidetään kulttuuriympäristöjä, jotka tuntuvat tavalla tai toisella perinteisiltä. Vierasvenesatamaan tulevien kävijöiden silmä lepää maisemassa. Saari muistuttaa sekä menneistä ajoista että yhteydestä luontoon.

Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Katsellessani maisemaa mietin, voiko paikan vaikutuksia kävijöiden hyvinvointiin mitata. Joku on varmasti yrittänyt. Nykyisin kaikki kun pyritään typistämään numeroiksi, mielellään euronmerkein varustetuiksi.

Oma mieleni vain yksinkertaisesti lepää saarella. Kun kirjoittaa työkseen, fyysinen ulkotyö rentouttaa.

Katsellessani saaren maisemaa, oivallan, että se, mitä nyt teemme, on jatkoa vuosisataisille perinteille. Se on seurausta saaren sijainnista ja sille koituneista historian oudoista käänteistä, sekä eritoten viimeisten vuosikymmenten pitkäjänteisestä työstä tuoda nuo perinteet ja luonto esille.

Tästä fyysisestä työstä on yleisempääkin hyötyä, toisin kuin vaikkapa pururadalla juoksemisesta, kuntosalista tai spinningistä. Sen ymmärtäminen piristää. En ymmärrä, kuinka sellaiselle voi pistää rahallista arvoa.

Joku huutaa niityn toiselta laidalta, että on lounastauon aika. Yksi houkutin tulla talkoisiin onkin juuri leirikokin tekemä hyvä, riittävä ja joskus ylenpalttinenkin sapuska. Eilen oli paistettua lohta. Pakko kai se on tänäänkin keskeyttää työt hetkeksi ja mennä katsomaan mitä siellä on luvassa.

***

Reportaasin kaikki osat:

  1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
  2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
  3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
  4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989

Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.

Kuva toimittajasta polttokasan äärellä: Tapani Hopkins. Muut kuvat: Jarmo Korteniemi.